Jokainen foorumilainen näyttää ymmärtävän, että suomalainen juniorivalmennus tarvitsee ryhtiliikettä. Avaintekijät ovat ammattimainen valmennus varhaisista pelaajavuosista alkaen, henkisen valmennuksen merkitys, kansainvälistyminen (osaamisen tuominen ulkomailta seurojen toimintaan, junnujen pelit suurista futiskulttuureista tulevia joukkueita vastaan jo varhaisessa iässä, jolloin mahdollisista tappioistakin voidaan vielä aidosti oppia), ammattijalkapalloilijan "uraputken" luominen Suomeen sekä tietenkin riittävän hyvät olosuhteet ympärivuotiseen harjoitteluun.

Elämme maailman parhaassa maassa. Jalkapallojunioriemme kehittämisessä meillä on siten oikeus olla tyytymättä mihinkään muuhun kuin maailman parhaaseen. Vain maailman paras juniorivalmennusjärjestelmä voi johtaa tilanteeseen, että meidät jonakin päivänä nähdään arvokisoissa. Korostan nimenomaan sanaa "järjestelmä". Se tarkoittaa tässä koneistoa, jonka jokainen osa toimii moitteettomasti ja virheettömästi. Meillä ei ole varaa menettää ainoatakaan nuorta lupausta. Meillä ei ole toisaalta varaa käyttää rajallisia resurssejamme maailman nimekkäimpien valmentajien hankintaan. Sen sijaan voimme kehittää järjestelmästämme toimivamman kuin missään muussa maassa. Olemme pystyneet siihen jo koulutusjärjestelmän kohdalla. Miksemme voisi pystyä siihen jalkapallojuniorien valmennuksessa?

Eikö meitä ketuta se, että entiset itäblokin maat polkevat tukka putkella rinnalle ja ohitsemme? Viro tuosta etelästä painaa kohta nappulakengän kuvan otsaamme. Meidän suomalaisen jalkapallon ystävien tulisi olla äänekkäämpiä. Vaatia muutosta. Vaatia resursseja. Luoda painetta kabinetteihin, joissa päätöksiä tehdään. Kirjoitella ahkerasti yleisönosastoihin. Poliitikot alkavat uskoa viestejä vasta siinä vaiheessa, kun äänestäjien menettäminen vaanii damokleen miekkana heidän päänsä päällä. Viestin tulee olla äänekäs ja selvä ja riittävän monesta suusta lausuttu.

Itse olen parhaillaan tekemässä jonkinlaista yhden miehen ristiretkeä suomalaisen juniorivalmennuksen puolesta. Se tarkoittaa yleisönosastokirjoittelua, sähköposteja ministereille, keskustelun herättämistä. Tämä viestini on osa sitä. Mutta jokainen ymmärtää, että yksi ääni ei riitä. Tämä on haaste jokaiselle jalkapallon ystävälle. Suomessa on paljon seurojen kannattajajoukkoja. Kuvitelkaapa, jos heistä vaikkapa tuhat saataisiin koottua väkivallattomalle marssille eduskuntatalon eteen ja viemään eteenpäin huolellisesti etukäteen suunniteltua yhteistä viestiä. Niitäkin maita ja kulttuureja löytyy, joissa yllä kuvailemani skenaario olisi mahdollinen.

Paremman huomisen puolesta taistellen.

Jotain tämän suuntaista olen itse muutaman vuoden aikana ehtinyt ajatella, mutta matka konkreettiseen muutokseen edes pienemmissä yksiköissä on niiiin pitkä, että en aio itse sen agitoimiseen enää aktiivisesti osallistua. Yhtä askelta eteenpäin seuraa aina kaksi taaksepäin. Olosuhteet saattavat olla jo nyt ok, mutta kun lyödään ovet lukkoon ja ei päästetä ketään halliin niin mitä sitten? Tällainen se vähän on se meidän tilanne: isävalmennetulla uimakoulumentaliteetilla maailman huipulle? Ei onnistu koskaan, eikä päästä edes yrittämään.

Mulla olisi suorayhteys urheiluministeri Walliniin olemassa hh:n kautta. Joten jos joku osaa kirjoittaa jonkun helvetin hyvän tekstin ja haluaa sen ministerille luettavaksi varmuudella niin voi lähestyä vaikka yv:llä mua tai sitten tämän topikin kautta. Tokihan itsekin voi näitä ministereitä sähköpostilla pommittaa, mutta voin sanoa että aika iso osa näistä sähköposteista ei koskaan edes päädy ministerin silmiin asti. Jos joku haluaa oman tekstinsä tätä kautta lähettää niin sen pitää sitten olla todella asiallinen ja ilman minkään sortin kiihkoilua kirjoitettu. Asia itsessään on ehdottomasti tärkeä ja saa minun 100% tuen kaikissa muodoissa. Itse vaan olen niin pirun kiireinen omassa valmennustyössäni, että ei aikaa tälläisten kirjoitusten tekemiseen yksinkertaisesti ikävä kyllä riitä.

Mitä nämä "avaintekijöiden" kuntoon laittaminen sitten konkreettisesti tarkoittaisivat?
- Ammattinen valmennus varhaisista pelaajavuosista alkaen/uraputken luominen --> eli järjestetäänkö "parhaimmat" junnut jo pienestä pitäen suurelta alueelta yhteen ja/tai/vai kaikille halukkaille lapsille "ammattivalmentaja"?

Rahaa tarvitaan tietenkin valmentajien työpäivien ja koulutuksen maksamiseen, mutta löytyykö meiltä tarpeeksi halukkaita "likaisen" työntekijöitä eli niitä valmentajia, jotka eivät katselisi sarjataulukkoa/taitokilpailujen mitalitaulukoita ymmärtämättä sitä, että nämä ovat välietappeja?

Ja minkä helvetin takia niiden valmentajien pitäisi olla jo valmiiksi nimekkäitä? Nimihän pitäisi itse luoda juniorivalmennuksessa (ja tällä tarkoitan siis yksilöiden kehittäjänä) eikä tuoda näitä aikuismaailmassa pitkän aikaa viihtyneitä vanhoja valmentajajyyriä väkisin junioreiden pariin.

No ainakin edes yhdeltä tunnetulta poliitikolta tuli vastauskin. Yllättäen häneltä, joka tunnetaan erään Englantilaisen pikkujoukkueen suurena fanina

Luulen, että ryhti täytyy vaan jalkauttaa paremmin junnuvalmentajien pariin. Lisää pedagogista ja valmennuksellista opetusta valmentajille. Tarkempi seuranta piirien sisällä valmennuksen laadusta. Riippumattomia kiertäviä valmennustarkkailijoita, jotka tarkkailevat, ohjaavat ja neuvovat valmentajia.

Kenties pakolliset pedagogiset ja valmennuskurssit kaikille palloliiton alaisille valmentajille. Varsinkin vajaat lapsien opetusvalmiudet omaavat valmentajat täytyy kitkeä tai opettaa pois junnuvalmennuksen parista.

Avaimena resurssien puutteeseen on omasta mielestäni tiedon jakaminen niille jotka sitä tarvitsevat. Ei tekisi pahaa pitää koulutustilaisuuksia myös pelaajien vanhemmille, junnujen omatoimisen harjoittelun tueksi.

ps. Myös monipuolista ja kaikkia lajeja tukevaa koululiikuntaa tulisi lisätä ala-asteikäisille, kun lapsen hermoston ja liikunnallisen taitavuuden kehittyminen on suurimmillaan juuri tuossa iässä.

Muutama kommentti mietittäväksi tässä ketjussa ja vähän muuallakin esitettyihin:

Niinpä niin. Käytännössä tsekkasin tilannetta omassa seurassa: ei varaa maksaa valmentajille edes kulukorvauksia, ja jos kaikki isä- tai äitivalmentajat blokataan ringistä, jää jäljelle kolme valmentajaa - edustusjoukkueet mukaan laskettuina.

Ykköseen: kiitti, saa ruveta maksamaan, tilinumero on <ylläpidon poisto>
Kakkoskohtaan jyrkkä ei. KP-systeemillä autetaan lajin harrastajamäärän kasvua. ja ilman massaa ei ole sitä huippuakaan. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kokeillaan jotain ikäluokkakohtaisia supersarjoja, jotka toimivat kilpafutiksen ehdoilla ilman KP-rajoituksia, vaikka en semmoisen hyötyihin isosti uskokaan: jo nyt scouttaus pienemmiltä paikkakunnilta vetää lahjakkaita pelaajia isompiin seuroihin, välillä liiankin tehokkaasti.  Ja minusta kakkosen toteuttamisella ajan mittaan pudotetaan kotimaisten sarjojen tasoa harrastajamäärien vähetessä...
Nelkkuun sama.
Vitosesta ihan eri mieltä: dronenkin kuuluttamaa kansainvälisyyttä tarvitaan myös tähän suuntaan.

Tästä olen niin samaa mieltä kuin olla voi. Keinot taitaa vaan minulla olla osittain erilaisia kuin mitä drone ehdottaa

Älä kytke kahta eri asiaa tuolla tavalla: junnuvalmentajille maksettava raha ja edustusjoukkueen pelaajahankintoihin menevä raha eivät useissa (useimmissa?) seuroissa ole samassa pussissa.
Ulkomaalaiskiintiöiden vastustaminen ei tarkoita sitä, että kannattaisin jokaista ulkomaalaishankintaa. Yritin ylempänä sanoa että Suomen futis tarvitsee kansainvälistymistä myös siinä suunnassa että ulkomaalaisia pelaa täällä - älä lue sitä tuollaisilla "riippumatta siitä, mikä heidän tuomansa lisäarvo joukkueelle on"-lisäyksillä.

Ja yritin myös korostaa, että kun noita "ammattivalmentajia" kovasti kuulutetaan, unohtuu usein suomalaisen seuratoiminnan erityispiirre eli talkootyö/seurahenki... vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Tyyppiesimerkki ihan tavallisesta junioritoimintaa harjoittavasta seurasta:
- Pääosa toiminnasta rahoitetaan suoraan vanhempien kukkaroista erilaisin osallistumismaksuin
- Yleensä kunta tukee seuran taloutta jollakin nimikkeellä maksettavalla avustuksella (tai vähintään osallistumalla liikuntapaikkojen rakentamiseen ja ylläpitoon)
- Osa (suurin?) rahoista kulkee ainoastaan joukkueissa, seura saattaa kontrolloida noita avustusrahoja ja osaa osallistumismaksuista
- Lisärahoitusta tulee sponsoreilta (usein vanhempien kontaktien kautta hankittuja) ja erilaisista (taas: vanhempien tekemistä) talkoo-, tempaus- ym. pikkuhommista.

Talous on useimmiten siis pientä. Hyvä: futiksessa harrastajamaksut pysyvät pieninä, huono: on vanhempien kukkarosta ja aktiivisuudesta kiinni miten esimerkiksi valmennukseen tai ulkomaanmatkoihin satsataan.

Ja ne edustusjoukkueet on pääsarjoissa käsittääkseni aina eriytetty omaksi organisaatiokseen, pienemmissäkin seuroissa usein eri budjettiin. Katsojatuloilla ei Suomifutiksessa juhlita.
Ja suorana vi**uiluna maajoukkueen johdon suuntaan: jos maajoukkue pelaa tuollaista antifutista kuin Moldovamatsi kokonaisuudessaan tai Hollantimatsin toinen puoliaika, miksi kukaan haluaisikaan nähdä sellaista futista - saati alempien sarjojen oletettavasti vielä kehnompaa peliä?

Todella hienoa, että olet ryhtynyt tähän hankkeeseen ja kuljet ylväästi ristiretkelläsi. Resurrsien ja ajan haaskamisen välttämiseksi toivoisin sinun kuitenkin muuttavan hivenen painopistettä. En todellakaan usko, että järjestelmämme olisi jotenkin hyvä, mutta se ei ole ongelman ydin. Ongelmamme ydin juniorivalmennuksessa on se, että suomalaiset eivät kertakaikkiaan ymmärrä mistä futiksessa ja futareiden koulutuksessa on kysymys. Menemättä nyt tässä yhteydessä sen syvällisempiin perusteluihin, joita olen pyydettäessä toki valmis antamaan, totean vain, että lähes kaikki lupaukset menetetään jo kättelyssä, kun pojista ja tytöistä aletaan ensimmäisistä treeneistä lähtien koulimaan joukkuepelaajia ja reippaita futisliikunnan harrastajia. Olen itse seurannut futista läheltä ja kaukaa lähes koko elämäni, ja aivan lähietäisyydeltä olen seurannut viimeisen 12 vuoden aikana kolmen eri junnujengin touhuja alusta loppuun. Menemättä taaskaan sen syvemmälle, totean vain, että yhdenkään näitten jengin lupaukselle ei annettu mahdollisuutta nousta edes kansalliselle huipulle ko. jengin kautta. Itse asiassa putkea kaikin tavoin hitsattiin kiinni.

Jos asetan kysymykset näitten jengien pelaajien kehittämiselle seuraavasti:
- opetettiinko laukomaan oikealla tekniikalla?
- opetettiinko leikkimään pallolla?
- opetettiinko harhautuksia?
- mitattiinko tekniikan kehittymistä?

Vastaus jokaiseen kysymykseen on ei. Tilanne on sama kuin, jos veisin lastani 2-10 vuotta pianotunneille ilman, että se osaa nuotteja ja soittaa ko. soitinta muuta kuin vähän alusta.

Mitä pojat ja tytöt sitten oppivat? Osittain varsin hyviä asioita joukkuekäyttäytymisestä ja urheilusta, osin täysin vääriä asioita:
- tsemppiä, hei, ei vetelehditä!
- omilleeeeee!
- syötelkääää!
- ajoissaaaa!

Tämä siis kannanottona ihan lasten jalkapalloilullisten valmiuksen kehittämiseen. Järjestelmän tehtävä olisi sitten huolehtia ns. jatkokoulutuksesta ja scouttauksesta.

Lisäksi karsisin tässä vaiheessa kokonaan pois sanan ammattimaisuus, koska on päivän selvää, että jatkossakin lapset saavat  ensimmäiset ja toiset jalkapallo-oppinsa faijojen, mutsien ja muiden vapaaehtoisten opastuksella.

Jos haluat tietää mitä olen itse tehnyt asian hyväksi, pistä privaa ja kysy.
Lue otsikko. Olen sen kanssa samaa mieltä, ja voin kirjoittaa aiheesta kuten kirjoitin ilman, että kaikkien hyvää työtä tehneitten tarvitsee vetää hernettä nenäänsä. Kokonaistilanne on karmea.

Katsotaan sitten, kun Suomi on kuronut välimatkan Sveitsiin umpeen. Sitä ennen ns. hyvät tulokset eli osaavat junnut ovat meillä häviävän pieni vähemmistö. Ja mikä tärkeintä, suurimmalta osalta ekan lisenssinsä hankkivilta junnuilta on mahdollisuus hyvään valmennukseen viety kokonaan tai sen saaminen tehty niin vaikeaksi, että hukkaa tulee.
Todella hienoa, jos näin on. Täällä pääkaupunkiseudulla hyvää työtä tekeviä junnuseuroja on todella vähän. Yhdessä saunaillassa käytiin kerran läpi yli 30000 asukkaan kaupungin liigaan päässeitten pelaajien "profiilit". Kaikille kolmelle oli yhteistä, että ainakin toinen vanhemmista oli ollut pojun harrastamisen suhteen täysin maaninen ja hommannut pojulle kaikki mahdollisuudet treenata. Tämä sama ilmiöhän on havaittu Suomessa mm. yleisurheilussa, ja ainakin jossain vaiheessa sille haluttiin tehdä jotain, mutta ilmeisesti asia on jäänyt silleen, kuten kaikki muukin yleisurheilussa.

Joten äläpäs Kaihlamo loukkaannu. Otsikon yleiskattavuuteen vedoten joudun surumielin toteamaan, että perusongelmamme on se, ettei meillä tajuta, että junnut ovat alusta loppuun futiskoulussa, jossa pitäisi opetella futistaitoja. 

Kiitos palautteesta.

"Ristiretkeni" on yleisluonteinen ja sellaisena pysyy, sillä en voi lähteä asiaa tuntemattomana maallikkona jakelemaan ohjeita, miten junioreja tulisi valmentaa, millaisia harjoitteita tulisi tehdä ja miten kenttätilaa tulisi käyttää. Tiedän rajoitteeni. Siksi ajatukseni perustuvat ensi sijaisesti penkkiurheilijan talonpoikaisjärkeen ja niihin kokemuksiin, mitä olen saanut lukiessani forumeita, katsoessani jalkapallo-otteluita ja seuratessani keskusteluja. Lisäksi minulla on opettajataustaa ja tietysti omakohtaisia kokemuksia ihmisenä elämisestä. Pari keskeistä teemaa "ristiretkelläni" kuitenkin on, joista haluan tavalla tai toisella herättää keskustelua.

Yksi on henkinen valmennus. Siihen en ota täällä kovin paljoa kantaa, sillä olen huomannut, että asiasta keskustellaan jo ihan kiitettävästi.
Suomessa on herätty tajuamaan, että hyvä jalkapalloilija on myös tasapainoinen ihminen, jonka taidot eivät kartu ärjymällä, vaan kuuntelevan
ja ymmärtävän, sinnikkään ja tavoitteellisen vaativuuden kautta.

Toinen on kansainvälistyminen. (Sille olen omistanut tällä foorumilla parikin viestiketjua.) Mielestäni olisi tärkeää, että jo siinä vaiheessa, kun lapset saavat ensimmäiset ja toiset futisoppinsa "faijojen ja mutsien" sekä "muiden vapaaehtoisten" välityksellä, harrastettaisiin ainakin jonkin tason kansainvälistymistä. Tämä tarkoittaisi tietenkin ensi sijaisesti osanottoa ulkomaanleireille ja -turnauksiin, mieluiten mahdollisimman kovatasoisiin. Mikäli turnauksiin ei syystä tai toisesta (esim. rahapula tai se, ettei "turistijoukkuetta" kelpuuteta mukaan) voida viedä koko lössiä, olisi tärkeää, että ainakin muutama "avainvapaaehtoinen" - tällainen ilmaisu sallittakoon - kävisi tutustumassa ulkomaisten juniorijoukkueiden toimintaan ja ammentamassa sieltä kaikenlaista oppia ja ideoita omaan toimintaan. Tämä voisi tarkoittaa oikeastaan mitä tahansa, laidasta laitaan. Otteluiden ja harjoitusten videointia, lounaskeskusteluja ulkomaisten seuraihmisten kanssa, muistiinpanojen tekemistä, raportointia...

Jotta yllä mainittu olisi mahdollista, tarvitaan seuran vapaaehtoisilta suunnatonta aloitteellisuutta ja aktiivisuutta. Halua uhrata aikaa omien juniorien kehityksen eteen.
On etsittävä potentiaalisia kohteita, otettava rohkeasti yhteyksiä eksoottisiinkin paikkoihin, suunniteltava matkan tavoitteita, luotava tavoitteellisuutta omien juniorien kehitykselle, toteutettava varainkeruuta jne. Yhteen sanaan kiteytettynä: talkoohenki. Mutta sanojasi lainaten, näissä "faijoissa ja mutseissa" sekä muissa seuratoiminnan vapaaehtoisissa - näin uskon - piilee valtava potentiaali. Siellä on rahamaailman asiantuntijoita, opettajia, tutkijoita, kulttuuri-ihmisiä, kulttuuriantropologeja, linja-autonkuljettajia, huoltomiehiä... laidasta laitaan. Heidän tietotaitonsa ja aktiivisuutensa on korvaamattoman arvokasta talkooporukassa, jonka yhteisenä tavoitteena tulisi olla uuden, entistä paremman pelaajasukupolven kasvattaminen.

Kansainvälistyminen ja henkinen valmennus ovat toki vain kaksi mahdollista menestystekijää. Mutta haluan joka tapauksessa lietsoa keskustelua. Jotenkin tuntuu, että suomalainen futiskeskustelu kaipaa ilmavuutta ja uusia aloitteita. Samalla tämä on haaste. Haluammeko todella kehittää nuoria jalkapalloilijoitamme niin, että eräänä päivänä saamme nauttia työmme hedelmistä realistiseksi muuttuneen arvokisapaikan myötä?

Shinichi Suzuki:n oivalluksista olisi paljon opittavaa monella juniorivalmentajalla. Resurssien puuteeseenkin on Suzuki menetelmässä lääke. Opetetaan vanhemmat auttamaan lasta harjoitteiden/opettelun kanssa.

Itsehän, kerran ehdotin seurassani moista oman poikani seurassa. (tietämättä Suzuki metodista)
Juniorivastaava oli tyrmistynyt ja piti mahdottomana ajatuksena, että vanhemmat sotkeentuisivat valmennukseen. Toki tämä valmennusnero divarissa pelatessaan oppi piinkovaksi juniorivalmennus/opetus neroksi, joka ei muita neuvoja kaipaa

No täytyy yrittää hoitaa valmennuksessa oma tonttinsa niin hyvin, kun voi.

En oikein päässyt perille, mitä ajat takaa tällä virkkeellä. Vanhemmat hoitavat osin jopa pelaamisen?
Mitä sitten yleensä seuraa, jos "isävalkut" saavat vapaat kädet?
Voisitko pukea tämän "maallikkokielelle"?

Yleensäkin minua kiinnostaisi tietää, millaiset vaikuttimet "kunnianhimoisilla" vanhemmilla on, kun he
tuovat lapsensa jalkapallon pariin? Ymmärrän kuitenkin, että jos heillä on kunnianhimoa, heillä on
myös valmius ja halu satsata asiaan ihan aidosti.


Millä tavoin meillä ei olla kiinnostuneita "potentiaalin käyttämisestä"?
Onko kysymys talkooohengen puutteesta vai toiminnan organisoinnin ongelmista?

P.S. Kannatan mallin hakemista musiikkialalta. Sillä alalla meillä menee varsin hyvin.