Suomalainen juniorivalmennus tarvitsee ryhtiliikettä

[Lenko]

...harjoituksissa tulee hiki.

Tämän pitäisi koskea kaikkia joukkueita, jopa niitä veltoimpia harrasteryhmiä. Kyse on kuitenkin liikuntaharrastuksesta.

Pienimmille lapsille ei ehkä tarvita erillistä fysiikkavalmennusta, mutta kyllä kaikenlaisen nopeuden, liikkuvuuden, ketteryyden, askeltiheyden, askelrytmin yms. tulisi olla siitä ensimmäisestä treenistä lähtien koko ajan mukana.

[Pussikalja]

Ei tarvitse ei, mutta ensimmäinen asia harjoittelussa ihan pienestä pitäen - siis ennen ensimmäistäkään sisällöllistä asiaa - pitäisi olla se että harjoituksissa tulee hiki. Tähän meillä on vielä matkaa jopa ns. nappulaedareissa saati sitten muissa porukoissa. Viime aikoina kierrellässäni työni puolesta ja myös ns. vapaa-ajallani paljon eri seurojen ja joukkueiden harjoituksissa olen kiinnittänyt huomiota siihen, että meillä pelataan ihan hirveästi pelejä joissa ei ole minkään sortin tempoa. Sen lisäksi tuntuu olevan niin, että pelin suunnan arvostus on laskenut samaa vauhtia kuin vaatimukset pelitemmon osalta. Suunta itsessään siitä pelistä yleensä vielä löytyy maalien muodossa, mutta etenemistä tätä suuntaa kohden ei vaadita tai arvosteta todellakaan riittävästi.

Hyvä huomio. Suunta pelissä on edellytys peliasennolle, ensimmäiselle kosketukselle ja ajoitukselle. Tempo onkin sitten hankalampi juttu. Ongelmahan meillä on, että fiksut ja taitavat pelaajat jäävät fyysisesti raakileiksi ja melkeinpä neitimäisen pehmeiksi futiksessa. Pelaamalla treenauksessa ristiriitaa vahvistaa se, että fiksu ja taitava pääsee vähemmillä askeleilla hyvään tulokseen. Tasoryhmäkään ei ole oikotie onneen, koska fiksu ja taitava osaa hyödyntää paremmat pelaajat ympärillään ja taas halutessaan pääsee itse vähemmällä. Jopa niin vähällä, että kehitystä treeneissä ja peleissä ei juuri kokemusta enempää kerry. Meillä ani harvoin onnistutaan saamaan fysiikka, äly ja taito samaan pelaajaan iskostettua. Fyysisiä löytyy, ilman taitoa ja ajatusta, ajatustakin tekniikalla höystettynä on, mutta ala-arvoisella fysiikalla varustettuna. Vaatimustaso ja treenimuoto lienee ne, millä asiaan tosiaan voi vaikuttaa.

Siinäpä se viisasten kivi futispuolella onkin, miten myös lahjakkaat saadaan oppimaan, kuinka treenataan. Tempohan lähtee jokaisesta yksilöstä itsestään, viimekädessä tosin yleinen meno treeneissä sitä joko latistaa tai ruokkii. Olen aivan samaa mieltä, että hiki ja opetus kuinka treenataan pitää alkaa ihan pienestä. Sellainen yksilöurheilijamainen vastuu omasta tekemisestä pitäisi myös joukkuelajeihin saada iskostettua. Nyt vastuu siirtyy liiaksi seuroille, joukkueille ja valmentajille. Itse se työ on kuitenkin jokaisen tehtävä. Ja erot hyvän ja huonon harjoituksen välillä ovat itseasiassa merkityksettömiä sen rinnalla, pyrkiikö yksilö tekemään harjoituksen huolella vai vähällä vaivalla. Mielenkiintoinen juttu...

[Tapioinen]

Hyvä huomio. Suunta pelissä on edellytys peliasennolle, ensimmäiselle kosketukselle ja ajoitukselle. Tempo onkin sitten hankalampi juttu. Ongelmahan meillä on, että fiksut ja taitavat pelaajat jäävät fyysisesti raakileiksi ja melkeinpä neitimäisen pehmeiksi futiksessa. Pelaamalla treenauksessa ristiriitaa vahvistaa se, että fiksu ja taitava pääsee vähemmillä askeleilla hyvään tulokseen. Tasoryhmäkään ei ole oikotie onneen, koska fiksu ja taitava osaa hyödyntää paremmat pelaajat ympärillään ja taas halutessaan pääsee itse vähemmällä. Jopa niin vähällä, että kehitystä treeneissä ja peleissä ei juuri kokemusta enempää kerry. Meillä ani harvoin onnistutaan saamaan fysiikka, äly ja taito samaan pelaajaan iskostettua. Fyysisiä löytyy, ilman taitoa ja ajatusta, ajatustakin tekniikalla höystettynä on, mutta ala-arvoisella fysiikalla varustettuna. Vaatimustaso ja treenimuoto lienee ne, millä asiaan tosiaan voi vaikuttaa.

Siinäpä se viisasten kivi futispuolella onkin, miten myös lahjakkaat saadaan oppimaan, kuinka treenataan. Tempohan lähtee jokaisesta yksilöstä itsestään, viimekädessä tosin yleinen meno treeneissä sitä joko latistaa tai ruokkii. Olen aivan samaa mieltä, että hiki ja opetus kuinka treenataan pitää alkaa ihan pienestä. Sellainen yksilöurheilijamainen vastuu omasta tekemisestä pitäisi myös joukkuelajeihin saada iskostettua. Nyt vastuu siirtyy liiaksi seuroille, joukkueille ja valmentajille. Itse se työ on kuitenkin jokaisen tehtävä. Ja erot hyvän ja huonon harjoituksen välillä ovat itseasiassa merkityksettömiä sen rinnalla, pyrkiikö yksilö tekemään harjoituksen huolella vai vähällä vaivalla. Mielenkiintoinen juttu...

Näissä jutuissa pitäisi näköjään puhua koko ajan ottan huomioon mistä ikäryhmästä puhutaan. Muuten menee puurot ja vellit sekaisin.

Eiköhän siinä 10-15 vuoden aikana, jossa pääosin kehitys tapahtuu alkaen esim. 6- vuotiaista, niin kerkeä kaikki asiat tehdä.
Kysymys on edelleen siitä, että tietyt asiat tehdään ottaen huomioon, missä kehityksen vaiheessa pelaajat ovat.

On aivan turha opettaa uusia asioita, jos pelaajat eivät ole sisäistäneet aikaisempia asioita.

Tämän vuoksi pitäisi juuri saada valtakunnallinen malli, joka antaa tietyt suuntaviivat, mitkä asiat pitää opettaa missäkin iässä ja miten valvoa, että nämä toteutuvat.

Tottakai aina kun tehdään jotain, niin tämän pitää tapahtua mahdollisimman kovalla temmolla ja pääpainon tulee aina olla myös voittajamenttaliteetin kehittäminen. Mutta ei pakonomaisesti, vaan positiivisen ilmapiirin luomisen ja motivoimisen kautta.

Toisin sanottuna, ei 6-vuotiaalta pelaajalta voi odottaa samaa kuin 15-vuotiaalta pelaajalta. Mutta 6-vuotiaalta voi vaatia tietyt taidot, jotka valmistaa pelaajaa seuraavalle tasolle.

Tässä karkeasti sanottuna:
6-12 vuotiaan pitää opettaa samat asiat kuin koulussa "peruskoulussa". 13-15 vuotiaana käydään "yläastetta" ja 16 -21 vuotiaana "lukio" ja "ammattikorkeakoulu".

Kun pohjatyö on tehty hyvin (6-12), niin on mahdollisuus, että nämä pelaajat puhkeavat myöhemmässä vaiheessa kukkaan. Mutta voisi sanoa, että sitä et todennäköisesti näe 6-12 vuotiaista pelaajista.
Ja jos valmentana odotat jotain palkintoa 6-12 vuotiaitten kanssa, niin olet jo väärällä polulla.

[Kaihlamo]

Niin yksi sellainen täysin perusjuttu pitäisi takoa jokaisen valmentajan tajuntaan: pitäkää pienpeleissä aina kun mahdollista peliin laitettavat pallot itsellä. Eli aina kun pallo menee syystä tai toisesta pois pelistä niin te laitatte välittömästi uuden pallon peliin - siis niin ettei peliin tulee minkään sortin katkoa. Mikään ei ole vahingollisempaa pelitemmolle pienpeleissä kuin se, että pelivälinettä haetaan jatkuvasti pelialueen ulkopuolelta. Täysin perusjuttu, mutta yllättävän paljon näkee pelattavan pienpelejä niin että käytännössä pelataan vain yhdellä pallolla, jota sitten haetaan milloin mistäkin ojasta tai puskasta.

[zekki]

Suomalaiseen juniorivalmennukseen tuntuu mahtuvan aina yksi asia kerrallaan. Ensin se oli tehkää miten lystäätte, sitten tuki kaikki pelaa, jonka jälkeen tuki tasoryhmäajattelu. Kaikki ampuvat aina jossain asiassa vähän yli, mutta ehkä siitä lopulta syntyy toimiva kompromissi.

Tasoryhmistäkin tuli vähän sellaisia pikavoittojärjestelmiä. Toki ymmärrän, että huippulahjakkaat pitäisi poimia erityiskohteluun, mutta montako sellaista Suomessa vuodessa oikeasti löytyy. Moniportaiset tasoryhmät ovat aivan nuorille useimmiten aika kyseenalaisia. Varsinkin, jos tämä luokittelu viedään kaikkeen harjoittelusta pelipaitoihin. Kehittyvä pelaaja voi oppia tulevan uransa kannalta paljon tärkeämpiä asioita hyvässä tsemppiporukassa kuin saman taitotason omaavassa, mutta itseensätyytyväisessä joukossa.  Jos harjoitukset on siten laadittu, että paremman taitotason omaavat pitkästyvät, voi kysyä onko harkoissa ja niiden ohjaamisessa itsessään jotain pielessä.

Pelaajan kehitys on kuitenkin viime kädessä kiinni hänestä itsestään. Tärkeintä olisikin, että hän saisi mahdollisimman yksilöllistä palautetta. Siinä haaste, johon junnuvalmentajille aika vähän tukea tarjotaan. Teknisiä harjoitteita tarjotaan pilvin pimein, mutta onko tästä ensimmäistäkään ohjetta.

Futiksen erikoisuus on siirtymä lyhyistä pienjoukkuepeleistä pienkentillä täyspitkiin peleihin isolla kentällä ja täydellä joukkueella. Se on kuin uusi laji olisi opeteltava. Iso osa peliin liittyvistä asioista menee tällöin täysin uusiksi (joukkuepelin luku, voimankäyttö pallon kanssa, oma ja joukkueen liikkuminen, pelitemmon vaihtelut, joukkueen taktiikat). Aika vähän tällaiseen radikaaliiin muutokseen kiinnitetään huomiota. Jos valmennuksessa ei  tapahdu mitään muutoksia, voi epäillä, että jommassa kummassa vaiheessa asiat eivät ole olleet kunnossa.

[Tapioinen]

Suomalaiseen juniorivalmennukseen tuntuu mahtuvan aina yksi asia kerrallaan.

Onko tälläinen tasoryhmä ajattelu muka voimissaan.

Mitään kattavaa, kokonaisvaltaista systeemiähän ei ole tällä hetkellä olemassa.

[Pussikalja]

Osittaminen ja vaiheistaminen on tosi suunnitelmallista ja loogista. Hollannistakin voidaan lukea, ettei fysiikkaa tarvitse tehdä alle 12 vanhana. Sitten kun ottaa terveen järjen käyttöön, voi miettiä kokonaisuuttakin. Jos meidän 12 ja alle junnut ei liiku kuin futistreeneissä ja niiltä jää uupumaan ne aiemmin tunteja kestäneet leikit ja pelailut, tuskimpa fysiikan poisjättäminen treeneissäkään palvelee silloin lajin etua. Ei olisi yhtään huono asia käydä vaikka joukkueena ajamassa fillarilla muutaman tunnin retki jonnekkin uimarannalle, kun peruskuntoa ei oikein pikana voi rakentaa. Tai houkutella poikia luistinradoille tai hiihtolenkeille..Ja on meillä tasoryhmäajattelu voimissaan, tuloksia ei vielä kovin paljon ole tosin tarkasteltavissa. Siihen keskusteluun tuskin kannattaa palata.

Muutenkin vaiheistaminen on hieman kyseenalaista. Sen takiahan peliä pelaamalla yritetään opettaa, että kehitys olisi monipuolista ja kaikki pelissä tarvittavat elementit yhdistyvät pelatessa. Kyse on mihin panostetaan ja kiinnitetään enemmän huomiota missäkin vaiheessa. Pieniltä ei voi vaatia älyttömiä, mutta ei pidä mennä myöskään salaamaan tai kieltämään peliin kuuluvia asioita. Tässä on välillä ammuttu hieman itseään koipeen.

Tempo on asia, jota ei hetkessä opi. Pikkujunnuilta pitäisi kyetä saamaan hetki irti ihan täyttä vauhtia, esim. hippaleikeillä tai muulla vastaavalla. Kun vuosia karttuu, täysivauhtisia suoritteita pitäsi sitten pikkuhiljaa kyetä siirtämään treeniosioihin ja ihan sinne itse peliinkin. Jos 12 vanha kykenee 10 minuuttia keskittymään ja tekemään asioita täysillä, on toivoa, että keskittyminen saattaa 18 vanhana kestää sen 90 min mukana. Jos 12 vanha ei osaa lyhyttä hetkeäkään keskittyä ja olla terävänä mukana, tuskin tulee olemaan koskaan.

Tähän pienpelit on hyvä väline, jos niissä joku lajia palveleva juoni on. Tempo kasvaa vähitellen, siinä missä pelitaito ja silmäkin. Voiko niitä edes erillisinä kehittää? Ei se ole vaihe, joka tulee mukaan 13-14 ikävuoden vaiheessa yhtä-äkkiä. Siihen pitää oppia tai paremminkin kasvaa, ihan siinä missä johonkin muuhunkin taitoon futiksessa. Asennepuolen asia hyvin pitkälle, kun lähdetään katsomaan tekemistä yksilötasolla.

[eiks oo kauheet]

Jalkapallon tekniikka tulisi oppia 12-13 vuotiaaseen mennessä, tämän jälkeen kaikki muu taktiikat ja pelikäsitykset ym.

[BrDead]

Jalkapallon tekniikka tulisi oppia 12-13 vuotiaaseen mennessä, tämän jälkeen kaikki muu taktiikat ja pelikäsitykset ym.

Voi näitä opettaa rinnakkainkin. Toki tuohon mennessä pitää tekniikka olla hallussa, muttei se mitenkään poissulje taktiikan tai pelikäsityksen opiskelua, jos vain intoa, halua ja treenikertoja riittää.

[hauman]

Onko tälläinen tasoryhmä ajattelu muka voimissaan.

Mitään kattavaa, kokonaisvaltaista systeemiähän ei ole tällä hetkellä olemassa.

Kyllä tasoryhmäajattelu on voimissaan...Jopa suhteellisen pienissä seuroissa. Palloliiton olisi hyvä tutkia nykyisen toimintatavan vaikutukset seuratoimintaan ja lasten kehittymiseen.

[Pussikalja]

Jalkapallon tekniikka tulisi oppia 12-13 vuotiaaseen mennessä, tämän jälkeen kaikki muu taktiikat ja pelikäsitykset ym.

Palloliiton smurffeilla on pedagoginen ongelma. Taitohan tosiaan on se, mikä alle 12 vanhana tulee priorisoida tärkeydessä korkeimmalle. Koulutusten perusteella tosiaan voi päätyä näin yksinkertaiseen johtopäätökseen, kuten yllä on todettu.

Toki jos koulutuksissa olisi hieman enemmän aikaa, voitaisiin taidon opetuksen yhteydessä pilkkoa esimerkiksi ensimmäinen kosketus osiin ja vaiheisiin, joista helposti olisi pääteltävissä ennakoimisen, sijoittautumisen, pelin suunnan jne. merkitys ensimmäisen kosketuksen suuntaukseen ja ehkä huomattaisiin, että taito on osa taktista ymmärrystä ja pelikäsitystä...Ne kaikki opitaan vähitellen ihan ensimmäisistä treeneistä lähtien nykyisellään onneksi yhä useammin, pelaamisen kautta. Jos sen tiedostaisi, pienpeleissä useammin olisi juoni, pelkän pelailun sijaan mukana. Juonen avulla, ne tehokkaammin varmasti myös pelaajia kehittäisivät.

[Superjunnukoutsi]

On aivan turha opettaa uusia asioita, jos pelaajat eivät ole sisäistäneet aikaisempia asioita.

Tämän vuoksi pitäisi juuri saada valtakunnallinen malli, joka antaa tietyt suuntaviivat, mitkä asiat pitää opettaa missäkin iässä ja miten valvoa, että nämä toteutuvat.

Opetettavasta asiasta toiseen siirtyessä pitäisi siirtymä tehdä "pehmeästi", eli lisätä harjoituksiin vähitellen elementtejä seuraavasta opittavasta asiasta ja vähentää edellisen osuutta.

Herkkyyskausiajattelun lisäksi jotain suuntaviivoja - ja pienimmille jopa kausisuunnitelmia - palloliitolla on kyllä olemassa, mutta sitä työkalua edistymisen seuraamiseen ei taida olla, kuin korkeintaan taitokilpailut.

Suomalaiseen juniorivalmennukseen tuntuu mahtuvan aina yksi asia kerrallaan. Ensin se oli tehkää miten lystäätte, sitten tuki kaikki pelaa, jonka jälkeen tuki tasoryhmäajattelu. Kaikki ampuvat aina jossain asiassa vähän yli, mutta ehkä siitä lopulta syntyy toimiva kompromissi.

Tasoryhmistäkin tuli vähän sellaisia pikavoittojärjestelmiä. Toki ymmärrän, että huippulahjakkaat pitäisi poimia erityiskohteluun, mutta montako sellaista Suomessa vuodessa oikeasti löytyy. Moniportaiset tasoryhmät ovat aivan nuorille useimmiten aika kyseenalaisia. Varsinkin, jos tämä luokittelu viedään kaikkeen harjoittelusta pelipaitoihin. Kehittyvä pelaaja voi oppia tulevan uransa kannalta paljon tärkeämpiä asioita hyvässä tsemppiporukassa kuin saman taitotason omaavassa, mutta itseensätyytyväisessä joukossa.  Jos harjoitukset on siten laadittu, että paremman taitotason omaavat pitkästyvät, voi kysyä onko harkoissa ja niiden ohjaamisessa itsessään jotain pielessä.

Pelaajan kehitys on kuitenkin viime kädessä kiinni hänestä itsestään. Tärkeintä olisikin, että hän saisi mahdollisimman yksilöllistä palautetta. Siinä haaste, johon junnuvalmentajille aika vähän tukea tarjotaan. Teknisiä harjoitteita tarjotaan pilvin pimein, mutta onko tästä ensimmäistäkään ohjetta.

Futiksen erikoisuus on siirtymä lyhyistä pienjoukkuepeleistä pienkentillä täyspitkiin peleihin isolla kentällä ja täydellä joukkueella. Se on kuin uusi laji olisi opeteltava. Iso osa peliin liittyvistä asioista menee tällöin täysin uusiksi (joukkuepelin luku, voimankäyttö pallon kanssa, oma ja joukkueen liikkuminen, pelitemmon vaihtelut, joukkueen taktiikat). Aika vähän tällaiseen radikaaliiin muutokseen kiinnitetään huomiota. Jos valmennuksessa ei  tapahdu mitään muutoksia, voi epäillä, että jommassa kummassa vaiheessa asiat eivät ole olleet kunnossa.

Itseasiassa tasoryhmäajattelu kuuluu kaikki pelaa -systeemiin.

Missään tapauksessa ongelma ei ole tasoryhmissä tai tason mukaisissa harjoitteissa. Tasoryhmistä tehdään kyllä ongelma kun joku keksii tehdä niistä kiinteitä. Mitä paremmin tunnet pelaajasi, sitä paremmin kykenet tasoryhmittelyä hyödyntämään.

Toki jos koulutuksissa olisi hieman enemmän aikaa, voitaisiin taidon opetuksen yhteydessä pilkkoa esimerkiksi ensimmäinen kosketus osiin ja vaiheisiin, joista helposti olisi pääteltävissä ennakoimisen, sijoittautumisen, pelin suunnan jne. merkitys ensimmäisen kosketuksen suuntaukseen ja ehkä huomattaisiin, että taito on osa taktista ymmärrystä ja pelikäsitystä...Ne kaikki opitaan vähitellen ihan ensimmäisistä treeneistä lähtien nykyisellään onneksi yhä useammin, pelaamisen kautta. Jos sen tiedostaisi, pienpeleissä useammin olisi juoni, pelkän pelailun sijaan mukana. Juonen avulla, ne tehokkaammin varmasti myös pelaajia kehittäisivät.

Tuota noin, pienpelien ideana vähänniinkuin onkin olla "juonellisia" pelejä.

Samaa mieltä tuosta taidosta, tai toisella tavalla ilmaistuna; taito ei ole noista mainituista asioista irrallinen.

[murdock]

Mitä pienemmistä junnuista on kyse, sitä tärkeämpää on saada pallon kanssa tekeminen tuntumaan hauskalta, se nimittäin motivoi harjoittelemaan myös omalla ajalla. Siinä valmentajan rooli nousee erittäin tärkeäksi.

Väittäisin, että valmentaja, joka opettaa kuinka harjoittelu on hauskaa tai mukavaa, ei kasvata hyviä jalkapalloilijoita. Harjoittelu on työtä ja sen pitää tuntua raskaalta. Valmentajan rooli on kertoa se junnuille. Tämä ei tietenkään tarkoita, että harjoittelu ei tunnu mielekkäältä. Jos junnun mielestä (oikeanlainen) harjoittelu ei ole mielekästä, niin ei hänestä koskaan hyvää jalkapalloilijaa tulisi, vaikka valmentaja tekisi mitä.

[koera]

Hiukan vanhakantainen näkemys, uusin tutkimus painottaa juuri päinvastaista. Eli sitä että oppiminen tapahtuu silloin kun sitä ei edes huomaa ja kokemukset joihin liittyy mielihyvä jättävät syvemmät muistijäljet. Moni muistanee junnuvuosiltaan pihapelejä jossa oli poikkeuksellisen tasaiset porukat tai muuten hyvä meiniki. Pelit jatkuivat joko  hämärään tai siihen että joku kirjaimellisesti kannettiin kotiin. Todennäköisesti niissä myös opittiin keskivertoja seurajoukkuetreenejä enemmän.   

Toki vaikkapa uuden tekniikan oppimiseen tarvitaan toistoja, ja raaka toistaminen on harvoin mukavaa. Pelaaja joka ymmärtää miten kyseisestä tekniikasta voi pelitilanteessa hyötyä motivoituu ihan eri tavalla ja suuressa kuvassa raaka, mekaaninen toistaminen on vain yksi osa futarin harjoittelua. Huipputason futari on paitsi futiksen ekspertti, myös harjoittelun spesialisti. "Helvetisti toistoja - sen pitääkin vituttaa" pätee ehkä johonkin painonnostoon, mutta taidon opettelussa toisto ilman kristallinkirkasta päämäärää on turhaa. Kun taas päämäärä on kirkas, homman pitäisi tuntua täysin eri tavalla motivoivalta kuin vaikkapa joku toimistoduuni. Se ei ole työtä, se on jalkapallon opiskelua.

[Superjunnukoutsi]

Väittäisin, että valmentaja, joka opettaa kuinka harjoittelu on hauskaa tai mukavaa, ei kasvata hyviä jalkapalloilijoita.

Ei niin. Ne valmennettavat tekevät sen itse.

[Tapioinen]

Ei niin. Ne valmennettavat tekevät sen itse.

Miettikää nyt oikeasti jotain jamppoja, jotka on 6-12v. Mikä näille pelaajilla on tärkeintä?

Tärkeintä on kipinän synnyttäminen ja mahdollisimman positiivinen kokemus. Nostaisin tämän ihan ykköseksi.

Tämä ei todellakaan poista sitä, että harjoituksissa tehdään oikeita asiota ja kehitytään päivä päivältä. Ja saadaan kotiläksyjä.

Otetaan esimerkkinä, että 20.000 pelajaa tietyssä ikäryhmässä saisi tälläista valmennusta. On lähes 100% varmaa, että kenestäkään näistä 20.000 pelaajasta ei voi sanoa 6-12v iässä, että tästä pelaajasta tulee huippupelaaja. Ei kenestäkään.

Positiivisen kipinän synnyttäminen ja pelistä nauttiminen on ehdottomasti ykkösjuttu. Lajin valinta ja lajiin syvempi kiinnostus syntyy tämän iän jälkeen.

Tämä positiivinen kipinä synnyttää jalkapallomiehiä, jotka suhtautuvat futikseen positiivisesti ja voivat toimia eri rooleissa jalkapalloyhteiskunnassa. Toki pienestä prosentista tulee huippupelaajia.

Kun tämän asian ymmärtää, niin se valmentaminenkin onnistuu paremmin. Ja todennäköisesti näistä 20.000 yli 90% suhtautuu jalkapalloon myönteisesti ja tulee tekemään jatkossa sen eteen jotakin.

Tämän takia on välttämätöntä antaa kaikille mahdollisimman hyvää valmennusta, joka tarkoittaa myös positiivisen kokemuksen saamista ja kipinää.

[hauman]

Miettikää nyt oikeasti jotain jamppoja, jotka on 6-12v. Mikä näille pelaajilla on tärkeintä?

Tärkeintä on kipinän synnyttäminen ja mahdollisimman positiivinen kokemus. Nostaisin tämän ihan ykköseksi.

Tämä ei todellakaan poista sitä, että harjoituksissa tehdään oikeita asiota ja kehitytään päivä päivältä. Ja saadaan kotiläksyjä.

Otetaan esimerkkinä, että 20.000 pelajaa tietyssä ikäryhmässä saisi tälläista valmennusta. On lähes 100% varmaa, että kenestäkään näistä 20.000 pelaajasta ei voi sanoa 6-12v iässä, että tästä pelaajasta tulee huippupelaaja. Ei kenestäkään.

Positiivisen kipinän synnyttäminen ja pelistä nauttiminen on ehdottomasti ykkösjuttu. Lajin valinta ja lajiin syvempi kiinnostus syntyy tämän iän jälkeen.

Tämä positiivinen kipinä synnyttää jalkapallomiehiä, jotka suhtautuvat futikseen positiivisesti ja voivat toimia eri rooleissa jalkapalloyhteiskunnassa. Toki pienestä prosentista tulee huippupelaajia.

Kun tämän asian ymmärtää, niin se valmentaminenkin onnistuu paremmin. Ja todennäköisesti näistä 20.000 yli 90% suhtautuu jalkapalloon myönteisesti ja tulee tekemään jatkossa sen eteen jotakin.

Tämän takia on välttämätöntä antaa kaikille mahdollisimman hyvää valmennusta, joka tarkoittaa myös positiivisen kokemuksen saamista ja kipinää.

Hyvä Tapioinen, täysin samaa mieltä. Nyky suuntaus aikaisin eriytettyine tasojoukkueineen ei tätä tue- valitettavasti. Liian aikaisin ei saisi jakaa hyviin ja huonoihin. Huononpaan ryhmää joutuneiden motivaatio on koetuksella ja ryhmä hiipuu. Myös huippuporukassa voi käydä pelaajakato. Positiivinen kokemus jalkapallosta ja harjoittelusta vie pidemmälle.

Hyvää valmennusta kaikille. Valmentajien tulisi vuorostaan viedä kovat vaatimukset pelaajille tai pelaajan aluille heti alusta lähtien. Valmentajan ei ole pakko olla kaveri. Niin pelaat kuin harjoittelet. Vaatimuksia sitoutumisesta, kovasta harjoittelusta, omaehtoisesta harjoittelusta, itsensä kehittämisestä ja kotitehtävien tekemisestä -  pelaaajien tulee oppia tekemään asiat kunnolla ja kehittää niitä osa-alueita, missä on korjattavaa. Jalkapallo ei ole - eikä mikään muukaan harrastus- ole oikea harrastus lapsille jotka eivät halua tehdä asioita kunnolla tai kokevat oikeudekseen häiritä muiden harjoittelua tai eivät sitoudu harjoitteluun. Raaka peli vaan, ne lapset, jotka eivät joukkueen sääntöjä tai valmentajien sanaa kunnioita pitäisi sulkea pois koko toiminnasta.

Lasten vanhempienkin olisi tämä hyvä sisäistää.  Em. vaatimukset pelaajille ja vanhemmille tulisi tehdä selväksi jo joukkueen perustamisvaiheessa ja joukkueen sekä seuran säännöissä.

[Ricardo Leite]

Ei siinä aikaisessa tasoryhmiin jakamisessa ole mitään vikaa. Usein tasoryhmät jaetaan ihan nuorimmissa ihan sen perusteella ketkä kykenevät harjoittelemaan mitäkin asioita ja keskittymään itse asiaan. Jos osa pelaajista on keskittyneitä ja haluavat oppia ja omaksua asioita, miksi näiden tulisi joutua kärsimään niistä, jotka eivät siihen ole valmiita?

Voitte olla varmoja, että myös niiden "parempien" innokkuus loppuu, mikäli nämä haluaisivat oppia jalkapalloa ja osa ryhmästä yrittäisi sitä parhaansa mukaan sabotoida.

Hyvää valmennusta kaikille.

Ilman muuta. Mutta ei välttämättä samanlaista, eikä samoja asioita. Kaikki eivät kykene omaksumaan asioita yhtä nopeasti, eikä ole oikein jarruttaa nopeimmin oppivia menemällä hitaimpien mukaan. Tai aivan samoin yrittää opettaa hitaammin oppiville uusia asioita ennen kuin entiset ovat hallussa.

[joks11]

Haumann varmaan laittaa eilen aloittaneen Matin samaan harjoitusryhmään viisi vuotta harjoitelleen Pekan kanssa. Ihan vaan koska ei tasoryhmiä. Sekä Matti että Pekka olisivat tästä kovasti mielissään.

[Pussikalja]

Kyllä tässä lievästi tasoryhmien kannalle on itsekkin juuri näistä RL:n ja Joks11 viittaamista asioista johtuen, olen alkanut kallistua. Se taas, kuinka se ryhmä valitaan, on vielä hakusessa. Kaikista huonoiten löydetään ne, joilla kasvu tai puhdas tekninen osaaminen ei ole se vahvuusalue. Huippu asenne mutta hetkelliset kasvuongelmat, on liian usein sen kaltainen este ja haaste laatuvalmennukseen, että nopeanaikavälin menestys tai puhdas ymmärtämättömyys asettaa valinnat hyvin huonoon valoon. Eli paras potenttiaali hukataan, joilla pää ja fyysiset lahjat tähän viimekädessä riittäisi niihin rooleihin pelissä, millä se nauha käsivarteen hommataan.

 Yksinkertaisesti kokemus "uuden aikakunnan valmennusguruilta" puuttuu. Ei ole näkemystä, minkälaisia  kavereita ne aiemmin menestyneet oli nuorina. Liian paljon tuijotetaan tämän hetkisiä eroja 8 tai 10 tai 12 vanhoina. Ei niillä ole merkitystä, vaan odotusarvoilla jos kaikki hyvin sattuisi yksilöllä menemään. Nyt menetetään urheilijat ja yritetään sekundataiteilijoista tai lapsina kypsistä pelkästään saada pelimiehiä. Lahjakkuus ilman päätä ei johda mihinkään. Pitäisi oppia katsomaan reilusti enemmän eteenpäin ja olla herkkänä valintojen suhteen ja valmis korjauksiin, koska ennustaminen tunnetusti ei ole helppoa. Se hujoppi kömpelö koikkelehtija 9 vanhana, tai se herhiläinen, joka lentää tuulestakin samassa iässä kumoon mutta ei anna ikinä periksi, hyvin usein on se ylivoimainen urheilija/pelaaja ikäluokasta. Tasoryhmät asettaa sen tilanteen, että ne joko saa mahdollisuuden tai sitten ei. Valinnan oikeillisuuden voi arvioida vasta kun lapsi on aikuinen. Sitä ei turnaus 12 vanhana kerro.

[hauman]

Haumann varmaan laittaa eilen aloittaneen Matin samaan harjoitusryhmään viisi vuotta harjoitelleen Pekan kanssa. Ihan vaan koska ei tasoryhmiä. Sekä Matti että Pekka olisivat tästä kovasti mielissään.

no en, mutta on varmasti muitakin keinoja viedä juniorifutista eteenpäin kuin tasojoukkueet.Tasojoukkueajattelu on tämän hetken trendi. Sitä onko tapa oikea tulevaisuutta ajatellen, ei kukaan osaa sanoa. Mielestäni tasojoukkueet ja joukkueen sisällä toimivat tasoryhmät ovat kaksi eri asiaa. Pekka ja Matti voi saada valmennusta eri  ryhmissä ja eri asioista, mutta se, että penskat oikeasti ja lopullisesti jaetaan eri joukkueisiin - huonompiin ja parempiin, kuten lapset asian näkevät- jo pikkupoikina ja tyttöinä on minulle vaikea asia nieltäväksi.
Yritän sanoa vaan, että lopputulos voi olla yhtä hyvä - jollei jopa parempi- valmennuksen tehoa nostamalla, vaatimustasoa kasvattamalla ja nostamalla  pelaajien sitoutumistasoa joukkueeseen, harjoitteluun ja itsensä kehittämiseen.

En tarkoita sitäkään, että valmennuksen pitäisi mennä heikoimpien ehdolla, eihän yksilölajeissakaan näin tehdä, vaan kaikkien pelaajien tulisi laittaa itsensä[/b] likoon täysillä  Tarkoitan sitä, että lähtötasoltaan samanlaisista pelaajanaluista saisi muokattua homogeenisen yhtenäisen ja hyvän taitotason omaavan porukan. Tämä on mahdollista, jos lapset - ja lasten vanhemmat- tietävät jo joukkueeseen tullessaan pelisäännöt, eli korkean vaatimustason, korkean  harjoitusaktiivisuuden ja sen, että harjoiteltavat asiat pitää tehdä kunnolla ja sen, harjoituksiin ei tulla leikkimään ja sen, että harjoittelun päämääränä on kehittyä jalkapalloilijana ja pystyä kamppailemaan voitosta pelitilanteissa ja sen, että jokainen tietää olevansa tärkeä osa joukkuetta.  Jos säännöt ja/tai vaatimustaso ei sovi, niin sitten voi etsiä uuden harrastuksen.

Tuossa alla kirjoitetaan, että "liian paljon tuijotetaan tämän hetkisiä eroja 8 tai 10 tai 12 vanhoina ja että pitäisi oppia katsomaan reilusti eteenpäin, olla herkkänä valintojen suhteen ja olla
valmis korjauksiin". Voin allekirjoittaa tuon.
Itse olen saanut seurata juniorijalkapallo poikieni kautta, toinen alkaa olemaan jo aikuinen ja toinen juuri tuossa 11 korvilla.  Vanhemman joukkueen tietä kun olen seurannut, niin lapsitähti ei ollutkaan enää tähti 15-16 vuotiaana, kävi jopa niin, että poika, joka ei lapsena loistanut pääsi jalkapallon parissa pidemmälle kuin pikkupoikana loistanut. Se nyt on vaan niin, että erot kapenee kun ikää tulee lisää. Tämä pitää muistaa. Toisen nuoremman kohdalla tilanne on täysin toinen, joukkuejako harrastaja ja kilpajoukkueisiin (11 v)  tehtiin viime kesänä ja seurauksena oli harrastajajoukkueen loppuminen jo saman kesän aikana. Omasta mielestäni harrastajajoukkueeseen jäänneissäkin oli aivan hyviä kavereita, mutta heidän jalkapalloharrastuksensa päättyi tähän kesään. Sääli. Jos tämä on palloliiton ja tasojoukkueiden puolestapuhujien tavoite, niin tavoite kyllä täyttyy.

[Kaihlamo]

Jos alle vuodessa tasojoukkuejaon jälkeen harrastajaporukka lopettaa niin silloin asiat on tehty yksinkertaisesti päin helvettiä siellä harrasteporukassa - ei mun mielestä liity mitenkään yleisesti tasojoukkueisiin ja niiden muodostamiseen. Pitää osata myös erottaa ennen tuomitsemista itse asia ja ajatus jonkun takaa yksittäisestä toteutuksesta.

Tasojoukkueiden muodostaminen ei koskaan voi olla todellakaan mitään lopullista. Jos jossain on näin niin se on yksinkertaisesti paskaa toimintaa. Se ei liity mitenkään siihen, että oikein toteutettuna tasoryhmät ja tasojoukkueet ovat erittäin kannatettavaa toimintaa pelaajien kehittämiseksi.

[rukkanen]

Liian paljon tuijotetaan tämän hetkisiä eroja 8 tai 10 tai 12 vanhoina. Ei niillä ole merkitystä, vaan odotusarvoilla jos kaikki hyvin sattuisi yksilöllä menemään.

Tähän hieman eriävää kantaa haluaisin tuoda esiin. Eikös nimittäin tasoryhmäjaon ideana ole juurikin se, että pelaajat saavat juuri sillä hetkellä oman tasoisiaan pelaajia ympärilleen, jotta kilpailutilanne harjoituksissa on mielekäs? Tuo esittämäsi asia olisi kylläkin ongelma siinä tapauksessa, jos tasoryhmät olisivat "kiveen hakatut", mikä mielestäni olisi virhe jo itsessään. Tasoryhmät voivat aivan hyvin minusta tarkoittaa sitä, että on esim. 4 A-pelaajaa, 8 B-pelaajaa ja 4 C-pelaajaa, joista ryhmät muodostetaan niin, että A-pelaajat eivät koskaan treenaa C-pelaajien kanssa, koska ovat niin paljon kehittyneempiä, että mielekästä kilpailutilannetta ei syntyisi, ja B-pelaajista sitten jaetaan "puolet ja puolet" A-pelaajien ja C-pelaajien kanssa treenaamaan. Puolestaan sitä, ketkä ovat näitä A-, B- ja C-pelaajia, voidaan tarkastella esim. puolen kauden välein. Minusta tällaista jakoa voi ja pitäisi harjoittaa ihan kaikissa ikäluokissa. Muuten käy niin, että treeneissä ei saada optimaalisia kilpailutilanteita, kun pelaajien väliset tasoerot ryhmien sisällä ovat liian suuret.

[Pussikalja]

Juu, juuri olin tulossa kommentoimaan Kaihlamon viestiä, juuri rukkasen ajatuksilla. Se hitaasti kehittyvä potenttiaali hyötyy, jos on kapasiteettia viedä eteenpäin asioita, jotka nopeammin edistyneet jo osaa omassa ryhmässään. Juuri näille honkkeleille olisi ideaalista saada perustoistoja ja koordinaatiota kohdilleen, sillä ajatuksella, että ne kerää hedelmät tulevaisuudessa siitä työstä porukassa, missä eivät jää jalkoihin. Eli valmennuksen olisi syytä olla hyvää sekä edustus, että haastajaryhmissä, kuten myös yhteistyön. Ketään ei ole vara hukata, siitä lienee yksimielisyys.

 Ja luulen, että lapset 10-16 välillä asian jopa ymmärtäisivät, jos niille kerrottaisiin, että kun olet kasvanut hieman muita myöhemmin/nopeammin, olet tässä haastajien mukana, jotta olet valmis edustukseen, kun avut ovat siihen kypsät. Sitä kai se suunnilleen unelma maailmassa olisi.

[Tapioinen]

Pari pointtia.

Jos homman nimi on se, että esim. 6-vuotiaat pelaajat ryhmitellään tasoryhmiin, että nämä jätkät on harrastelijoita ja nämä jätkät osaa pelata, niin en kyllä tätä ymmärrä.

Eikö valmentajan tehtävä ole juuri saada pelaajat kehittymään?

Valmentajahan on se, joka osaa tehdä 6-vuotiaasta pelajasta koko ajan paremman. Ja osaa tehdä myös 10 tai 20 erilaisesta pelaajasta koko ajan paremman ja paremman jatkuvassa oppimisprosessissa.

Ei valmentaja ole se, joka kertoo, että sinä olet paska, että et kuulu tänne. Mene pois sinä, et voi näitä asioita opia.

Eihän valmentaja näin toimi, vai toimiiko?

Viittaan tässä hollantilaiseen "pelaajien pakoton kehittyminen" ajatukseen. Käsittääkseni tämä tarkoittaa juuri sitä, että kehityspyrähdykset tapahtuvat eri aikaan ja pelaajia pitää kannustaa ja tukea ja antaa kaikille mahdollisimman korkeatasoista valmennusta., Tässä taas palaan siihen tärkeimpään asiaan 6-12 vuotiaissa. Synnyttää kipinä ja luoda hyvä ilmapiiri.

Otetaan esimerkiksi joku Johan Cruyff, joka hengaili teini-iässä Ajaxin ykkösjoukkueen kanssa ja nämä pelaajat oli tätä lähes 10 vuotta vanhempia. Ja otetaan toiseksi esimerkiksi "katufutis", jossa vanhempi pelaaja opettaa nuoremman automaattisesti kenenkään puuttumatta (juniorit keskenään)

Katufutiksessa näet harvoin nuorten pelaajien harjoittelemassa erillisiä teknisiä tai taktisia tehtäviä. Ei, kyseessä on aina kilpailutilanne, jossa nuoret pelaajat oppivat virheistään tietämättöminä niistä tekniikan, taktiikan, mentaalisista ja fyysisistä ominaisuuksista, jotka heissä kehittyvät näissä harjoitusotteluissa.

Jalkapallon pelaaminen joka päivä varmistaa tämän kehittymisen. Se on prosessi, jossa vanhempien ei välttämättä tarvitse olla läsnä. Nuori oppii myös joukkueen taktiset periaatteet ilman eri opetusta, vain pelaamalla peliä. Toinen joukkueen jäsen, joka on korkeammalla katufutiksen nokkimisjärjestyksessä, pakottaa pelaajan noudattamaan sovittua taktiikkaa.

Jos taas "tasoryhmillä" tarkoitetaan sitä, että ollan 'kehitysputkessa', joka alkaa 6-vuotiaasta ja päättyy 21-vuotiaana tietyssä vaiheessa. Niin näinhän on kaikkien pelaajien kohdalla. Olet jossain vaihessa 'kehitysputkea', jonka tarkoitus on valmistaa sinusta mahdollisimman hyvä pelaaja.

Eli huomaa valmistaa sinusta 'mahdollisimman hyvä pelaaja'. Hyvä valmentaja voi valmentaa minkä tasoisesta ns. puurtajalahkakuudesta (,jonka lahjat on enemmän työnteossa kuin varsinaisessa lahjakkuudessa) hyvän pelaajan.

Tai anakin sellaisen pelaajan, joka pystyy ottamaan kaiken potentiaalinsa käyttöön,.

Tämä pitäisi mielestäni olla koko ajan päämäärä (oli valmennettavana kuka tahansa ja millä taidoilla tahansa) eli saada pelajan koko potentiaali hyödynnettyä.

Tämä tarkoittaa sitä, että kaksi pelaaja tekevät täsmälleen samat harjoitukset ja pelit esim. 10-vuoden aikana. (= mahdollisimman laadukkaassa valmennuksessa) Lopputuloksena voi olla, että toisesta tulee maailmanluokan huippupelaaja ja toisesta tulee pelaaja, joka yltää 1. divisioona tasolle.

Lisätään nyt vielä se, että tottakai sitten, kun nämä pelaajat on ns. koukussa, eli lajivalinnan lopullisesti tehnyt, niin vaatimustaso kasvaa myös koko ajan. Lajivalintahan tapahtuu selvästi tämän 12-vuoden jälkeen. Tähän voisi soveltua jo erään Ajax -pelaajan lausuma, jonka valmentana toimi muuan Rinus Michels: "Kun pelasimme kansainvälisiä otteluita, niin emme edes itse huomanneet/havainneet/tajunneet, että pallo liikkui niin nopeasti. Me olimme tottuneet siihen, me olimme kasvaneet siihen."