Suomalainen juniorivalmennus tarvitsee ryhtiliikettä

[Superjunnukoutsi]

Taitaa olla niin, että 95% seuraihmisistä ajattelee juuri näin! Jos joku tekee toisin, elitistit takaisin ruotuun. Älkää pelätkö Messit ja Superjunnukoutsit, ei yksi Käpakaan pysty Suomen futista muuttamaan.

Käpalla tuli se tilanne, että Suomessa oli välillä vain pari joukkuetta, jotka antoivat täysipainoisen vastuksen. Silloin on aika luonnolista, että haettiin haasteita muualta.
Pointti on se, että tuli toisiinsa liittyviä pelejä ja harjoituksia säännönmukaisesti, jolloin syntyi jatkuva oppimisprosessi, jota on vaikea saada aikaan tilapäisesti kerättävien joukkueiden kanssa.  Joukkue pärjäsi ihan hyvin kovissa turnauksissa, joten kyllä niitä otteluvoittojakin tuli. Mutta totta, eihän Käpa ollut turnausten paras!

Nyt on paras lopettaa. Tarkoitus ei tosiaankaan ole Käpalla pullistella, eikä mitään taikatemppuja esitellä kunhan kerroin mitä aikanaan pystyin seuraamaan. Asiat vain on usein aika yksinkertaisia, jos toimeen tartutaan, eikä jäädä asioita vatvomaan.  

Jos joku joukkue on niin paljon edellä muita, että sopivan vastustajan löytäminen kotimaasta alkaa olla hankalaa, niin ilman muuta kannattaa panostaa kovempiin peleihin ulkomailla. Tavallisesti näin vain ei ole, vaan tasaisia pelejä Suomessa pelaavat joukkueet hinkuvat ulkomaisiin turnauksiin ja häviämään niissä.
Tai jos se 1-1 BVB:tä vastaan hinkataan Espanja-Suomi pelin toisintona, niin eipä se ketään juuri kehitä.

[Pirskatti]

Paljon on mielenkiintoisia asioita, järkeä ja totuuksia. Itse en enää ole ollut muutamiin vuosiin mukana junnutouhuissa töitteni takia, mutta mielenkiinnolla seuraan aktiivisesti.

Luettuani näitä mieleeni tulee väkisinkin muutamia asioita, joista halusin kirjoittaa, vaikka en tiedä edes viitsiikö kukaan lukea tällaista novellia.

Kun katsoin noita poika maajoukkueiden nimilistoja, niin lähestulkoon kaikki pelaajat ovat isoista ja arvostetuista kasvattajaseuroista, missä valmennus ilmeisesti on aika hyvää. – 98 ikäluokan kohdalla oli edelliset seurat, mutta ei siis sielläkään niitä yllätyksiä paljoa ollut. Missä siis ovat ne kaikki pikkuseurojen helmet? Ilmeisesti jotkut näistä pojista, mutta osaisiko joku valaista, minkä ikäisinä he ovat siirtyneet isompaan seuraan? Oliko siirto liian aikainen vai liian myöhäinen kehitystä ajatellen? Onko se valmennus sittenkään tarpeeksi hyvää missään?

Sitten kun katson maajoukkueiden tuloksia, niin ei niissä kauheasti kehumista ole. Yhtä ainoata selitystä ei varmasti ole, varsinkin kun olen kuullut, että ollaan jäljessä oikeastaan jokaisella osa-alueella. Kun katson näitä seuroja, missä pojat pelaa, niin kansainvälisiä pelejä heillä varmasti on jokaisella suhteellisen paljon. Eli henkinenkin kantti pitäisi siis olla kunnossa… Nämä siis on ajatuksia eikä varsinaisia kysymyksiä foorumille.

Sitten vielä noista ulkomaanturnauksista. En kiistä etteikö niistä olisi hyötyä, mutta kuinka moni lahjakas pelaaja jää vaille hyvää valmennusta ja ilman kv-pelejä hinnan takia? 4000-6000 euron vuosimaksut eivät varmasti ole helppo asia monellekkaan perheelle. Saako siis noita kv-pelejä vain varakkaiden perheiden lapset?

Olin myös perheeni kanssa lomareisulla jokunen vuosi sitten Euroopassa. Saimme matkaoppaaltamme kuulla junnuturnauksesta, jossa mukana oli tunnettu suomalaisseura. Näimme kolme peliä, peliaika oli muistaakseni joku 2x10 minuuttia. Suomalaisjoukkue ei tuossa ajassa päässyt kuin muutaman kerran pelaamalla vastustajan puolelle, kun taas vastustaja ei täydellisestä pelinhallinnasta huolimatta saaneet maalia kuin yhden jos aina sitäkään. Suomalaiset taistelivat hienosti, mutta totta puhuen oltiin väärässä turnauksessa. Mahdollisuuksia ei ollut yhtään. Suurin shokkini sitten oli myöhemmin kun näillä foorumeilla luin, kuinka kovia tuloksia oltiin saatua aikaan kovia joukkueita vastaan, ja paremmalla onnella olisi tulos ollut parempi! Siis uskovatko valmentajat tosiaankin omiin valheisiin vai ovatko he niin ammattitaidottomia, etteivät he näe ongelmakohtia?

Ja lopuksi tuosta Kaikki-Pelaa hommasta. Toimin valmentajana juurikin tuohon pahimpaan aikaan. Seuroissa varmasti oli paljon valveutuneita toimihenkilöitä, jotka tiesivät ettei tämä homma tuota tulosta. Kaikista pahin asia mitä muistan, oli tosiaan vanhemmat. Puolen pelin takuu kyllä onnistuttiin myymään niin hyvin kentälle, että seuraväki oli välillä ihmeissään varsinkinkin tuon peliajan suhteen. Jostain kummasta syystä paljon oli vallalla sellainen ajatus, että peliin pääsi aina pelaamaan puoli peliä treenasi tai ei. Itse ”säilyn” aika hyvin, mutta kun muistelen naapuriseuran valmentajaa (mielestäni hyvä sellainen) oli jatkuvasti kusessa hankalien vanhempien kanssa. Uhkailtiin Nuori Suomella, Palloliitolla ja jopa oikeustoimilla. Kaveri kun vain yritti valmentaa… Siksi minä ainakin olen hieman varpaillani näistä uusista tuulista.

Hyvää kesän alkua kaikille foorumisteille.

[J. Soini]

Kiitos Pirskatti erinomaisesta kirjoituksesta,

Ensiksi tuo kokemuksesi keski-eurooppalaisesta junioriturnauksesta on varmasti oikeansuuntainen. Parhaat suomalaiset junioriseurat ovat viimeisten viiden vuonna aikana käyneet kymmeniä kertoja Keski-Euroopan huipputurnauksissa. Suomalaiset joukkueet eivät käytännössä juuri koskaan pääse näissä mitalipeleihin. Hongan 93-syntyneet olivat aikanaan Nike Premier Cupin Euroopan lopputurnauksen finaalissa, mikä oli loistava saavutus. HJK:n ysiysit ovat muistaakseni olleet joskus jossain turnauksessa mitaleilla.

Mitkä ovat johtopäätökset? Omasta mielestäni on hyvä, että suomalaiset joukkueet käyvät mittaamassa tasoaan oman ikäistensä huippuja vastaan. Sen sijaan on huonoa, jos Pirskatin kertoman mukaisesti valmentajat selittelevät tuloksia propagandistisesti.

Väitän, että koko Suomessa vain muutama seura harjoittelee edes vähän sinne päin kuin saksalaiset Bundesliigaseurojen junnut. Miten sitten voisi olla edes mahdollista, että joku suomalainen juniori voisi edes haaveilla pääsemisestä aikuisena Bundesliigaan?

Ymmärrän täydellisesti, jos joku on sitä mieltä, että moderni huippu-urheilu on lieveilmiöineen sellainen maailma, johon suomalaisten ei edes pidä pyrkiä. Sitä en sen sijaan ymmärrä, jos joku luulee, että Palloliiton 2000-luvun alun suosituksia seuraamalla olisi edes teoreettisesti mahdollista tulla hyväksi futaajaksi. Siis, että harjoitellaan 12-vuotiaaksi asti Hipsuvarvas -tyyliin pari kertaa viikossa, ei missään tapauksessa käydä ulkomailla, tasoryhmiä rakennetaan AIKAISINTAAN 14-vuoden iässä jne.

Jos me haluamme parempaa futista, me tarvitsemme radikaalin uudistuksen. Viime vuosina onneksi myös Palloliitossa on herätty. Uusin nuorten valmennussuunnitelma on täynnä järkeviä ohjeita, joilla ei ole mitään tekemistä 10 vuoden takaisten hömpötysten kanssa. Sami Hyypiä Akatemian perustaminen on myös ollut loistava juttu.

Maajoukkuevalinnoista vielä sen verran, että en usko niiden olevan se ratkaiseva tekijä. Maajoukkuevalmentajat varmasti pyrkivät valitsemaan parhaat pelaajat. Lahjakkaita pelaajia on varmaan joka puolella Suomea. Aidosti hyviä pelaajia sen sijaan ei ole juuri missään ikäluokassa juuri lainkaan liian vähäisen ja laadultaan liian heikon harjoittelun vuoksi. Suomessa on tällä hetkellä joka ikäluokassa alle 10 seuraa, joiden kannattaa edes harkita osallistumista Pirskatin jutussa mainitun kaltaiseen turnaukseen. Toivottavasti tilanne tulevaisuudessa muuttuu.

Joku tyypillinen ikäluokan suomalainen kärkiseura voittaa kotimaassa suhteellisen ylivoimaisesti miltei kaikki vastustajansa. Käytännössä joukkue saa kunnon vastuksen ehkä 4-5 seuralta. Jos tämä kärkiseura sitten saa kyytiä Keski-Euroopan parhailta, niin mitä se kertoo muiden suomalaisten joukkueiden tasosta? Olen myös sitä mieltä, että yksittäisen pelaajan on erittäin vaikeaa nousta merkittävästi ympäristöään paremmaksi, vaikka olisi miten lahjakas tahansa. Siksi olisikin tärkeää, että Suomessa taso nousisi laajalla rintamalla.

En usko, että jossain piilossa lymyää joku huippulahjakkuus, josta kukaan ei ole kuullut mitään. Ongelmana on se, että meidän pelaajiemme taso ei yksinkertaisesti riitä. Miksi ei? Meillä on yksinkertaisesti liian vähän niitä seuroja ja pelaajia, jotka harjoittelevat riittävän paljon ja laadullisesti edes hiukan sinne päin kuin Euroopan huippumaissa. Ei kai se ole niin vaikea ymmärtää, että maailman suosituimmassa urheilulajissa menestyminen on vaikeaa. Esimerkiksi miksi Helsingissä noin 20 junioritoimintaa harjoittavasta seurasta vain KäPa pystyy haastamaan HJK:n?

Mitä enemmän meillä on juniorivalmennustaan aidosti kehittäviä seuroja, sitä enemmän meillä on tulevaisuudessa myös hyviä pelaajia. Työtä riittää varmasti myös kaikille forumisteille. Siis verkkarit päälle ja yhteys lähimpään junnuseuraan.

[Pussikalja]

Kiitos Pirskatti erinomaisesta kirjoituksesta,



Väitän, että koko Suomessa vain muutama seura harjoittelee edes vähän sinne päin kuin saksalaiset Bundesliigaseurojen junnut. Miten sitten voisi olla edes mahdollista, että joku suomalainen juniori voisi edes haaveilla pääsemisestä aikuisena Bundesliigaan?



Maajoukkuevalinnoista vielä sen verran, että en usko niiden olevan se ratkaiseva tekijä. Maajoukkuevalmentajat varmasti pyrkivät valitsemaan parhaat pelaajat. Lahjakkaita pelaajia on varmaan joka puolella Suomea. Aidosti hyviä pelaajia sen sijaan ei ole juuri missään ikäluokassa juuri lainkaan liian vähäisen ja laadultaan liian heikon harjoittelun vuoksi. Suomessa on tällä hetkellä joka ikäluokassa alle 10 seuraa, joiden kannattaa edes harkita osallistumista Pirskatin jutussa mainitun kaltaiseen turnaukseen. Toivottavasti tilanne tulevaisuudessa muuttuu.

Joku tyypillinen ikäluokan suomalainen kärkiseura voittaa kotimaassa suhteellisen ylivoimaisesti miltei kaikki vastustajansa. Käytännössä joukkue saa kunnon vastuksen ehkä 4-5 seuralta. Jos tämä kärkiseura sitten saa kyytiä Keski-Euroopan parhailta, niin mitä se kertoo muiden suomalaisten joukkueiden tasosta? Olen myös sitä mieltä, että yksittäisen pelaajan on erittäin vaikeaa nousta merkittävästi ympäristöään paremmaksi, vaikka olisi miten lahjakas tahansa. Siksi olisikin tärkeää, että Suomessa taso nousisi laajalla rintamalla.

En usko, että jossain piilossa lymyää joku huippulahjakkuus, josta kukaan ei ole kuullut mitään. Ongelmana on se, että meidän pelaajiemme taso ei yksinkertaisesti riitä. Miksi ei? Meillä on yksinkertaisesti liian vähän niitä seuroja ja pelaajia, jotka harjoittelevat riittävän paljon ja laadullisesti edes hiukan sinne päin kuin Euroopan huippumaissa. Ei kai se ole niin vaikea ymmärtää, että maailman suosituimmassa urheilulajissa menestyminen on vaikeaa. Esimerkiksi miksi Helsingissä noin 20 junioritoimintaa harjoittavasta seurasta vain KäPa pystyy haastamaan HJK:n?

Voisi joskus miettiä, miksi 70-lukulaiset pääsivät junnupohjallaan tasolle, jossa voi haaveilla ammatikseen pelaamisesta.

Mielestäni jalkapalloväki ajattelee peliä liian suppeasti. Verrataan harjoitusmääriä jalkapallokulttuureihin ja mietitään paljon miten lajiin liitetään oheistreenejä, joilla luodaan valmiudet oppia edes jalkapallo. Oheistreeneillä, joiden vaikutus on täsmälleen sama, kuin useassa muussa lajissa on sisäänrakennettuna. Eli joukkuepeleissä joita pelataan katse ylhäällä, pelejä joissa on selkeät välimatkat ja ryhmitys jne. Näin tehdään, vaikka ei löydy aina valmennusresursseja saati vuoroja ja olosuhteita..

70-lukulaisilla oli tilaa alle 12 vanhana harrastaa käsi, kori, jääkiekko yms. lajeja ja myös jalkapalloa. Liikuntamäärä oli varmasti verrattavissa SH-akatemian tavoitearvoja ja pelien luonne korvasi hyvin ison osan jalkapallon teennäisiä oheisharjoitteita, joilla pyritään pelaamisen ydin esittelemään eli ryhmitys, välimatkat, valinnat ja pelinopeus. Jalkapallo on lajina huono opettamaan pelin ymmärtämistä, kun alkuvuodet katse on varpaissa. Joko joudutaan lisäämään harjoitusmääriä ja oheistreenejä reilusti, johon meillä ei resursseja oikein ole, tai sitten uskalletaan luottaa lajin vetovoimaan ja annetaan lapsille tilaa ja aikaa harrastaa monipuolisesti, joka 70-luvulla näytti toimivan. Kun liikkuu ja on kunnossa jaksaa treenata omalla ajallaan myös lajitaitoja. Jaksaako lapset sitä nyt tehdä?

Mielestäni molemmat ratkaisut voivat olla toimivia. Jos resurssit riittää, opetetaan peli sitten lajin sisällä yksin, on se mahdollista muuallakin. Mutta se ei kyllä onnistu, jos sallitaan vuosia ajattelu, "minä ja pallo, aikuisena ehtii huomioida muutkin". Mutta jos osaamista ja resursseja ei ole, kannattaisi uskaltaa luottaa liikunnan monipuolisuuteen ja antaa lapsille tilaa harrastaa, kun sekin reitti on toiminut aiemmin ja miksi ei toimisi jatkossakin. Tekee vain sen jalkapallon osuuden liikunnasta parhaalla mahdollisella tavalla, niin mahdollisuudet pärjätä säilyy lapsuudesta nuoruuteen asti. Nuoruuden osuutta tason maksimiin mielestäni nyt jostain syystä vähätellään, vaikka se kaikista ratkaisevin aika on. Ryhmän lahjakkaimmasta ei aina tule laatupelaajaa, sitkeimmästä ja ahkerimmasta kyllä, jos vähänkin ohjausta kehittymiselle valmennukselta saa.

[Auge]

Palstalla ja julkisuudessa käyty tasoryhmäkeskustelu on sinänsä relevantti asia isoissa seuroissa, joissa pelaajia ja uusia tulokkaita riittää, mutta pienemmissä seuroissa asiaan täytyy suhtautua vähän eri tavalla. Itse olen mukana kokonaisuudessaan pienen seuran junnuvalmennuksessa, jossa kuitenkin on melko suuria ryhmiä nuorimmissa ikäluokissa. Käytännössä siinä ikäluokassa, jota itse valmennan, pelataan pelejä sekä sekajoukkueilla että ”tasoryhmillä”, riippuen sarjan, turnauksen taikka vastustajan toivomuksista. Treenit ovat kaikille yhteiset, mutta harjoitusten sisällä pelaajat voidaan jakaa tasojen mukaan pienryhmiin.  Suurin syy siihen, että pysyviä tasojoukkueita ei vielä ole muodostettu, on se fakta, että jos nyt katsotaan joukkueen tämän hetken esim. 10 kehittyneintä pelaajaa, niin n. puolet näistä pelaajista on hyviä myös muissa harrastamissaan lajeissa. Kun sitten vielä katostaan vanhempien intressejä eri lajeja kohtaan, olisi epärealistista odottaa, että kaikki nämä em. pelaajat valitsisivat futiksen ”ykköslajikseen”. Näin ollen tällä hetkellä vähän heikommistakin pelaajista on pakko pitää kiinni ja yrittää yhtälailla kehittää heitä, jotta myös tulevaisuudessa saataisiin joukkue kasaan. Valmentajan kannaltahan olisi tietenkin mukavinta valmentaa ja satsata ainoastaan sitä parasta A-ryhmää, mutta valitettavasti se ei vaan onnistu.

Ei välttämättä liity suoranaisesti kaikki pelaa järjestelmään, mutta omaan ymmärrykseen ei mahdu nykyinen systeemi, kaikissa turnauksissa jaetaan mitalit kaikille osallistujille. Mun mielestä se antaa lapsille yleiselläkin tasolla väärän viestin palkitsemisesta. Eihän koulussakaan kaikille anneta samoja arvosanoja, vaikka kaikki olisivat olleet yhtä paljon paikalla. Tuntuu, että kilpailemisesta on tullut vanhempien piirissä kirosana, vaikka käytännössä lapset kilpailevat luonnostaan keskenään kaikista asioista. Omasta joukkueesta olen huomannut osasta kehittyneempiä pelaajia sen, että paras palkinto hyvästä suorituksesta on se, että pääsee välillä pelaamaan vuotta vanhempien joukkueeseen.  Tämä näyttäisi tuovan intoa treenaamiseen ja samalla sitä voi käyttää porkkana, jolla huomattavasti enemmän vaikutusta kuin jollakin mitalilla. Samalla nämä pelaajat saavat kovempia pelejä ja pääsevät testaamaan omaa tasoaan.

Se miten Käpylässä on viety muutokset toiminnassa läpi on kyllä hatun noston paikka ja toivottavasti löytyy muitakin seuroja, jotka saavat kehitettyä toimintaansa samaan suuntaa. Kuten jo yllä kirjoitin, niin kaikissa seuroissa tämä ei välttämättä onnistu, ja varmasti Käpankin toiminnassa on vielä paljonkin kehitettävää. Kansainväliset pelit tuovat varmasti uuden ulottuvuuden juniorienkin pelaamiseen ja antavat hyvää kokemusta, mutta jos haluaa hakea ainoastaan kovempia pelejä, niin eiköhän niitä Suomestakin löydy, kun pelaa vaikka vuotta vanhempia vastaan. Tällä tavalla saataisiin pidettyä kustannukset paremmin kurissa. Muutenkin voisi olla fiksua purkaa nämä ”tiukat” ikäluokat junnupuolella ja muodostaa joukkueet ennemmin pelaajia taitojen kuin iän perusteella. Joissakin lajeissa näin menetelläänkin.

[Messi]

Augelta hyvää perussettiä pienen seuran näkövinkkelistä Meillä esim. jos alkaisin edes puhumaan 200-250 euron kk-maksuista, että paastaisiin yhteen - kahteen kv-turnaukseen vuoden aikana, niin hulluna pitäisivät. Saatikka, että alkaisin itse pyytämään valmennuksesta jotain korvauksia. Samalla hetkellä olisin yksin muutaman pelaajan kanssa potkiskelemassa pitkin salien seiniä. Tämä on sitä meidän realismia, eikä tarkoita todellakaan sitä etteikö täällä valmennukseen ja pelaajien kehittymiseen panostettaisi. Ps. joukkueestamme 7 pelaajaa on käynyt isommassa kaupungissa katsastamassa toimintaa 12-15 vuoden iässä. Seitsemästä kuusi on palannut kotikonnuille. Toki astetta kokeneempana, mutta tiedä sitten yhtään parempana pelaajana, mitä jos olisivat täällä olleessaan töitä tehneet. Itse uskon työn tekemiseen, ympäristön vaikutus on lähinnä psykologinen. Yhtään väheksymättä lajin vaatimia henkisiä ominaisuuksia.

[Andretti]

Palstalla ja julkisuudessa käyty tasoryhmäkeskustelu on sinänsä relevantti asia isoissa seuroissa, joissa pelaajia ja uusia tulokkaita riittää, mutta pienemmissä seuroissa asiaan täytyy suhtautua vähän eri tavalla. Itse olen mukana kokonaisuudessaan pienen seuran junnuvalmennuksessa, jossa kuitenkin on melko suuria ryhmiä nuorimmissa ikäluokissa. Käytännössä siinä ikäluokassa, jota itse valmennan, pelataan pelejä sekä sekajoukkueilla että ”tasoryhmillä”, riippuen sarjan, turnauksen taikka vastustajan toivomuksista. Treenit ovat kaikille yhteiset, mutta harjoitusten sisällä pelaajat voidaan jakaa tasojen mukaan pienryhmiin.  Suurin syy siihen, että pysyviä tasojoukkueita ei vielä ole muodostettu, on se fakta, että jos nyt katsotaan joukkueen tämän hetken esim. 10 kehittyneintä pelaajaa, niin n. puolet näistä pelaajista on hyviä myös muissa harrastamissaan lajeissa. Kun sitten vielä katostaan vanhempien intressejä eri lajeja kohtaan, olisi epärealistista odottaa, että kaikki nämä em. pelaajat valitsisivat futiksen ”ykköslajikseen”. Näin ollen tällä hetkellä vähän heikommistakin pelaajista on pakko pitää kiinni ja yrittää yhtälailla kehittää heitä, jotta myös tulevaisuudessa saataisiin joukkue kasaan. Valmentajan kannaltahan olisi tietenkin mukavinta valmentaa ja satsata ainoastaan sitä parasta A-ryhmää, mutta valitettavasti se ei vaan onnistu.

Ei välttämättä liity suoranaisesti kaikki pelaa järjestelmään, mutta omaan ymmärrykseen ei mahdu nykyinen systeemi, kaikissa turnauksissa jaetaan mitalit kaikille osallistujille. Mun mielestä se antaa lapsille yleiselläkin tasolla väärän viestin palkitsemisesta. Eihän koulussakaan kaikille anneta samoja arvosanoja, vaikka kaikki olisivat olleet yhtä paljon paikalla. Tuntuu, että kilpailemisesta on tullut vanhempien piirissä kirosana, vaikka käytännössä lapset kilpailevat luonnostaan keskenään kaikista asioista. Omasta joukkueesta olen huomannut osasta kehittyneempiä pelaajia sen, että paras palkinto hyvästä suorituksesta on se, että pääsee välillä pelaamaan vuotta vanhempien joukkueeseen.  Tämä näyttäisi tuovan intoa treenaamiseen ja samalla sitä voi käyttää porkkana, jolla huomattavasti enemmän vaikutusta kuin jollakin mitalilla. Samalla nämä pelaajat saavat kovempia pelejä ja pääsevät testaamaan omaa tasoaan.

Se miten Käpylässä on viety muutokset toiminnassa läpi on kyllä hatun noston paikka ja toivottavasti löytyy muitakin seuroja, jotka saavat kehitettyä toimintaansa samaan suuntaa. Kuten jo yllä kirjoitin, niin kaikissa seuroissa tämä ei välttämättä onnistu, ja varmasti Käpankin toiminnassa on vielä paljonkin kehitettävää. Kansainväliset pelit tuovat varmasti uuden ulottuvuuden juniorienkin pelaamiseen ja antavat hyvää kokemusta, mutta jos haluaa hakea ainoastaan kovempia pelejä, niin eiköhän niitä Suomestakin löydy, kun pelaa vaikka vuotta vanhempia vastaan. Tällä tavalla saataisiin pidettyä kustannukset paremmin kurissa. Muutenkin voisi olla fiksua purkaa nämä ”tiukat” ikäluokat junnupuolella ja muodostaa joukkueet ennemmin pelaajia taitojen kuin iän perusteella. Joissakin lajeissa näin menetelläänkin.

Mitä ikäluokkaa valmennat?

[SirL]

Voisi joskus miettiä, miksi 70-lukulaiset pääsivät junnupohjallaan tasolle, jossa voi haaveilla ammatikseen pelaamisesta.

"Niin muuttuu maailma, Eskoseni."

[J. Soini]

Hyvää keskustelua tässä topicissa.

Uusimmassa Urheilusanomissa on Johanna Nordlingin erinomainen artikkeli Saksan jalkapallomahdista. Siinä käsitellään myös saksalaista junioritoimintaa. Jos lehti ei tule, kannattaa käydä ostamassa R-kioskilta.

Jutussa kerrotaan myös Bundesliigan ja 2. Bundesliigan Akatemioista, joihin on tehty valtavia taloudellisia investointeja (n. 700 miljoonaa viimeisen 10 vuoden aikana). Vaikka koko Saksassa on junioritoimintaa tekeviä seuroja varmasti tuhansia (kaikkia seuroja oli muistaakseni miltei 30 000), suurin osa ammattilaispelaajista tulee Akatemioista, joita on alle 40. Nordlingin jutun mukaan vuonna 2011 525:sta pelaajasta 275 oli koulutettu Akatemioissa. Mikä huomattavinta sekä Dortmundissa että Bayernissa oli Mestarien liigan välierissä monta omaa kasvattia, Dortmundilla kolme (Götze, Reus, Schmeltzer), Bayernilla neljä (Schweinsteiger, Lahm, Müller ja Alaba).

Tämä kaikki on seurausta valtavasta satsauksesta juniorivalmennukseen. Sitä ei todellakaan ole tehty Nuori Saksa -mentaliteetilla (3. valtakunnan karmeiden muistojen vuoksi tuollainen nimi ei taitaisi olla nyky-Saksassa edes mahdollinenkaan).

Kaikesta huolimatta Saksassakaan valtaosasta junnufutaajia ei koskaan tule minkäänlaisia huippupelaajia. Asiaa lähestytään kuitenkin jalkapallon näkökulmasta. Kuten olen aikaisemmin maininnut, olen työmatkoillani Saksassa nähnyt paljon junnufutista. Olen nähnyt Borussia Dortmundin tapaisia huippuseuroja, mutta myös erilaisia ns. kyläseuroja. Oma vaikutelmani on se, että vaikka yleinen taso on aivan eri planeetalta kuin Suomessa, tasoerot ammattilaisseurojen junnujen ja grass-roots -seurojen välillä ovat pienemmät kuin vastaavat erot Suomessa.

Kuten Nordlingin jutusta kävi ilmi, valtaosa tulevista saksalaisista ammattilaispelaajista saa koulutuksensa Bundesliigan ja 2. Bundesliigaseurojen Akatemioissa. En tietenkään tiedä, missä vaiheessa näihin seuroihin pelaajat siirtyvät pienemmistä seuroista. En kuitenkaan usko, että Saksassa on valtavaa kitinää siitä, että miten pikku-Hansin käy jossain Reutensburgin kyläjengissä. Jos Hans on riittävän hyvä, hän siirtyy jossain iässä lähimmän Bundesjengin junnuihin.

[BrDead]

70-lukulaisilla oli tilaa alle 12 vanhana harrastaa käsi, kori, jääkiekko yms. lajeja ja myös jalkapalloa. Liikuntamäärä oli varmasti verrattavissa SH-akatemian tavoitearvoja ja pelien luonne korvasi hyvin ison osan jalkapallon teennäisiä oheisharjoitteita, joilla pyritään pelaamisen ydin esittelemään eli ryhmitys, välimatkat, valinnat ja pelinopeus. Jalkapallo on lajina huono opettamaan pelin ymmärtämistä, kun alkuvuodet katse on varpaissa. Joko joudutaan lisäämään harjoitusmääriä ja oheistreenejä reilusti, johon meillä ei resursseja oikein ole, tai sitten uskalletaan luottaa lajin vetovoimaan ja annetaan lapsille tilaa ja aikaa harrastaa monipuolisesti, joka 70-luvulla näytti toimivan. Kun liikkuu ja on kunnossa jaksaa treenata omalla ajallaan myös lajitaitoja. Jaksaako lapset sitä nyt tehdä?

Tästä useamman lajin harrastamisen hyödyllisyydestä tuli mieleeni Helmareiden keskikentän moottorin Emmi Alasen tuore haastattelu. Alanen harrasti jalkapallon lisäksi aiemmin mm. painia, jossa hän saavutti junioreiden EM-hopeaa ja -pronssia. Haastattelun pari tärkeintä pointtia:

- Nyt huomaa, kun ei ole käynyt painitreeneissä, niin en ole pystynyt korvaamaan niitä asioita, mitä olen saanut sieltä painisalilta. Ne on tuolla selkärangassa ja peruskehonhallinta on yhä hyvä, mutta ei ne ole enää samalla tasolla, hän harmittelee.
 
Kehonhallinnan lisäksi Alanen pitää yksilölajitaustaa hyvänä joukkuelajissakin.
 
- Yksilölajeissa on joutunut vaan keskittymään itseensä ja tuntee itsensä aika hyvin. On joutunut ottamaan vastuun omasta harjoittelustaan ja henkinen puoli on kehittynyt myös siellä, Alanen jatkaa.

Koko haastattelu:

http://www.palloliitto.fi/uutiset/maajoukkueet/emmi-alanen-painia-ja-pelialya

[hauman]

Voisi joskus miettiä, miksi 70-lukulaiset pääsivät junnupohjallaan tasolle, jossa voi haaveilla ammatikseen pelaamisesta.

Mielestäni jalkapalloväki ajattelee peliä liian suppeasti. Verrataan harjoitusmääriä jalkapallokulttuureihin ja mietitään paljon miten lajiin liitetään oheistreenejä, joilla luodaan valmiudet oppia edes jalkapallo. Oheistreeneillä, joiden vaikutus on täsmälleen sama, kuin useassa muussa lajissa on sisäänrakennettuna. Eli joukkuepeleissä joita pelataan katse ylhäällä, pelejä joissa on selkeät välimatkat ja ryhmitys jne. Näin tehdään, vaikka ei löydy aina valmennusresursseja saati vuoroja ja olosuhteita..

70-lukulaisilla oli tilaa alle 12 vanhana harrastaa käsi, kori, jääkiekko yms. lajeja ja myös jalkapalloa. Liikuntamäärä oli varmasti verrattavissa SH-akatemian tavoitearvoja ja pelien luonne korvasi hyvin ison osan jalkapallon teennäisiä oheisharjoitteita, joilla pyritään pelaamisen ydin esittelemään eli ryhmitys, välimatkat, valinnat ja pelinopeus. Jalkapallo on lajina huono opettamaan pelin ymmärtämistä, kun alkuvuodet katse on varpaissa. Joko joudutaan lisäämään harjoitusmääriä ja oheistreenejä reilusti, johon meillä ei resursseja oikein ole, tai sitten uskalletaan luottaa lajin vetovoimaan ja annetaan lapsille tilaa ja aikaa harrastaa monipuolisesti, joka 70-luvulla näytti toimivan. Kun liikkuu ja on kunnossa jaksaa treenata omalla ajallaan myös lajitaitoja. Jaksaako lapset sitä nyt tehdä?

Mielestäni molemmat ratkaisut voivat olla toimivia. Jos resurssit riittää, opetetaan peli sitten lajin sisällä yksin, on se mahdollista muuallakin. Mutta se ei kyllä onnistu, jos sallitaan vuosia ajattelu, "minä ja pallo, aikuisena ehtii huomioida muutkin". Mutta jos osaamista ja resursseja ei ole, kannattaisi uskaltaa luottaa liikunnan monipuolisuuteen ja antaa lapsille tilaa harrastaa, kun sekin reitti on toiminut aiemmin ja miksi ei toimisi jatkossakin. Tekee vain sen jalkapallon osuuden liikunnasta parhaalla mahdollisella tavalla, niin mahdollisuudet pärjätä säilyy lapsuudesta nuoruuteen asti. Nuoruuden osuutta tason maksimiin mielestäni nyt jostain syystä vähätellään, vaikka se kaikista ratkaisevin aika on. Ryhmän lahjakkaimmasta ei aina tule laatupelaajaa, sitkeimmästä ja ahkerimmasta kyllä, jos vähänkin ohjausta kehittymiselle valmennukselta saa.

Pussikaljan samaa mieltä...Vielä muutama vuosi sitten hyväksyttiin kahden lajin harrastajat ja kiekkoilijatkin otettiin mielihyvin kesänä koittaessa jalkapallon pariinkin, mutta ei enää nykyisin.  Lapsilta vaaditaan lajivalinnan tekemistä liian aikaisessa vaiheessa- samassa vaiheessa kuin tasojoukkuejaotkin nykyään tehdään- jopa 9-10  v. Ei ymmärrä nykysuuntausta. Voin sanoa omasta kokemuksestani, että nämä kesäksi jalkapallon pariin siirtyneet kiekkoilijat olivat oikeasti vahvistuksia.  Asennetta, rohkeutta ja pelikäsitystä löytyi. Pallon hallintakaan ei huomattavasti poikennut koko talven pallon parissa pyörineistä. Jos  pomputtelussa  tai haltuunotossa jotakin ankeutta aluksi olikin parin viikon treenin jälkeen ei enää eroa ollut. Tällä systeemillä mentiin c-junnuikään asti. Pojat tekivät lajivalinnan 7-8 luokan tietämillä. Osa kiekkoilijoista jatkoi kiekon parissa, mutta osa lopetti kiekon ja keskittyi jalkapalloon.  Lajien ei koettu olevan vihollisia toisilleen. Valmentajatkin hyväksyivät. Miksi tämä nykysuuntaus on niin jyrkkä. Henkilökohtaisesti en usko, että tämä nykyinen tiukka malli hyvää tulosta tuottaa jalkapallon tulevaisuudelle.

[fingerström]

Siis, että harjoitellaan 12-vuotiaaksi asti Hipsuvarvas -tyyliin pari kertaa viikossa, ...

Joku nimimerkki en-nyt-muista-kuka väitti jo aiemmin, että liitto olisi suositellut treenaamista kaksi kertaa viikossa. No nyt mä haluaisin tähän väitteeseen jotain vähän kättä pidempää. Löytyiskö vai cut the crap?

PS EDIT: On ajoittain myös sivuttu pelaamisaikoja. Musta asia on yksinkertainen: ne pelaavat, jotka treenaavatkin. Futis on lapsille harrastus. Treenaus on sen harrastuksen käytäntö. Pelaaminen on palkinto.

PS EDIT 2: Jo toisen kerran Pussikaljalle peukut ja nyt -70-lukulaisuudesta. Onhan Suomessa tehty hommia ennenkin. Ulkomaatkaan eivät ole olleet outoja. Niiltä pohjilta on noussut maajoukkueita taistelemaan arvokisapaikoista. Nyt, kun ollaan siirrytty parempaan valmennukseen ja ammattimaisen toimintaan, tuntuu toikin asetelma katoavan. Mistä johtunee?

PS EDIT 3: Luin tässä eilen ton Urheilulehden jutun. Niiltä pohjilta voi olla (nyt en siis puhu todellisuudesta vaan vain tuon jutun pohjalta) meillä taitaa olla hyvä puheenjohtaja. Sen verran ylimielinen härkäsammakkofiilis jäi "mahtiseurojen" puheenvuoroista varsinkaan kun niissä ei ollut mitään konkreettista esitettävää paitsi tuo kaikki-minulle-nyt-heti -fiilis. Suljetut sarjat muun muassa eivät oikein vaikuta kovin vilpittömiltä yrityksiltä ratkaista ongelmia vaan pikemminkin niitten väistämiseltä. Kilpailullisuuden kanssahan noilla ei ole mitään tekemistä. Tuttujen kanssa pelaillessa oppii pelailemaan tuttujen kanssa.

[Ricardo Leite]

Jälleen kerran: maailma pienenee, jalkapallo kehittyy ja taso laajenee. Kun 70-luvun junnut olivat ammattilaisuransa alkupuolella, näytti ammattilaisliigojen pelaajakartta kovin erilaiselta kuin nykyään. Sen voi todeta jo katsomalla huippuliigojen pelaajien kansallisuuksia. Se, mikä riitti huipulle 20 vuotta sitten ei riitä sinne nyt. Eikä takuulla riitä myöskään vuosikymmenen tai kahden päästä. Ei tämä voi olla niin helvetin vaikeaa. Kilpailun kiristyminenkin kiristyy.

Jälleen: jos halutaan vain lasten viihtyvän hienon harrastuksen parissa, kritiikkinne on oikeutettua ja mallinne hieno. Jos halutaan kehittää pelaajia myös huipulle, en voi luvata mitään.

[koera]

Joku nimimerkki en-nyt-muista-kuka väitti jo aiemmin, että liitto olisi suositellut treenaamista kaksi kertaa viikossa. No nyt mä haluaisin tähän väitteeseen jotain vähän kättä pidempää. Löytyiskö vai cut the crap?

Etsi käsiisi Suomen Palloliitto 1999. Kaikki Pelaa. Jalkapallo-ohjelma jokaisella lapselle ja nuorelle, jossa aivopierujen määrä on korkein. Pdf:ää ei netistä näytä löytyvän.  En nyt muista tarkalleen onko juuri tuossa läpyskässä mainittu nimenomaan mainittu tuo kaksi kertaa viikossa, mutta kyllähän ajattelu oli se että liian usein treenaaminen lisää drop-outtia. Ja mm. hyvin pitkään haluttiin (ja onnistuttiinkin) kieltää tasoryhmät ennen C-junnuikää.

Kaikki Pelaa:ta muuten tutkittiin. Linkki Veli-Pekka Dufvan motivaatiotutkimukseen http://www.likes.fi/pages/UserFiles/File/LINET%20PDF/linetdufva.pdf. Seurantatutkimuksen kyselyt tehtiin 2000 ja 2001, eli heti alkuperäisen Kaikki Pelaan laukaisun yhteydessä. Tutkimus osoittaa kiistatta että poikafutareilla sisäinen motivaatio laski selvästi Kaikki Pelaan käyttöönoton myötä. Perään vielä pieni lainaus:

Ei voida mustavalkoisesti ajatella, että kilpailu on sinänsä pahaa ja poistaa junioreiden sisäisen motivaation liikuntaa kohtaan. Täytyy myös muistaa, että kyseessä on joukkueurheilijoita, joilla ainakin osalla on tavoitteena menestyä jalkapallossa. Jalkapallouralla menestyminen vaatii myös kovaa kilpailua ajoittain. Kilpailussa on oma jännityksensä, joka nostaa puolestaan motivaatiota harjoituksia ja pelejä kohtaan. Menestys tuo mukanaan iloa ja kilpailun avulla voidaan kokea menestymistä. On mahdollista, että valmentajien on helpompi motivoida poikia luomalla kilpailullinen ilmapiiri. Ilmastosta muodostuu näin minäsuuntautuneempi kuin  tytöillä, jotka eivät niin aktiivisesti halua kilpailla ja vertailla itseään toisiin kanssapelaajiin.

[J. Soini]

Fingerströmille. Minä olin se nimimerkki, joka puhui liiton kaksi kertaa viikossa treenimääräsuosituksista. Se on nähtävissä SPL:n vuoden 2002 nuorisotoimintasuunnitelmassa. Minulla ei ole suunnitelmaa juuri nyt käsissäni, mutta muistan sataprosenttisella varmuudella, että harjoitusmääräsuositukset olivat kammottavan alhaiset. Jos jollain on tallessa tuo hirveä dokumentti, kopioikaa se tänne.

Harjoittelun ja pelaamisen linkittämiselle ehdottomasti täysin samaa mieltä. Tämä ei tosin ollut 2000-luvun alun ajattelulle tyypillistä.

Aika suuri erimielisyys kultaisesta 1970-luvusta. Tuona aikana nuoruuden viettäneenä olen samaa mieltä, että tuon ajan lapset liikkuivat enemmän kuin nyt. Huippu-urheilussa tuo näkyi matti nykäsinä, jari kurreina ja reijo ruotsalaisina. Jalkapallon juniorivalmennus sen sijaan parani vain hiukan. 1980-lukua hallinneissa HJK:ssa ja Kuusysissä oli tosin jotain pientä eteenpäin menoa myös taidollisesti. Kuusysin urhea Euro-cup taival vuonna 1986 on todellista suomalaista futislegendaa. 1980-luvun maajoukkue oli kuietnkin taidollisesti aika murheellinen nippu, vaikka Kuusela saikin Suoemn 1980-luvun puolivälissä lähelle MM-lopputurnausta. Lisääntyneen taidon vastapainona tuonkin ajan suomalaiset futaajat olivat valitettavan usein aika juoppoja.

Summa summarum, Suomessa ei ole koskaan ollut mitään futiksen kulta-aikaa, johon pitäisi haikailla. Suomen A-maajoukkueen murheellisia esityksiä yli 40 vuotta seuranneena (olen nähnyt yli 90 % Suomen kotimaaotteluista paikan päällä) voin sanoa, että vuosituhannen vaihteessa Suomella oli ainoan kerran minun elämäni aikana maajoukkue, jonka yhdenkään pelaajan puolesta ei tarvinnut tuntea myötähäpeää. Silloin Suomella oli kaksi aitoa maailmanluokan pelaajaa, eikä Forssell tai Antti Niemikään kaukana tuosta kategoriasta olleet. ”Näytelmän” kaikki muutkin roolit oli miehitetty hyvillä Keski-Euroopan tason ”näyttelijöillä”.

Kaikki, jotka ovat nähneet hienon, hiukan surumielisen Jari Litmanen -dokumentin varmaan ymmärtävät, mitä ”uhrauksia” tuolle tasolle pääseminen vaati Kuninkaalta. On muistetettava, että suurin osa tuon ajan maajoukkuepelaajista oli käynyt läpi samankaltaisen tien. Jos hiukan filosofoidaan, niin ehkä nuo ainakin ajankäytölliset uhraukset olivat turhia. Ehkä kilpaurheilu on täyttä idiotismia. Mutta lopetetaan sen uskotteleminen, että maailman suosituimmassa urheilulajissa voi päästä huipputasolle Hipsuvarvas -tyylillä.

Millä kriteerillä Fingersström muuten tekee Urheilusanomissa äänessä olleesta KäPasta eliittiseuran? Vaivainen Kakkosdivarin amatööriseura. Jos sen sijaan rakkaudesta jalkapalloon tehdyllä tinkimättömällä työllä junnufutiksen eteen saa tuon leiman, niin ihmettelen suuresti...

[zekki]

Keskustelu käydään nyt lähinnä liitto ja seura vaihtoehtojen välillä. Tämähän ei ole kaikki. Onhan Suomessakin jo nyt kouluja, joissa erikoistutaan urheiluun ja futikseen. Ne ovat jääneet keskustelusta syrjään. Eikö niillä ole ole merkitystä?

Monessa maassa on myös yksityisiä futiskouluttajia, jotka ovat enemmän kuin vain yksi lyhyt kesäkurssi. Esimerkiksi Saksassa oheinen instituutti myös kouluttaa junnuvalmentajia http://www.jugendfussballtraining.com/ ja sillä on iso joukko seuroja partnereina, joille se tarjoaa osaamista.

Vaikka Suomi on pieni maa, ei täälläkään tarvitsisi kaikkea odottaa liitolta. Miksei muutkin tahot voisi kouluttaa junnuvalmentajia ja jos niin tahdotaan niin liitto valvoisi koulutuksen tasoa ja ehkä järjestäisi jonkinlaisia näyttötilaisuuksia, joihin "valmentaja-ajokortin" hakijat osallistuisivat.
Nyt koko valmentajakoulutus on sen varassa mitkä ovat liiton resurssit ja tahtotila asiassa. Jollei valkkupuolelle saada uutta draivia aikaan
kaikki tavoitteet junnujen kehittymisestä jäävät aivan ilmaan ja jämähdetään nostalgisoimaan.

[Superjunnukoutsi]

Millä kriteerillä Fingersström muuten tekee Urheilusanomissa äänessä olleesta KäPasta eliittiseuran? Vaivainen Kakkosdivarin amatööriseura. Jos sen sijaan rakkaudesta jalkapalloon tehdyllä tinkimättömällä työllä junnufutiksen eteen saa tuon leiman, niin ihmettelen suuresti...

Junnuissa KäPa on hakannut kovaa tulosta, eliittiseura (elitistinen?) sillä saralla. Nimenomaan toiminnan laatua KäPa on parantanut huimasti, mutta kyllä sielläkin niitä pikavoittoja haetaan.

[koera]

Keskustelu käydään nyt lähinnä liitto ja seura vaihtoehtojen välillä. Tämähän ei ole kaikki. Onhan Suomessakin jo nyt kouluja, joissa erikoistutaan urheiluun ja futikseen. Ne ovat jääneet keskustelusta syrjään. Eikö niillä ole ole merkitystä?

Tässä taas unohdetaan (tai ei tiedetä) mitä silloin 2000-luvun alussa tapahtui. Liitto pakottamalla pakotti kaikki seurat sitoutumaan Kaikki Pelaa -sääntöihin. Kaikki seurat. Malli ei siis toiminut niin, että seuroille olisi annettu edes hiukan autonomiaa omaa pelaajakasvatustaan koskevissa linjauksissa. Hemmetin monta ikäluokkaa työntämällä työnnettiin Leikki Maailmaan, kaikki junnut, huvikseen harrastavista kilpailullisempiin. Maailmaan, jossa valmentajia ei haluttu kutsua valmentajiksi vaan leikinohjaajiksi, maailmaan jossa pelin voittaja ratkaistiin huutokilpailulla, sarjataulukkoja ei ollut olemassa, pelin lopputulosta ei saanut kertoa eteenpäin ja alle 14-vuotailla tasoryhmät olivat kategorisesti kiellettyjä.  

Ymmärrän jollain tasolla että maakuntien pyyteetöntä duunia tekevät valkut pelkäävät edelläkuvatun tapaista pakotusta, mutta tällä kertaa niin liitto pakottaisi pienten paikkaukuntien pienet seurat valmentajineen malliin, joka ei resurssisyistä olisi toteutettavissa. Mutta nythän ei ollut näin, ainuttakaan seuraa ei oltu pakottamassa mihinkään. SHA mahdollisti suurempien seurojen yhteenliittymän resurssien kasaamiseksi. Tämä puolestaan mahdollisti ponnistuksen, jollaiseen mikään seura ei pystyisi yksin. Kyllä, elitististä siinä mielessä että kaikilla seuroilla ei ole yksinkertaisesti resursseja mukaan, vaikka kiinnostaisikin. Silti pidän ihan aidosti pyyteettömänä virallisesti linjattuakin tarkoitusta käyttää SHA:n tuottamaa tutkimustietoa koko maan seuroja hyödyttävästi. Esimerkiksi pieniäkin seuroja koskettava liiton valmentajakoulutus paranee pienellä viiveellä, kun tiedetään yleisellä tasolla mitkä ovat suomalaisjunnujen vahvuudet ja heikkoudet. Toisena esimerkkinä SHA:han läheisesti liittyvän Fortum Tutor -ohjelman kautta juuri julkaistiin videosarja omatoimisista treeneistä, formaatissa joka on takuulla myös junnujen itsensä käyttämä.

SHA:n rahoitus on siirtynyt käynnistämisen jälkeen yhä enemmän mukanaoleville seuroille, ketään ei pakoteta osallistumaan ja hyötyjä yritetään jakaa mahdollisimman laajasti. Tämä oli suuntaus ennen Alajan kautta. Alaja lähetti ensitöikseen kirjeitä SHA:han osallistuville seuroille haukkuen toimintaa elitistiseksi. Ymmärtäisin elitismisyytöksen jos SHA olisi kuppaamassa pikkuseurojen fyrkkaa omaan toimintaansa. Näin ei ole, kuten edellä pyrin osoittamaan. Kaiken lisäksi Alaja itse sai pääsihteerikaudellaan palamaan johonkin yhteistyökumppanien kestitykseen yksityislentokoneineen ihan eri luokan summia, kuin mitä SHA nykyään vuodessa liitolle maksaa.  

e.

Eli karkeasti vaikka pelaaja 80,90-2000-luvuilla ovat huomattavasti enemmän treenanneet jalkapalloa, ei jalkapallolla ole osattu opettaa peliä vielä riittävän hyvin. Pelaajat ovat taitavampia ja nopeampia, mutta pelillisesti hitaampia, väittäisin. Mielestäni asia pitäisi tiedostaa ja realistisesti arvioida mahdollisuudet joko kokonaisvaltaisesti futiksella myös kehittää päätä pelata, tai sitten hallitusti ohjata nuoria MONIPUOLISESTI HAKEMAAN LISÄLIIKUNTAA JA PELIÄ KEHITTÄVÄÄ OHEITOIMINTAA muista peleistä, jos itse seurassa ei siihen kyetä. Eli tiivistettynä, huolimatta lisääntyneestä jalkapallotreenista alle 12 vuotiaina pelaajat kokonaisuutena ovat liikkuneet vähemmän ja saaneet vähemmän eväitä ymmärtää peliä, kuin 70-luvun pelaajat. Tämä pitäisi tiedostaa.

Olen aika pitkälle samaa mieltä. Suomalaisnuorten pitäisi liikkua enemmän ja monipuolisemmin. Silloin kun johonkin superjunnuun on tarttunut pihajäiltä nopeampia syöttöjä ja siinä samassa tasapaino on parantunut, homma on pelkästään hyödyttänyt futiksen oppista. Tai jos joku on liikuntatunnin korismatsissa hiffanut miten tehokkaasti vartaloharhautus toimii. Mutta suomalaisnappulat eivät vietä riittävästi aikaa pallon kanssa lajitaidon ja -tekniikan kannalta ratkaisevilla herkkyyskausilla. Tämän takia itse futistreeneissä pallokosketusten määrä on maksimoitava, mikä puolestaan pakottaa karsimaan kaiken paitsi aivan ydintoiminnot. Liitolla on noin muutoin aika vähän vaikutusmahdollisuuksia siihen, mitä nappulat puuhavat vapaa-ajallaan. Tuo yllämainittu videosarja on tosin aika fiksu idea.    

P.S. Tasoryhmissä pallokosketusten määrä nousee juuri heikoimmilla pelaajilla, mikä puolestaan tekee harrastamisesta mukavampaa. Aika monen drop-outin takana ei ole kilpailu, vaan se että treeneissä ja kentällä tulee liian vähän onnistumisen kokemuksia.  

[Pussikalja]

Yritin 70-lukulaisuudella selittää ihan yksilötason eroa pohjalle pelata. Eli kuinka vaikkakin sattuman varaisesti ja tiedostamatta monilajiurheilijoille muodostui tapa havainnoida kenttää, nähdä tilaa, kolmioita, välimatkoja jne. Ärsykkeet yksilölle tuli leikinomaisesti eri alustoilla, pelivälineillä, eri säännöillä jne. joita nyt oheisilla yritetään vastaavasti jalkapallotreeneihin kehitellä. Kyse oli enemmän sattumasta, että suomessa on oheislajeja, joilla on futikselle myönteisiä piirteitä. Eli pelejä, joita voi heti alusta asti pelata pää pystyssä ja nähdä mitä mistäkin ratkaisusta seuraa. Toki silloin myös treenattiin väärin, esim. massaa kehoon, ei ymmärretty taktiikasta juuri mitään jne. mutta puoli vahingossa opetettiin lukemaan peliä ja pelitapahtumia. Vaikka jalat oli hitaat, sen aikakauden pelaajien aivot oli pikkasen nopeammat. Joku Nurmela joka dominoi yhä ykköstä, on tästä hyvä esimerkki. Ei liiku jalat, mutta tehot ja pelaaminen on yhä astetta uutta sukupolvea nopeampaa. Eli ei peli ole kehittynyt yksilötasolla niinkään huimasti, enemmän on kehittynyt taktinen puoli ja siihen huutoon 70-lukulaiset ovat hyvin kyenneet vastaamaan niin kansainvälisesti, kuin kotimaassa.

Eli karkeasti vaikka pelaaja 80,90-2000-luvuilla ovat huomattavasti enemmän treenanneet jalkapalloa, ei jalkapallolla ole osattu opettaa peliä vielä riittävän hyvin. Pelaajat ovat taitavampia ja nopeampia, mutta pelillisesti hitaampia, väittäisin. Mielestäni asia pitäisi tiedostaa ja realistisesti arvioida mahdollisuudet joko kokonaisvaltaisesti futiksella myös kehittää päätä pelata, tai sitten hallitusti ohjata nuoria MONIPUOLISESTI HAKEMAAN LISÄLIIKUNTAA JA PELIÄ KEHITTÄVÄÄ OHEITOIMINTAA muista peleistä, jos itse seurassa ei siihen kyetä. Eli tiivistettynä, huolimatta lisääntyneestä jalkapallotreenista alle 12 vuotiaina pelaajat kokonaisuutena ovat liikkuneet vähemmän ja saaneet vähemmän eväitä ymmärtää peliä, kuin 70-luvun pelaajat. Tämä pitäisi tiedostaa.

[Messi]

Totta. Pelaajien taktinen osaaminen on kehittynyt (ajatus pelistä). Lisäksi on kehittynyt joukkueena pelaaminen ja syöttöpeli (varsinkin lyhytsyöttöpeli). Yksilötasolla yleinen liikunnallisuus heikentynyt sekä pääpelitaito tyystin unohtunut.

Itselleni ei ole jäänyt 25 vuotisesta pelaajaurasta kovinkaan montaa valmentajien kertomaa "taktista" opetusta mieleen. Joitain yksinkertaisia, alkeellisia omaan pelaamiseen liittyviä vinkkejä muutama valmentaja antoi. Räikein esimerkki eräästä "taktiikasta" oli 90-luvun loppupuolelta, jolloin sittemmin maajoukkuevalmentajanakin toimineen valmentajan taktinen esitys piirrettynä fläppitaululle muistutti sahanterää: "Pakki Pena syöttää Lasse laiturille ja pelaa seinän takaisin Penalle, joka pelaa pallon takasin Lasselle". Fläppitaulun laidassa oli esityksen lopussa ihan oikeasti sahanterää muistuttava kuvio, joka on elävästi syöpynyt mieleeni.

Toisen valmentajan ohjeistus joskus 90-luvun puolivälissä yhdelle kaudelle oli, ettei peliä saanut pelata ollenkaan poikittain. Taktiikka oli muistaakseni sellainen, että laitapakki pelasi pallon suoraan saman laidan hyökkääjälle ja sitten mentiin...

Että kyllä eteenpäin on menty.

[zekki]

Nykynuoret vaativat erilaista otetta kuin ennen. 70-luvun koulukin oli opettajakeskeinen. Tehtiin niinkuin opettaja määräsi, oli se sitten kuin tyhmää tai järkevää oppimisen kannalta. Uudet vaatimukset koskevat nykyvalmentajiakin. Valkku on kuitenkin väistämättä opettajan asemassa.
Nykynuoret ovat fiksuja. Liikunnallisuus on lähtökohtaisesti vähentynyt mutta toisaalta kyky omaksua esimerkiksi taktisia asioita on parantunut.

Taktiikat kuuluvat futiksen "teoriaan", joka on ollut vähän vaikea pala seuroissa. Jos tavoite lähtee liikunnallisuuden edistämisestä on selvää, että teoria mielellään sivuutetaan, koska helposti ajatellaan, että "tylsä" teoria jotenkin tappaa liikunnan riemun. Eihän se niin mene. Jos nuoret oppivat älyllisesti jonkun taktiikan, voittavat sillä pelin niin todennäköinen seuraus , että motivaatio liikkumisenkin kehittämiseen kasvaa. Jos halutaan menestyä, teorian on pakko olla mukana kuvioissa entistä aikaisemmin. "Nykyihmisfutis" tulee voittamaan "neandertalfutiksen". Niin se vain menee.

Teorioiden opettaminen niin että se olisi junnuillekin kiinnostavaa on haasteensa. Fläppitaululla ei pitkälle potkita. Se sopii lähinnä pelitilanteen yhteydessä tapahtuvaan ohjeistukseen. Siinäkään ei ole mitään järkeä, että nuorten eteen lyödään kasa erilaisia peliryhmityksia ja niiden vaatimuksia. Teoria pitäisi liittyä käytäntöön. Harjoituspelien videoilta voitaisiin poimia erilasia asioita, joita junnujen kanssa sitten käytäisiin läpi.  Joku taho voisi myös tuottaa tällaista junnutasoon sovellettua materiaalia. Se, että junnut vaikka netin kautta itsenäisesti sitä opiskelisivat on kuitenkin aika paljon vaadittu. He tarvitsisivat käytännön tukea.

Se. että jokainen valmentaja opettaisi näin on ainakin aluksi liian paljon vaadittu, mutta aika monesta seurasta voisi löytyä valkku, jolle tällainen
"teoriaopettajan" rooli istuisi. Nykynuoret istuvat tuntikausia futispelien edessä, jotka ovat puhdasta teoriaa. Jos siitä saataisiin vaikka tuntikin viikossa ohjattua omakohtaisempaan oppimiseen, pelaajien valmiudet varmasti paranisivat. Yhdistettäisiin se, mikä junnuja vetää siihen, mitä futaajien kehittäminen vaatii.

Tässä sitten palaan taas siihen, ettei kaikkea tarvitse liitolta odottaa. Jossain päin Suomea voitaisiin lähteä tällaista ideaa kehittämään ja kas kummaa yhtäkkiä käsillä olisikin jonkinlaisen Finnish Football Institute Oy:n vientituote. Nythän maailmalla on paljonkin erilaisia "pelatkaa näin" videotuotoksia ja kankeita grafiikkoja. Enempäänkin olisi mahdollisuuksia.

[koera]

Tässä sitten palaan taas siihen, ettei kaikkea tarvitse liitolta odottaa.

Tästä samaa mieltä. Mutta kyllä liitolta on lupa odottaa vähintään sitä, ettei se korvat kritiikiltä ummistaen sabotoisi kaikkien junioreiden harrastuksen iloa. Suurin osa SHA:n rahoituksesta tulee nykyisin mukana olevilta seuroilta. Pitäisikö pj:llä olla valta sanella nykyiseen toimintaan mutoksia? Pitäisikö liiton pj:ltä hyväksyä ala-arvoinen leimaaminen ja eripuran luominen, semminkin kun tämän pääsihteerikaudella saatiin liiton talous kuralle kestittämällä sidosryhmiä? Pitäisikö meidän ottaa mukisematta vastaan tasoryhmien pakotettu vähentäminen? Pitäisikö meidän mukisematta niellä moneen kertaan vääräksi osoitettu väite kilpailemisen haitallisuudesta nappulafutiksessa?

[Superjunnukoutsi]

Pitäisikö meidän mukisematta niellä moneen kertaan vääräksi osoitettu väite kilpailemisen haitallisuudesta nappulafutiksessa?

Kilpailu tekee valmentajista haitallisia nappulafutiksessa.

Tasoryhmät ovat tosi hyvä juttu, tasojoukkueet aika paljon huonompi. Tasojoukkueissa ujompi tekniikkaguru jolla riittää intoa harjoitella tunteja päivässä, jää helposti ilman tarvitsemaansa valmennusta jonkun kömpelön rymistelijän pärjätessä nappulana paremmin. Lopulta harrastejoukkue ei tarjoa taitavalle riittävästi haastetta, ja rymistelijä tippuu kilpajoukkueen kelkasta viimeistään leikkimaailmaiän loputtua.

Mikäänhän ei takaa, että kummastakaan tulisi huippufutaajaa aikuisikään mennessä, mutta mahdollisuus siihen annettiin vain toiselle.

[nozick]

Kilpailu tekee valmentajista haitallisia nappulafutiksessa.

Tämä on yksinkertainen mutta hyvin tosi lause. Mikäli valmentajat osaisivat käyttää kilpailua pelaajien kehittämiseen, niin kilpailu olisi hyvä juttu. Ei kuitenkaan tarvitse kiertää nappula- tai junnufutisotteluita kovin paljoa nähdäkseen kilpailun vääristäviä vaikutuksia: edustusjoukkueita, joiden kaikki pelaajat ovat fyysisesti poikkeuksellisen varhaiskypsiä ja isokokoisia, valmentajia jotka huutavat ja räyhäävät, tulosorientoitunutta pitkä päähän ja perään jalkapalloa, yms.

Liian usein valmentaja toteuttaa omaa voittamisenhaluaan sen sijaan että pyrkisi kehittämään pelaajiaan.

Kaikesta huolimatta kannatan kilpailullisuutta ja esim. tasoryhmäjakoa, mutta koska valmentajat ovat vajavaisia pitää järjestelmän pyrkiä suitsimaan pahimpia ylilyöntejä.

[joks11]

Mistä johtunee?

Ihan tosissaanko nää vatipäät kuvittelee että ULKOMAILLA treenataan ja pelataan samalla tavalla kuin 70-luvulla? Menkää nyt oikeasti jo vittuun.