Puuttuuko suomalaisjunnuilta intohimo?

[Lepi]

Tulipa tuossa kahvikupin äärellä pohdittua asiaa sen verran tarkasti ja vakavasti, että päätin perustaa asiasta aivan oman topikin.

Eilen seuratessani paikallisen 99-ikäluokan edustusjoukkueen peliä piti muutaman kerran pyöritellä päätä ja pysähtyä ihmettelemään. Okei, joukkue pelasi toki nykyoppien mukaisesti sinänsä ihan kehittävännäköistä lyhytsyöttöpeliä, jossa peliä lähdettiin avaamaan jo maalivahdilta ja puolustajilta eteenpäin. Mutta se mikä pelaajilta puuttui täysin oli pelattavaksi liikkuminen ja halu olla kiinni pallossa. Pelin mukana eläminen ja tietynlainen impulsiivisuus puuttui tyystin. Pelaaminen ei näyttänyt enää jalkapallolta, vaan se näytti lähinnä pallonsiirtelyltä, jossa pallo liikkuu, mutta pelaajat seisovat paikallaan. Vastustaja oli tasoa ok, joten pelin helpon luonteen piikkiin tätä ei voida laittaa. Sitten vielä lisäksi se, että tämänikäisillä pitäisi olla jo kovia, ja kansainvälisiäkin pelejä takanaan, mutta näitä suomalaiset juniorit pääsevät pelaamaan aivan liian harvoin. Voi vain kuvitella, miten käy kun tästä suoraan sanottuna surkeasta pelitempotasosta siirrytään kansainväliselle tasolle.

Myöskin samanikäisten junnujen harjoituksissa olen huomannut saman asian; jopa etevimmät ja taitavimmat pelaajat eivät ole täysillä mukana harjoitteessa eivätkä tee asioita parhaansa mukaan. Tuntuu kuin pelaajat olisivat ainoastaan fyysisesti läsnä, ja mielessä liikkuvat täysin jotkut muut asiat kuin jalkapallo. Kehittyminen on tällöin tietenkin hitaampaa, kun keskittyminen tekemiseen on huonolla tasolla. En sitten tiedä, mitä näille junnuille on aikaisemmin opetettu, mutta tuntuma on se että valmennuksessa olisi epäonnistuttu ja pahasti. Joko vaatimustaso on ollut aivan liian heikko tai harjoitteet ovat olleet vääränlaisia.

Mielestäni karhunpalvelukseksi suomalaisille junnuille on muodostunut nykyinen junttitrendi, jossa jo nuorimmat junnut pistetään harjoittelemaan "barssaa" drillityyppisillä syöttöharjoitteilla. Tuloksena tässä on juuri tällainen erittäin hengettömän ja intohimottoman näköinen pelaaminen, josta aluksi kerroin. Näitä drillityyppisiä harjoitteita tulisi ehdottomasti välttää ja korvata ne pienpeleillä, 1v1-harjoitteilla, perustaidolla jne.

Ovatko muut foorumistit huomanneet ilmiötä?

[Ricardo Leite]

Ei ole varsinaisesti mikään uutinen, että 11-kesäiset junnut ovat löysiä paskoja kun futisjunnut ja nuoret ovat sitä olleet ikäluokka toisensa jälkeen jo vuosikymmenen ajan.

[Yeovil Town]

Oliko tämä isolla kentällä? Tässähän juuri olisiko ollut viime keväällä oli urheiluruudussa juttua ulkomaalaisesta valmentajasta (en muista nimeä) joka oli vähän aikaa tutustunut suomalaiseen junnuvalmennukseen ja todennut mm. että isoille kentille siirrytään vuosia liian aikaisin, tämän ikäisten pitäisi keskittyä vielä junnukokoiseen kenttään ja harkoissa pienpeleihin.

Voisi kuvitella että tollainen intohimoton peli voisi olla oire siitä, että etäisyydet tuntuvatkin liian isoilta.

[Ricardo Leite]

Niin, oikeassahan Yeowil Town on jälleen. Lisäksi ison kentän pelissä pallottoman pelaamisen merkitystä ymmärtämätön junnu voi tuntea itsensä ulkopuoliseksi, jopa turhaksi, ja siksi pelaaminen voi näyttää haluttomalta.

Jaan YT:n näkemyksen siitä, että Suomessa siirrytään ison kentän peleihin liian nuorena.

[Lepi]

Oliko tämä isolla kentällä? Tässähän juuri olisiko ollut viime keväällä oli urheiluruudussa juttua ulkomaalaisesta valmentajasta (en muista nimeä) joka oli vähän aikaa tutustunut suomalaiseen junnuvalmennukseen ja todennut mm. että isoille kentille siirrytään vuosia liian aikaisin, tämän ikäisten pitäisi keskittyä vielä junnukokoiseen kenttään ja harkoissa pienpeleihin.

Voisi kuvitella että tollainen intohimoton peli voisi olla oire siitä, että etäisyydet tuntuvatkin liian isoilta.

9v9 -pelistä oli kysymys, eli aivan täysimittaisella kentällä ei (luojan kiitos) pelattu.

Tuo keväällä Urheiluruudussa esiintynyt valmentaja oli saksalainen Horst Wein, joka on tälläkin foorumilla keskustelua jonkin verran herättänyt. Weinin mielestähän vasta 15-vuotiaiden tulisi pelata 11v11 -pelejä, ja sitä ennen kentällä olevien pelaajien määrä nousisi portaittain.

Tottakai voisi ajatella, että kenttäkoon- ja pelaajamäärän pienentäminen olisi lääke pelin epäaktiivisuuteen, mutta mielestäni tärkeämpiä syitä tähän ovat juuri valmentajien heikko vaatimustaso ja vääränlaiset harjoitteet (lue: drillit).

[mtontola]

Pelin mukana eläminen ja tietynlainen impulsiivisuus puuttui tyystin.

Myöskin samanikäisten junnujen harjoituksissa olen huomannut saman asian; jopa etevimmät ja taitavimmat pelaajat eivät ole täysillä mukana harjoitteessa eivätkä tee asioita parhaansa mukaan.

Mielestäni karhunpalvelukseksi suomalaisille junnuille on muodostunut nykyinen junttitrendi, jossa jo nuorimmat junnut pistetään harjoittelemaan "barssaa" ..

Vika ei ole pohjimmitaan lapsissa - se ei yksinkertaisesti voi olla. Sen sijaan vikaa on aivan takuuvarmasti valmennuksessa ja miten lapsia lähestytään jos näin alkaa käymään. Kun henkinen puoli menetetään syystä tai toisesta ja halu katoaa, ollaan tiellä turmioon. Itse pysähtyisin miettimään melko tarkkaan missä mennään, jos parhaat ja innokkaimmat menettävät peli-ilon. Silloin valmennuksessa mättää jokin, pitää muuttaa tekemistä ja lähestymistä niin että peli-ilo taas löytyy. Ilman sitä ei kannata edes yrittää ja lapsia on turha syyllistää.

Unohtakaa meillä lapset on aina löysiä paskoja jutut. Onhan ne, mutta jotain pitäisi saada aikaiseksi muutakin kuin sen manailu.

[Yeovil Town]

Unohtakaa meillä lapset on aina löysiä paskoja jutut. Onhan ne, mutta jotain pitäisi saada aikaiseksi muutakin kuin sen manailu.

Enemmän lapsenmielisyyttä valmentajillekin!
Rikotaan aluksi pahin jää, kaikki tuntee vähän toisistaan. Esittelyrinki, nimi, jokin lempiasia kuten vaikka ruoka tai futiskikka. Sitten esim. syöttömyllyä, yksinkertainen mutta tehokas keino syöttöpelin oppimiseen. Hyvien suoritusten kehuminen, huomion kiinnittäminen niihin jotka alkaa muodostaa jotain keskinäisiä me vs. muut jengiläiset -porukoita.
Yhteishengen edistämistä, ei pakonomaisesti, mutta sen mahdollistamista. Homofobian syrjemmälle laittamista.

[Lortto]

9v9 -pelistä oli kysymys, eli aivan täysimittaisella kentällä ei (luojan kiitos) pelattu.

Tuo keväällä Urheiluruudussa esiintynyt valmentaja oli saksalainen Horst Wein, joka on tälläkin foorumilla keskustelua jonkin verran herättänyt. Weinin mielestähän vasta 15-vuotiaiden tulisi pelata 11v11 -pelejä, ja sitä ennen kentällä olevien pelaajien määrä nousisi portaittain.

Tottakai voisi ajatella, että kenttäkoon- ja pelaajamäärän pienentäminen olisi lääke pelin epäaktiivisuuteen, mutta mielestäni tärkeämpiä syitä tähän ovat juuri valmentajien heikko vaatimustaso ja vääränlaiset harjoitteet (lue: drillit).

Korjataan että Weinin mukaan 14 vuotiaana isolle kentälle.

Ei välttämättä drilleissä ole mitään pahaa, mutta suurin osa valmentajista käyttää niitä väärin. Drilleissä kun ei ole yleensä mitään pelinomaisuutta mukana ja jos vedetään 2/3 treenistä drillityyppisesti ollaan pahasti metsässä. Harva pelaaja pystyy tuolloin siirtämään noita teknisiä asioita itse peliin.

Peleistä vielä sen verran, että ainakin omasta mielestäni kaikissa peleissä (kuten myös teknisissä harjoitteissa) pitää olla sopivasti variaatioita pelaajien mielenkiinnon ylläpitämisessä. Sääntöjä muuttelemalla pelaajien vierystaso itse pienpelissä pysyy tarpeeksi korkealla. Sama asia drilleissä sillä itse pidän siitä että esim. syöttödrillissä tulee uusi variaatio aina noin 2-4 minuutin välein riippuen toki hiukan minkä tyyppinen mylly on kyseessä.

Homofobian syrjemmälle laittamista.

[defcon1]

ketjun aloittajalle. Iso kysymys, jonka itu on joskus ollut omassakin pohdinnassa.
Korostus kuitenkin: a) mun mielestä ja b) toivottavasti suurimmalla osalla pelaajista on hemmetin hauskaa peleissä.

Tuo drillijuttu voi olla yksi tekijä - vaikka ei drillejä pidä pelätäkään. Niissä saadaan paljon toistoja lyhyessä ajassa, joten esimerkiksi alkulämpöjen osana joku palloralli on parempi kuin pelkät hölkät ja spurtit.

Yks mitä minä olen miettinyt, on pelipaikkojen vakiinnuttaminen liian aikaisin ja sen mukana tuleva tapa jumittua siihen mitä esim. vasemman pakin pitäisi tehdä - joko valmentajan pelisysteemin tai pelaajan oman kuvitelman perusteella. Ja siihen liittyen valmentaja helposti ohjeistaa täyttämään vain sen roolin, pallon perässä tai tyhjiin liikkuva voi saada kommentin jos se "oma paikka" on tyhjä. Oisko silläkin sitten oma vaikutuksensa..?

(PS: Ja tyttöjoukkueissa sama ongelma näkyy selvemmin...)

[Lepi]

Vika ei ole pohjimmitaan lapsissa - se ei yksinkertaisesti voi olla. Sen sijaan vikaa on aivan takuuvarmasti valmennuksessa ja miten lapsia lähestytään jos näin alkaa käymään. Kun henkinen puoli menetetään syystä tai toisesta ja halu katoaa, ollaan tiellä turmioon. Itse pysähtyisin miettimään melko tarkkaan missä mennään, jos parhaat ja innokkaimmat menettävät peli-ilon. Silloin valmennuksessa mättää jokin, pitää muuttaa tekemistä ja lähestymistä niin että peli-ilo taas löytyy. Ilman sitä ei kannata edes yrittää ja lapsia on turha syyllistää.

Ei, kyse ei mielestäni ole mistään peli-ilon menettämisestä. Kyllähän tämän päivän junnut rakastavat pelata jalkapalloa aivan samalla tavalla kuin ennenkin. Kyse on ennemminkin jostain sellaisesta, mikä erottaa suomalaisen juniorivalmennuksen esimerkiksi Hollannin, Italian ja Espanjan vastaavista. Ikään kuin pelaajat olisivat tottuneet tekemään harjoituksissa jokaisen suorituksen puolivillaisesti, vailla sellaista terävyyttä ja aktiivisuutta. Tämä sitten heijastuu sitten myös tottakai peleihin.

Ei välttämättä drilleissä ole mitään pahaa, mutta suurin osa valmentajista käyttää niitä väärin. Drilleissä kun ei ole yleensä mitään pelinomaisuutta mukana ja jos vedetään 2/3 treenistä drillityyppisesti ollaan pahasti metsässä. Harva pelaaja pystyy tuolloin siirtämään noita teknisiä asioita itse peliin.

Näinhän se juuri on. Toki on myös asioita, joita ei ilman drillityyppistä harjoittelua pysty kunnolla opettamaan, kuten esimerkiksi joku syöttökulma. Mutta pääsääntönä pitäisin sitä, että tällaiset ns. turhat drillit, joilla ei pyritä mitään uutta opettamaan, voidaan korvata esimerkiksi pienpelin sisällä kiinnittämällä huomiota syöttöjen laatuun ja oikeaoppiseen pallottomana liikkumiseen.

[Kaihlamo]

Niin tiedä sitten onko se peli-ilon puutetta vai suomalaista perusluonteenpiirrettä, mutta kyllähän nimenomaan se iloisuus paistaa poissaolollaan aika usein suomalaisilla pelikentillä. Ulkomailla kun käy katsomassa junnujoukkueita pelaamassa/harjoittelemassa tai sitten katsoo ulkomaalaisia joukkueita suomalaisissa turnauksissa niin kyllähän se peli-ilme on huomattavasti iloisempi. Suomalaisella junioreita kun aika harvoin näkee esimerkiksi hymyilevän pelatessaan. Tästä kyllä syytän meitä valmentajia, joilla aika usein on vaikeuksia käsittää se ettei hauskanpito ja tosissaan pelaaminen ole toisiaan poissulkevia asioita. Aura-cupissa seurasin tarkoituksella nimenomaan tätä asiaa ja kyllä se aika karutonta kerrottavaa oli. Valmentajat kritisoi täysin epäolennaisista asioista, negatiivisuus oli vallitseva ilmapiiri ja kaikkein naurettavinta oli monen valmentajan harrastama kentällä olevien pelaajien haukkuminen vaihtopelaajille. Varmasti todella mukava olla kentällä kun tietää valmentajan haukkuvan selän takana pelaamista kavereille. Ja tämä ei ollut vain yhden valmentajan tekemää. Ja mikä surullisinta tätä harrasti eräskin kasvatustyöstään palkittu alueen suuren lippulaivaseuran päävalmentaja. Itse puhun jatkuvasti omille nappulavalmennettaville siitä, että ei aina tarvitse otsa kurtussa ja hampaat irvessä pelata, välillä voi hymyilläkin . Suomalaisen perusasenne vaan tuppaa olemaan "haudanvakava" ja tähän ei muutosta tule, jos me haudanvakavat valmentajat opetamme (meidän omien valmentajien tapaan) pelaajamme samoin metodein samanlaisiksi tosikoiksi. Yleensä kun pelikentälläkin homma toimii paremmin kun siellä on myös hauskaa.

[Jortsukka]

Ennenkuin sysätään koko vastuu valmentajille, niin kyllä jotain vastuuta on junnuillakin. Nykyisin Suomessa yhä harvempi juniori harjoittelee itsekseen, yhä harvemmin. Toki niitä joitain löytyy jotka oikeasti treenaavat, mutta suhteessa johonkin 20-vuotta sitten olleeseen tilanteeseen, niin paljon heikompi tilanne.

Tämä sitten vaikuttaa suoraan myös valmennukseen ja siihen mitä valmennuksessa voidaan tehdä. Samoin toki vaikuttavana tekijänä on valmentajien ihan perustekniikan opetus.

Nämä kaksi asiaa kun yhdistetään, niin ollaan tilanteessa missä ~10-vuotias junnu tulee harkkoihin ja ei saa edes puolia sisäsyrjäsyötöistään kohdalleen. Siinä voi sitten jokainen miettiä onnistuuko tuossa sen pienpelin tai pelinomaisten harjoitteiden vetäminen kuinka hyvin, jos näissä harjoitteissa 50% ajasta/syötöistä, palloa pitää hakea jostain/pallo karkaa minne sattuu.

Eli siinä kun lähdetään vertailemaan johonkin Espanjan tai Italian valmennukseen, niin tullaan siihen realiteettiin, että samalla kun siellä on varmasti selvästi laadukkaampi valmennus ja paremmat olosuhteet, niin samalla myös siellä on selvästi enemmän pelaajia jotka harjoittelevat paljon enemmän itsekseen. Kuvaavaa on Espanyolin valmentajan kommentti eräälle suomalaiselle valmentajalle, kun tämä kysyi että "miten teillä harjoitellaan kuljettamista?" "*hetken hiljaisuus*...ei meillä harjoitella, kun kaikki jo osaavat sen tänne tullessaan".

Eli kyllä, valmennuksessa on paljon parannettavaa, mutta samalla vertailu johonkin Espanjaan tai Italiaan on täysin absurdia. Siellä pelataan ihan toisilla panoksilla tätä peliä ja pelimerkkejäkin on annettu aika monikymmen- ellei satakertaisesti.

[TE]

Erittäin tärkeä aihe, johon ei todellakaan ole yksiselitteistä vastausta. Mutta lapset ovat ihan samanlaisia nykyään kuin aina ennenkin, ympäristö on vain erilainen.

Lähtökohta on joukkueen pelaajat ovat aina valmentajien ja valmennustyylin peili. Siksi sälyttäisin vastuuta hyvin paljon valmentajille, toki myös vanhemmat ja heidän positiivinen tuki on tärkeässä osassa.

Kokonaisvaltaiseen valmennukseen kuuluu pelaajien henkisten, sosiaalisten, fyysisten ja lajitaidollisten ominaisuuksien jatkuva kehittäminen.

Näistä henkinen puoli on mielestäni tärkein. Vahva sisäinen motivaatio on kaiken kehityksen perusedellytys. Ja sitä ei Suomessa yleensä tiedosteta tai ainakaan tietoisesti vahvisteta. Esimerkiksi tällä hetkellä on mielestäni vallalla näkemys, jossa ylikorostetaan pelaajien näppäryyttä. Eli pelaajien lahjakkuutta arvioidaan ja mitataan hyvin yksipuolisesti, pelkästään kapean lajitaidollisen osion pohjalta.

Mitä henkinen valmennus sitten on? Se ei ole sitä, että pyydetään Veltto Virtanen luennoimaan pelaajille koululuokkaan.

Henkinen valmennus on jatkuvaa joukkueen ilmapiirin rakentamista ja jokaisen yksilön jatkuvaa huomioimista. Yksilökohtaista palautetta, kannustusta ja motivointia ilman vertailua muihin pelaajiin. Siksi mielellään kahdenkesken annettuna. Jatkuvaa pelaajien harjoitus- ja peli-innon tarkkailua, ja sen perusteella toimimista. Jatkuvaa pelaajien motivaation lähteen (kilpailu- vai tehtäväkeskeisyys) analysointia ja sen perusteella toimimista eli uusien yksilöllisten haasteiden ja tavoitteiden antamista sekä näiden toteutumisen seuraamista ja onnistumisista palkitsemista. Eli ohjaamista tehtäväkeskeisyyteen ja sitä kautta tavoitteelliseen omaehtoiseen harjoitteluun.

Harjoituksen ilmapiirin pitää aina olla huokutteleva, puoleensa vetäjä. Ilmapiirin pitää olla positiivinen ja kannustava, vaikka koutsilla olisi ollut kuinka huono päivä tahansa. Se vain pitää unohtaa ennen treenejä, ja jättää taka-alalle, ja vetää naama virneeseen. Perusneuvo: anna positiivinen palaute aina, negatiivinen vain tarkkaan harkitusti ja silloinkin rakentavasti.

Lisäksi valmentajan pitää heittäytyä jokaiseen tapahtumaan täysillä mukaan. Lapset aistivat erittäin tarkasti, onko valmentaja sydämellään, intohimolla, mukana. Kun koutsi on, lapsetkin helposti ovat. Valmentajan pitää uskaltaa laittaa itsensä peliin ja jopa nolata positiivisesti itsensä. Mutta samalla hänen pitää huolehtia selkeästi, että kaikki toimivat selkeiden ja samojen sääntöjen mukaan. Tasa-arvoisuus on kaikki kaikessa.

Lajirakkaus roihahtaa lapsille 8-12-vuotiaana. Tätä pitää tietoisesti tukea, ja kytevä liekki sytyttää. Pelaajille pitää tarjota jalkapalloelämyksiä. Viemällä täydelle olympiastadionille he näkevät, kuinka suuressa asiassa ovat mukana. Kun juniori ikimuistoisessa matsissa ajattelee, että tuonne kentälle minäkin haluan, hän on valmis tekemään sen puolesta hommia. Vaihtoehtoja on tietenkin paljon muitakin, futisleirit seuran edustusjoukkueen pelaajien kanssa, yksittäinen turnausvoitto, ratkaiseva maali jne. Pieniä isoja asioita.

Osaavalta valmentajalta vaaditaan siis kattavan jalkapalloymmärryksen lisäksi, hyviä opetustaitoja, uskallusta heittäytyä, tietoista ilmapiirin rakentamista, tarkkaa sosiaalista silmää, erinomaista motivointitaitoa, kykyä hahmottaa isoja kokonaisuuksia, hirveästi energiaa ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Eikä homma ole kuin muutamille ammatti. Kaikki tuo pitäisi siis hallita harrastustoiminnassa ilman sen erikoisempaa arvostusta. Hankala yhtälö.

[koera]

Jatketaan aiheesta lievän kertauksen uhalla.

Kesällä onnistuin pk-seudulla törmäämään monta kertaa syvimmästä helvetistä manattuihin treeneihin. Yksi gubbe piti koko (!) treenit teemalla pujottelukepit. Ensin juostiin lämpöä, sitten pujoteltiin kahta rataa kun loput odottivat ja katsoivat. Seuraavaksi pareittain koitettiin pitää pallo ilmassa käyden koko rata läpi. Palaute oli sentään rakentavaa. Joissain tapauksissa oli kyllä pienpeliä, koordinaatioharjoituksia ja muuta asiaan kuuluvaa, mutta valmentajien palaute oli sitten tyyliä "ei noin", "vittu voiko se olla noin vaikeeta", "hei mee sä Tero näyttää, noilla menee tässä muuten koko ilta". Ja matseissa jo tuota edellä esiin tuotua litanjaa: "älä mee sinne", "älkää seisoko", "älä lähe ulos", "älä riplaa", "älä yritä liian vaikeeta".

Viimeisin on ehkä huonoin mahdollinen kuviteltavissa oleva palaute. Se on abstrakti ja negatiivinen. Suora myönteisesti muotoiltu ohje on kaikilla mahdollisilla tavoilla parempi ja ennen kaikkea tehokkaampi. Negatiivinen palaute ei ohjaa toimintaa suoraan oikeille urille, saa pelaajan huonolla tavalla varuilleen ja pahimmassa tapauksessa paineen alla tekemään juuri sen mikä kiellettiin. Myönteinen ohjeistus ("lainaa kaverille", "pelataan helppoo", "liiku vapaaseen paikkaan") ei käy egolle ja saattaa jopa auttaa pelaajaa.

Suomalaisjunnuilla on tuntumani perustella isompi kynnys näyttää taitojaan muitten katsoessa. Moni kaveri jolta se harhautus + veto lähtee paineettomassa tilassa komeasti vetää treeneissä kavereiden katseiden polttaessa selässä pallon männikköön. Suorituskeskeiset harjoitteet yhdistettynä treenikulttuuriin, jossa epäonnistumisesta kuittaillaan, tekee hommasta hedelmätöntä tai jopa vahingollista.

Vastaavasti moni valmentaja toivoo matseissa niitä edellisissä treeneissä nähtyjä huippusuorituksia, eikä tajua että käskemättä niiden ilmaantuminen peleihin vie helposti sen puoli vuotta tai pitempään. Toki niitä voi vaatia, mutta tämä tekee jälleen kerran hommasta suorituskeskeistä ja pakotettua. Toinen esimerkki: turhan moni käsitää esim. jonkin teknisen harjoituksen evoluution niin, että siihen käytetyn vartin loppua kohti tuloksia pitäisi olla jo näkyvissä. Osalla varmasti näkyykin, mutta motorinen oppiminen tapahtuu varsinaisesti vasta nukkuessa. Kaikki edellä kuvailtu yhdessä muodostaa kokonaisuuden, jotka tarkastellessa en ihmettele miksi meiltä ei tule tasaisella syötöllä huippupelaajia, vaan sitä miten junnut jaksavat noissa treeneissä käydä.

Ei, kyse ei mielestäni ole mistään peli-ilon menettämisestä. Kyllähän tämän päivän junnut rakastavat pelata jalkapalloa aivan samalla tavalla kuin ennenkin. Kyse on ennemminkin jostain sellaisesta, mikä erottaa suomalaisen juniorivalmennuksen esimerkiksi Hollannin, Italian ja Espanjan vastaavista. Ikään kuin pelaajat olisivat tottuneet tekemään harjoituksissa jokaisen suorituksen puolivillaisesti, vailla sellaista terävyyttä ja aktiivisuutta. Tämä sitten heijastuu sitten myös tottakai peleihin.

Tämä on nähdäkseni homman ydinkysymys. Italialaiset, espanjalaiset tai vaikka alankomaiset junnut jotka ovat päässeet ammatimaiseen valmennukseen ovat jo varsin omistautuneita ja motivoituneita. Jos suomalaisten junioreiden motivoinnille halutaan hakea mallia, pitäisi aloittaa siitä miten ne alemman tason amatööri- ja puoliammattilaisvalmentajat toimivat mainituissa maissa. Vaatimustason tuntuva nostaminen ennen intohimon syttmistä sammuttaa sen pienen kipinän kuin rakollinen kusta.

[#666]

Jep, monilta puuttuu intohimo. Ja sen puute johtuu suoraan huonosta valmennuksesta sekä vääränlaisesta kasvatuksesta.

Oikeissa kohdissa kehuminen ja positiivinen kannustus tyyliin "hyvä, hyvä vielä löytyy paukkuja" ovat avainasioita motivaation ja intohimon synnyssä.

Näiden kanssa saa kuitenkin olla tarkkana. Jos kannustus keskittyy vain niihin parhaassa kehitysvaiheessa oleviin pelaajiin, muiden tulevien "litmasten" motivaatio tippuu. Tässä on monilla valmentajilla oppimista. Pelkkä pelin osaaminen on alle puolet juniorivalmennustaidosta.

Tässä muuten aika hyvää juttua motivaation/intohimon kehityksestä junnuilla:

www.atleettiklubi.fi/.../NUORTEN%20URHEILIJOIDEN%20MOTIVOINTI.pdf

[rukkanen]

Kokemukset omasta valmennustoiminnasta puoltavat kyllä sitä, että vaatimustason täytyy olla kohdillaan jokaisesta harjoitteesta lähtien. Itse en todellakaan ole tyytyväinen siihen, miten hyvin hereillä pystyn olemaan treenien intensiteetin ylläpidossa. Mutta koko ajan parempaan suuntaan koen kehittyväni. Korkea vaatimustaso ja treenien hauskuus pelaajien näkökulmasta eivät tosiaankaan ole toisiaan pois sulkevia asioita, ainakin omasta mielestä pelaajat tuntuvat nauttivan eniten juuri niistä hetkistä treeneissä, joissa kaikki painavat viimeisen päälle tosissaan (tämän täytyisi tietysti olla tilanne jok'ikisessä treenissä ja harjoitteessa, mutta kehitettävää riittää...). Palautteen yritän kanavoida positiivisen kautta aina, kun mahdollista, ja tämä vaatii kyllä todella huolellista keskittymistä jokaisen suorituksen seuraamiseen.

Viestistä tuli nyt melko sekava, mutta yritin kai pähkinänkuoressa sanoa, että hyvin pitkälti se superjunnujen innostuminen lähtee siitä, että heidän luontaiselle laji-innostukselleen tulee jatkuvasti uusintavaa "virtaa" valmentajan positiivisen palautteen muodossa (tietenkin valmentajalla on tässä suuri vastuu, että palaute tulee oikeasti onnistuneista asioista). Intohimo on sitä, että janoaa seuraavaa onnistumista pelikentällä.

[yoshi]

(PS: Ja tyttöjoukkueissa sama ongelma näkyy selvemmin...)

Nyt tämän kauden vastaavaa ilmiötä seuranneena, niin omassa joukkueessa kuin myös suurimmassa osassa vastustaja joukkueita löytyy tämä piirre. Tyttöfutis olisi naurettavan helppoa jos saisi opetettua joukkueen edes hölkkäämään koko pelin ajan ja siihen vielä pallon liikuttelua jonkin verran. Syöttösuuntia tulisi enemmän ja vaihtoehtoja, mutta nykyään se on kuin museota muistuttava patsasnäyttely. Ei sillä että se pojillakaan paljon paremmalta näyttäisi, mitä olen tiettyjä ikäluokkia seurannut, mutta kyllä ero tyttöihin silti on vielä poikien eduksi aikamoinen. Samaa esiintyy reeneissä, "patsastutaan" ja ollaan flegmaattisia. Seuraava joukkue jonka otan valmennettavaksi on kaikki nuorin ikäluokka joka seuraan tulee, en sano että se on ensi kaudella se vielä mutta tulee olemaan. Aion tuohon patsastumisesta pois opetteluun käyttää aikaa koska mielestäni se tappaa niiden hyvienkin pelaajien peliä jos muut vaan seisovat eivätkä tee itseään pelattavaksi ja tsemppaa.

[Laiska]

Erinomaisia tekstejä yllä

Muutamia ajatuksia asiaan:

Kasvatuksen merkitys?
Ok, ei itsellä aina ollut sitä pleikkari mahista, mutta kyllä vanhemmat aina
kannusti ulos liikkumaan omalla ajalla. Futis, katulätkä, koripallo, "olympialaiset" ja uinti kesäisin. Kiekkoa
ja vähän hiihtoakin talvisin. Puhumattakaan kaikista eri leikeistä pienempänä. Aina sanottiin, miksette menisi
ulos pelaamaan kun on niin kaunis keli tms. Lisäksi, isä kannusti aina futikseen ja siihen, että pallo olisi ns. paras kaveri...
mutta, siinä vaiheessa kun pitäisi panostaa futikseen kunnolla, koulutus ensin! Mikä on hyvä elämänohje, ei siinä mitään,
mutta kyllä huipulle pääsy vaatii varmasti pientä uhrausta myös muilla elämänalueilla...

Vaatimuustaso ja haasteellisuus?
Vaatimustason nosto jo pienenä on tavallaan hyvä asia, mutta riskialtista puuhaa. Se pitää osata tehdä oikealla tavalla.
Ja kun tuo oikea tapa vaihtelee persoonien mukaan, on se vielä vaikeampaa. Ennemmin kuin tarpeellista teoriatietoa, valmentaja
tarvii hyviä ihmissuhdetaitoja. Ns. pelisilmää ihmisiä kohtaan, pitäisi osata lukea pienten/nuorten tunnetiloja. Siihen liittyen tuo haasteellisuus.

Kaiken tekemisen tulisi olla sopivan haasteellista, aina taitoihin nähden. Totta kai on vaikeaa, jos taitotasot vaihtelevat kovin joukkueen sisällä.
Silloin motivointi lahjakkuuksille kokeilemaan uusia juttuja perusharjoitteissakin. Joku jo kirjoittikin, että lapset/nuoret nauttivat kun kaikki ovat tosissaan.
Ns. kovimmat pelit ovat kivempia kuin murskavoitot, niin aikuisillakin. Sama harjoitteissa. Parhaiten oppii, kun pääsee yli ongelmasta joka on tarpeeksi haastava
ja mielenkiintoinen.

Pelaaminen?
Kaikki nauttivat pelaamisesta, lähes poikkeuksetta. Meillä oli junnuna aina loppupeli. Se oli lähes poikkeuksetta
harjoitusten mielenkiintoisin osuus. Pelien muoto voi olla minkälainen tahansa, mutta kyllä joka reeneissä pitää pelata
mahdollisimman paljon. Niin se vain menee. Lisäksi, niitä kuuluisia pienpelejä/pihapelejä. Niihin pitää kannustaa ja motivoida.
Itse on tullut opittua eniten futiksesta läheisellä pienellä hiekkaisellanurmikentällä, jossa oli kiekkomaalit. Siinä 2v2, 2v3 ja 3v3 pelit. Riippuen miten saatiin porukkaa.

Lisäksi koutsit piti reeneissä aina jotain pientä kisailun poikasta, pomputtelua tai joku rata/laukaisu juttu. Yksinään ja joukkueina. Tasaiset joukkueet ja tasoryhmät,
totta kai.

Pelipaikka
Joku kirjoitti hyvin tuosta pelipaikka jutusta. Itse tullut mietittyä tätä. Omasta joukkueesta parhaiten menestyivät/kehittyivät
pelaajat, jotka a) pelasivat aina samaa paikkaa/roolia b) pelasivat mahdollisimman montaa eri paikkaa. Mitä mieltä olette? Itse taidan kallistua enemmän, moniin kokemuksiin
ja stimulantteihin.


Tuli enemmän tekstiä kuin piti, enkä jaksa lukea kaikkea uudelleen, mutta oma pointtini on seuraava:
En usko, että intohimoa puuttuu. Se vaan hautautuu kaikkeen muuhun turhanpäiväisyyteen. Pienenä pitäisi asioiden antaa mennä enemmän omalla painollaan,
ohjaten ja motivoiden oikealle kurssille, pitäen intohimoa yllä ja ruokkien sitä, kaikissa tilanteissa (kaikkien! perheen, valkkujen, yhteiskunnan jne). Siinä vaiheessa kun taitoa ja intohimoa on tarpeeksi, tulisi mukaan ottaa kaikki tarvittava tietotaito ja vaatimustason nosto! Milloin tuo tapahtuu, riippuu persoonasta, ja silloin vaaditaan valmentajalta sitä sosiaalista taitoa nähdä milloin pelaaja/joukkue on valmis.

[Noviisi]

Vaatimustasosta:

- oppimista tapahtuu silloin, kun viet itsesi lähelle äärirajaa ns. "oppimisvyöhykkeelle"
- eli pitäisi kannustaa junnuja vetämään "lähes" täysillä ja vaikeuttamaan treeniä, kun sen sujuu esim. nostamalla suoritusnopeutta tai lisäämällä suoritukseen uuden jutun

--> oppimista ei merkittävästi tapahdu, kun junnut hölköttelevät 10-40 prosentin tehoin harjoitetta eikä heille ole edes selitetty mikä on harjoituksen pointti ja miten se auttaa pelitilanteessa
--> itseasisssa puolivaloilla mennessa tapahtuu negatiivista oppimista! opit syöttämään huonosti sinne päin, huonosta tasapainosta, opit reagoimaan tilanteisiin myöhässä ja antamaan periksi...

- niin kuin muut ovat jo todenneet ratkaisevaa on saada joukkueen treeni-ilmasto viritettyä niin, että vallitsee kirjoittamaton sääntö, että kaikki yrittävät parhaansa ja haluavat siten kehittyä
--> näin porukka myös kehittyy nopeasti ja onnistumiset ruokkivat positiivista ja kannustavaa ilmapiiriä
--> junnut huomaavat nauttivansa eniten siitä, että oppivat nopeasti uusia asioita ja pelaaminen tulee sujuvaksi ja hyvällä tavalla helpommaksi

- joukkueen ilmastoon pyrkii valmentajan lisäksi vaikuttamaan ne junnut, jotka ovat kovaäänisimpiä ja joita muut ihailevat --> taitava valmentaja pyrkii käännyttämään nämä kaverit ensinnä puolelleen ja puhaltamaan samaan hiileen kuin valmentaja (jos ajautuu taistelemaan näitä vastaan hommasta tulee raskasta ja joukkueen ilmapiiri on sekava kun ei puhalleta samaan hiileen)
Huom! Muutama hyvin treenaava saattaa sytyttää koko joukkueen treenaamaan hyvin ja vastaavasti muutama löysäilijä saattaa tartuttaa koko joukkueeseen löysäilyasenteen

[Lepi]

- joukkueen ilmastoon pyrkii valmentajan lisäksi vaikuttamaan ne junnut, jotka ovat kovaäänisimpiä ja joita muut ihailevat

Hyvä pointti. Pelaajat, joita muut katsovat ns. ylöspäin vaikuttavat varmasti myös muiden asenteeseen ja tekemiseen. Itse tiedän Oulusta tasan yhden nuoremman junnun, joka pystyy vaikuttamaan muiden tekemisen tasoon treeneissä ja vaikuttaa myös pelikentällä oikealta jalkapalloilijalta. Mutta hän pelaakin sitten jo astetta korkeammalla tasolla.