Suomalainen juniorivalmennus tarvitsee ryhtiliikettä

[jiibzter]

Helpottaisi, ainakin minua kokemattomana, jos olisi selkeät kriteerit, että mitä pitää osata hallita jokaisen vuoden lopulla. Liian paljon joutuu tekemään itse vertailutyötä ja arvailemaan.

Tärkeä huomio. Liian harvalla seuralla on kunnon valmennuslinjaus joka loogisesti etenee 6-15v. Mitä pitäisi oppia, miten jaksotat harjoittelun, miten teemat tukevat toisiaan, millä kysymyksillä opetat, mitkä fyysiset teemat tukevat, mitkä ovat hyvät harjoitteet. Ja sitten vielä joku joka seuraa tätä ja sparraa muita eteenpäin.

Usein seuroilla on arvot jossain powerpointissa ja valmennuslinjaus on "haluamme kasvattaa rohkeita pelaajia jotka pitävät palloa enemmän kuin vastustaja" mutta siihen se sitten jääkin. Todellisuudessa jokainen valmentaja opettaa mitä nyt opettaa. Ja sitten kun tullaan C/B vaiheeseen huomataan puutteet ja "eihän nää osaa".

Mikä virka on valmennuspäälliköillä jotka eivät pidä huoli isosta kuvasta tai valmentajien tietotaidosta? Tuntuu että riittää kun jokaisella joukkueella on joku valmentaja ja homma pyörii jotenkuten. Mutta mitä lähemmäs katsotaan sitä enemmän huomataan että oikeastaan toiminta on aika huonoa.

Osasyy myöskin valmentajissa. "Ei niiltä voi vaatia mitään kun käyttävät jo kolme neljä iltaa viikossa aikaansa tähän". Eli puuhastelu jatkuu ja pelaajakehitys junnaa paikoillaan.

Onneksi on poikkeuksia jotka tuovat valoa futismaailmaan.

[Bomber80]

On suuri sääli että suomalaisten keskuudessa vallitsee tämä "nöyrä" ja jokseenkin introvertti ajatusmalli "voitin kyseisessä lajissa kaiken mut joo ja noo emmä ny mittää osaa, kahtotaa ja kuunnellaa nyt ku mestarit kertoo"

Muualla mailmalla, niin forumeilla kuin muualla some kanavissa, valmentajat ja seurat ylpeinä omilla nimillään ja kuvillaan jakavat valmennusoppejaan.

[Pussikalja]

Jos ei ottas aina nokkiinsa, vois ottaa vaikka opikseen.

Geeneilläon paha selittää mitään, kun jo 90-luvulta meidän junnuissa on brasseja, ghanalaisia, marokkolaisia, algerialaisia, kongolaisia, perulaisia, venäläisiä, brittejä,somaleita jne...

meillä näkyy trendit ja painotus. Hyökkääjiä ja laitureita ei tule, kun harjoitteet ovat muuttuneet. Pienpelit, aluepelit, murtopelit, yksiyksi osaamisen kehittäminen, prässi, aluepuolustaminen on olleet ongelma, selkee linjan painottaminen sen osa-alueen kehittämiseen ja osataan pelata alhaalta linjojen välien kautta maatapitkin hyökkäykolmannekselle.

Nää on harjotteita, jotka fysiikkatestit ja varhaisen erikoistumisen lajin kautta fyysisten ominaisuuksien kehittäminen on ratkaistu. Me tuotetaan taitavia pelaajia, fyysisesti heikohkoja ja tiettyilä osa-alueilla heikkoja pelaajia.

Jos snoopy kirjoittaa murtopallojen proplematiikasta, jokunen vuosi sitten kirjoitin siitä, et meidän harjoittelu ei saa pelaajia ymmärtämään laukauksen ja syötön eroa. Linjat ja puolenvaihdot vaatii pallottomia juoksuja ja tsippejä, sekä puhtaita kierteettömiä kaaripalloja tyhjään tilaan laidalle. Niitä ei juurikaan harjoittelun kuulu. Ja kun nei kuulu, ei myöskään tule oikeakaisia hyökkääjien juoksuja, kun ei tule keskityksiäkään. Kun ei tule näitä, vähemmän tulee välejä puolustukseen, eikä niitä murtavia pistopaloja keskeltä pääse helposti antamaan.

Jalkapallojoukkue koostuu erilaisista fyysistä eduista ja erilaisista pelaajatyypeistä. Vain osalle pelataan ohitustilanteita systemaattisesti, vain osalle annetaan päävastuu murtavista syötöistä. Suurimmalta osalta pelaajia odotetaan oikeaikaista liikkumista luomaan ylivoimaa, pelattavissa olemista, kahdella kosketuksella laadukasta sisäsyrjäsyöttöä ja hemmetin korkeaa onnistumisprosenttia niissä. Ei vaadi ylimallista taitotasoa, mut lisävaade on hyvä fysiikka, kovuus, taistelutahto ja kyky noudattaa pelisuunnitelmaa. Tälläsiä pelaajia tulee huomata, tulee kouluttaa ja myös junioripuolella arvostaa. Tämmösiä sparveja ja arajuuria, jotka helposti jää sinne harrastelijaryhmiin. Tämä on ero siinä, näkeeko kolmesta kymmenestä pelaajasta 25 lahjakkuutta, vai vain viidestä. Jos tämän huomaa, joukkue on kehittävä jokaiselle pelaajalle, niin keskilahjakkaalle, heikoille kuin todella lahjakkaalle hyökkäyspään avujen suhteen. Vain näitä junnuina me etsitään ja löydetään, hyökkäyspään potentiaalia ja se on lahjakkuutta jota arvostetaan. Sit sitä on vaikea jalostaa, kun harjoittelusta puuttu ne viimeisen kolmanneksen oleelliset elementit.

Se mikä itseni ja amatöörin tästä porukasta erottaa on varmasti näkökulma aikuisfutiksen puolelta. Siinä näkee millä pohjalla nuoret aikuisporukkaan tulee, millaisia ominaisuuksia pelaajalla tulee olla ja kuinka paljon yli seitsentoistavuotiaana vielä jalkapalloilijana kehittyy. Amatööri voi korjata, jos tulkitsen häntä väärin. Mut tämä kokemus vähentää kiireen tuntua junoripuolella ja ehkä hieman muuttaa sitä lahjakkuuden tunnistamisen näkökulmaa junioreista. Nähdään arvoa honkkelissa, josta kasvaa atleetti aikuisena ja luotetaan siihen, et oikeilla harjoitteilla ja oikeita asioita opettamalla lajissa on paikka tasolla kuin tasolla. Toisaalta voidaan olla hieman skeptisiä pallotaiturin suhteen, jonka katse ei pallosta nouse.

Pitkällä aikavälillä näet trendien vaikutuksen. Suhtaudut hieman eritavalla lampisen testituloksiin, jotka on junnuilla. Tiedät sen eron, mikä on kun jalkapalloa pelataan ympärivuotisesti, kaudessa ei ole palautus jaksoa, ei peruskuntokautta, ei voimaharjoittelukautta, ei juuri loikkia ja hyppyjä joilla kehittää kimmoisuutta ja räjähtävyyttä. Ei juoksuharjotteita. Sit vertaat sitä siihen aikaan, kun ne oli arkipäivää, ei välttämättä toivottu tilanne, mut pakon sanelema. Olosuhteita ei ollut. Se ei tarkoita vanhaan palaamista, kehitys lienee huonoista tavoista luopumista, mut hyvien käytäntöjen mukanapitämistä.

Jos suomalainen jalkapalloilija tunnettiin joskus fyysisenä, vahvana, työtelijäänä ja kurinalaisena, niin syy siihen oli sen aikainen harjoittelu. Jos nyt suomalainen jalkapalloilija on taitava, ahtaassa tilassa hyvin nopeasti seinillä pelaava rohkea kk pörrääjä, jolla on vaikeuksia löytää ja havannoida kentän alueita kaumpaa ja tyhjiä tiloja, vaikea juosta pallottomana murtavia juoksuja ja syöttään niihin, se johtuu meidän harjoittelusta. Täällä tapeltiin joskus siitä, ei nykytemmossa vanhanaikaisia ristipalloja ja kiertoja enää esiinny. Nyt valioliigaa johtaa joukkue noilla kahdella aseella hyökäten. Pelaajat oppii sen, mitä opetetaan ja harjoitellaan. Snoopy on asian havainnut ja harjoitteluun lisätään uutena ideana sitä, mikä aikoinaan teki kolkan ja nurmelat. Pelipaikkakohtaisia harjotteita, puolenvaihtoja, haltuunottoja ilmasta, keskityksiä ja niistä viimeistelyjä. 25 vuotta ne oli vanhanaikaisia, nyt ne on uusinta uutta.

[Snoopy]

Tämä on kyllä vähän absurdi keskustelu, kun kokoajan sanotaan mitä ei tehdä vaikka et edes tunne mitä me teemme... Toinen mikä vähän häiritsee on se että annetaan kuva siitä, että jos tekisitte näin niin kaikki menisi paremmaksi, varsinkin kun se on niin helppoa. Jos se olisi oikeasti helppoa, niin kaikkihan sen tekisi, mutta jostain syystä sitä ei ilmeisesti kukaan tee oikein.

Kuten monesti aikaisemminkin sanonut, niin me olemme menneet paljon asioissa eteenpäin, mutta maailmalla mennään vielä enemmän eteenpäin, siksi välimatkamme ei kutistu vaan olemme jopa ottaneet takapakkia. Olen päässyt tutustumaan materiaaliin joka on kerätty viimevuosien aikana maailmalta ja varsinkin Euroopassa asiat ovat tehostuneet entisestään. Kun puhutaan mm. joukkueiden kaventamisesta entistä pienempiin ryhmiin, niin se on totta myös muualla. Meidän ongelma on vain siinä, että Euroopassa huippuakatemioilla on takana ns. haasteryhmiä jopa kymmeniä. Joten vaikka 12v onkin 16pelaajan ryhmiä (11v11) parhaimmilla tasoilla, niin takana on jopa yli kymmenen haasteryhmää joiden pelaajilla on mahdollista päästä ykkösryhmän mukaan pelaamaan. Meitä on hyvin vaikea verrata esimerkiksi Ajaxin ryhmiin, koska resurssimme on hyvin rajalliset. Taassen olen viimevuosina omalla ryhmälläni pelannut Bromman ja Hammarbyn kakkosjoukkueita vastaan täysin tasavertaisesti, osa voitettu, osa hävitty, mutta taidollisesti emme ole edes kaukana. Samalla tavalla kuin meidän parhaat joukkueet pelaavat erittäin hyviä ja tasaisia otteluita esim. Nordic Leaguen peleissä ruotsalaisia vastaan. Emme ole kaukana eikä meiltä loppujen lopuksi ole kovin montaa huippujoukkuetta vähemmän kuin esim. ruotsalaisilla, mutta olemme koko ajan sen piirun verran perässä että pelaajamme saisivat kunnollisen läpimurron heihin verrattuna. Mutta se taso nousee myös muualla.

Geeneilläon paha selittää mitään, kun jo 90-luvulta meidän junnuissa on brasseja, ghanalaisia, marokkolaisia, algerialaisia, kongolaisia, perulaisia, venäläisiä, brittejä,somaleita jne...

Tämä on vähän sama asia kuin sanoisi ettei ole eroa Eurooppalaisella vuorikiipeilijällä ja Mount Everestillä toimivilla paikallisilla oppailla. Heidän geeninsä ovat sopeutuneet korkeaan ilmanalaan ja heidän elimistönsä tuottaa esimerkiksi punasoluja enemmän kuin meillä. Rasituskestävyys on sitä luokkaa, etteivät he koe vuoristotauteja eivätkä he tarvitse lisähappea.

On myös ilmeisen useassa tutkimuksessa todettu afrikkalaisilla olevan enemmän nopeita soluja kuin muualla, joten eiköhän isossa kaavassa geeneillä ole iso merkitys.

Tässä vuosien saatossa on tullut kaikenlaista väestöä vastaan ja vaikka pelaajat olisivat geeneiltään parempia, niin suurin asia on aina kuitenkin se mitä pelaaja haluaa sekä mitä tekee, mutta tiettyyn asti geenit kantavat erittäin hyvin.

meillä näkyy trendit ja painotus. Hyökkääjiä ja laitureita ei tule, kun harjoitteet ovat muuttuneet. Pienpelit, aluepelit, murtopelit, yksiyksi osaamisen kehittäminen, prässi, aluepuolustaminen on olleet ongelma, selkee linjan painottaminen sen osa-alueen kehittämiseen ja osataan pelata alhaalta linjojen välien kautta maatapitkin hyökkäykolmannekselle.

Mitä...! Eikös tässä ole puhuttu pelipaikkakohtaisista erikoistumisista? Enkö ole aikaisemmin kirjoittanut, että meillä esimerkiksi 2/3 harjoituksesta tehdään oman pelipaikan harjoitteita? Miten kun sitä tehdään muuallakin, ilmeisesti ei teillä mutta kyllä kuulun ilmeisen erilaiseen porukkaan, koska sitä näen ihan jokapuolella omaa ympäristöä. Kuin idiootti pitää olla, että ei tätä ymmärtäisi?

Minä en tiedätkö oikeasti usko että tiedät mistä puhut. Vähän jokainen lause on ihan puutaheinää ja sanahelinää ilman sitä punaista lankaa.

Se mikä itseni ja amatöörin tästä porukasta erottaa on varmasti näkökulma aikuisfutiksen puolelta. Siinä näkee millä pohjalla nuoret aikuisporukkaan tulee, millaisia ominaisuuksia pelaajalla tulee olla ja kuinka paljon yli seitsentoistavuotiaana vielä jalkapalloilijana kehittyy. Amatööri voi korjata, jos tulkitsen häntä väärin. Mut tämä kokemus vähentää kiireen tuntua junoripuolella ja ehkä hieman muuttaa sitä lahjakkuuden tunnistamisen näkökulmaa junioreista. Nähdään arvoa honkkelissa, josta kasvaa atleetti aikuisena ja luotetaan siihen, et oikeilla harjoitteilla ja oikeita asioita opettamalla lajissa on paikka tasolla kuin tasolla. Toisaalta voidaan olla hieman skeptisiä pallotaiturin suhteen, jonka katse ei pallosta nouse.

Vai näette te kaksi tulevaisuuden lupauksia joista kasvaa aikuisena todellisia pelaajia, me katsomme vain niitä palloa tuijottavia pallotaitureita...

Pitkällä aikavälillä näet trendien vaikutuksen. Suhtaudut hieman eritavalla lampisen testituloksiin, jotka on junnuilla. Tiedät sen eron, mikä on kun jalkapalloa pelataan ympärivuotisesti, kaudessa ei ole palautus jaksoa, ei peruskuntokautta, ei voimaharjoittelukautta, ei juuri loikkia ja hyppyjä joilla kehittää kimmoisuutta ja räjähtävyyttä. Ei juoksuharjotteita. Sit vertaat sitä siihen aikaan, kun ne oli arkipäivää, ei välttämättä toivottu tilanne, mut pakon sanelema. Olosuhteita ei ollut. Se ei tarkoita vanhaan palaamista, kehitys lienee huonoista tavoista luopumista, mut hyvien käytäntöjen mukanapitämistä.

Sori... Nyt en kyllä ymmärtänyt tästä oikein mitään..

Jos suomalainen jalkapalloilija tunnettiin joskus fyysisenä, vahvana, työtelijäänä ja kurinalaisena, niin syy siihen oli sen aikainen harjoittelu. Jos nyt suomalainen jalkapalloilija on taitava, ahtaassa tilassa hyvin nopeasti seinillä pelaava rohkea kk pörrääjä, jolla on vaikeuksia löytää ja havannoida kentän alueita kaumpaa ja tyhjiä tiloja, vaikea juosta pallottomana murtavia juoksuja ja syöttään niihin, se johtuu meidän harjoittelusta. Täällä tapeltiin joskus siitä, ei nykytemmossa vanhanaikaisia ristipalloja ja kiertoja enää esiinny. Nyt valioliigaa johtaa joukkue noilla kahdella aseella hyökäten. Pelaajat oppii sen, mitä opetetaan ja harjoitellaan.

En kyllä edelleenkään usko että tiedät mistä puhut... Ei meidän treenaaminen kyllä ollut millään mittarilla -80 ja -90 luvuilla parempaa eikä systemaattisempaa. Sain nähdä aika läheltä isojen nimien treenaamista ja pelaamista, joten en kyllä ole samaa mieltä kanssasi. Aikoinaan voitiin hyvällä omatunnolla puhua oikeista yksilöistä jotka pystyivät jopa kantamaan joukkuetta, mutta en usko että keskitaso ole keskimääräistä parempaa. Erona edelleen on se, että maailman mittarilla läpimurto oli taitavilla yksilöillä helpompaa. Nyt kun juniori menee esimerkiksi Saksaan näyttöihin, on suurempi ja laadukkaampi massa vastassa kuin koskaan aikaisemmin.
Toisekseen, en edelleenkään ymmärrä miksi erikoistuvien pelaajien, esim. kk pelaajien tulisi hallita samat asiat kuin nopeiden laitalinkkien. Jotenkin taas tuntuu, että koetat asettaa asioita arkeemme joita emme tee tai emme edes tarvitse. Kyllä edelleen haluan että kk pelaaja on rakentava ja taitava pallollinen pelaaja ja käyttävän aikaansa juuri tähän. Voit olla eri mieltä asiasta, mutta pallonhallinnan kautta pelaaja pystyy hallitsemaan alueensa.

Pelipaikkakohtaisia harjotteita, puolenvaihtoja, haltuunottoja ilmasta, keskityksiä ja niistä viimeistelyjä.

Siis mitä oikeastaan haluat? Haluatko siis nyt fyysisiä ja voimakkaita pelaajia joilla on juoksuvoimaa vai että pelaajat ovet soveltuvia juuri omille pelipaikoille? Nuo kun ei nyt vaan ole kaikille sopivia ominaisuuksia...
Mistä muuten tiedät, ettei nykyiset pelaajat ole kurinalaisia ja työteliäitä? Meidät laitettiin aikoinaan juoksemaan kahdesti viikossa pururataa ympäri. Teimme viivajuoksuja vähintään kahdesti viikossa. Sekö on sitä vanhaa mitä haluat takaisin? Voisin kyllä sanoa, että ei meidän aikaiset kk pelaajat löytäneet tilaa varmasti paremmin kuin nykyään, kyllä peli oli niin juoksuvoittoista kuin olla ja voi, mutta en kyllä todellakaan halua sitä opettaa pelaajillemme. Miksi sinä haluat? Olen aina sanonut, että ei voisi olla tyhmempää kuin antaa vastustajalle kymmenen yritystä, kuin että hallitsisi palloa jotta vastustaja ei saisi kuin muutaman tuosta kymmenestä. Tällä "pitkää ja perään" taktiikalla me emme kuin anna aina vastustajalle uuden yrityksen. Sitä se oli pääsääntöisesti kaikissa joukkueissa 25v sitten, jopa vielä 10v sitten...

Pelipaikkakohtaisia harjotteita, puolenvaihtoja, haltuunottoja ilmasta, keskityksiä ja niistä viimeistelyjä. 25 vuotta ne oli vanhanaikaisia, nyt ne on uusinta uutta.

Missä näin ei ole tehty tähän asti? Voi luoja, että meidän valmennus on paskaa, kun ei olla tätä tajuttu.

-Snoopy-

[Aaamatööri]

Itse c/b/a junnuvuosina Ruotsissa leireillyt ja turnauksissa pelannut ja pistävin ero silloin meihin oli treenien intensiteetti/tempo ja vaativuustaso, ja tämä oli nähtävissä ihan pikkujunnuissa asti. Ei pelkästään tuolla junnuvuosien loppupäässä.

Tiedän että yhdessä vaiheessa sanottiin että suomalaiset pelaajat pärjää maailman huippuja verratessa tekniikassa heittämällä 15v asti mutta peliä he eivät osaa pelata, nyt sitä on sitten ruvettu "opettaan" jolloin herkästi mennään siihen että pelaajista tulee pelkääviä/passiivisia. Tietysti tuohon juuri vaikuttaa se osaava valmennus. En tiedä onko noissa jutuissa mitään perää mitä olen kuullut? Siitä on kyllä jo varmaan sen 3vuotta ja en valmennuksessa ollut mukana, harkitsemassa kyllä juuri silloin että alottaisko...

[Snoopy]

Tiedän että yhdessä vaiheessa sanottiin että suomalaiset pelaajat pärjää maailman huippuja verratessa tekniikassa heittämällä 15v asti mutta peliä he eivät osaa pelata, nyt sitä on sitten ruvettu "opettaan" jolloin herkästi mennään siihen että pelaajista tulee pelkääviä/passiivisia. Tietysti tuohon juuri vaikuttaa se osaava valmennus. En tiedä onko noissa jutuissa mitään perää mitä olen kuullut? Siitä on kyllä jo varmaan sen 3vuotta ja en valmennuksessa ollut mukana, harkitsemassa kyllä juuri silloin että alottaisko...

Tämä on mielestäni vähän sellainen elävä legenda... Kyllä, itsekkin olen usein ulkomailla nähnyt miten pärjäämme nuorissa hyvin, olemme pelanneet erinomaisesti juuri pienen kentän peleissä ja esim. Käpa ja Klubi on myös menestyneet hyvin, niin Saksassa kuin Italiassakin.. Mutta tämä on siinä mielessä vähän sellainen elävä legenda, että vertailukohtana nuo nuoret ovat juuri niitä mitkä menestyvät pitkälti yksilöiden avulla. Esimerkiksi Klubin -07 tai aikoinaan -04 ja varsinkin Käpa -04 syntyneethän ovat menestyneet erinomaisesti, mutta onko sillä loppujen lopuksi muuta kuin joukkueellista menestystä, puhutaan kuitenkin vain muutamista joukkueista. Jos katsotaan vaikka Saksaa, niin siellä on moninkertainen määrä joukkueita jotka voivat pelata ketä tahansa meidän juniori joukkuetta vastaan.

Olen myös vähän eri mieltä siitä mitä tapahtuu isolle kentälle tultaessa. Kun esim. on seurannut Hongan, Käpan ja Klubin pelejä, niin vaikka meillä on Suomen ja pohjoismaisessa mittapuussa hyviä joukkueita, niin emme oikeasti pysty materiaalillamme haastamaan vaikka nyt Juventusta. Emme me myöskään rupea "opettamaan" jalkapalloa kun tulemme isolle kentälle, ei meidän arki siitä mihinkään muutu. Ne samat pelipaikat ovat aivan samalla tavalla siellä 8v8 peleissä kuin 11v11 peleissä. Emme me myöskään rupea mitään erilaisia palavereja pitämään, niitä samoja on pidettyä ihan samalla tavalla myös pienellä kentällä, ei meidän rutiinit mihinkään muutu.

Onko esim. B-SM edustuksessa oikeasta tasavahvaa avausta? Ei ole. Onko se esim. Schalkella? On. Riittääkö meillä 8v8 peleissä tasavahvaa avausta? On ja niin on vaikka Liverpoolillakin, mutta nyt pystymme vielä pelaamaan tasaisesti heidän kanssaan.


Puhuin tuossa jokin aika sitten Englantiin muutaneen entisen pelaajamme isän kanssa. Siellä on hyvin voimakasta scouttaamista aivan nuorissa pelaajissa. Kaupungeissa pidetään ihan varta vasten useita pelitällitapahtumia jotka on tehty vain sitä varten, että pelaajat pääsevät näytille. Siellä tasojoukkueet tehdään heti, mutta useissa paikoissa tasojoukkueella tarkoitetaan esim. isokokoisia ja pieniä pelaajia. Tämähän on se asia mikä pitäisi huomioida myös Suomessa. Isot pelaajat usein jäävät huonompaan osaan pienellä kentällä, mutta kun ison kentän joukkueita tehdään, niin isoja pelaajia tahdottaisiin mahdollisimman paljon. Tämä kertoo vain siitä, että elämme liikaa hetkessä kun voisimme tehdä erillisiä joukkueita joiden pelaajien keskinäinen taso olisi mahdollisimman tasainen. Samalla tavalla meidän pitäisi Ruotsin tapaan tehdä loppuvuodesta syntyneiden joukkueita jotka esim. saisivat pelata nuorempien kilpajoukkueita vastaan jne.

-Snoopy-

[Sokrateen puskumaali]

Itse c/b/a junnuvuosina Ruotsissa leireillyt ja turnauksissa pelannut ja pistävin ero silloin meihin oli treenien intensiteetti/tempo ja vaativuustaso, ja tämä oli nähtävissä ihan pikkujunnuissa asti. Ei pelkästään tuolla junnuvuosien loppupäässä.

Onko tämän intensiteetin ja vaatimustason nostamiseen muita keinoja kuin raaka kilpailu joukkueessa? Kulttuuria voi ylläpitää tiettyyn rajaan saakka motivoituneimpien kohdalla, mutta jos karrikoidusti myöhemmin pienen kaupungin joukkueessa kaikki 20 pelaavaa teiniä tietävät, että he ovat tavallaan korvaamattomia, kun ovat ainoita, jotka ovat jaksaneet harjoitella, niin onko mahdollista ylläpitää sellaista intensiteettiä, mistä me aina kuulemme kun Euroopassa vierailleet ihmiset kertovat havainnoistaan? Tai jos harjoitellaan pienemmissä satunnaisotannalla tulleiden lasten kanssa, joista osa ei lähde juoksemaan edes kannustettuina, niin miten luot sen intensiteetin ja vaatimustason joukkueeseen muuten kuin kertomalla niille joita ei nappaa yrittää, että miten harrastusjoukkueen valmentajaan saa yhteyden?

Varmaan molemmissa tapauksissa ilman sitä raakaa kilpailua on mahdollista päästä tosi hyvään kompromissiin. Kaikki pelaavat lopulta kohtuullisen kovaa. Mutta tästä on pitkä matka siihen intensiteettiin, mitä täällä aina peräänkuulutetaan.

Yritän mahdollisimman hyvin panostaa itse juuri tähän kovan intensiteetin kulttuurin luomiseen ja asia on mielestäni hyvin oleellinen. Minulla on vaikeuksia uskoa, että kyse olisi mistään puhtaasta valmentamisen huonoudesta, että intensiteettiä ei saada aikaan. Minusta asia on kulttuurinen ja systeeminen ongelma, jolle ratkaisu ei ole se, että ainoastaan kerrotaan valmentajille, että teidän pitää vaatia enemmän ja kovempaa peliä.

Tiedän että yhdessä vaiheessa sanottiin että suomalaiset pelaajat pärjää maailman huippuja verratessa tekniikassa heittämällä 15v asti mutta peliä he eivät osaa pelata, nyt sitä on sitten ruvettu "opettaan" jolloin herkästi mennään siihen että pelaajista tulee pelkääviä/passiivisia. Tietysti tuohon juuri vaikuttaa se osaava valmennus. En tiedä onko noissa jutuissa mitään perää mitä olen kuullut? Siitä on kyllä jo varmaan sen 3vuotta ja en valmennuksessa ollut mukana, harkitsemassa kyllä juuri silloin että alottaisko...

Mikä on se mekanismi, jolla pelaamaan opettaminen johtaisi herkästi siihen, että pelaajista tulee pelkääviä tai passiivisia? Eikö sen pitäisi olla juuri päinvastoin? Tarkoitatko sitä, että kun pelaajille liian paljon yrittää kertoa kuinka aina pitäisi syöttää pallo parempaan paikkaan, niin syntyy vastuun siirtoa harjoittava porukka?

Itse luulen, että suomalaisista pojista on tullut vuosien aikana pelokkaampia ja passiivisempia ihan yleisen kulttuurin muutoksen myötä eikä kyseessä välttämättä ole puhtaasti jalkapallon opettamiseen liittyvät asiat.

[ginikettu]

Minustakin on ollut mukava lukea Snoopyn kommentteja. Itselläni kun edellinen kontaktipinta junnuvalmennukseen on 90-luvun alkupuolelta - pelaajana.   Silloin oli kyllä varmaan kaikin mittarein jotain pielessä, mutta toivottavasti eom:ää on tapahtunut. Mistään tietämättä toivoisin, että joukkueissa on pääsääntöisesti koulutettuja valmentajia ja koulutus on säännöllistä, yhtenevää ja jatkuvaa - myös näiden harrastaja ja haastaja joukkueiden osalta.

[Aaamatööri]

Onko tämän intensiteetin ja vaatimustason nostamiseen muita keinoja kuin raaka kilpailu joukkueessa? Kulttuuria voi ylläpitää tiettyyn rajaan saakka motivoituneimpien kohdalla, mutta jos karrikoidusti myöhemmin pienen kaupungin joukkueessa kaikki 20 pelaavaa teiniä tietävät, että he ovat tavallaan korvaamattomia, kun ovat ainoita, jotka ovat jaksaneet harjoitella, niin onko mahdollista ylläpitää sellaista intensiteettiä, mistä me aina kuulemme kun Euroopassa vierailleet ihmiset kertovat havainnoistaan? Tai jos harjoitellaan pienemmissä satunnaisotannalla tulleiden lasten kanssa, joista osa ei lähde juoksemaan edes kannustettuina, niin miten luot sen intensiteetin ja vaatimustason joukkueeseen muuten kuin kertomalla niille joita ei nappaa yrittää, että miten harrastusjoukkueen valmentajaan saa yhteyden?

Varmaan molemmissa tapauksissa ilman sitä raakaa kilpailua on mahdollista päästä tosi hyvään kompromissiin. Kaikki pelaavat lopulta kohtuullisen kovaa. Mutta tästä on pitkä matka siihen intensiteettiin, mitä täällä aina peräänkuulutetaan.

Yritän mahdollisimman hyvin panostaa itse juuri tähän kovan intensiteetin kulttuurin luomiseen ja asia on mielestäni hyvin oleellinen. Minulla on vaikeuksia uskoa, että kyse olisi mistään puhtaasta valmentamisen huonoudesta, että intensiteettiä ei saada aikaan. Minusta asia on kulttuurinen ja systeeminen ongelma, jolle ratkaisu ei ole se, että ainoastaan kerrotaan valmentajille, että teidän pitää vaatia enemmän ja kovempaa peliä.

Mikä on se mekanismi, jolla pelaamaan opettaminen johtaisi herkästi siihen, että pelaajista tulee pelkääviä tai passiivisia? Eikö sen pitäisi olla juuri päinvastoin? Tarkoitatko sitä, että kun pelaajille liian paljon yrittää kertoa kuinka aina pitäisi syöttää pallo parempaan paikkaan, niin syntyy vastuun siirtoa harjoittava porukka?

Itse luulen, että suomalaisista pojista on tullut vuosien aikana pelokkaampia ja passiivisempia ihan yleisen kulttuurin muutoksen myötä eikä kyseessä välttämättä ole puhtaasti jalkapallon opettamiseen liittyvät asiat.

Pahoja kysymyksiä ja minulla ei niihin vastausta ole, sen mitä olen lyhyellä otannalla huomannut niin reenien sisällöllä on vaikutusta, myös se miten valmentaja "elää" reeneissä mukana, harvoin seisomalla tumput suorana kentän vieressä intensiteettiä saadaan ylös.

Omasta mielestä myös nämä on osittain "valuvikoja" kulttuurisesti, suomipoika pelkää epäonnistumista, en tiedä miksi se on niin vahvasti läsnä meissä?
Kiekon puolella hehkutetaan sitä kun siitä on päästy eroon ja siellä kasvaa ennakkoluulottomia hyvällä itseluottamuksella olevia nuoria junnuja. Eli voidaan sanoa että valmennuksella siihen pystytään vahvasti vaikuttamaan.

Jokainen pelaaja on yksilö ja ajattelee pelistä omalla tavallaan, aina kun siihen ajatusmalliin mennään "sorkkimaan" ohjeistuksella mitä olisi pitänyt tehdä, syntyy alaspäin menoa omassa mielessä? Pelaaja epäonnistuessaan kyllä kelaa vaihtoehtoisia suorituksista jälkeenpäin ja muuttaa sitä jos on sitä mieltä😂

Valmentaja kun voisi yrittää yksilökohtaisesti ottaa selvää kunkin pelaajan ajatusmaailmasta pelistä nimeltä jalkapallo ja sitä kautta löytää hänellä oma paikka kentällä mikä sopii valmentajan ajatusmaailmaan kuinka palloa pitäisi pelata. Oikeaa ja väärää tapaa pelata jalkapalloa ei ole, tai niin minä ainakin ajattelen.

[Sokrateen puskumaali]

Pahoja kysymyksiä ja minulla ei niihin vastausta ole, sen mitä olen lyhyellä otannalla huomannut niin reenien sisällöllä on vaikutusta, myös se miten valmentaja "elää" reeneissä mukana, harvoin seisomalla tumput suorana kentän vieressä intensiteettiä saadaan ylös.

Aivan varmasti. 

Omasta mielestä myös nämä on osittain "valuvikoja" kulttuurisesti, suomipoika pelkää epäonnistumista, en tiedä miksi se on niin vahvasti läsnä meissä?

Se vähä mitä olen lasten kasvatuspsykologiaa omaksunut, niin yksinkertaistettuna syy lienee ylisuojelevassa vanhemmuudessa, jossa pyritään kaikin keinoin välttämään pettymyksiä ja epäonnistumisen tunteita. Kehutaan aiheettakin kaikesta ja pönkitetään lapsen käsitystä siitä, että hän on vaan todella hyvä kaikessa ilman yrittämistäkin. Tällainen lapsi ahdistuu kohdatessaan hankalia asioita ja epäonnistumisen tunteita sekä pyrkii välttämään niitä. Kovaan yrittämiseen ja oikeista menestymisistä kehuttu lapsi taas saattaa yrittää kahta enemmän epäonnistuessaan eikä hänen itsetuntonsa saa samalla lailla iskuja epäonnistumisista. Ilmiötä on kyllä tutkittu jonkun verran.

Kiekon puolella hehkutetaan sitä kun siitä on päästy eroon ja siellä kasvaa ennakkoluulottomia hyvällä itseluottamuksella olevia nuoria junnuja. Eli voidaan sanoa että valmennuksella siihen pystytään vahvasti vaikuttamaan.

En tiedä voiko siitä kokonaan kulttuurisesti päästä eroon, mutta varmasti jos valmennus yrittää palkita kovaa yrittämistä, ei yritä suojella lapsia häviöiltä ja epäonnistumisen kokemuksilta ja ei liikaa jaa kehuja aivan kaikesta, niin se varmasti johtaa parempaan yrittämiseen ja itseluottamukseen tulevaisuudessa. Ainakin sillä voi seuloa niitä yksilöitä harrastukseen, joilla nämä asiat ovat paremmin kunnossa.

Jokainen pelaaja on yksilö ja ajattelee pelistä omalla tavallaan, aina kun siihen ajatusmalliin mennään "sorkkimaan" ohjeistuksella mitä olisi pitänyt tehdä, syntyy alaspäin menoa omassa mielessä? Pelaaja epäonnistuessaan kyllä kelaa vaihtoehtoisia suorituksista jälkeenpäin ja muuttaa sitä jos on sitä mieltä😂

Jos antaa rehellisesti positiivista palautetta aiheesta ja kovasta yrittämisestä, niin en tiedä, että voiko sillä liikaa mennä vikaan. Ja varmaan on keinoja käsitellä asioita, joita olisi voinut tehdä toisin, kunhan vaan lapsen kognitio on riittävä ymmärtämään asiaa ja lapsen itsetuntoa ei ole rakennettu hataralle pohjalle vaan juuri sille pohjalle, joka mahdollistaa epäonnistumisen kokemukset ilman että ego menee romuksi niistä.

Valmentaja kun voisi yrittää yksilökohtaisesti ottaa selvää kunkin pelaajan ajatusmaailmasta pelistä nimeltä jalkapallo ja sitä kautta löytää hänellä oma paikka kentällä mikä sopii valmentajan ajatusmaailmaan kuinka palloa pitäisi pelata. Oikeaa ja väärää tapaa pelata jalkapalloa ei ole, tai niin minä ainakin ajattelen.

Pelaajat on hyvä tuntea. Toisaalta osa itsetunto-ongelmaa saattaa olla siinä, että me aikuiset yritämme aina taivuttaa maailman ja todellisuuden sellaiseksi, että se olisi jokaiselle lapselle juuri heidän kannaltaan paras. Voi olla, että parempi itsetunto kasvaa siitä, jos lapsi joutuu itse myös mukautumaan asioihin eikä kaikkea tehdä heille valmiiksi.

[Aaamatööri]

Aivan varmasti. 

Se vähä mitä olen lasten kasvatuspsykologiaa omaksunut, niin yksinkertaistettuna syy lienee ylisuojelevassa vanhemmuudessa, jossa pyritään kaikin keinoin välttämään pettymyksiä ja epäonnistumisen tunteita. Kehutaan aiheettakin kaikesta ja pönkitetään lapsen käsitystä siitä, että hän on vaan todella hyvä kaikessa ilman yrittämistäkin. Tällainen lapsi ahdistuu kohdatessaan hankalia asioita ja epäonnistumisen tunteita sekä pyrkii välttämään niitä. Kovaan yrittämiseen ja oikeista menestymisistä kehuttu lapsi taas saattaa yrittää kahta enemmän epäonnistuessaan eikä hänen itsetuntonsa saa samalla lailla iskuja epäonnistumisista. Ilmiötä on kyllä tutkittu jonkun verran.


En tiedä voiko siitä kokonaan kulttuurisesti päästä eroon, mutta varmasti jos valmennus yrittää palkita kovaa yrittämistä, ei yritä suojella lapsia häviöiltä ja epäonnistumisen kokemuksilta ja ei liikaa jaa kehuja aivan kaikesta, niin se varmasti johtaa parempaan yrittämiseen ja itseluottamukseen tulevaisuudessa. Ainakin sillä voi seuloa niitä yksilöitä harrastukseen, joilla nämä asiat ovat paremmin kunnossa.

Jos antaa rehellisesti positiivista palautetta aiheesta ja kovasta yrittämisestä, niin en tiedä, että voiko sillä liikaa mennä vikaan. Ja varmaan on keinoja käsitellä asioita, joita olisi voinut tehdä toisin, kunhan vaan lapsen kognitio on riittävä ymmärtämään asiaa ja lapsen itsetuntoa ei ole rakennettu hataralle pohjalle vaan juuri sille pohjalle, joka mahdollistaa epäonnistumisen kokemukset ilman että ego menee romuksi niistä.

Pelaajat on hyvä tuntea. Toisaalta osa itsetunto-ongelmaa saattaa olla siinä, että me aikuiset yritämme aina taivuttaa maailman ja todellisuuden sellaiseksi, että se olisi jokaiselle lapselle juuri heidän kannaltaan paras. Voi olla, että parempi itsetunto kasvaa siitä, jos lapsi joutuu itse myös mukautumaan asioihin eikä kaikkea tehdä heille valmiiksi.

Varmaan sitäkin, myös niitä löytyy jotka "kritisoivat" jatkuvasti lastensa tekemistä huomaamattaan, ajatuksena auttaa omaa lastansa. Lapsi kyllä huomaa milloin epäonnistuu ja joutuu jatkuvasti niitä käsittelemään, ei niitä tarvitse erikseen jalustalle nostaa? Jos ei yritä loppuun siitä voi tietysti antaa palautetta se on kuitenkin elinehto hyvälle treenille kaikkien osalta tasosta riippumatta.


Nimenomaan, valmentajan pitää arvostaa yrittämistä ja täysillä pelaamista. Ja myös huomauttaa usein siitä että epäonnistuminen on sivuseikka kunhan reagoi oikein sen jälkeen, ja myös tuossa ottaa koko ryhmän mukaan, jos joku tekee virheen/epäonnistuu omat joukkuekaveritkin toimii oikein tuossa tilanteessa.

[Pussikalja]

Jees.

No nyt on kerätty parhaita yhteen. Onks noi B sm karsintojen tulokset nyt kiva katsoa. Kehittyykö suomi futis tosi paljon, jos kasataan näiden kupsin, ropsin yms pelaajat yhteen?

Jis peli päättyy alle viiden maalin erolla, selkeesti joutuu pelaan liian heikkojen oelikavereitte kanssa.


Kootut selitykset viikolta.
Geenit.
Kyläjoukkueet.
Liian vähän tasoryhmiä.
Heikot vastustajat.
Liian alhainen tekninen taso pelisysteemiin.

Sit ratkaisumallit mitä treeneissä, seurassa, itse voisi tehdä.





Tyhjää

[Sokrateen puskumaali]

No nyt on kerätty parhaita yhteen. Onks noi B sm karsintojen tulokset nyt kiva katsoa. Kehittyykö suomi futis tosi paljon, jos kasataan näiden kupsin, ropsin yms pelaajat yhteen?

Sinun diagnoosisi on mielestäni väärä. Minun diagnoosini on se, että liian myöhään on kerätty parhaita kasaan ja se näkyy sitten juuri isoina eroina. Jos asiassa olisi lähdetty kilpailulliselle tielle jo aiemmin, niin taso olisi kautta linjan parempi ja erot pienempiä. Nyt liian pieni joukko siitä perusotannasta harjoittelee tavoitteellisesti nuorina ja kun vielä teini-ikäisenä mahdollisuus suurempiin harjoitusmatkoihin kasvaa, niin vähäiset urheilulliset kaverit kokoontuessaan yhteen ovat liian ylivoimaisia.

Mielestäni tarvitaan varhaisempaa kilpailullista draivia, jotta saadaan laajempi kenttä. Jos joku saa herätyksen 12 vuotiaana, että olisipa kiva harrastaa jalkapalloa kilpaurheiluna, niin se saattaa olla monelle liian myöhäinen herätys. Jos sen sijaan tätä kaveria olisi 8-12 ikävuodet kehitetty siihen suuntaan, että tehdään kivasti kovaa harjoittelua pelkästään omantasoisten kaverien rinnalla, niin hänellä olisi mahdollisuus valita se kilpaurheilun tie tuossa hetkessä.

Sit ratkaisumallit mitä treeneissä, seurassa, itse voisi tehdä.

Tyhjää

Minusta tuntuu, että sinulla on jonkinlainen kyvyttömyys lukea kirjoitettua tekstiä sillä tavoin että keskittyisit ymmärtämiseen. Mielestäni puhetta asiasta on ollut ja olen itsekin jotain pohdiskellut ääneen vaikka en pysty kokemattomana ihmisenä mitään vankkaan kokemukseen pohjautuvaa ohjetta asioista antamaan.

Jos kolmen kohdan yleisen tason kehittämissuunnitelma pitäisi asettaa, niin minä sanoisin lyhykäisesti näin:

1. Yhteistyötä sivistystoimen ja muun yhteiskunnan kanssa lisättävä.
2. Tervehenkinen kilpailu palautettava kaiken jalkapallotoiminnan keskeiseksi arvoksi.
3. Pyrittävä selkeämmin ja vielä enemmän eriyttämään pelaajia omille tasoilleen, jotta harjoitukset ja pelit aina oman kehityksen kannalta optimaalisella tasolla.

Jos haluat yksityiskohtaisemman listan "ratkaisuja", niin voidaan toki pohtia niitä yhdessä.

[Pussikalja]

Sokrates, kyllä se trendi on ollut hyvin varhainen ja jatkuva keskittäminen. Tää vanha sarjasysteemi ei vastaa enää nykypäivää, isommissa junnuissa tiivistettiin yhdistämällä ikäluokkia. Nyt on sekä vanha, et pelaajien siirtyminen tiettyihin seuroihin, joten tasoerot joukkueilla on tuota 10-0 luokkaa. Se ei palvele ketään. Onks järkee edes pelata 10 tai 12 joukkueen sarjoja, koko rakenne pitäs miettiä uusiksi. Pelaajat on nyt kasassa, eli hyöty pitäs ilmetä hyvin nopeasti. Jos sitä on.

Sit fyysisyys. Miks jalkapallossa ei saada siihen parannusta, syy on hyvin yksinkertainen. Talouspuolen pakottama. Jotta sulla voi olla päätoimisia, tulovirta on tasattava ja taattava ympäri vuoden. Jalkapallotreenejä on tarjottava joka viikko kk maksujen edellyttämällä määrällä. Sit aika törkeesti itselleen valehdellen ajatellaan lajin kehittävän sekä kestävyyden, voiman et nopeuden huipputasolle. Tapahtumia on viikossa kuitenkin niin paljon, et futistreenejä ei voi sata lasissa vetää koko aikaa. Kautta on paha jaksottaa, vaikee tehdä oheisia sitä määrää, mitä urheilijaksi kehittyminen vaatisi. Pitkälti oheiset on kehonhuoltoa, et kroppa kestää lajin rasitukset, tekonurmialustat ympärivuotisesti harjoittelussa. Tehdäänkö voima, nopeus, kestävyyspuolelle harjotteita, joilla se aidosti kehittyisi, niin aika vähän. Testitulokset junnaavaat ja vähäine kehitys selittyy enemmän kasvulla kuin treenillä. Jos jollain tulee selkeä fyysinen kehityshyppy, sen taustalla on useinmiten ollut lajiharjoittelun estävä loukki.

[Thalian]

Sokrates, kyllä se trendi on ollut hyvin varhainen ja jatkuva keskittäminen. Tää vanha sarjasysteemi ei vastaa enää nykypäivää, isommissa junnuissa tiivistettiin yhdistämällä ikäluokkia. Nyt on sekä vanha, et pelaajien siirtyminen tiettyihin seuroihin, joten tasoerot joukkueilla on tuota 10-0 luokkaa. Se ei palvele ketään. Onks järkee edes pelata 10 tai 12 joukkueen sarjoja, koko rakenne pitäs miettiä uusiksi. Pelaajat on nyt kasassa, eli hyöty pitäs ilmetä hyvin nopeasti. Jos sitä on.

Noissa 10-0 tuloksissahan on takana juuri se, että jompi kumpi joukkue on väärässä sarjassa. Sarjasysteemimme ei siis todellakaan ole optimaalinen ja vaatisi kehittämistä. Tähän on myös otettu kiinni Liiton uudessa organisaatiossa ja tulevaisuudessa piirirajat eivät ole enää esteitä sopivien sarjojen muodostumiselle. Toki ongelmana on se, että joillain alueilla ei vain ole riittävästi joukkueita kaikille sopivan tasoisiin sarjoihin ja se on ongelma, johon ei ole helppoa vastausta.

Sit fyysisyys. Miks jalkapallossa ei saada siihen parannusta, syy on hyvin yksinkertainen. Talouspuolen pakottama. Jotta sulla voi olla päätoimisia, tulovirta on tasattava ja taattava ympäri vuoden. Jalkapallotreenejä on tarjottava joka viikko kk maksujen edellyttämällä määrällä. Sit aika törkeesti itselleen valehdellen ajatellaan lajin kehittävän sekä kestävyyden, voiman et nopeuden huipputasolle. Tapahtumia on viikossa kuitenkin niin paljon, et futistreenejä ei voi sata lasissa vetää koko aikaa. Kautta on paha jaksottaa, vaikee tehdä oheisia sitä määrää, mitä urheilijaksi kehittyminen vaatisi. Pitkälti oheiset on kehonhuoltoa, et kroppa kestää lajin rasitukset, tekonurmialustat ympärivuotisesti harjoittelussa. Tehdäänkö voima, nopeus, kestävyyspuolelle harjotteita, joilla se aidosti kehittyisi, niin aika vähän. Testitulokset junnaavaat ja vähäine kehitys selittyy enemmän kasvulla kuin treenillä. Jos jollain tulee selkeä fyysinen kehityshyppy, sen taustalla on useinmiten ollut lajiharjoittelun estävä loukki.

Tässä koko kappaleessa ei ole ihan yhtään mitään järkeä (jos siis ymmärsin, että mitä tässä haetaan takaa, sen verran sekava sepostus on kyseessä). Mikään ei tue sitä väitettä, että treenattaisiin liikaa tai väärin. Jos esität tämmöisiä väitteitä, niin ne pitäisi pystyä perustelemaan jollain muullakin kuin omalla mutulla. Tieteellinen artikkeli aiheesta olisi hyvä lähtökohta.

[hansel]

Sokrates, kyllä se trendi on ollut hyvin varhainen ja jatkuva keskittäminen. Tää vanha sarjasysteemi ei vastaa enää nykypäivää, isommissa junnuissa tiivistettiin yhdistämällä ikäluokkia. Nyt on sekä vanha, et pelaajien siirtyminen tiettyihin seuroihin, joten tasoerot joukkueilla on tuota 10-0 luokkaa. Se ei palvele ketään. Onks järkee edes pelata 10 tai 12 joukkueen sarjoja, koko rakenne pitäs miettiä uusiksi. Pelaajat on nyt kasassa, eli hyöty pitäs ilmetä hyvin nopeasti. Jos sitä on.

Sit fyysisyys. Miks jalkapallossa ei saada siihen parannusta, syy on hyvin yksinkertainen. Talouspuolen pakottama. Jotta sulla voi olla päätoimisia, tulovirta on tasattava ja taattava ympäri vuoden. Jalkapallotreenejä on tarjottava joka viikko kk maksujen edellyttämällä määrällä. Sit aika törkeesti itselleen valehdellen ajatellaan lajin kehittävän sekä kestävyyden, voiman et nopeuden huipputasolle. Tapahtumia on viikossa kuitenkin niin paljon, et futistreenejä ei voi sata lasissa vetää koko aikaa. Kautta on paha jaksottaa, vaikee tehdä oheisia sitä määrää, mitä urheilijaksi kehittyminen vaatisi. Pitkälti oheiset on kehonhuoltoa, et kroppa kestää lajin rasitukset, tekonurmialustat ympärivuotisesti harjoittelussa. Tehdäänkö voima, nopeus, kestävyyspuolelle harjotteita, joilla se aidosti kehittyisi, niin aika vähän. Testitulokset junnaavaat ja vähäine kehitys selittyy enemmän kasvulla kuin treenillä. Jos jollain tulee selkeä fyysinen kehityshyppy, sen taustalla on useinmiten ollut lajiharjoittelun estävä loukki.

Me saimme kyllä puolessa vuodessa yoyo-testeissä huimia tuloksia aikaan koko joukkueen osalta(n.50testattua) jo sillä että treenin kestoa nostettiin...
Kyllä vastuuvalmentajien pitää pystyä suunnittelemaan treenit siten että eri jaksoilla pystytään treenaamaan kestävyyttä, nopeuden osa-alueita sekä voimaa yms...
Lisäksi kuminauhat ja muut oheistreenien apuvälineet eivät kauhiasti maksa...
Toki vaatii monta apuvalmentajaa sekä mahdollisuuden tehdä oheisharjoittelua ennen varsinaista kenttävuoroa ja tai sen jälkeen...
Myös palautumisen seuranta on tärkeää.

[hansel]

3. Pyrittävä selkeämmin ja vielä enemmän eriyttämään pelaajia omille tasoilleen, jotta harjoitukset ja pelit aina oman kehityksen kannalta optimaalisella tasolla.

On kokemusta että näin on tehty todella nuorena... ja ikäluokan sisälle on muodostunut eriytyneitä ryhmiä jo pienenä... toiset tietävät olevansa ns hyviä ja toiset huomaavat ja oppivat "tiedostamaan" että ovat huonoja..."eikä heistä koskaan tule mitään".

Tuloksena on ollut se että ns parempi ryhmä ilkkuu ja naureskelee heikommalle ryhmälle... Murrosiän kynnyksellä kuitenkin tasoerot tasoittuvat ja muutama "heikomman ryhmän pelaaja" ohittaa taidollisesti "paremman ryhmän pelaajia" , mutta ei halua siirtyä parempaan ryhmään koska hän on saanut kuulla naurua koulussa yms.. ns paremman ryhmän pelaajilta sekä oppinut olemaan huono..."eikä minusta koskaan tule mitään"

No P17 iässä, Paremmasta ryhmästä karkaa parhaat 6-8pelaajaa kilpaseuroihin (P17 SM)...
Heikompi ryhmä lopettaa kun koulu, ja vapaa-aika rupee voittamaan ja jos Bssä ei ole enään sama kiva nuoriso-ohjaaja valmentajana...

Seurauksena jäljelle jää hajanainen ryhmä kilpatason ja harrastetason pelaajia, jotka yrittävät liittyä saman kaltaiseen vuotta vanhempaan ikäluokkaan...

Eli tasoryhmien kierrätys ja koko ikäluokan yhteen puhaltaminen on tärkeää... Jokainen arvostaa jokaista ja jokainen tuntee olevansa arvokas ikäluokan jäsen... Jokaisella täytyy olla tunne että kykenee kehittymään. Kilparyhmän pelaajien tulee arvostaa jokaista viimeisenkin ryhmän puujalkaa!

[Thalian]

Eli tasoryhmien kierrätys ja koko ikäluokan yhteen puhaltaminen on tärkeää... Jokainen arvostaa jokaista ja jokainen tuntee olevansa arvokas ikäluokan jäsen... Jokaisella täytyy olla tunne että kykenee kehittymään. Kilparyhmän pelaajien tulee arvostaa jokaista viimeisenkin ryhmän puujalkaa!

Tämä isosti. Jokaiselle pitää jäädä sellainen fiilis, että häntä arvostetaan ja hänelle annetaan mahdollisuus kehittyä. Tätähän tässä on paljon puhuttu, että staattiset tasoryhmät johtavat siihen, että niistä haastajista ei koskaan tule kilpajoukkeen oikeita haastajia mikä johtaa siihen, että massasta ei saada irti sitä, mitä siitä pitäisi saada.

[Sokrateen puskumaali]

Tämä isosti. Jokaiselle pitää jäädä sellainen fiilis, että häntä arvostetaan ja hänelle annetaan mahdollisuus kehittyä. Tätähän tässä on paljon puhuttu, että staattiset tasoryhmät johtavat siihen, että niistä haastajista ei koskaan tule kilpajoukkeen oikeita haastajia mikä johtaa siihen, että massasta ei saada irti sitä, mitä siitä pitäisi saada.

Kivasti taas mennään keskustelemaan tasoryhmien järkevyydestä vaikka jo tavallaan päästiin siihen konsensukseen, että se on hyvä.

Tavallaan ymmärrän pelkonne, mutta toisaalta en näe niitä välttämättöminä paheina systeemissä, jossa on kilpailua joukkuepaikoista. Kukaan ei ole puhunut staattisten tasoryhmien tai joukkueiden puolesta vaan pikemminkin nopeiden liikkeiden joukkueiden puolesta. Miksi pelaajille jotka ovat haaste- tai harrastustason joukkueissa pitäisi tule tunne, että heitä ei arvosteta tai heille ei annettaisi mahdollisuutta kehittyä?

Sehän on ihan älytöntä edes yhdistää niitä tunteita siihen, kun heitä juuri arvostetaan niin paljon, että järjestetään paras mahdollinen ympäristö kehittymiseen. Ehkä vanhemmat eivät sitä sitten arvosta, kun haluaisivat, että se oma jälkikasvu olisi sittenkin sitä parasta ryhmää ja pelkäävät intuitiivisesti, että jospa se paras ryhmä sittenkin olisi se paras ympäristö minun lapseni piilossa olevalle potentiaalille ja varmaan ne haastajaryhmän valmentajat eivät välitä siitä minun lapsestani ja hänen kehityksestään. En tiedä teistä, mutta minulle ainakin valmentajana suurin ja paras tunne tulee siitä kun saan kehitystä siinä hivenen taitamattomassa mutta asenteeltaan kovassa pelaajassa. Juuri niiden haastajien nostaminen sinne kilpailuryhmään on se suurin juttu ja siihen on valmis tekemään paljon työtä.

Jos kilpailullisin kriteerein tapahtuvat valinnat nuorena romahduttaisivat kaikkien muiden haaste- ja harrastajaryhmien motivaation Euroopassa, niin ei hirveän monta pelaajaa sieltä tulisi. Nyt tulee kuitenkin. Jos pelaajien eriyttäminen taitotasoaan vastaaviin joukkueisiin ei olisi paras tapa kehittää niitä pelaajia, niin sitten siellä Euroopassa sitä kehitystä ei pelaajien kohdalla tapahtuisi niin hyvin. Nyt sitä kehitystä kuitenkin tapahtuu paremmin kuin Suomessa. Onko todella niin, että tämä ajatus eriyttämisestä on niin kognitiiviseen dissonanssiin törmäävä asia, että tässä ei pystytä näkemään Eurooppalaista jalkapalloharrastuksen metsää vaan katsotaan joitain tällaisia anekdootinomaisia yksittäisiä huonosti kasvavia puita ja perustellaan niillä, että sillä tavoin järjestettävä jalkapalloharrastuksen metsä sisältää vain epätervettä metsää?

Miten siellä tämä asia saadaan oikeaan muotoon ja miksi meillä se olisi turmion tie? Olisiko syy siinä, että meillä toimintaa ohjaa liiaksi sosiaaliset perusteet eikä kilpailulliset perusteet? Kun joku pääsee 8 vanhana johonkin joukkueeseen, niin eihän sitä sieltä sitten tipauteta, kun kaikki kaverit on siellä ja lopettaa vielä harrastuksen, jos joutuu 9 vuotiaana alemmalle tasolle, ja voihan sitä nyt katsoa vielä 15 vuotiaaksi tässä ryhmässä kun myöhempäänkin tulee sitä kehitystä...

Ehkä tämä sosiaalisten perusteiden primaarisuus yhdistettynä tasojoukkueisiin ei ole se paras idea. Mutta jos valintakriteerit on puhtaasti urheilulliset ja haastejoukkueissa mennään yhtä lailla kilpailullisuuden ehdoilla tiukalla valmennuksella eikä kerhotoiminnan säännöillä, niin voisiko se tapa välttää nuo naureskelu-ongelmat?

Ja vaikka mitään eriytyneitä ryhmiä ei tehtäisi joukkueeseen, niin kyllähän ne lapset ymmärtävät tasonsa ja saattavat naureskella saman joukkueen muille tai toiset saattavat oppia nopeamminkin, että heistä ei tule mitään, jos ne taitavimmat ovat samassa ryhmässä. Sen välttämiseen käytettävät valmennukselliset metodit eivät mielestäni ole niin erilaisia oli kyse sitten eriytetyistä ryhmistä tai yhdestä isosta ryhmästä. Ellei sitten tavoitteena ole puhtaasti suomalainen tasapäistäminen alun alkaenkin eikä yleinen lasten kehittäminen kilpailullisin tavoittein.

Pussikaljan aprikointi jalkapallon fysiikkavalmennuksesta kuulostaa vähän erikoiselta enkä siihen lähde edes järkiperäistä vastausta laatimaan.

[Pussikalja]

Tunnistan Hanselin kuvaamat jäljet tasoryhmistä, jos niitä ei ole tehty pelaajille yhtenäisyyttä ylläpitäen. Ton takia viitsii ottaa bannia ja vittuilua tältä porukalta vastaan. Koska tota se reaalimaailmassa on.

Fysiikka. Varmasti harjoitusten kesto on suoraan peruskuntoa kehittävää, samoin kaikki liikkuvuus ja voimatteenit kuminauhoilla ja kehonpainolla hyviä.

Lenkit, vedot ja punttisali kehittävät myös todella tehokkaasti. On käynyt aika usein mielessä, kun pelaaja ei pääse selinmakuulta ylös ilman käsiä, tai ponnistusvoimaa ei juurikaan ole. Tai juokseminen näyttää työläältä. Et oisko juokseminen teknisesti kevyempää, jos edes kerran eläessään juoksisi tunnin putkeen. Voisko pelaaja päästä kovempaa, jos löytös juoksuasennon lenkillä. Nousisko pomppu pääpalloihin, jos ois kokenut levytangon hartioillaan ja kyykännyt joskus. Ja hirttäskö vanhemmat, jos osa kaudesta ois pari kevyttä pelailuvuoroa, pääpaino fysiikassa treenien sisältönä. Karkaisko maailman huippu jos antas pelaajille lomaa jalkapallosta ja treenais urheilijaa välillä.

Tosi vaikea nähdä noita kaikille urheilulajeille perus treenejä jalkpalloilijoille haitallisina. Kuitenkin on ollu pelikavereita joka aamuin käy avaamassa kroppaa, käymällä 10 lenkillä. Silti vetää 90 minuuttia väsymättä. Ja kundeja, jotka käy puntilla joka päivä, oli treenit tai ei. Ne erottuu fysiikaltaan parempina pelaajina. Kehittäskö ne siis myös muita pelaajia?

[Thalian]

Kivasti taas mennään keskustelemaan tasoryhmien järkevyydestä vaikka jo tavallaan päästiin siihen konsensukseen, että se on hyvä.
Tavallaan ymmärrän pelkonne, mutta toisaalta en näe niitä välttämättöminä paheina systeemissä, jossa on kilpailua joukkuepaikoista. Kukaan ei ole puhunut staattisten tasoryhmien tai joukkueiden puolesta vaan pikemminkin nopeiden liikkeiden joukkueiden puolesta. Miksi pelaajille jotka ovat haaste- tai harrastustason joukkueissa pitäisi tule tunne, että heitä ei arvosteta tai heille ei annettaisi mahdollisuutta kehittyä?

Miten siellä tämä asia saadaan oikeaan muotoon ja miksi meillä se olisi turmion tie? Olisiko syy siinä, että meillä toimintaa ohjaa liiaksi sosiaaliset perusteet eikä kilpailulliset perusteet? Kun joku pääsee 8 vanhana johonkin joukkueeseen, niin eihän sitä sieltä sitten tipauteta, kun kaikki kaverit on siellä ja lopettaa vielä harrastuksen, jos joutuu 9 vuotiaana alemmalle tasolle, ja voihan sitä nyt katsoa vielä 15 vuotiaaksi tässä ryhmässä kun myöhempäänkin tulee sitä kehitystä...

Joo, tässä mennään vähän kehää. Alleviivaan kuitenkin tässä sitä, että koska (hallinnollisten ja muiden vastaavien syiden takia) tasoryhmät tehdään yleensä vuodeksi kerrallaan, niin aika yleinen valituksen aihe on, että joukkueiden välillä ei tapahdu sitä aitoa liikkumista. Lisäksi sitten tuntuu olevan tuota mainitsemaasi sosiaalista perustetta, eli että pelaajia on vaikea tiputtaa alempaan tasoryhmään. Mikä sitten myös on yksi syy sille, että myöskään ylöspäin ei nosteta pelaajia koska ryhmästä ei voi tehdä liian suurtakaan. Ja koska jako on näin staattinen, niin yleensä tippuminen alempaan ryhmään on melkoinen kuolinisku motivaatiolle koska siinä oikein hierotaan naamalle sitä, että et ole riittävän hyvä.

Näistä syistä yhä vieläkin olen sitä mieltä, että tasoryhmien pitää olla dynaamisia, eli liikettä tasoryhmien välillä pitää tapahtua myös kesken kauden ja nimenomaan molempiin suuntiin. Lisäksi olisi tosi hyvä, jos nuo ryhmät voisivat harjoitella ainakin jossain määrin yhdessä jotta ne eivät eroutuisi toisistaan vaan pysyisivät yhtenä joukkueena. Tämä lisäisi sitä yhteenkuuluvuutta ja vähentäisi sitä lopettamisriskiä, jos joutuukin vaihtamaan ryhmästä toiseen.

[Sokrateen puskumaali]

Joo, tässä mennään vähän kehää. Alleviivaan kuitenkin tässä sitä, että koska (hallinnollisten ja muiden vastaavien syiden takia) tasoryhmät tehdään yleensä vuodeksi kerrallaan, niin aika yleinen valituksen aihe on, että joukkueiden välillä ei tapahdu sitä aitoa liikkumista. Lisäksi sitten tuntuu olevan tuota mainitsemaasi sosiaalista perustetta, eli että pelaajia on vaikea tiputtaa alempaan tasoryhmään. Mikä sitten myös on yksi syy sille, että myöskään ylöspäin ei nosteta pelaajia koska ryhmästä ei voi tehdä liian suurtakaan. Ja koska jako on näin staattinen, niin yleensä tippuminen alempaan ryhmään on melkoinen kuolinisku motivaatiolle koska siinä oikein hierotaan naamalle sitä, että et ole riittävän hyvä.

Jos joka vuosi 1/3 porukasta tippuisi ja vastaavasti 1/3 nousisi, niin ehkä sen ei pitäisi olla niin epätavallista vaan osana normaalia toimintaa. Olisiko tällainen "hierominen" silloin vähemmän ahdistavaa, jos siihen olisi vaan totuttu?

Näistä syistä yhä vieläkin olen sitä mieltä, että tasoryhmien pitää olla dynaamisia, eli liikettä tasoryhmien välillä pitää tapahtua myös kesken kauden ja nimenomaan molempiin suuntiin. Lisäksi olisi tosi hyvä, jos nuo ryhmät voisivat harjoitella ainakin jossain määrin yhdessä jotta ne eivät eroutuisi toisistaan vaan pysyisivät yhtenä joukkueena. Tämä lisäisi sitä yhteenkuuluvuutta ja vähentäisi sitä lopettamisriskiä, jos joutuukin vaihtamaan ryhmästä toiseen.

Kunhan ne dynaamiset siirrot vaikuttavat normaaleilta eivätkä liikaa koirankopitukselta tai rangaistukselta tai mielivaltaisilta palkinnoilta, niin hyvähän sitä olisi pystyä hallitsemaan joustavasti. Se kuitenkin vaatii melko ison kokonaisuuden hallintaa oto-työnä eikä välttämättä päästä systemaattisesti sitä asiaa järjestelemään. Se taas voi johtaa siihen tunteeseen, että valmentaja siirtelee pelaajia epäoikeudenmukaisesti ryhmistä toiseen. Vuotuiset tai puolivuotiset selkeät valintapäivät voisivat olla systemaattisuudessaan turvallista rakennetta lisääviä. Mikäänhän ei estä kokeiluja tai siirtoja väliaikaisesti näiden selkeämpien valintapäivien lisäksi.

Minä ymmärrän tuon yhteenkuuluvuuden tunteen ja pelon lopettamisriskistä, mutta nämä silti vaikuttavat minusta jotenkin aikuisten peloilta. Jos on Anderlechtin U7 joukkueen jäsen, missä 12 pelaajaa ja vuoden lopulla sanotaan, että ensi vuonna et valitettavasti jatka meillä vaan sinulle kehityksesi kannalta järkevämpiä joukkueita ovat nämä vaihtoehdot, niin lopettaako tuo lapsi nyt sitten seinään koska ei enää saa jatkaa Anderlechtin U8 joukkueessa? Mikä on tilanne suomalaisissa paremman tason joukkueissa, onko vaihtuvuutta ja lopettavatko ne tiputetut pelaajat siihen tiputukseen?

Jos tiputukset paremmista joukkueista huonompiin johtavat harrastuksen loppumiseen, niin se olisi kyllä huonompi homma. En tiedä kuitenkaan, että onko harjoitusvasteen tasapäistäminen mikään rationaalinen vastaus siihen.

[Pussikalja]

Silloin kun vahinko on jo tapahtunut, tason takana kannattaa siirtyä harjoittelemaan eri aikaan. Pelkkä tasoryhmän läsnäolo saa harrasteen jännittyneeksi ja alisuorittamaan.

Ihan omilla harjoitteilla ja kiriä yksilötasolla puutteita kiinni. Sit kun on joukkueena kehitytty, yksilöt kilpaan suoraan pelaamaan "vahvistuksena", mieluiten kaksi pelaajaa kerralla. Se kohottaa koko ryhmän itsetuntoa.

Sama tasosta alaspäin siirtyen, vahvistamaan ja sit pikkuhiljaa treenaamaan. Ei tee niin kipeetä.

Lapset ei ole aikuisjalkallon kaltaisia pelinappuloita, vaan pieniä hyvin herkkiä ihmisiä.

Tuohon tilanteeseen ei olis pakko ajautua, siks tänne on jaksanu kirjoittaa. Vähän isompana merkittävin lahjakkuus on motivaatio lajiin. Silloin jako on helppo tehdä eikä pieniin ihmisiin satu. Kaikki voittaa.

Yksilönä kehitys ei kärsi yhtään siitä, jos aikuiset toimii järkevästi ja vastuullisesti.

[Sokrateen puskumaali]

Lapset ei ole aikuisjalkallon kaltaisia pelinappuloita, vaan pieniä hyvin herkkiä ihmisiä.

Tuohon tilanteeseen ei olis pakko ajautua, siks tänne on jaksanu kirjoittaa. Vähän isompana merkittävin lahjakkuus on motivaatio lajiin. Silloin jako on helppo tehdä eikä pieniin ihmisiin satu. Kaikki voittaa.

Yksilönä kehitys ei kärsi yhtään siitä, jos aikuiset toimii järkevästi ja vastuullisesti.

Vaikka en välttämättä halua kohdella lapsia minään "pelinappuloina" tai "satuttaa" heitä, niin asia voi olla niin, että me emme voi saada ihan kaikkia rusinoita pullasta. Ehkä meillä on loppujen lopuksi kaksi toisensa poissulkevaa vaihtoehtoa.

1. Kohdellaan lapsia pieninä resilientteinä ihmisinä ja menestytään jalkapallourheilussa.
2. Kohdellaan lapsia pieninä herkkinä ihmisinä ja ei menestytä jalkapallourheilussa.

Ehkä meidän on vaan hyväksyttävä, että Suomi on jalkapallossa pienten herkkien ihmisten harrastetoiminnan maa ja jotkut poikkeusyksilöt kulttuurista huolimatta puskevat pinnalle. Epäilen että jos emme voi muuttaa kulttuuria harrastetoiminnasta kilpaurheiluun, ei meidän kannata edes keskustella mistään ryhtiliikkeestä, koska se kaikki on pelkkää hifistelevää veden kantamista kuivaan kaivoon.

Meillä taisi olla 70-80-luvulla vielä sellainen vähemmän herkkien pienten ihmisten vaihe jalkapallossa ja 90-luvulla ne pienet ja resilientit ihmiset kävivät koputtelemassa ihan korkealla tasolla joukkueiden ovia, mutta sen jälkeen kun painopiste on enemmän pienten herkkien ihmisten mielipahan varomisessa, niin tulokset eivät välttämättä jalkapallourheilussa ole niin hyviä.

Eikä siinä mitään, voimmehan me olla pienten ja herkkien ihmisten harrastustoimintaa järjestävä jalkapalloperhe ja yrittää saada tavoitteelliset pelaajamme mahdollisimman pian sinne missä ei ole pieniä herkkiä ihmisiä vaan enemmän pieniä taistelevia pelaajia, jotta he voisivat kenties nousta tästäkin kulttuurista sinne urheilun puolelle.

Ehkä on kuitenkin turha itkeä sitä, että B-juniorien taitotaso on vaihteleva sellaisessa pienten herkkien lasten maassa. Voit yrittää tietysti vielä tasoittaa sitä ja vaikka kieltää joidenkin joukkueiden osallistumisen tai jakaa kaikki parhaat pelaajat tasaisesti joukkueisiin, ettei vaan kukaan lopeta harrastusta kun muut menevät lujempaa.

[Pussikalja]

Vahvaa Sokrates.

- 20 pelaajaa tarvitaan. Eli kolme ryhmää pienkenttäläisiä. Hyvin valmennettuna.

Vapaasti resurssien mukaan, mihin kukin seura pystyy.

Sitä, et sä valmennat 7-10 poikaa ja jollain tavalle heitteille jätetään 30 ei pitäs vaatia, haluta tai suosittaa kukaan. Tervejärkinen. Voi suosittaa kolmea valmennettuna tasoryhmää pienkenttäikään, mut sit pitää olla valmentajat, laatu ja olosuhteet.

Nää 10 - 0 tulokset kertoo paitsi tasoryhmien kiloailullisesta edusta myös siitä, et massa ei riitä muodostamaan montaa joukkuetta enää edes B-ikäisiin. Mielenkiinnolla odotetaan nyt murtautumista kansainväliselle huipulle. Tän linjan toimivuus mitataan nyt 01 ja eteenpäin siitä ikäluokilla.