Suomalainen juniorivalmennus tarvitsee ryhtiliikettä

[hauman]

Onko kaikki pelaa aikana koutsit pitäneet parhaimpia pelaajia vaihdossa, epäilen. Sääntöjä on takuulla kierretty.

Ei ainakaan näissä tasojen mukaan jaetuissa joukkueissa pidetty parhaimpia vaihdossa. "Keltaisessa" pelasivat parhaimmat.
Kaikki pelaa-ajatusta ei varmasti näissä joukkueissa noudatettu- tuolloinkaan. 

Mielestäni KP-systeemi ei ollut - eikä olisi edelleenkään- niin mätä ole kuin muutamien mielipiteistä voisi päätellä. Varmasti oli ylilyöntejä, mutta
yli on mennyt tämä nykyinen 9- vuotiaiden tasojoukkuevouhkaaminenkin. Ehkä pienellä varioinnilla KP:kin olisi hyvä kaikentasoisille sinne 13-14 v  asti.

Aikoinaan mentiin metsään siinä, että harjoitukset piti vetää "heikoimpien ehdolla". Näinhän ei ole pakko olla.  Mitä jos kaikilta vaadittaisiin yhtä paljon- kovaa
harjoittelua ja tosissaan tekemistä- ei pelkästään heikoimpien ehdolla. Lasten valmentajien ja toimijoiden pitäisi vaatia joukkueen  jäseniltään alusta- aivan
pienestä pelaajan alusta asti - kaikkensa antamista, hyvää suoritusta, asennetta ja sitä paljon puhuttua omaehtoista harjoittelua.

Heikompienkin olisi pakko kehittää ja harjoitella pysyäkseen mukana. Ne lapset tai vanhemmat, jotka tähän eivät suostuisi, joutuisivat etsimään uuden
harrastuksen. Sitoutuneella sekajoukkueella, mentäisiin  kuitenkin mahdollisimman pitkään. Tasojoukkuejaon aika tulisi sitten myöhemmin.

En usko, että tämä nykyinenkään junnujen pelautus ja tasosysteemi tuottaa maajoukkueelle tulevaisuudessakaan sen enempää menestystä. Maajoukkueeseen
tulisi vaan vuositasolla löytää muutama  tuolle tasolla sopiva pelaaja.  Nämä muutama pelaaja pystytään hyvin haarukoimaan vaikka sekajoukkueilla
mentäisinkin pitempään. Vain pienestä osasta "huippujunnuistakaan" tulee tähtiä.

[Ricardo Leite]

En tahdo olla mitenkään hyökkäävä tai ylimielinen, mutta mallisi on ihan paska.

[John Rambo]

En tahdo olla mitenkään hyökkäävä tai ylimielinen, mutta mallisi on ihan paska.

Sama.

En edelleenkään ymmärrä miksi Suomessa pitäisi toimia päinvastoin kuin maailmalla tässä asiassa. Mikä estää kilpajoukkueiden lisäksi haaste- ja jopa harrastejoukkueita toimimasta tavoitteellisesti? Ei niitä päteviä valmentajia sekajoukkueissakaan sen enempää olisi... Lisäksi nykyisellään haastejoukkueet toimivatkin parhaissa seuroissa jo kuten kuuluukin, ja tasoryhmät ja -joukkueet elävät tietenkin tilanteenmukaisesti.

[Pussikalja]

Jos seuralla on ikäluokassa 40-60 pelaajaa, totta kai pitää jakaa tasoryhmiin. 30 pelaajallakin se on ihan viisasta, mutta kilparyhmä 20 pelaajaa, hengailijat 10 jaolla mieluumin, ei toisinpäin. Tasajakokin käy, varsinkin jos molempia ryhmiä vedetään hyvin ja riittävillä määrillä.

Mutta tasoryhmä EI SAA olla pikkujunnuajan peliryhmän koko plus vaihtomiehet, vaan sen ryhmän pitää olla se 18-20 pelaajaa vähintään, mitä ikäluokka tarvitsee myöhemmin kilpajoukkueeseen 11 vs. 11 peleihin. Ei voi tehdä 10-12 pelaajan tasoryhmää 7 vs. 7 peleihin ja toista vastaavaa, joka vain hengailee. Tarvitaan enemmän pelaajia mukaan koviin treeneihin ja suurimmassa osassa seuroista silloin kyse ei ole karsimisesta, mieluumin pelaajien houkuttelemisesta pelaamaan ja ennen kaikkea treenaamaan.

Se on sellaista valkun ammattitaitoa josta kannattaa maksaa, että kolmestakymmenestä junnusta syntyy 20 harjoittelevaa poikaa ja joukkue. 10 lahjakkainta osaa valita ja tuhota amatöörikin. Liian usein se kilparyhmä on vain se 10-12 pelaajaa, jolloin käytännössä tarvitaan B-junnuissa kahden seuran YJ, pahimmillaan kolmen seuran pelaajat, että edes se yksi jengi kasaan enää saadaan. Sitä voi sitten laskea montako pelaajaa hukattiin, kun ei osattu tai viitsitty, kun innostuttiin hieman karsimaan liian aikaisin.

[zekki]

Sama.

En edelleenkään ymmärrä miksi Suomessa pitäisi toimia päinvastoin kuin maailmalla tässä asiassa. Mikä estää kilpajoukkueiden lisäksi haaste- ja jopa harrastejoukkueita toimimasta tavoitteellisesti? Ei niitä päteviä valmentajia sekajoukkueissakaan sen enempää olisi... Lisäksi nykyisellään haastejoukkueet toimivatkin parhaissa seuroissa jo kuten kuuluukin, ja tasoryhmät ja -joukkueet elävät tietenkin tilanteenmukaisesti.

Jos kerran joukkue on perustettu, eiköhän sillä aina tavoite ole, vaikka sitten hauskanpito futiksen ympärillä.

Tuntuu ettei Suomeen mahdu kuin yksi malli kerrallaan. Faktahan kuitenkin on, että Suomessa on iso määrä joukkueita, joissa ei eriytettyä tasoryhmäajattelua voida pelaajien pienen määrän ja/tai ammattitaitoisten valmentajien puutteen vuoksi järjestää. Nyt näitä syyllistetään, kun tasoryhmämallia pidetään ainoana oikea. Ne joutuvat kärsimään siitä, että Suomessa huippu ei ole siellä missä sen pitäisi olla. Jos olisi kukaan ei kiinnittäisi asiaan huomiota. Hollannissakin on 3000 amatöörijoukkuetta ja mukaan mahtuu varmasti monenlaisia, mutta kunhan huippu toimii, niin kaikki hyvin.  Aivan varmasti "sekajoukkueistakin" nousee lahjakkuuksia aina maajoukkuetasolle asti niin kuin ennenkin on tapahtunut.

[drone]

Suomalaisten ja ruotsalaisten ero: henkinen kantti.

Alla linkki, joka saattaisi kiinnostaa:
http://www.qualitative-research.net/index.php/fqs/rt/printerFriendly/747/1618

E: Toinen mielenkiintoinen konsepti:
http://www.articlesbase.com/law-of-attraction-articles/the-law-of-attraction-for-sports-3077832.html

[drone]

Mitä tulisi sanoa vanhemmalle, joka kertoo oman 6-vuotiaan penskansa valittavan seurajoukkueestaan:
- Joukkueessa sanotaan, että pelataan sen takia että on hauskaa. Ei voittamisen tai kehittymisen takia.

6-vuotias penska ei siis oikein tykkää tästä suomalaisesta mentaliteetista... (Joku viisas on kai joskus sanonut, että totuus tulee lasten suusta.)

Annoin ensi käden neuvon, että vaihtakaa seuraa. Jaksan kuitenkin uskoa siihen, että Suomesta löytyy sellaisiakin seuroja, joissa saa kilpailla ja kehittyä...

[fingerström]

Mitä tulisi sanoa vanhemmalle, joka kertoo oman 6-vuotiaan penskansa valittavan seurajoukkueestaan:
- Joukkueessa sanotaan, että pelataan sen takia että on hauskaa. Ei voittamisen tai kehittymisen takia.

6-vuotias penska ei siis oikein tykkää tästä suomalaisesta mentaliteetista... (Joku viisas on kai joskus sanonut, että totuus tulee lasten suusta.)

Annoin ensi käden neuvon, että vaihtakaa seuraa. Jaksan kuitenkin uskoa siihen, että Suomesta löytyy sellaisiakin seuroja, joissa saa kilpailla ja kehittyä...

Hyvä, että sanoit, vaikkakaan et kommenteistasi päätellen tainnut ymmärtää, mitä teit johtuen siitä, ettet taida oikein tietää, mitä hauskuus, kilpailu, leikki ja kehittyminen eli lapsen duuni, on, mutta vahingossahan usein laukaistaan osuvasti.

Seurallekin helpotus, jos todnäk isä, joka syöttää lapsensa tykkäämään, ettei kilpaileminen ja kehittyminen ole hauskaa, lähtee vitomaan toisten riesaksi. Kyllähän näitä kiertolaisia näkee, joilla ei ole missään hyvin. Tällaisia vain siedetään harmillisen paljon, koska junnutoimijat ovat lähtökohtaisesti lapsen puolella ja aina arveluttaa, mitä sitten, miten sille lapselle käy.

[koera]

Suomalaisten ja ruotsalaisten ero: henkinen kantti.

Pötyä ja vanhan toistoa. Suorituskeskeisissä yksilölajeissa nämä psykologiset valmennukset niin kauan kuin yleinen taitotaso laahaa eurooppalaista keskitasoa jäljessä.

Mielikuvaharjoittelu on sen sijaan varsin hyödyllistä puuhaa.

[drone]

Hyvä, että sanoit, vaikkakaan et kommenteistasi päätellen tainnut ymmärtää, mitä teit johtuen siitä, ettet taida oikein tietää, mitä hauskuus, kilpailu, leikki ja kehittyminen eli lapsen duuni, on, mutta vahingossahan usein laukaistaan osuvasti.

Seurallekin helpotus, jos todnäk isä, joka syöttää lapsensa tykkäämään, ettei kilpaileminen ja kehittyminen ole hauskaa, lähtee vitomaan toisten riesaksi. Kyllähän näitä kiertolaisia näkee, joilla ei ole missään hyvin. Tällaisia vain siedetään harmillisen paljon, koska junnutoimijat ovat lähtökohtaisesti lapsen puolella ja aina arveluttaa, mitä sitten, miten sille lapselle käy.

Sanotaanko näin, että niitä näyttää olevan niitäkin lapsia, joille kilpailu ja kehittyminen on tärkeää, ja he jopa nauttivat siitä.
Yleistäminen on aina riskialtista. Suomessa tahtoo olla vallalla (edelleenkin, selllaisena asia ainakin näyttäytyy) tällainen tasapäistävä yleistäminen.
Kaikki eivät vain halua pitää hauskaa. Tavoitteet, nautinto ja tyydytys ovat jossakin muualla.

[rukkanen]

Sanotaanko näin, että niitä näyttää olevan niitäkin lapsia, joille kilpailu ja kehittyminen on tärkeää, ja he jopa nauttivat siitä.
Yleistäminen on aina riskialtista. Suomessa tahtoo olla vallalla (edelleenkin, selllaisena asia ainakin näyttäytyy) tällainen tasapäistävä yleistäminen.
Kaikki eivät vain halua pitää hauskaa. Tavoitteet, nautinto ja tyydytys ovat jossakin muualla.

Koko tällainen juupas-eipästely voittamisen ja hauskuuden keskinäisistä painotuksista on täysin turhaa (tai siis pitäisi olla), koska jalkapallo on urheilua, eli kilpailua, joten siinä on aina tavoitteena voittaminen. Jos tavoitteena ei ole voittaminen, ei puhuta enää jalkapallosta urheilulajina vaan jostain pallon kanssa leikkimisestä. Samalla kuitenkin on muistettava, että KEINOT, joilla voittamiseen tähdätään, vaihtelevat suuresti sen mukaan, kuka pelaa. Kyllä jo 6-vuotiaiden pitää saada voittaa ja hävitä, mutta heidän pitää saada myös kokea, että he ovat tuloksesta riippumatta aivan yhtä hyväksyttyjä aikuisten silmissä. Siksi pienten lasten harjoituksissakin on mielestäni hyvä pitää kilpailullisia elementtejä, mutta pelaajille ei tule antaa palautetta tuloksen vaan yksittäisten suoritusten perusteella. Tulos pitää toki todeta, koska eihän se pelaajanalkujen mielestä ole "virallinen", ellei koutsi sitä vahvista

Toisin sanoen: itse en näe minkäänlaista ristiriitaa sen suhteen, etteivätkö tosissaan kilpaileminen ja hauskuus (toiminnan mielekkyys lapsen näkökulmasta) voisi kulkea käsi kädessä. Tai vielä tarkemmin ottaen siitähän urheilussa juuri on kyse: hauskuus syntyy kilpailusta. On toki muitakin tapoja pitää hauskaa, mutta ilman kilpailua toiminta on jotain muuta kuin urheilua.

[fingerström]

Tavoitteet, nautinto ja tyydytys ovat jossakin muualla.

...kuin jalkapallossa vai? Kannattaako sitä silloin edes harrastaa? Vai kenen harrastuksesta on kyse?

Jos tosiaan jalkapalloharrastuksessa yleensä ja lasten kohdalla erikseen erotetaan hauskanpito, kehittyminen ja kilpailu ja vieläpä toisiaan poissulkevasti, veikkaan, että kaikki kolme jäävät saavuttamatta.

Tässäkin tapauksessa kannattaa seurata menestyjiä. Oikoteitä ei ole. Pitää jaksaa ää-ret-tö-män paljon ja kauan eikä se onnistu, jos futis ja kaikki sen ympärillä (kaverit, pelipaidat, päteminen, niksit, kaikki mitä nyt kasvavan elämään mahtuu) oleva ei ole lähtökohtaisesti kivaa.

[Messi]

Näissä asioissa tuntuu aina korostuvan ihmisten omat kokemukset ja se toimintaympäristö jossa on kasvanut. Toisilla (yleensä vasta-alkajilla) korostuu toiminnassa ja puheissa "kovat" arvot ja hieman kokeneemmat (jotka ovat nähneet monenlaista) puhuvat hieman "pehmeämpien aevojen" puolesta. Kaikkien olisi kuitenkin hyvä muistaa, että jokainen lapsi on yksilö. Tällöin ei voi kaikkia lapsia panna "samaan" muottiin. Toiselle tie menestykseen (tekemisen meininki) tulee hauskuuden ja ilon kautta. Toiselle on tärkeää toimia jo pienestä pitäen "ammattimaisesti" kovia arvoja noudattaen. Se on sitten valkkujen tehtävä miten nämä saadaan hioutumaan yhteen joukkueen sisällä.

Ihan samalla tavalla valmennuksessa voidaan painottaa "tiukkaa kuria" tai "tiukkaa pelitapaa" tai toisaalta pelaajille voidaan antaa "vapauksia" kasvattaa omaa ajattelua. Toiset valmentajat opettavat "kädestä pitäen" ja selttäen asioit, kun taas toiset opettavat pelien kautta "tekemällä". Jokainen valitsee oman toimintatavan.

Loppujen lopuksi tärkeintä on se, kuinka monta pelaajaa saadaan "putkesta" tulemaan mahdollisimman valmiina ulos. Tapoja edetä on useita ja ne ovat aina joukkuekohtaisia.

[Savon keisari]

Minusta silloin on erittäin hauskaa, jos on tehnyt kovasti asioita jotka eivät aina ole niin hauskoja, mutta kun pääsee jälkikäteen näistä tuloksista  nauttimaan. Eivät kai lapsetkaan niin tyhmiä ole etteivät tätä helposti oppisi tai siitä vahingoittuisi, jos tämän ihan kokemuksen kautta oppisivat? Että kun harjoittelee kunnolla, ahkerasti ja tunnollisesti, tulee hyväksi ja mikäpä on hauskempaa kuin konkreettisesti havaita kehittyneensä mikä näkyy sitten myös urheilullisena tuloksena. Monella varmaan vain lisäisi intoa, eikä se puurtaminenkaan olisi aina niin vastenmielistä kun ymmärtäisivät mitä varten sitä tehdään. Tietysti myös pettymykset kuuluvat asiaan, mutta sekin pitäisi vain oppia että siinä vaiheessa pitää laittaa vain lisää pökköä pesään. Hauskuus on niin epämääräinen käsite että sen tarkka määritelmä pitäisi ensin täsmentää ennen kuin kunnollinen keskustelu tästä on mahdollista.

[Superjunnukoutsi]

Sanotaanko näin, että niitä näyttää olevan niitäkin lapsia, joille kilpailu ja kehittyminen on tärkeää, ja he jopa nauttivat siitä.
Yleistäminen on aina riskialtista. Suomessa tahtoo olla vallalla (edelleenkin, selllaisena asia ainakin näyttäytyy) tällainen tasapäistävä yleistäminen.
Kaikki eivät vain halua pitää hauskaa. Tavoitteet, nautinto ja tyydytys ovat jossakin muualla.

Niin, ajattelumaailma jossa kilpaileminen ja tavoitteellisuus ovat vastakohtia hauskalle on itsessään jo ongelma. Jo 6-vuotiaalle kilpaileminen ja tavoitteiden saavuttamisesta saatava onnistumisen ilo sellaisenaan on jo hauskaa.

[Pussikalja]

Drone on ihan oikeassa, että on olemassa lapsia jotka haluaa voittaa ja se on kaikki kaikessa ja keinolla millä hyvänsä. Tavoite on voittaa ja olla paras ja sen eteen vedetään kuin ammattilaiset jo ihan pienenä. Näistä tulee pirun hyviä nyrkkeilijöitä, painijoita, hiihtäjiä ja pikajuoksioita.

Joukkuepeleissä jo lähtökohtainen luonne pelaajilla on ihan toinen. Aika paha on edes voittamattomassa porukassa julistaa olevansa se tärkein ja paras. Onko barca Messi vai Xavi? Jopa se vitt...va kärkimies, joka ei ikinä syötä kenellekkään ja haluaa aina ratkaista, on riippuvainen syötöistä ja pelikavereista ja hyväksyy sen. Joukkuepelaajat jakaa voiton ja jakaa tappion. Iso osa peliä on olla osa joukkuetta. Ja ei todellakaan tarkoita, etteikö voi harjoitella hyvin. Eikä tarkoita sitä, etteikö voittoa tavoitella. Eikä sitä, etteikö tavoite voi olla parempi seura ja kovempi jengi. Puhutaan vain eri ihmistyypeistä, kun yksilö tai joukkuelajeja vertaillaan. Eli joukkuelajeihin kuuluu se yhdessä tekeminen ja keskimäärin paskakin rasittava tekeminen on porukassa mukavaa. Jos se ei ole hauskaa ja mukavaa, ei yhteistyö eli pelaaminen suju. Ei huipulla, eikä junnuissa...

[Messi]

Drone on ihan oikeassa, että on olemassa lapsia jotka haluaa voittaa ja se on kaikki kaikessa ja keinolla millä hyvänsä. Tavoite on voittaa ja olla paras ja sen eteen vedetään kuin ammattilaiset jo ihan pienenä. Näistä tulee pirun hyviä nyrkkeilijöitä, painijoita, hiihtäjiä ja pikajuoksioita...

...maalintekijöitä.

[Marem2]

Voittaminen on varmasti kaikille tärkeää-ainakin tärkeämpää kuin häviäminen;) Mutta voittamiseen tarvittavan panostuksen määrä  vaihtelee. Osa lapsista huomaa, että kun vähänkin hapottaa tai ollaan häviöllä, niin luovutetaan. Silloin voittaminen ei olekaan se tärkein juttu. Vaihdetaan sitten lajia tai aktiviteettia missä voittamista voidaan toisella tapaa kokeilla, vaikka kuka syö eniten, pelaa eniten tietsikkaa päivässä jne. Ja vaikka laittaisi kaiken likoon, sekään ei välttämättä ja useinkaan tarkoita palkintoa.

Futiksessa kun joutuu juoksemaan ehkä eniten (matka, nopeiten) kun missään muussa lajissa, palkinto tulee vasta kovemman työn jälkeen. Siinä vaiheessa, kun  paitsialueen käyttö tulee sääntöihin F10 iässä, moni vastustajamaalin eteen parkkiin asettunut "maalintekijä"-talentti joutuukin tekemään muutakin kuin kyttäämään, voittamisen tahdon kanssa joutuu uuteen tilanteeseen-teenkö itseni pelattavaksi, syötänkö jne. Joka tapauksessa voittaakseen on jotain tehtävä enemmän kuin ennen. Ja jos ei sitten valmiuksia ole olemassa, niin me valmentajat sitten päivitellään, että ei ole "voittamisen tahtoa"...

"Voittajatyyppi" mieluummin painaa keskeltä läpi kuin pelaisi syötellen, koska junnupeleissä siten saa parhaiten tulosta. Sitten myöhemmin ihmetellään, että "mihin se kunnianhimo on hävinnyt kuin ei enää B-ikäisenä pärjää (onnettomilla henkilökohtaisilla taidoilla) ja niinkuin se oli nopea"...

Harjoittelun tuoma etu esim. taidossa, nopeudessa tai muussa pelin kannalta hyödyllisessä ominaisuudessa tulee monesti vähän myöhemmin, kun pelaaja on valmis sitä hyväksymään. Siksi mieluummin pelataan varman päälle ja virheitä vältellen. Mikä sitten kehittää pelaajaa parhaiten, jää nähtäväksi. Aikuisten tehtävä on tukea ja kannustaa, eikä ainakaan väheksyä nykyistä tasoa. Varsinkin lapsi on erittäin epävarma omista taidoistaan taitoharjoittelun alkuvaiheessa. Vaikka kuinka olisi jo taidon orastavia taitoja tullut, niin kaikkia niitä ei voi vielä pelissä hyödyntää kokonaisvaltaisesti. En tarkoita että taito ja kunnianhimo/voittamisentahto olisivat vastakohtia-taitavan pelaajan sisäinen motivaattori on voittaminen/kunnianhimo. Kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä on vain keskivertokaveria enemmän.

[Riemumieli]

Juniorivalmennuksen taso näkyy myös käytännön järjestelyissä, esimerkiksi pelaajasiirroissa. Ei osata neuvoa, ei vastata kyselyihin ja jos jotain vastataan, vastaukset ovat vähän sinnepäin.

[BrDead]

Juniorivalmennuksen taso näkyy myös käytännön järjestelyissä, esimerkiksi pelaajasiirroissa. Ei osata neuvoa, ei vastata kyselyihin ja jos jotain vastataan, vastaukset ovat vähän sinnepäin.

No ei se oo valmentajan tehtävä neuvoa pelaajasiirtoasioissa, vaan joukkueenjohtajanhan noi asiat pitäis hanskata. Toki valmentajalla on hyvä olla joku taju siitä mihin kenenkin kannattaa siirtyä jos kannattaa. Mutta käytännössä pelaajasiirtoasiat pitäis mennä kyl asiansa hallitsevan jojon kautta. Jojon & rahastonhoitajan vastuullahan myös on sen vahtiminen, että kaikki velvoitteet joukkuetta kohtaan on hoidettu, jos joku haluaa lähteä lätkimään.

[Riemumieli]

No ei se oo valmentajan tehtävä neuvoa pelaajasiirtoasioissa, vaan joukkueenjohtajanhan noi asiat pitäis hanskata. Toki valmentajalla on hyvä olla joku taju siitä mihin kenenkin kannattaa siirtyä jos kannattaa. Mutta käytännössä pelaajasiirtoasiat pitäis mennä kyl asiansa hallitsevan jojon kautta. Jojon & rahastonhoitajan vastuullahan myös on sen vahtiminen, että kaikki velvoitteet joukkuetta kohtaan on hoidettu, jos joku haluaa lähteä lätkimään.

Ehkä valkun voisi ainakin olettaa osaavan kertoa, mistä saa lisätietoja. Tekemällä oppii, mutta kaikkea (kuten seurojen velvollisuuksia) ei voi tehdä itse. Jos voisikin, asia olisi jo kunnossa. Epäammattimaisuus/osaamattomuus tässä suhteessa saa epäilemään myös muun toiminnan tasoa.

[BrDead]

Ehkä valkun voisi ainakin olettaa osaavan kertoa, mistä saa lisätietoja. Tekemällä oppii, mutta kaikkea (kuten seurojen velvollisuuksia) ei voi tehdä itse. Jos voisikin, asia olisi jo kunnossa. Epäammattimaisuus/osaamattomuus tässä suhteessa saa epäilemään myös muun toiminnan tasoa.

Toki. Kyllä valkun pitäis aina osata ohjata eteenpäin jos kysytään jotain sellaista, jota ei tiedä tai ei kuulu toimenkuvaan. Eli ohjata joko joukkueenjohtajan, valmennuspäällikön, seuran sihteerin tai puheenjohtajan pakeille.

[nozick]

Drone on ihan oikeassa, että on olemassa lapsia jotka haluaa voittaa ja se on kaikki kaikessa ja keinolla millä hyvänsä. Tavoite on voittaa ja olla paras ja sen eteen vedetään kuin ammattilaiset jo ihan pienenä. Näistä tulee pirun hyviä nyrkkeilijöitä, painijoita, hiihtäjiä ja pikajuoksioita.

Minä en näe, että nämä hyvin kilpailulliset lapset olisivat mitenkään automaattisesti huonoja joukkueurheiljoita, kuten Pussikalja tässä tuntuu sanovan. Se on selvä, että motivoituminen harjoitteluun ja yhdessätekemiseen syntyy eri tavalla kuin jollakin lapselle, joka nauttii nimenomaan taitojen oppimisesta tai yhdessä tekemisestä. Itsekin oivalsin tätä nyt miettiessäni että meidänkin nappulajoukkueessa on arkkityypeinä ainakin yksinpuurtaja (tykkää esim. harjoitella yksin ponnauttelua), kilpailija (tsemppaa matseissa kovempaa kuin kukaan muua; itkee hiljaa jokaisen tappion jälkeen) ja joukkuepelaaja (mukana nimenomaan kaverien ja yhdessä tekemisen takia). En näe etteikö näistä kaikista voisi tulla hyviä jalkapalloilijoita. Innostus omalla ajalla hajoitteluun pitää vaan synnyttää eri keinoin.

[Pussikalja]

Minä en näe, että nämä hyvin kilpailulliset lapset olisivat mitenkään automaattisesti huonoja joukkueurheiljoita, kuten Pussikalja tässä tuntuu sanovan. Se on selvä, että motivoituminen harjoitteluun ja yhdessätekemiseen syntyy eri tavalla kuin jollakin lapselle, joka nauttii nimenomaan taitojen oppimisesta tai yhdessä tekemisestä. Itsekin oivalsin tätä nyt miettiessäni että meidänkin nappulajoukkueessa on arkkityypeinä ainakin yksinpuurtaja (tykkää esim. harjoitella yksin ponnauttelua), kilpailija (tsemppaa matseissa kovempaa kuin kukaan muua; itkee hiljaa jokaisen tappion jälkeen) ja joukkuepelaaja (mukana nimenomaan kaverien ja yhdessä tekemisen takia). En näe etteikö näistä kaikista voisi tulla hyviä jalkapalloilijoita. Innostus omalla ajalla hajoitteluun pitää vaan synnyttää eri keinoin.

Ei missään tapauksessa estä, etteivätkö he olisi huippuja myös futiksessa, olet siinä ihan oikeassa. Futis ei vain riitä tietyille urheilijalahjakkuuksille, kun et voita tai häviä itse ja yksin. Eikä siinä mitään pahaa ole.

[fingerström]

Ei missään tapauksessa estä, etteivätkö he olisi huippuja myös futiksessa, olet siinä ihan oikeassa. Futis ei vain riitä tietyille urheilijalahjakkuuksille, kun et voita tai häviä itse ja yksin. Eikä siinä mitään pahaa ole.

Eivätkä nämä tyypit myöskään riitä futikseen, koska heidän kilpailullinen itsekkyytensä on erilaista. Futis on joukkueurheilua, jossa kukaan ei pärjää luottamatta joukkuetovereihinsa ja saamatta luottamusta joukkuetovereiltaan. Niinpä itseasiassa, kun puhutaan itsekkästä futaajasta positiivisessa mielessä, puhutaankin joukkuepelaajasta. TJEU Zlatan.