Suomalainen juniorivalmennus tarvitsee ryhtiliikettä

[zekki]

Parhaat valmentajat toimivat yleensä parhaissa seuroissa. Jopa jalkapallon kaltainen joukkuelaji on Suomessa perinteisesti ollut liian yksinäistä puuhaa. Yksittäinen valmentaja vetää jotain joukkuetta ilman suurempaa yhteistyötä seuran muiden valmentajien kanssa. Seuralla ei ole sisäistä koulutusta eikä yhtenäistä valmennuksellista tai pelillistä linjaa.

Tietenkin aina voi toivoa sankarivalmentajia löytyvän. Omasta kokemuksesta taas vetäen paras on jos saadaan kasaan hyvä valmennustiimi. Yksi osaa futiksen tekniikan puhtaasti, toinen osaa innostaa pelaajat mukaan, kolmas osaa suunnitella harjoitukset pitkäjänteisesti.

Jos puhutaan vaikka 25 hengen joukkueesta se on aika paljon poikia tai tyttöjä yhdelle valmentajalle. Ota siinä sitten kaikki huomioon!

Jonkun pitäisi antaa neuvoja siitä miten asioita voi hoitaa muutenkin kuin vanhanajan Herra Päävalmentaja ja lähinnä tötsiä keräävät apuvalmentajat tyylillä. Varsinkin nuorille junnuile koko valmentamiskuvio on ihan erilainen kuin huipun kilpatasolla, jossa yritetään pelaajista ja joukkueesta ottaa koko ajan kaikki irti. Junnuvalmennuksessa tosi iso osa on laji-ilon ja peli-ilo ylläpidossa. Valmentajatkin on vain ihmisiä ja harvoin kaikki hyvät ominaisuudet yhdistyy yhdessä persoonassa. Tiimityötä siis!

Tietenkin voi kysyä, että mistä niitä valmentajia löytyy lisää, mutta kummasti voisi löytyäkin, jos vastuuta jaetaan ja ympärillä on tukeva tiimi.
25 pelaajan taustajoukoistakin löytyy usein enemmän osaamista kuin tiedetäänkään. Sitä ollaan hiljaa, jos tiedetään, että kaikki sitten kaatuukin yhden ihmisen päälle.

[eiks oo kauheet]

Hyvä valmentaja ei ota paskoja apu koutseja.

[Superjunnukoutsi]

Kaikki harjoitukset pitää olla fyysisen harjoittelun kannalta suunniteltu. Piste.

Ei silloin jos paino on pelikäsityksen opettamisessa. Tai otetaan sen verran takaisin, että asia riippuu vähän siitäkin kuinka laajasti fyysisestä harjoittelusta puhutaan.

[Mir Fudi]

Ei silloin jos paino on pelikäsityksen opettamisessa. Tai otetaan sen verran takaisin, että asia riippuu vähän siitäkin kuinka laajasti fyysisestä harjoittelusta puhutaan.

Pelikäsityksen opettaminen tietenkin toteutuu viikkosuunnitelman mukaisesti silloin kun on PK-päivä. Toki PK-päivään ja varmasti pelikäsityksen opettamisen lisäksi treeniin mahtuu/soveltuu hyvin esim. 15minuutin nopeusharjoite.

[Johnny99]

Riippuu toki myös pelaajien iästä. Psykologiseen kuormittavuuteen pohjautuvat pelikäsityspäivät ovat aikuisten / vanhimpien junioreiden puolta kun maksimoidaan suorituskykyä. Nuorempien kohdalla kun maksimoidaan oppimista on pelikäsitys jatkuvasti läsnä, erot syntyvät painopiste/ylläpito, uusi asia/vahvistaminen tyylisistä jäsentelyistä.

Ja tietenkin myös nappuloiden harjoitukset tulee olla fyyisen osa-alueen näkökulmasta suunniteltu, vaikka kyseessä olisi selkeästi pelikäsityksellisen oppimistavoitteen omaava pienpeli.

[koera]

Tuntuu unohtuvan, että oikean pelin lailla nopeutuvasta ja hidastuvasta pienpelistä on hyöytyä kunhan se ei tule kovan vauhdin treenien kustannuksella. Ihan perusesimerkkinä: ennemmin tai myöhemmin junnut oppivat vaihtamaan selvitymisstrategiaansa sitä mukaa kun väsyvät. Pallollisena ei kannata yrittää ohituksia, jos voimat eivät riitä temponvaihtoon. Puolustaessa joko oppii ennakoimaan tai toimii pujottelukeppinä. Näitä ilmiöitä ei pääse kokemaan riittävän usein hyvin suunnitelluissa treeneissä taukojen takia.

Modernin junnuvalmennuksen pääsuuntaviivat on vedetty Alankomaissa ja Espanjassa, joissa pelataan loputon määrä pihapelejä. Pihapeleissä oppii paljon pelkästään katselemalla vanhempia jannuja. Mallioppiminen on tautisen tehokasta kun askelharhautuksen jälkeen naapurin José kuljettaa pallon avoimista längeistä koko naapurston kersojen nauraessa. Koska meillä Suomessa pihapelit ovat katoavaa kansanperinnettä, osa pelinomaisista treeneistä kannattaisi siis jättää "tehostamatta". Vaihtoehtoisesti suurien seurojen kannattaisi pitää monikenttäisillä alueilla yhtä kulmaa jatkuvasti varattuna vapaamuotoiselle pienpelille. Jopa seurayhteistyötä voisi miettiä. Tai no, ehkei kuitenkaan meillä Suomessa, jossa toisinaan nappulaikäisen edustusoikeudesta kynsin hampain kiinnipitäminen koetaan järkevimmäksi ajan ja resurssien käytöksi.  

[zekki]

Tuntuu unohtuvan, että oikean pelin lailla nopeutuvasta ja hidastuvasta pienpelistä on hyöytyä kunhan se ei tule kovan vauhdin treenien kustannuksella. Ihan perusesimerkkinä: ennemmin tai myöhemmin junnut oppivat vaihtamaan selvitymisstrategiaansa sitä mukaa kun väsyvät. Pallollisena ei kannata yrittää ohituksia, jos voimat eivät riitä temponvaihtoon. Puolustaessa joko oppii ennakoimaan tai toimii pujottelukeppinä. Näitä ilmiöitä ei pääse kokemaan riittävän usein hyvin suunnitelluissa treeneissä taukojen takia.

Modernin junnuvalmennuksen pääsuuntaviivat on vedetty Alankomaissa ja Espanjassa, joissa pelataan loputon määrä pihapelejä. Pihapeleissä oppii paljon pelkästään katselemalla vanhempia jannuja. Mallioppiminen on tautisen tehokasta kun askelharhautuksen jälkeen naapurin José kuljettaa pallon avoimista längeistä koko naapurston kersojen nauraessa. Koska meillä Suomessa pihapelit ovat katoavaa kansanperinnettä, osa pelinomaisista treeneistä kannattaisi siis jättää "tehostamatta". Vaihtoehtoisesti suurien seurojen kannattaisi pitää monikenttäisillä alueilla yhtä kulmaa jatkuvasti varattuna vapaamuotoiselle pienpelille. Jopa seurayhteistyötä voisi miettiä. Tai no, ehkei kuitenkaan meillä Suomessa, jossa toisinaan nappulaikäisen edustusoikeudesta kynsin hampain kiinnipitäminen koetaan järkevimmäksi ajan ja resurssien käytöksi.  

Pihapelien idea oli, että ne olivat hauskaa vapaaehtoista toimintaa nuorten ehdoilla. Ohjatun tavoitteellisen vakavamielisen treenauksen avulla on äärimmäisen helppo tämä ilo kadottaa. Ainakin siis menetetään tunteilla hetkessä elävät pelaajat, joilla ei ole enää kivaa seurassa. Jäljelle jäävät järkevät, tunnolliset, valmentajia nöyrästi tottelevat pelaajat. Ne, joita nyt sitten näemme maajoukkueessakin. Suomen huipulla olevat tunnepelaajat ovat pääsääntöisesti niitä jotka ovat tulleet suomalaisen juniorimyllyn ulkopuolelta.

Harjoitushalli  on nykyään niin pyhä paikka, ettei edes muutamaa tuntia viikosssa voi luovuttaa siihen, että halli olisikin juhlapaikka, johon kuka tahansa futiksesta kiinnostunut voisi tulla,  musiikki soisi, ympäristö olisi laitettu ja pojat/tytöt pelaisivat tai pallottelisivat omaa tahtia ja itse kerätyissä jengeissä. Alueet voisi erottaa vaikka hallin jakavilla verkoilla, että toimisi. Junnufutis on vaan työtä ja työtä ja työtä. Nuorena on se vitsa väännettävä - perkele!

[rukkanen]

Muistini mukaan Gnistanilla oli pari talvea (?) sitten Oulunkylän tekonurmella parituntinen viikoittainen "vapaa pelivuoro", en tiedä onko enää enkä muista, oliko vain seuran junnuille avoin vai muillekin...

[sateentekijä]

Suunnilleen vastaavaa ehdotin toisessa ketjussa harjoitusmuodoksi:
http://futisforum2.org/index.php?topic=93948.125

Weinin ja Laureano Ruizin metodithan perustuvat pitkälle erilaisten pelimallien pelaamiseen 10-11 vuotiaaksi asti.
Samoin muistan jostain lukeneeni(foorumilta?) että Readingin akatemiassa pääpaino on pelaamisessa tuohon ikään asti.

[SvenI]

Weinin ja Laureano Ruizin metodithan perustuvat pitkälle erilaisten pelimallien pelaamiseen 10-11 vuotiaaksi asti.

Samoin oranssi-ideologia.

[Lenko]

http://www.youtube.com/watch?v=ZN5PoW7_kdA

[J. Soini]

Weiniläinen pienpelien kautta oppiminen on varmasti jo käytössä ainakin parhaissa suomalaissa junnuseuroissa.

Nyt tullaan kuitenkin vaikeaan avainkysymykseen. Yllä mainittu ei sellaisenaan riitä, meillä on niin suuri takamatka.

En haluaisi olla pessimistinen, mutta meidän jalkapallokulttuurinen takamatkamme on valtava. Harjoittelussa miten on aina vähintään yhtä tärkeää kuin mitä. Toisin sanoen, vaikka joku joukkue harjoittelisi vaikka miten moderneille Pyreneiden niemimaalta lainatuilta metodeilla, lopputulos voi olla valovuosien päässä siitä, mihin Espanjassa tai Portugalissa ylletään.

Annan empiirisen esimerkin. Asuinpaikkani lähellä on leikkipuisto, jossa on sekä jalkapallo- että salibandykenttä. Kun oma lapseni oli pieni, seurasin usein lasten pelejä kentillä. Useimmiten pelit olivat salibandyä, mutta aina välillä myös jalkapalloa.

Nyt tulee väitteeni. Oman näkemykseni mukaan lapset pelasivat suhteessa ikäänsä paremmin salibandyä kuin jalkapalloa. Ehkä syy oli yksinkertaisesti se, että lapset pelasivat enemmän sählyä. Merkille pantavaa kuitenkin oli, että salibandyn kohdalla pelissä näkyi enemmän peliin heittäytymistä, enemmän persoonallista otetta jne. Huomiota herätti myös se, että joukossa oli muutama pelaaja, joka jo selvästi hallitsi mailan käytön ja nautti omasta virtuositeetistaan.

En halua olla ylikriittinen, mutta lasten jalkapallopelistä kaikki tällainen näytti puuttuvan. Jalkapallon heikko asema suomalaisessa kulttuurissa heijastuu väistämättä suomalaisiin lapsiin. Tämän vuoksi meidän tulisi keksiä jotain erityiskeinoja, joilla me lyhentäisimme tätä mielestäni kiistatonta kulttuurista välimatkaa parempiin jalkapallomaihin.

Kaikki ei ole pelkkää pessimismiä. Jalkapallon yleinen näkyvyys Suomessa on nykyään suurempi kuin koskaan minun elinaikananani (olen syntynyt 1960-luvulla). Jo pelkästään julkisilta kanavilta näkyy nykyään niin paljon jalkapalloa, että en olisi voinut ikinä uskoa moiseen omassa nuoruudessani. Myös suositut jalkapallon konsolipelit lisäävät nuorten tietämystä ja ymmärrystä pelistä. Ehkä tätä kautta perinteisten jalkapallomaiden kulttuurinen etumatka meihin verrattuna kapenee.

[rukkanen]

Kaikki ei ole pelkkää pessimismiä. Jalkapallon yleinen näkyvyys Suomessa on nykyään suurempi kuin koskaan minun elinaikananani (olen syntynyt 1960-luvulla). Jo pelkästään julkisilta kanavilta näkyy nykyään niin paljon jalkapalloa, että en olisi voinut ikinä uskoa moiseen omassa nuoruudessani. Myös suositut jalkapallon konsolipelit lisäävät nuorten tietämystä ja ymmärrystä pelistä. Ehkä tätä kautta perinteisten jalkapallomaiden kulttuurinen etumatka meihin verrattuna kapenee.

Tämä on mielenkiintoinen pointti, jota en olekaan vielä kuullut tähän keskusteluun heitettävän. Televisio ja videopelithän on (tosin monoliittinä, ei näin yksilöidysti) keskustelussa tuotu esiin vain ja ainoastaan uhkana ja liikunnallisuutta haittaavana tekijänä. Mutta mitä jos tämän kääntäisikin mahdollisuudeksi? Ei tv:n katselu ja videopelien pelaaminen mihinkään tule häviämään, joten tehokkaampaa kai olisi juurikin miettiä keinoja, miten ne saataisiin valjastettua liikuntaharrasteiden edistämiseksi?

[drone]

Ei tv:n katselu ja videopelien pelaaminen mihinkään tule häviämään, joten tehokkaampaa kai olisi juurikin miettiä keinoja, miten ne saataisiin valjastettua liikuntaharrasteiden edistämiseksi?

Lisätään omalla ajalla tapahtuvaan harjoitteluun pelinomaisia elementtejä? Esim. virtuaalirahalla palkitsemista tai etenemistä "jalkapallouralla"?
Joku konsolipelillä suoritettava taktinen tehtävä "kotiläksyksi"?

[Linkki]

Mielestäni ongelmana Suomessa on myös pelaajien vapaa liikkuvuus ikäluokkien välillä. Mikä on hyöty siitä, että joulukuussa syntynyt jää jalkoihin omassa ikäluokassaan ja useimmissa tapauksissa menettää peli-ilonsa, kun ei vain yksinkertaisesti pärjää? Ja puhun nyt siis 8-12 -vuotiaista. Seuroissa, joissa olen valmentanut, on ollut hyvin hankalaa saada aikaan sitä, että esim. sillä hetkellä "huonommat" menisivät treenaamaan vuotta nuorempiin ja kehittyneemmät vuotta vanhempiin. Ns. huonommat saavat onnistumisia ja kehittyvät, kun taas parhaimmat saavat kovuutta sekä reaktioihin ja kaikkeen muuhunkin nopeutta, kun tila vähenee. Valmentajien lukumäärä kuitenkin Suomessa on melko rajallinen.

Tähän tarvitaan nimenomaan keskustelua valmentajien välillä ja jonkun seuran johdossa täytyisi tätä koordinoida. Siitä ei vain yksinkertaisesti tule mitään, että treenien jälkeen parkkipaikalla vähän jutellaan, että Kyöstin olisi varmaan parempi tulla vuotta vanhempiin ja tätä keskustelua jatketaan sitten puoli vuotta. Valmentajien välillä olisi muutenkin suotavaa pitää palavereita. On turhauttavaa päästää ikäryhmä seuraavan valmentajan hoteisiin, kun ollaan jo tehty tiettyjä harjotteita vuosi ja seuraava valmentaja ei tätä tiedä ja aloittaa saman harjoitteen hinkkaamisen heti alusta. Viikkosuunnitelmat täytyy olla, mutta myös ikäryhmien suunnittelu vuositasolla täytyisi olla jonkun siihen nimetyn henkilön vastuulla. Enkä puhu nyt herkkyyskausista, ne pitäisi olla hallussa kaikilla lasten kanssa toimijoilla.

[drone]

Mielestäni ongelmana Suomessa on myös pelaajien vapaa liikkuvuus ikäluokkien välillä. Mikä on hyöty siitä, että joulukuussa syntynyt jää jalkoihin omassa ikäluokassaan ja useimmissa tapauksissa menettää peli-ilonsa, kun ei vain yksinkertaisesti pärjää? Ja puhun nyt siis 8-12 -vuotiaista. Seuroissa, joissa olen valmentanut, on ollut hyvin hankalaa saada aikaan sitä, että esim. sillä hetkellä "huonommat" menisivät treenaamaan vuotta nuorempiin ja kehittyneemmät vuotta vanhempiin. Ns. huonommat saavat onnistumisia ja kehittyvät, kun taas parhaimmat saavat kovuutta sekä reaktioihin ja kaikkeen muuhunkin nopeutta, kun tila vähenee. Valmentajien lukumäärä kuitenkin Suomessa on melko rajallinen.

Siis todellinen ongelma ei ole suinkaan vapaa liikkuvuus, vaan valmentajien lukumäärä ja huono johtaminen (koordinaatio). Vai yksinkertaisesti kyvyttömyys tehdä päätöksiä? Tulkitsinko oikein?

Vai onko jotakin muutakin syytä tuohon, että tasoryhmiin jakautumista on "hankala saada aikaan"?

[zekki]

Weiniläinen pienpelien kautta oppiminen on varmasti jo käytössä ainakin parhaissa suomalaissa junnuseuroissa.

Nyt tullaan kuitenkin vaikeaan avainkysymykseen. Yllä mainittu ei sellaisenaan riitä, meillä on niin suuri takamatka.

En haluaisi olla pessimistinen, mutta meidän jalkapallokulttuurinen takamatkamme on valtava. Harjoittelussa miten on aina vähintään yhtä tärkeää kuin mitä. Toisin sanoen, vaikka joku joukkue harjoittelisi vaikka miten moderneille Pyreneiden niemimaalta lainatuilta metodeilla, lopputulos voi olla valovuosien päässä siitä, mihin Espanjassa tai Portugalissa ylletään.

Annan empiirisen esimerkin. Asuinpaikkani lähellä on leikkipuisto, jossa on sekä jalkapallo- että salibandykenttä. Kun oma lapseni oli pieni, seurasin usein lasten pelejä kentillä. Useimmiten pelit olivat salibandyä, mutta aina välillä myös jalkapalloa.

Nyt tulee väitteeni. Oman näkemykseni mukaan lapset pelasivat suhteessa ikäänsä paremmin salibandyä kuin jalkapalloa. Ehkä syy oli yksinkertaisesti se, että lapset pelasivat enemmän sählyä. Merkille pantavaa kuitenkin oli, että salibandyn kohdalla pelissä näkyi enemmän peliin heittäytymistä, enemmän persoonallista otetta jne. Huomiota herätti myös se, että joukossa oli muutama pelaaja, joka jo selvästi hallitsi mailan käytön ja nautti omasta virtuositeetistaan.

En halua olla ylikriittinen, mutta lasten jalkapallopelistä kaikki tällainen näytti puuttuvan. Jalkapallon heikko asema suomalaisessa kulttuurissa heijastuu väistämättä suomalaisiin lapsiin. Tämän vuoksi meidän tulisi keksiä jotain erityiskeinoja, joilla me lyhentäisimme tätä mielestäni kiistatonta kulttuurista välimatkaa parempiin jalkapallomaihin.

Kaikki ei ole pelkkää pessimismiä. Jalkapallon yleinen näkyvyys Suomessa on nykyään suurempi kuin koskaan minun elinaikananani (olen syntynyt 1960-luvulla). Jo pelkästään julkisilta kanavilta näkyy nykyään niin paljon jalkapalloa, että en olisi voinut ikinä uskoa moiseen omassa nuoruudessani. Myös suositut jalkapallon konsolipelit lisäävät nuorten tietämystä ja ymmärrystä pelistä. Ehkä tätä kautta perinteisten jalkapallomaiden kulttuurinen etumatka meihin verrattuna kapenee.

Hyvä pointti, joka tahtoo helposti unohtua. Käsin tai kädellä pelattavissa lajeissa on helpompi päästä alkuun. Jalkapallossa kynnys yli "potkupallovaiheen" on suurempi. Tämä pitäisi nykyistä paremmin huomioida.  

Kaipa tätä voisi verrata vaikka pianoon ja viuluun. Pianoa oppii alkuun soittamaan helpommin vähän puusormisempikin, mutta viulussa kynnys on korkeampi.  Futari "soittaa" pääasiassa jaloillaan, joka on siis vaikeampaa peruskynnyksen ylityttyä, mutta kuten Suomen huiput ovat osoittaneet kovalla työllä pääsee pitkälle vaikkei perustatsi olisi aivan maailman paras, kun muut ominaisuudet ovat kunnossa.

Yksilöinä Suomi on pystynyt tuottamaan maailmanluokan solisteja oli sitten kyse bassoista(puolustus) ja rumpaleista(keskikenttä). Eturivin solistisella puolella (hyökkääjä), on Litin varjossa vielä tekemistä. Ongelmat ovat kylläkin lähinnä korvien välissä.

Jos joku on näistä asioista kiinnostunut voin suositella Ajaxiakin huipulle henkisesti valmentaneen hollantilaisen Dolf Grunwaldin kirjaa Anna persoonallisuutesi puhua (De muziek van de speler). Vaikka se käsittelee huippusoittajia samat asiat koskevat huippufutaajiakin. He ovat myös esiintyjiä. Kirja on siis käännetty suomeksi ja löytynee kirjastoista. Tuo taatusti esille asioita, joita et ole ajatellutkaan!

Lapset siis tykkää pärryttää rumpua, kun se on niin helppoa.  Ei se kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Suomesta nousisi maailmanluokan heittäytymään pystyviä soittajia vaikeissakin instrumenteissa.    

[Hincha en cancha]

Annan empiirisen esimerkin. Asuinpaikkani lähellä on leikkipuisto, jossa on sekä jalkapallo- että salibandykenttä. Kun oma lapseni oli pieni, seurasin usein lasten pelejä kentillä. Useimmiten pelit olivat salibandyä, mutta aina välillä myös jalkapalloa.

Nyt tulee väitteeni. Oman näkemykseni mukaan lapset pelasivat suhteessa ikäänsä paremmin salibandyä kuin jalkapalloa. Ehkä syy oli yksinkertaisesti se, että lapset pelasivat enemmän sählyä. Merkille pantavaa kuitenkin oli, että salibandyn kohdalla pelissä näkyi enemmän peliin heittäytymistä, enemmän persoonallista otetta jne. Huomiota herätti myös se, että joukossa oli muutama pelaaja, joka jo selvästi hallitsi mailan käytön ja nautti omasta virtuositeetistaan.

En halua olla ylikriittinen, mutta lasten jalkapallopelistä kaikki tällainen näytti puuttuvan. Jalkapallon heikko asema suomalaisessa kulttuurissa heijastuu väistämättä suomalaisiin lapsiin. Tämän vuoksi meidän tulisi keksiä jotain erityiskeinoja, joilla me lyhentäisimme tätä mielestäni kiistatonta kulttuurista välimatkaa parempiin jalkapallomaihin.

Tähän liittyvästi en ymmärrä, miksi suomalaisessa kaavoituksessa vielä 2010-luvulla uuden asuinalueen liikuntakentälle (lue: jalkapallokentälle) tehdään hiekkapinnoite. Se on kaikista kuviteltavista vaihtoehdoista huonoin: lapset eivät halua mennä hiekalle ja koko kenttäalue jää liian alhaiselle käytölle. Joku voisi tietysti sanoa, että pitää olla iloinen, että kaavoitetaan edes kenttä, mutta olen eri mieltä; ei pidä olla iloinen, että tehdään päätöksiä, jotka kääntyvät itseään vastaan. Kaikkien uusien asuinalueiden kenttien pitää lähtökohtaisesti olla tekonurmikenttiä (urheilupuistoissa ja muissa paikoissa, joissa pelataan sarjatoiminnan alaisia pelejä, pitää olla myös nurmikenttiä). Jalkapallo on menettänyt aivan liian monta ikäluokkaa muille lajeille ihan puhtaasti epäsuotuisten peliolosuhteiden takia. Muilla lajeilla on hiekkakenttään verrattuna ylivertaiset peliolosuhteet, esim. parketti, muovimatto tai jäähallien ja urheilupuistojen (teko)jää.

Vertailuna ylläolevaan lainaukseen: Kenelle tulisi mieleen pelata salibandya hiekkakentällä? Niinpä. Miksi jossain aivojemme sopukoissa elää edelleen ajatus, että hiekkakenttä olisi jalkapalloon soveltuva alusta? Hiekalla pelataan potkupalloa, tasaisella alustalla jalkapalloa. (Afrikan "savannikenttien" vetäminen tähän keskusteluun ei ole relevanttia yhteiskunnallisten erojen vuoksi. Siellä muillakaan lajeilla ei ole parempia olosuhteita.)

[sateentekijä]

Tämä on mielenkiintoinen pointti, jota en olekaan vielä kuullut tähän keskusteluun heitettävän. Televisio ja videopelithän on (tosin monoliittinä, ei näin yksilöidysti) keskustelussa tuotu esiin vain ja ainoastaan uhkana ja liikunnallisuutta haittaavana tekijänä. Mutta mitä jos tämän kääntäisikin mahdollisuudeksi? Ei tv:n katselu ja videopelien pelaaminen mihinkään tule häviämään, joten tehokkaampaa kai olisi juurikin miettiä keinoja, miten ne saataisiin valjastettua liikuntaharrasteiden edistämiseksi?

Ruisz esimerkiksi laskee harjoitteluun mukaan pelien seuraamisen ja pelaamisesta keskustelun. Miksei (realistisen) konsolipelin pelaaminen voisi olla aika lähellä tätä?

Yleisesti pihapelimäisen harjoittelun toimivuudesta, luulisin että tuossa on tärkeää pelaajien vaihteleva taitotaso, jolloin mallioppimiseen on paljon tilaisuuksia.
Esim. koulujen välituntipeleissä tämä vielä toteutuu.

[Linkki]

Siis todellinen ongelma ei ole suinkaan vapaa liikkuvuus, vaan valmentajien lukumäärä ja huono johtaminen (koordinaatio). Vai yksinkertaisesti kyvyttömyys tehdä päätöksiä? Tulkitsinko oikein?

Vai onko jotakin muutakin syytä tuohon, että tasoryhmiin jakautumista on "hankala saada aikaan"?

Nämä kaikki ovat ongelman eri puolia. Tasoryhmät toteutuvat hyvin usein vain ikäluokan sisällä. Syynä tähän on nimenomaan huono johtaminen, valmentajien puute ja kyvyttömyys tehdä päätöksiä. Ja huono johtaminen aikaansaa valmentajien puutteen, kyvyttömyyden päätösten tekoon ja liikkuvuuden rajoittamisen. Ongelma kuitenkin on juuri liikkuvuus ikäryhmien välillä. Huono johtaminen on se, mikä tämän liikkuvuuden estää.

[zekki]

Ruisz esimerkiksi laskee harjoitteluun mukaan pelien seuraamisen ja pelaamisesta keskustelun. Miksei (realistisen) konsolipelin pelaaminen voisi olla aika lähellä tätä?

Yleisesti pihapelimäisen harjoittelun toimivuudesta, luulisin että tuossa on tärkeää pelaajien vaihteleva taitotaso, jolloin mallioppimiseen on paljon tilaisuuksia.
Esim. koulujen välituntipeleissä tämä vielä toteutuu.

On erittäin todennäköistä, että jossain päin maailmaa konsolipeleistä jo muokataan opetuspelejä. Siirtymä olisi niin luonnollinen. Paremmin määriteltyjä harjoitustilanteita, pelaajien selkiin vain omat nimet ja näytöt kentän reunalle. Seuraava versio on sitten videoida harjoitus kameralla ja tehdä siitä samantien 3D animaatio, jota voisi pyöritellä miten päin vain. Taktiikkaopetus nousisi heti toisella tasolle.

Kyse on vain ajasta. Kun jenktit näitä asioita yleensä johtaa voi olla, että ensimmäiset versiot ei ole socceria. Tietenkin joku suomalaistakin pelifirmoista voisi tarttua, hankkisi vaikka EA:lta oikeudet ja alkaisi muokkamaan. Nythän sitä pelirahaa on Suomeen muutenkin ämpäröity. Eivät vaan taida lueskella näitä futisforumeita.

Jos joku honkalainen lukee, herätelkää Otaniemeä

[Superjunnukoutsi]

Pelikäsityksen opettaminen tietenkin toteutuu viikkosuunnitelman mukaisesti silloin kun on PK-päivä. Toki PK-päivään ja varmasti pelikäsityksen opettamisen lisäksi treeniin mahtuu/soveltuu hyvin esim. 15minuutin nopeusharjoite.

Epäilemättä. Tarkoitin lähinnä sitä, että saman harjoitteen ei tarvitse olla pelikäsitys- ja fysiikkaharjoitus, vaikka rytminvaihdot sekä pallollisena että pallottomana ovat tärkeitä pelikäsityksen opettamiseen.

Tähän liittyvästi en ymmärrä, miksi suomalaisessa kaavoituksessa vielä 2010-luvulla uuden asuinalueen liikuntakentälle (lue: jalkapallokentälle) tehdään hiekkapinnoite. Se on kaikista kuviteltavista vaihtoehdoista huonoin: lapset eivät halua mennä hiekalle ja koko kenttäalue jää liian alhaiselle käytölle.

Siksi, koska niille kentille tulee jää talveksi. Jos vertauskohdaksi otetaan tekonurmi jolle ei tule jäätä, hiekkakentän käyttöaika on tekonurmea suurempi.

On erittäin todennäköistä, että jossain päin maailmaa konsolipeleistä jo muokataan opetuspelejä. Siirtymä olisi niin luonnollinen. Paremmin määriteltyjä harjoitustilanteita, pelaajien selkiin vain omat nimet ja näytöt kentän reunalle. Seuraava versio on sitten videoida harjoitus kameralla ja tehdä siitä samantien 3D animaatio, jota voisi pyöritellä miten päin vain. Taktiikkaopetus nousisi heti toisella tasolle.

Kyse on vain ajasta. Kun jenktit näitä asioita yleensä johtaa voi olla, että ensimmäiset versiot ei ole socceria. Tietenkin joku suomalaistakin pelifirmoista voisi tarttua, hankkisi vaikka EA:lta oikeudet ja alkaisi muokkamaan. Nythän sitä pelirahaa on Suomeen muutenkin ämpäröity. Eivät vaan taida lueskella näitä futisforumeita.

Jos joku honkalainen lukee, herätelkää Otaniemeä

Kaikenlaisia opetuspelejä löytyy vaikka millä mitalla. Yleensä ne ovat joko taloudellisesti tappiollisia, tai niin halvalla tehtyjä (=huonoja) ettei tappioita synny. Opetuspelien suurimpana ongelmana on ettei kukaan halua pelata niitä kun ne eivät yleensä ole hauskoja.

[koera]

On erittäin todennäköistä, että jossain päin maailmaa konsolipeleistä jo muokataan opetuspelejä. Siirtymä olisi niin luonnollinen. Paremmin määriteltyjä harjoitustilanteita, pelaajien selkiin vain omat nimet ja näytöt kentän reunalle. Seuraava versio on sitten videoida harjoitus kameralla ja tehdä siitä samantien 3D animaatio, jota voisi pyöritellä miten päin vain. Taktiikkaopetus nousisi heti toisella tasolle.

Näin on tehty jo tovi monikamerasysteemeillä, konsolipelejä ei tarvita väliin lainkaan. Lisäksi esim. Dortmundilla on oma tietokoneohjattu harjoituskoneensa, joka sylkee palloja seinästä ja mittaa reaktioaikoja, tarkuutta, havainnointikykyä etc. Maksavat vielä toistaiseksi mansikoita.

[Sportacus]

Miltä kuulostaa sellainen ryhtiliike, että seura suunnittelee jakavansa 7-vuotiaat pojat kilparyhmään ja harrasteryhmään? Kilparyhmälle tulisi kolmet treenit viikossa ja pelejä sitten melkein joka viikonloppu. Ajatus on lähtenyt täysin seuran puolelta, eikä lapset ja vanhemmat pääsääntöisesti ole kovinkaan innokkaita. 3-4 harrastuskertaa viikkoon yhteen lajiin on aika paljon ekaluokkalaiselle, siinä ei ihan kauheasti enää muille harrastuksille jää tilaa. Ja tietysti kausimaksutkin kohoaisi tuon myötä kilparyhmässä aika lailla.

Tietysti jalkapallo on sellainen laji, että se vaatii junnuna paljon harjoitustunteja, mutta onko tuossa järkeä noin pienille? Kunnianhimoa löytyy kuitenkin lähinnä seuran valmennusjohdolta, kun taas pojat pelaa siksi koska se on hauskaa. Kuinka kauan se on hauskaa, jos jaetaan porukka hyviin ja huonoihin ja treeneihin pitää mennä melkein joka päivä?

[Ricardo Leite]

Eipä se kolme tai neljä kertaa viikossa liikaa pojille ole. Vanhemmille korkeintaan. Täytyy myös muistaa, etten usko seuran vaativan kolmea tai neljää harjoitustuntia viikossa, vaan vain tarjoavan ne innokkaimmille. En näe mitenkään huolestuttavana, mikäli valmentajat ja vanhemmat pitävät tosiaan mielessä sen, että siellä ollaan pitämässä hauskaa, eikä rakentamassa uutta Messiä 7-vuotiaana.

Niin kauan kun junnut jaksavat tulla jokaisiin harjoituksiin suut hymyssä ja silmät kiiluen, ei tapahtumia ole liikaa.