Suomalainen juniorivalmennus tarvitsee ryhtiliikettä

[Nuorenanätti]

Yhdellä kakarallani oli liikunnallinen lastentarhanopettaja, joka otti vanhemmat lapset ulkoilun yhteydessä aina pelaamaan jalkapalloa tai urheilemaan jotain muuta (juoksuja, hiihtoa, luistelua, jääkiekkoa tennispallolla ilman luistimia, pallon heittoa, mitänytvain). Siinä kivasti tuli alle kouluikäisille lapsille kymmenisen tuntia ohjattua liikuntaa viikossa. Taisi olla oma työkin tuolla tavalla mielekkäämpää.

Välituntiliikunta olisi todella hyvä. Ongelma on se, ettei yleensä koulun pihalla ole tarpeeksi tiloja. Vaikka pelikentille on jaettu ikäluokittain vuoroja, on sillä samalla pienellä areenalla silti helposti pelaamassa viisitoista lasta, eikä pelaamisesta tule oikein muuta kuin koheltamista. Koulu sai palloja lahjoituksena paikalliselta seuralta, mutta ne ovat kuluvaa tavaraa ja pelattu hajalle puolessa vuodessa. Toki on jo valtavan iso juttu, että noita peliareenoita on koulujen pihoille ilmestynyt sen sijaan, että seinässä on kyltti "Jalkapallon pelaaminen piha-alueella kielletty!"

Paikallinen seura järjestää kouluissa myös jalkapallokerhoja, mikä on kiva, mutta ne ovat vain tunti kerran viikossa, parempi kuin ei mitään, mutta ne ovat enemmän portti kovempiin aineisiin eivätkä suoraan vastaa tuohon omaehtoisen pelaamisen tai harjoittelun tarpeeseen. Joku vekkuli espoolaisseura järjesti muistaakseni koululla joskus ihan joukkueen kesken aamuharjoittelua useampana aamuna viikossa, mutta se ei tahdo toimia kuin niille, jotka ovat niissä kouluissa.

Suomalaiseen yhteiskuntaan voisikin sopia "jalkapallopainotteinen" ala-aste, jossa joka päivälle on tunti jalkapalloa päivässä ja välitunneilla tilaa pelata ja harjoitella. Jalkapallopainotteiselle luokalle ilmoittaudutaan erikseen ja valmennuksen hoitaa jalkapalloseura. Koulu järjestää tunnit lukujärjestykseen ja suomalainen jalkapallo pelastuu. Väitän, että jos tällainen tulisi, "futislinja" olisi samantien täynnä eivätkä kaikki halukkaat edes mahtuisi mukaan. Sama voisi toimia muillakin urheilulajeilla.

Kyse ei ole siitä, etteivät lapset jaksaisi, vaan siitä, että aikuiset eivät osaa tai halua organisoida. Suurin haaste taitaa olla siinä, että opettajat pitävät oikeuksistaan ja eduistaan kiinni tiukemmin kuin paperityöläiset konsanaan ja boksin ulkopuolelta ajattelu kaatuisi heti, kun OAJ ensimmäisen kerran kuulisi että ala-asteen päivät ovat jossain tunnin pidempiä. Lisäksi koulut ovat Suomessa kaikille maksuttomia eikä opetusta voida eriyttää niin, että mukaan pääsee vain jos on tilillä tarpeeksi katetta. Siksi tämä tulisi järjestää seurojen, ei koulun eurojen kautta (Huomaa sikasiisti sanaleikki!).

*

Kasvupyrähdyksen huomioiminen on ihan oma juttunsa, josta joku dosentti voisi hyvin kirjoittaa kirjan ja varmaan on kirjoittanutkin. Hyvällä ennakoivalla lihaskunto- ja liikkuvuusharjoittelulla sekä pyrähdyksen aikaisella harjoitusten keventämisellä vammoja ja vaivoja voidaan vähentää, mutta en usko, että niistä kokonaan päästään eroon. Suurimmat esteet näissä ovat varmaan se, että harjoittelun tulisi olla ennakoivaa ja kun harjoitusmäärät ovat lapsille vielä melko vähäisiä, menee aika lajiharjoitteluun ja juuri ennakoiva lihaskunto- ja liikkuvuustreeni jää ohjaamatta tai omaehtoisen tekemisen varaan. Tämä liittyy paitsi valmentajien osaamiseen ja vuoromääriin myös joukkueiden valmennusresursseihin.

Toinen haaste on, että kasvupyrähdys on jokaiselle henkilökohtainen ja alkaa, kun alkaa. Yleensä se alkamisajankohta huomataan, kun pelaaja ensimmäisen kerran valittaa polvi- tai selkäsärkyjä. Toki aika voidaan oikeanlaisilla testeillä määritellä ja ennustaa hyvinkin tarkasti, mutta käsittääkseni harva seura Palloliiton tasojen 4 ja 5 ulkopuolelta näitä testejä tekee tai osaa tulkita. Ja vaikka osaisi, on melkoisen aikaa vievää ja vaativaa hommaa tuunata joukkueharjoittelua ja ohjata yksilöitä jokaisen omien tarpeiden ja kehitysvaiheen mukaan. Valmennukselta loppuvat yksinkertaisesti osaaminen ja erityisesti resurssit.

e: Edelleen, ennen kuin joku ehtii sanoa, että kyllä meillä...asioita tehdään myös hyvin siellä, täällä ja HJK:n akatemiassa, mutta isossa kuvassa tätä ja montaa muuta fyysisen harjoittelun näkökulmaa ei osata huomioida.

[KVilho]

Iso merkitys kyllä aikuisten aktiivisuudella. Aikoinaan kun poika oli eskarissa niin hoitajat olisi mielellään vaan hamahelmitöitä teettäneet. Onneksi oli yksi miespuoleinen harjoittelija, joka päästi pojat ulos pelaamaan ihan vieressä olevalla tekonurmelle.

Porukka ei kyllä tykkää seuraavasta kommentista, mutta sanoisin että nuo "pihapelit" ovat tietyssä iässä mielestäni todella tärkeitä kehittymisen kannalta. Se mitä se pojallakin oli, niin "esi-eskarista" tuonne 3.-4. luokalle pääpaino oli näissä. Henkisesti ei oikein ollut valmis vielä siihen tapaan jolla treenasivat, tai ainakaan aina, mutta pihapelit kyllä maistuivat. Ensin välitunnit futista pari vuotta vanhempien kanssa tai sitten samanikäisten tai nuorempien. Koulun rehtori oli järkännyt välitunnit niin että tuli myös pidempiä välitunteja, jolloin pystyi pelaamaan kauemmin.

Sitten koulun jälkeen jäätiin pelaamaan. Kotiin syömään ja sitten vielä illalla pelaamaana ja viikonloput perään. Milloin väännettiin maahanmuuttajien kanssa, milloin eri joukkueiden, eri ikäisistä pojista koostuvilla kokoonpanoilla. Treenit saattoivat jäädä väliin kun "täysillä" vetämisen käsite selvästi aiheutti ahdistusta eikä sitä siinä iässä vielä osannut käsitellä. Toisaalta useamman vuodenkin vanhempien futareiden kanssa väänsi, eli näiltä osin varmasti veti "täysillä".

Toki sekin miten nuo pihapelit ottaa vaikuttaa asiaan. Siinä ei paljon treeniä tule jos "voittaminen" on se ajava voima. Paljon noissa kuviossa pyöri poikia joilla voittaminen vei tehoa pihapeleiltä. Se ei paljon auta, että vaikka taito riittäisi tietyssä porukassa (vaikka nuorempien tai ei harrastajien kanssa) kuljettaa vain pallo maaliin, se kehitä kuitenkaan sitä kaikista tärkeintä, eli pelinlukua ja pelikäsitystä. Toinen ongelma näiden usein valmentajien ihailevien voitontahtoisten pelaajien kanssa on se että pihapeleihin ei lähdetä mukaan jos jako on semmoinen että voitto ei ole varma. Nämä kaverit sitten jää sivuun pompottamaan palloa tmv., mikä tietysti on parempi treenimuoto.

Ne asiat mitä tuommoisissa "pihapeleissä" läheisellä tekonurmella / muulla asianmukaisella kentällä opitaan on semmoisia joiden oppimiseen mikään määrä harjoituksia ei riitä ja mitä mikään valmentaja ei pysty opettamaan.

Näyttää tuo kasvamisasia olevan aika moninainen. Osan mielestä näiden käyttäminen peleissä on epäurheilijamaista ja jos pärjäävällä joukkueella on kentällä isompikokoisia, niin väärin on voitettu. Toinen ääripää miettii pitäisi nämä nopeassa kasvamisen vaiheessa olevat laittaa haastejengiin kun ovat niin kömpelöitä paikoin

[Skylark]

Koulujen pihat ovat osa ongelmaa. Toisaalta sitä liikuntasalia voisi minusta myös hyödyntää. Kaikki eivät tosiaan sinne postikortin kokoiselle kentälle (jos edes semmoista on) mahdu pelaamaan, mutta tuo sali toisi yhden liikuntapaikan lisää. Oma poikani pelaa aasia, kun heidän luokkansa ei pääse koulun kentälle. Futistennistä mahtuisi jossain pihan nurkassa ehkä pelaamaan. Ja voisihan joku opettaja tai koulunkäyntiavustaja vetää osalle pienen juoksulenkin lähimaastossa tms.

Olen sillä mielellä, että ajattelua pitää tässä muuttaa ja nähdä liikunnan arvo ihan kaikille. Ei kaikista tule huippufutaajia, hyvin harvasta semmoinen tulee. Mutta urheilulliset elämäntavat kantavat muuten pitkälle. Ja reippailu välkällä lisää ruokahalua, alkaisi parjattu kouluruokakin maistua, ja parantaa minusta keskittymistäkin tunnilla, kun turhat höyryt on päästetty pihalle.

Oman pojan koulussa on muutama hyvin urheilullinen opettaja, joka pelailee sitten lasten kanssa välkillä ja järjestää juuri tuollaista turnaustoimintaa. Olen heistä tosi kiitollinen. Valitettavasti osalla koululiikunta on aika ala-arvoista, esim. ikuista polttopallo liikuntatunneilla tai parin kilsan kävelylenkkejä.

Ja totta kai perheillä olisi paljon varaa parantaa, lapsen kanssa voi pyöräillä, lenkkeillä, jumpata kotona. Ei maksakaan mitään ja on mukavaa yhdessäoloa.

En tiedä, nouseeko Suomen futiksen taso näillä tämmöisillä konsteilla, mutta tuskinpa näistä haittaa on ainakaan. Osa lapsista liikkuu tosi vähän, ylipainoakin on jo aika pienillä.

Tuolla kasvupyrähdyksellä tarkoitin sitä vaihetta, kun lapsi yhtäkkiä alkaa kasvaa nopeammin ja muuttuu sen ansiosta kömpelömmäksi, vaikka ei välttämättä ikäluokan suurimpia vielä olekaan. Mietin, miten valmentajat siihen suhtautuvat. Onko tuo uusi kömpelyys peruste pudottaa lapsi alempaan tasoryhmään?

[Jortsukka]

Koulujen kannattaisi miettiä siltä kannalta, että jos lapset pääsisivät enemmän pelaamaan noita välituntipelejä, niin vähemmän lapsilla olisi ns. ylimääräistä energiaa sitten jäljellä kouluun. Eli vähemmän myös ns. häiriöitä. Toki välituntipeleissä voi jotain joskus sattua, mutta sellaista elämä on.

Muutama viesti takaperin kuitenkin se asian ongelma jo mainittiin. Eli opettajat/koulut eivät yleisesti halua tehdä yhteistyötä seurojen kanssa. Useammankin kerran kuullut miten ensin on sovittu että koulut ja seurat tekevät yhteistyötä, mutta aina käytännössä kaatunut siihen että kouluissa ei ole annettu hankkeille edes mahdollisuuksia. Vaikea sitten sanoa onko vain opettajat, rehtorit vai ketkä kouluissa nuo kaataneet, mutta aina kaatuneet ennemmin tai myöhemmin nämä projektit. Eräs suuri jalkapalloseurahan puuhasi omaa kouluaankin aiemmin, mutta Suomessa tuo on mahdotonta lakien vuoksi toteuttaa.

[Nuorenanätti]

Onko tuo uusi kömpelyys peruste pudottaa lapsi alempaan tasoryhmään?

On.

[KVilho]

Tuli toinenkin juttu mieleen tuosta pihapeliasiasta, joka siis mielestäni jää yllättävän vähälle huomiolle suhteessa siihen miten kehittäväksi olen sen huomannut. Toisaalta täällä taitaa suurin osa olla valmentajia, eli se selittänee osan.

En tiedä ovatko muut huomanneet, mutta väitän sen että pihapeliä on tietyssä iässä tullut paljon, vaikuttavan myös seuraavaan asiaan. Tämä tottakai liittyy osaksi myös pelaajien henkiseen kehitykseen ja tempperamenttiin / mindsettiin, mutta väitän pihapelien (eli siis lapsuusajan keskittymisen voimakkaasti päivittäiseen pelaamisen eri koostumuksilla) olevan myös taustalla.

Muutamaa junnujoukkuetta seuraillut ja huomannut että osa pelaajista on todella taitavia teknisesti (pomputtelut jne.) mutta usein pelisuoritukset eivat ole lähelläkään teknisen osaamisen tasoa. Tietynlaista jännittämistä on selvästi enemmän. Toisaalta tiedän poikia jotka pelasivat lapsena paljon pihapelejä (eivätkä aina jalkapalloa vaan mitä tahansa peliä jossa tilanteen hahmottamsita tarvitaan) suoriutuvat peleissä paljon paremmin suhteessa henkilökohtaiseen taitoon. Hassua sinänsä, mutta jopa ne "kikat" ja "pelimiesliikkeet" (peliä edistävät) tulevat todennäköisemmin jampoilta, jotka eivät tekniikaltaan ole sitä joukkueen terävintä kärkeä.

Väitän että tässä on taustalla se että kaikki suoritteet on tehty "suhteessa muihin tapahtumiin" (vastustajan ja omien liike jne.). Mikä lie tässä asiassa herkkyysvaihe? Pelin luvulla ja tilanteen hahmottamisella pystyy korvaamaan myös tekniikan, ainakin osittain. Nämä pelaajat pelaavat katse ylhäällä. Myös nämä vähemmän pihapeliä pelanneet ja usein teknisesti taitavammat kyllä pelaava myös katse ylhäällä, mutta tuntuvat "näkevän" vähemmän ja hahmottavan hitaammin. Toisaalta treenaaminen pihapeleillä parantaa varmasti myös stressin- ja paineensietokykyä. Tunnustan että valikoin koiranulkoilutusreitit usein kentän liepeiltä. Maahanmuuttajien ja varsinkin vanhempien poikien kanssa pelatessa (näitä pakko voittaa tyyppejä) palaute oli varmasti kovempaa kuin "oikeassa pelissä". Koitin pitää riman puuttua korkealla, mutta kerran jouduin puuttumaan nuorempien kohteluun kun "sattumalta" olin lähellä.

Voin kuvitella että vaikka rakkaus peliin nostaa riman niin korkealle ettei töniminen, pelistä ulos heittäminen tai muu kaltoinkohtelu estä kentälle lähtöä, nostaa se varmasti onnistumisen paineita.

En varmaan taaskaan osannut selittää mitä tarkoitan ...

[Sokrateen puskumaali]

Tuli toinenkin juttu mieleen tuosta pihapeliasiasta, joka siis mielestäni jää yllättävän vähälle huomiolle suhteessa siihen miten kehittäväksi olen sen huomannut. Toisaalta täällä taitaa suurin osa olla valmentajia, eli se selittänee osan.

...

En varmaan taaskaan osannut selittää mitä tarkoitan ...

Kyllä siitä sai kiinni. Mielestäni havaintosi vastaavat suurin piirtein omiani, joskin ne kaikkein taitavimmat tuntuvat yhdistävän tuon teknisen näppäryyden ja joukkuevalmennuksen opit myös omissa peleissä kertyneeseen peliälyyn, mikä onkin sitten aika tehokas yhdistelmä.

Itse näkisin, että vain tuo pihapelikokemus kehittää monissa pelaajissa jotain sellaista luontaista peliteoreettista ongelmanratkaisukykyä, jossa niitä enemmän pelannut pystyy ikään kuin havaintojen perusteella nopeammin/helpommin tekemään luontaisia peliä edistäviä tekoja. Sitä vaan ikään kuin tietää, että mitä kannattaa nyt tehdä, mihin palloihin vielä ehtii koskettamaan ennen toista jne.

Tämän sanottuani, siinä on aika usein myös sellaisia luonnostaan kasvaneita piirteitä, jotka valmentajana joutuu myös kitkemään pois, koska ne eivät välttämättä oikeasti ole peliä edistäviä tekoja. Hienot ja juonikkaat harhautukset ja kuljetukset saattavat olla pihapelikontekstissa parempia vaihtoehtoja kuin peleissä taitavia vastustajia vastaan. Niitä perustason fundamentteja kannattaa jotenkin kultivoida niin, että se luontainen tehokkuus ei katoa, mutta kykenevät ymmärtämään pallonhallinnan, vapaan pelaajan ja vastaavien kaltaisten käsitteiden hyödyn organisoitua vastustajaa vastaan pelatessa.

Optimaalista  olisi varmaan saada sellainen varhaislapsuudessaan jo liikunnallinen, pihapelien kautta luontaisen peliälyn omaava, kovaan fyysisen peliin (isompiensa "kaltoinkohteluun") tottunut, omalla ajallaan pallokosketuksen harjoitellut pelaaja jossain siinä 7-9v haarukassa joukkuevalmennuksen piiriin.

On.

Eiköhän se ole ihan hyvä, jos menee niin kömpelöksi, ettei pärjää peleissä. Jos lievästä kömpelyydestä huolimatta pärjää hyvin, niin tuskin sen nojalla tarvitsee tiputtaa. Varmaan kaikki nämä tilanteet on niin yksilöllisiä, että siihen on vaikea antaa mitään joko tai vastausta.

Itse en jotenkin haluaisi niitä tasoryhmiä laittaa mihinkään betoniin niin, että luonnollista liikuntaa ryhmien välillä ei olisi. Tasoryhmien vaihdot voivat tuoda niille yksilöille positiivista tai negatiivista. Parhaimmillaan se antaa positiivista niin sille, jonka vastustaso kevenee, kuin sille, joka nostetaan astetta kovempiin peleihin. Pahimmillaan molemmat kärsivät. Sama pätee siihen, jos ei muutoksia tehdä. Pareto-optimaalinen vaihtoehto on joskus vaikea löytää.

[KVilho]

...

Tämän sanottuani, siinä on aika usein myös sellaisia luonnostaan kasvaneita piirteitä, jotka valmentajana joutuu myös kitkemään pois, koska ne eivät välttämättä oikeasti ole peliä edistäviä tekoja. Hienot ja juonikkaat harhautukset ja kuljetukset saattavat olla pihapelikontekstissa parempia vaihtoehtoja kuin peleissä taitavia vastustajia vastaan. Niitä perustason fundamentteja kannattaa jotenkin kultivoida niin, että se luontainen tehokkuus ei katoa, mutta kykenevät ymmärtämään pallonhallinnan, vapaan pelaajan ja vastaavien kaltaisten käsitteiden hyödyn organisoitua vastustajaa vastaan pelatessa.

...

Totta varmasti tuokin. Itse asiassa tulee yksi periaatteessa tuollainen tapaus mieleen. Valmentajat kohtaa varmaan enemmänkin tämmöisiä esimerkkejä, mutta minä vetelen aika ohuelta pohjalta ...

Eli täällä meilläpäin paljon joukkueita vaikka pieni kaupunki. Yhdessä jengissä samanikäisissä kuin poika eräs maahanmuuttajataustainen poika teki mitä lystäsi (siis taidollisesti). Kaveri kuulemma lähes asui futiskentällä, mutta treeneissä ei kovinkaan tehokkaasti käynyt osin kuljetus / osin huvitus syistä.

Tuli siten nyt vähän vanhempana mukaan samaan porukkaan missä poika potkii. Eipä sitten oikein homma heti toiminutkaan. Treeneissä meno ehkä erilaista (ammattivalmentajavetoinen porukka vs. vanhassa porukassa enemmän vapaaehtoisvoimin) ja vastustajat peleissäkin vähän eri luokkaa. Hyvässä ohjauksessa sai todella nopeasti juonesta kiinni ja rupesi kaverit löytymään viereltä. Aikaisemmin ei juurikaan muita avukseen tarvinnut. Sanoisin että poisoppiminen oli ainakin tässä tapauksessa liian voimakas ilmaus eikä onneksi mitään pakkomanöövereitä.

Huomasi että hän nautti itsekin kun peliin tuli "uusia" ulottuvuuksia vaikka vaatimustaso nousi. Rupesi maaliverkotkin heilumaan siihen malliin että harmitti kun perhe muutti Helsinkiin. Toivottavasti pelaaminen jatkuu hänellä siellä, jos jatkuu niin kaverista varmasti kuullaan vielä.

[Skylark]

Minulla on se käsitys, että usein se, että urheiluseurojen ja koulujen yhteistyö ei suju, johtuu ihan suoraan sanoen koulujen nuivasta asenteesta. Yksittäiset opettajat (etenkin urheilutaustaiset) tekisivät mielelläänkin yhteistyötä, mutta jos rehtori asian torppaa, niin ei siinä ole kauheasti tehtävissä. Usein vedotaan vastuuseen, mutta oma varsin värittynyt näkemykseni on se, että koulu halutaan pitää erillisenä yksikkönä. Urheiluseurat, joiden työntekijät eivät ole "kasvatusalan ammattilaisia" eivät kelpaa yhteistyöhön. Näissä asioissa ollaan tosi tarkkoja vastuusta, mutta sitten kun tuleekin tilanne, jossa lapsessa on vuodesta toiseen mustelmia, kukaan ei ota vastuuta. (Itsellä pientä leipiintymistä moneen juttuun tässä taustalla, joten älkää ottako ihan kirjaimellisesti.)

Oman pojan joukkueessa on juuri tällainen pihapelien mestari. Erittäin taitava harhauttaja ja kuljettaja, pallon kanssa on vietetty aikaa. Ongelmana se, että ei osaa joukkuepeliä lainkaan, ei pidä paikkaansa, ei syöttele. Menee yksin ja keskeltä tai jää kulmalipulle kikkailemaan. Nyt kun vastus koko ajan kovenee, nuo taidot, jolla pihapeleissä viedään muu porukka kahville, eivät enää yksikseen riitä. Myös potkutekniikassa olisi korjaamista hänellä. Pihapelit on oma maailmansa, usen siellä pelataan pienemmällä kentällä, pienillä ja epätasaisilla jengeillä. Siellä oppii kyllä paljon, mutta valmennustakin tarvitaan. Tämä on itse asiassa aika lailla samanlaista kuin kielten opettaminen. Osa oppilaista puhuu hyvin ja paljon, sanasto voi olla tosi rikas, mutta niitä vaikempia rakenteita, joita tarvitaan jatkossa kiitettäviin arvosanoihin ja jatko-opintoihin, oppii koulussa.

[KVilho]

...

Oman pojan joukkueessa on juuri tällainen pihapelien mestari. Erittäin taitava harhauttaja ja kuljettaja, pallon kanssa on vietetty aikaa. Ongelmana se, että ei osaa joukkuepeliä lainkaan, ei pidä paikkaansa, ei syöttele. Menee yksin ja keskeltä tai jää kulmalipulle kikkailemaan. Nyt kun vastus koko ajan kovenee, nuo taidot, jolla pihapeleissä viedään muu porukka kahville, eivät enää yksikseen riitä. Myös potkutekniikassa olisi korjaamista hänellä. Pihapelit on oma maailmansa, usen siellä pelataan pienemmällä kentällä, pienillä ja epätasaisilla jengeillä. Siellä oppii kyllä paljon, mutta valmennustakin tarvitaan. Tämä on itse asiassa aika lailla samanlaista kuin kielten opettaminen. Osa oppilaista puhuu hyvin ja paljon, sanasto voi olla tosi rikas, mutta niitä vaikempia rakenteita, joita tarvitaan jatkossa kiitettäviin arvosanoihin ja jatko-opintoihin, oppii koulussa.

Nyt hieman avautuu tämä pihapelikuvio. Käsite pihapeli näköjään vaihtelee. Oma näkemys on juuri päinvastainen. Pihapeli on ihan peliä, mutta vain osalllistujien itse organisoimana.

Tuossa yritin kuvailla hieman miksi pihapelit eivät kaikille tarjoa sitä kehittymismahdollisuutta mikä niissä olisi tarjolla. Juuri nämä yksin menevät pihapelikuninkaat (ovat tulleet pihallekin "voittamaan") jotka katse jaloissa kikkailee maalia toisensa perään eivät opi pihapelissä mitään, enintään vääriä manöövereitä. Jos pihapeleissä taas on taustalla rakkaus lajiin ja yhdessä tekemiseen on itse pelikin ihan erilaista. Joukkueet tehdään tasaisiksi sen takia että niin se on paljon kivempaa. Niille huonommillekin syötellään ja otetaan hommaan mukaan, eikä oman paremmuuden alleviivaus ole se pääasia.

Tarkotan sitä että pihapelaajasta itsestään riippuu se kehittääkö se vai ei. Esimerksi vanhemman pojan joukkueesta oli usein mukana pelaajia noissa lähitekonurtsin peleissä. Väitän että pari poikaa ei saanut niistä mitään muuta irti kuin pahaa mieltä itselleen ja muille. Ehkä itsetunnon kanssa oli ongelmia tai sitten voittamisen tahto vaan oli liian kova.

Voihan sekin olla että ne pihapelit mitä olen vakoillut ovat poikkeus.

[13ergkamp]

"Pihapelien" (futis ja kiekko) luonteeseen on kuulunut ainakin meilläpäin, että mukana on kaikenikäisiä, ja aikuiset kasvattavat natiaisista pelureita. Eli käytännössä hokevat koko ajan syöttämisen tärkeyttä.

[Nuorenanätti]

...mukana on kaikenikäisiä...

Tämä oli muuten hyvä huomio. Paljon puhutaan lasten ja nuorten pihapelien korvautumisella pleikkarilla. Muistan omista pihapeleistäni, että välillä lapsia oli vain saman ikäisiä, välillä mukana oli pienempiä pujottelukepoeinä ja välillä vanhempia mopopoikia, joilta oppi kiroilua ja tupakan polttoa, ja välillä aikuisia, joilta oppi ettei saa kiroilla tai polttaa tupakkaa.

Myönnän, että pelejä oli jo silloin vähemmän kuin romanttisesti nyt muistelen, mutta ensi kerralla, kun tekee mieli sanoa lapsille, että menkää pihalle pelaamaan, menkää itse. Ei siitä ainakaan haittaa ole.

[KVilho]

Nyt hieman avautuu tämä pihapelikuvio. Käsite pihapeli näköjään vaihtelee. Oma näkemys on juuri päinvastainen. Pihapeli on ihan peliä, mutta vain osalllistujien itse organisoimana.

Tuossa yritin kuvailla hieman miksi pihapelit eivät kaikille tarjoa sitä kehittymismahdollisuutta mikä niissä olisi tarjolla. Juuri nämä yksin menevät pihapelikuninkaat (ovat tulleet pihallekin "voittamaan") jotka katse jaloissa kikkailee maalia toisensa perään eivät opi pihapelissä mitään, enintään vääriä manöövereitä. Jos pihapeleissä taas on taustalla rakkaus lajiin ja yhdessä tekemiseen on itse pelikin ihan erilaista. Joukkueet tehdään tasaisiksi sen takia että niin se on paljon kivempaa. Niille huonommillekin syötellään ja otetaan hommaan mukaan, eikä oman paremmuuden alleviivaus ole se pääasia.

Tarkotan sitä että pihapelaajasta itsestään riippuu se kehittääkö se vai ei. Esimerksi vanhemman pojan joukkueesta oli usein mukana pelaajia noissa lähitekonurtsin peleissä. Väitän että pari poikaa ei saanut niistä mitään muuta irti kuin pahaa mieltä itselleen ja muille. Ehkä itsetunnon kanssa oli ongelmia tai sitten voittamisen tahto vaan oli liian kova.

Voihan sekin olla että ne pihapelit mitä olen vakoillut ovat poikkeus.

Tyylilleni uskollisena vedin taas aivan roimasti ohi otsikosta, mutta koitan vielä sovitella sopimaan tähän säikeeseen, kun vähän oli taas sekavaa ja hyppivää tarina mulla ...

Jos ja kun nimenomaan se junnun arki on kehittymisen kannalta tärkeintä. Pojan edellinen (tai sitäedellinen) vastuuvalmentaja tätä painotti, eli kaikki kokemukset ja reissut on hienoja juttuja, mutta arki / se mitää tehdään joka päivä on tärkeintä - ja tämän laatu.

Tommonen 6-12 vuotiaalla jantterilla ei niitä treenejä ole aivan joka päivä (toivottavasti) eli harjoituksia on jotain 5-7 tuntia viikossa + oheislajit. Toisaalta tuossa ikähaarukassa niitä pihapelejä ja kaikenlaista leikkiä on paljon. Tuota eri sakeissa pelaamista lähikentällä on kuitenkin varmasti paljon. Oman kokemuksen mukaan sanoisin että tätä "pihapeliä" voisi olla 10-15 tuntiakin viikossa poislukien talvi, loppusyksy ja alkukevät.

Eikö myös tuon pihapeliarjen laatu luulisi olevan tärkeää? Niin kuin sanoin, oman empiriani mukaan tuo laatu voi vaihdella paljonkin. Joillekin häviämisen pelko, oman hyvyyden / toisten huonouden alleviivaus (itsetunto-ongelmat) jne. tekee sen että pihapeliarki ei todellakaan ole laadukasta, eikä kentällä notkuttu aika tarkoa sitä mitä sen pitäisi tarjota. Niin kuin nimim. Sokrateen Puskumaali tuossa mainitsi, niin pihapelit on tehokas tapa (taisi puhua myös jossain tapauksissa ainosta tavasta) kehittää peliälyä ja nopeaa ratkaisuntekokykyä.

En tiedä miten tähän voisi vaikuttaa. Itse olen sitä mieltä että aikuiset ei saisi näihin pihapeleihin mennä liikaa sekaantumaan. Itsekin olin kyllä joskus mukana potkimassa, tai siis niin kauan kun mukaan huolittiin, mutta kyllä poikien ja tyttöjenkin pitää keskenään homma pyörimään. Näen senkin tärkeänä asiana vaikken syytä osaa selittääkkään.

[KVilho]

Silläkin uhalla että muuttuu tämä säie meikäläisen yksinpuheluksi, mutta pakko laittaa tämä kuitenkin vielä tänne.

Viime viikolla satuin poikaa treeneistä odotellessani porukkaan juttelemaan, jossa oli "kilpailevan" joukkueen vanhempia.

Tosiaan tässä ikäluokassa kokoavat lähikuntien pikkukaupunkien ja kylien joukkeet yhdeksi akatemiajoukkueeksi. Muistaakseni siinä oli 7-8 joukkuetta, jotka lakkaavat tässä ikäluokassa olemasta (taisi sinne pariin jengiin jotain harrastelu-toimintaa jäädä). Kaikki toimintaan sitoutuvat pojat pääsevät mukaan.

Ymmärsin niin että tässä ikäluokassa innostuneita ja sitoutuneita poikia on enemmän kuin yleensä (n. 60 kpl).

Ilmeisesti vastuuvalmentaja on palkattuna mukana (käy päivätöissä) ja sitten sen lisäksi 6-7 isävalmentajaa mm. näistä muista porukoista.

Poikia olisi siis 3 porukkaan. Ongelma vaan on että kukaan ei halua valmentaa 2. tai 3. porukkaa. 1. porukalla on kyllä vetäjää niin kuin pipoa. Porukan henkin poikien ja vanhempien kesken on sitten tämän mukainen.

Vaikka tässä foorumissa tuskin kukaan vastaavaa tunnustaa, niin väitän että tässä on pähkinänkuoressa Suomen junnufutiksen koko kuva.

Avasin siinä vaiheessa suuni ja sanoin että tässä poikani seurassa (kun vanhempi poika vielä pelasi) kyllä saivat homman pyörimään vähän alle 60 pojalla tuossa ikäluokassa niin että yksi ammatikseen valmentava veti ja aina oli 2-4 kokenutta isävalmentajaa auttamassa. Välillä oli sitten muista ikäluokista ammattivalmentia auttamassa (aika usein nuorempia juuri aloittaneita ammattivalmentajia / opiskelijoita). Taisipa siellä urheilutoimenkin johtaja joskus olla helppimässä, mutta siis yleensä isävalmentaja-voimin saivat homman pyörimään. Tietysti vaat sen että treeneihin ilmoittauduttiin ajoissa ja paikalla olevien isävalmentajien määrä oli tiedossa. Toisaalta kun ryhmä oli iso oli myös apureita hyvin tarjolla.

Kokonaisen hallin tottakai tarvitsivat joka kerta. Kyllähän vastuuvalmentaja eniten keskittyi 1. ryhmään noissa treeneissä, mutta kaikki pojat saivat kuitenkin häneltä huomiota. Talenttivalmentaja veti myös hyvin paljon 1. ryhmän pelitreenejä välillä. Sanoisin myös että tässä ryhmässä oli loistava me-henki ihän eri tasojen välillä ja eniten myös tämän ikäluokan porukkaa näkyi yhdessä potkimassa kentillä myös vapaa-ajalla.

Ensimmäinen kysymys (ja ainut) tämän kertomani jälkeen oli kyseenalaistava "No tuliko siitä ikäryhmästä mitään?". Sanoin että näyttäisi tällä hetkellä olevan edelleen ei pelkästään suurin ikäluokka, vaan myös menestynein (eniten edustajia eri maju-tapahtumissa).

Minunhan pitäisi olla iloinen kun "kilpailevassa" jengissä on homma näin sekaisin, mutta kuitenkin pisti lähinnä suututtamaan. Siellä on monesta eri pikkujengistä vuosia töitä tehneita jätkiä joiden harrastus voi hyvinkin loppua tähän. Useampi vanhempi tuossa porukassa laittavaa lapsen ennemmin vaikka postimerkkikerhoon kuin meille pelaamaan, mutta se on sitten toinen tarina.

Oikealla asenteella saisivat tuon homman helposti pyörimään niin että koko halli käytössä kerralla ja kaikki mukaan. Mutta eihän se nyt millään voi onnistua ...

[Skylark]

Pitkälle samaa mieltä. Kun pienen maan pienen ikäluokan pienestä harrastajamäärästä valitaan jo hyvin varhain se pieni joukko, jota valmennetaan kunnolla, hukataan paljon lahjakkuutta. Isoissa jalkapallomaissa massaa on paljon enemmän ja myös näiden kakkosjengiläisten valmennus on Suomeen verrattuna hyvää (oma kokemus Etelä-Saksasta).
 
Oma lukunsa on vielä se, että jalkapalloseurojen viestintä on usein todella huonoa. Vanhemmille pitäisi tehdä jo alusta lähtien selväksi, että laji on hyvin kilpailullinen. Se vanhemmille toisteltu useamman K:n ohje ei riitä. Ja jos ei alkuvaiheessa mahdu mukaan kilparyhmään, sinne on jatkossa hyvin vaikeaa päästä. Seurat kahmivat kilpatason pelaajia ennemmin naapuriseuroista kuin kehittävät omia haastetason pelaajiaan kilpatasolle. Ja älkää sanoko, että se on resurssikysymys pelkästään. Kyllä se on myös asennekysymys. Kerran B-koriin heitettyä ei A-tasolle oteta ihan periaatteesta.

[Sokrateen puskumaali]

Poikia olisi siis 3 porukkaan. Ongelma vaan on että kukaan ei halua valmentaa 2. tai 3. porukkaa. 1. porukalla on kyllä vetäjää niin kuin pipoa. Porukan henkin poikien ja vanhempien kesken on sitten tämän mukainen.

Vaikka tässä foorumissa tuskin kukaan vastaavaa tunnustaa, niin väitän että tässä on pähkinänkuoressa Suomen junnufutiksen koko kuva.

Olisiko siinä koko jalkapalloilevan maailman kuva? Valmentajat valmentavat siinä vaiheessa olevia lapsia, jotka hyötyvät valmennuksesta ja muuten pelailevat keskenään? Ehkä se on vähän erilaista Suomessa, en tiedä. Sehän tässä organisoinnissa on tavallaan ongelmana, että nuo kolme joukkuetta laittavat resurssit kasaan ja sitten ne helposti siirtyvät palvelemaan vaan yhtä kilpailullisinta osaa. Olisiko parempi, jos tuossa olisi oikeastaan kaksi tai kolme täysin eri porukkaa, jolloin resurssit jakautuvat paremmin? Ongelmana voi olla se, että näiden 2. ja etenkin 3. porukan sisältä on vaikea saada edes rahtusenkaan asiasta kiinnostunutta vanhempaa tekemään asioita joukkueen eteen.

Pitkälle samaa mieltä. Kun pienen maan pienen ikäluokan pienestä harrastajamäärästä valitaan jo hyvin varhain se pieni joukko, jota valmennetaan kunnolla, hukataan paljon lahjakkuutta. Isoissa jalkapallomaissa massaa on paljon enemmän ja myös näiden kakkosjengiläisten valmennus on Suomeen verrattuna hyvää (oma kokemus Etelä-Saksasta).

Onko? Minä olen saanut vaikutelman, että ruohonjuuritasolla valmennuksen taso saattaa olla hyvin kirjavaa ympäri Eurooppaa. Siihen kai kuitenkin verrataan suomalaista haastejoukkuetta eikä Baijerilaisiin kakkosjengeihin.

Pohjimmiltaan olen ehkä nykyään sitä mieltä, että suomalaisessa kulttuurissa lapsien kasvatus on usein sellaista laatua, että lasta ei välttämättä voida valmentaa kunnolla - taitotasosta riippumatta. Tämä on ehkä isompi asia, jota emme ole sillä tavoin ruotineet kunnolla. Vaatii aika suurta omistautumista, aikaa ja vaivaa saada joihinkin lapsiin sellainen vuorovaikutussuhde, että ne sanoilla "vaatimustaso" tai "valmennuksen laatu" on mitään funktionaalista merkitystä. Ehkä siksi moni valmentajista ei jaksa sitä projektia lähteä vetämään. Olen nähnyt ja kuullut sen myös joiltakin kollegoilta ihan suoraan, että mitä he valmentavat lapsia, jotka eivät sisimmässään tunne halua liikkua, kilpailla ja oppia.

Ei ole yksi tai kaksi kertaa kun olen saanut joltain aloittavalta pojalta sellaisen ilmeen, joka yrittää viestiä sellaista suurta ihmetystä ja hämmästystä, että joku aikuinen oikeasti kuvittelee voivansa vaatia häneltä jotain tässä maailmassa, jossa hän on kuitenkin tavallaan kaiken olemassaolon herra. Joku ei pääse siitä yli koskaan, että joku aikuinen vaatii heiltä jotain tai että on olemassa asioita, joissa hän voi olla huonompi kuin joku toinen. Joku oppii kerrasta pelin hengen ja jotkin tekevät puoli laiskasti vain kun erikseen pyydetään, mutta ei kovin monta sekuntia. Joku omaksuu kulttuurin vuodessa joku ei koskaan. Itse olen valmis näihin vuorovaikutuksiin ja luomaan sitä tarvittavaa kulttuuria, mutta teen sen osittain niiden kilpaurheiluun kykenevien kustannuksella. Toivottavasti en liikaa.
 

Oma lukunsa on vielä se, että jalkapalloseurojen viestintä on usein todella huonoa. Vanhemmille pitäisi tehdä jo alusta lähtien selväksi, että laji on hyvin kilpailullinen. Se vanhemmille toisteltu useamman K:n ohje ei riitä. Ja jos ei alkuvaiheessa mahdu mukaan kilparyhmään, sinne on jatkossa hyvin vaikeaa päästä. Seurat kahmivat kilpatason pelaajia ennemmin naapuriseuroista kuin kehittävät omia haastetason pelaajiaan kilpatasolle. Ja älkää sanoko, että se on resurssikysymys pelkästään. Kyllä se on myös asennekysymys. Kerran B-koriin heitettyä ei A-tasolle oteta ihan periaatteesta.

Aika huono periaate. Kuka tunnustaa sellaisen ajattelumaailman? Minusta se on ihan selviö, että ne parhaat pelaavat ja se paremmuus pitää todistaa harjoituskentällä ja peleissä koko ajan. Kovalla yrittämiselläkin saattaa päästä muuten taidollisesti paremman ylitse valinnoissa.

Tässä on vaan se varjopuoli, että jotkin tuntuvat ottavan hyvin henkilökohtaisesti kaikki sellaiset siirrot. Syytetään isokokoisten pelaajien suosimisesta tai vastaavista kun siirretään joku aikanaan ihan vikkelä ja taitava pelaaja kehittymään alemmalle tasolle kun peliteot eivät vaan riitä voittaviin tekoihin. Tuntuu kuin se olisi myös enemmän lasten vanhempien suuri toive, että kertaalleen tehdyt joukkuejaot eivät muuttuisi ja erilaiset sosiaaliset dynamiikat pysyisivät ennallaan. Ne on kuitenkin kavereita jne. Iso loukkaus, jos meidän poika joutuu pelaamaan niiden huonompien kanssa. Sellaista vääränlaista yhteisöllisyyttä vastaan on vaan pakko yrittää toimia.

[KVilho]

Pitkälle samaa mieltä. Kun pienen maan pienen ikäluokan pienestä harrastajamäärästä valitaan jo hyvin varhain se pieni joukko, jota valmennetaan kunnolla, hukataan paljon lahjakkuutta. Isoissa jalkapallomaissa massaa on paljon enemmän ja myös näiden kakkosjengiläisten valmennus on Suomeen verrattuna hyvää (oma kokemus Etelä-Saksasta).
 
Oma lukunsa on vielä se, että jalkapalloseurojen viestintä on usein todella huonoa. Vanhemmille pitäisi tehdä jo alusta lähtien selväksi, että laji on hyvin kilpailullinen. Se vanhemmille toisteltu useamman K:n ohje ei riitä. Ja jos ei alkuvaiheessa mahdu mukaan kilparyhmään, sinne on jatkossa hyvin vaikeaa päästä. Seurat kahmivat kilpatason pelaajia ennemmin naapuriseuroista kuin kehittävät omia haastetason pelaajiaan kilpatasolle. Ja älkää sanoko, että se on resurssikysymys pelkästään. Kyllä se on myös asennekysymys. Kerran B-koriin heitettyä ei A-tasolle oteta ihan periaatteesta.

Itse pari vuotta katselin sivusta ja todistin miten homma laitettiin pyörimään niin, että vaikka poikia oli paljon ja tasoerot todella suuria, treenit oli pääosin samaan aikaan, hyvin pitkälti samoilla valmentajilla. Ei se nyt niin hankalalta vaikuttanut kun ammattivalmentaja vähän vaivaitui miettimään kaikkien etua eikä vain terävimmän kärjen. Jostain kumman syystä tosiaan tästä ryhmästä kuitenkin seuran historian eniten pelaajia valtakunnallisessa touhussa mukana. Eli ei pelkästään "selvitty" ison pelaajamäärän kanssa, vaan näin siitä saatiin myös suurin "teho" irti.

Asenteen suuntaan kallistuisi täälläkin. Nämä "huippuvalmentajat" (joita tuntuu mahtuvan 13 tusinaan) eivät edes halua nähdä haaste- tai herra paratkoon harrastetason poikia ...

edit: oli tullutkin uusi teksti omaa vastausta kirjoittaessani ...

Tässä tapauksessakin voitaisiin vetää tällä kuvaamallani mallilla, joka on siis ihan elävästä elämästä, tilanteessa jossa ammattivalmentajalla on tahtoa vähän vaivautua.

[Sokrateen puskumaali]

Tässä tapauksessakin voitaisiin vetää tällä kuvaamallani mallilla, joka on siis ihan elävästä elämästä, tilanteessa jossa ammattivalmentajalla on tahtoa vähän vaivautua.

En epäile, enkä kyseenalaista. Tuo on jotain sellaista mihin itse pyrin vaikka en ammattivalmentaja olekaan. Sanoin vaan, että se vaatii aika paljon vaivaa, aikaa ja vuorovaikutustaitoja ja sitä miettii jossain määrin, että onko se sen vaivan arvoista. Antaako itsestään pareto-optimaalisesti kaikkensa vai ei?

Ehkä 80% omasta valmennuksesta pitääkin antaa sen 20% pelaajista käyttöön? Toisaalta taas jos on ruohonjuuritason valmentaja, niin onko oikeastaan vaan lapsien pelaamisen mahdollistaja eikä koko valmennustaidolla (sikäli kun se rajataan pelin opettamisen taidoksi suppeammin) ole juuri mitään merkitystä kokonaisuuden kannalta? Sitä herää kysymyksiä mielessä, että miksi sitä ylipäätänsä käy valmennuskoulutuksia, kun tärkeintä on solmia kengännauhoja, katsoa että ketään ei kiusata ja että pojilla on peli käynnissä?

Joku ei jaksa ollenkaan tätä alemman tason ruohonjuuritason touhua ja pakko sitäkin on vähän ymmärtää. Jos identifioituu valmentajaksi, niin kuin moni varmaan identifioituu, niin tuo edellä kuvattu ei välttämättä ole itselle sitä mielekästä toimintaa. Tässä on monia ristiriitoja joita liittyy kyllä tähän suomalaisen juniorijalkapallon järjestämiseen, koulutusjärjestelmiin ja ylipäätänsä filosofiaan, jossa ajatellaan, että lapsien oppiminen on suoraan verrannollista valmennuksen laatuun, joka on mitattavissa oleva ja oppijasta riippumaton suure.

Itse ajattelen tästä vähän eri tavoin. Minulla oli esimerkiksi lukio-ikäisenä muutama itseäni eri oppiaineissa hyvin innostava opettaja. Jälkikäteen asioita yliopistossa opiskeltuani, tajusin, ettei heidän varsinainen substanssiosaamisensa ollut niin järisyttävällä tasolla, mutta he olivat oikealla tavalla herättäneet oman kiinnostukseni alaan, mitä pystyin sitten itse omalla opiskeluillani hyvin paljon korkeatasoisempien substanssiosaajien johdolla kehittämään.

En tiedä, että olisinko saanut näiden korkeatasoisempien "valmentajien" avulla yhtä paljon lukiovaiheessa. En varmaankaan. En ehkä olisi innostunut näistä aineista tai olisin saattanut tuntea omat orastavat kykyni niin vähäpätöisinä oikeiden osaajien rinnalla, että en olisi tuntenut tarpeeksi koetun osaamisen riemua. Toki hyvä substanssiosaaja saattaa olla myös hyvä innostaja, mutta sellaiset saattavat olla valitettavasti harvemmassa kuin ne, joilla on vain jompaa kumpaa taitoa.

Oppiminen on polku, missä tarvitaan erilaisia oppimisympäristöjä. Tärkeintä on löytää jalkapallon ruohonjuuritasolle ne innostavimmat tyypit luomaan iloa ja oppimishalua. Optimissaan on varmaan joku tuollainen lukio-opettajan tapainen henkilö vähän katsomassa, että ne peruskoulutason opettajat osaavat innostaa niitä alussa olevia oikein ja varmistaa, että liikkuvat oppimisryhmästä toiseen oikein. Asiat menevät ehkä väärin silloin, jos ne peruskoulun opettajat eivät halua opettaa kaikkia ja jos vanhemmat kokevat, että näistä peruskoulun opettajista ei ole mihinkään. Minusta suomalaisessa jalkapallossa molemmissa puolissa on parantamisen varaa.

[KVilho]

En epäile, enkä kyseenalaista. Tuo on jotain sellaista mihin itse pyrin vaikka en ammattivalmentaja olekaan. Sanoin vaan, että se vaatii aika paljon vaivaa, aikaa ja vuorovaikutustaitoja ja sitä miettii jossain määrin, että onko se sen vaivan arvoista. Antaako itsestään pareto-optimaalisesti kaikkensa vai ei?

Ehkä 80% omasta valmennuksesta pitääkin antaa sen 20% pelaajista käyttöön? Toisaalta taas jos on ruohonjuuritason valmentaja, niin onko oikeastaan vaan lapsien pelaamisen mahdollistaja eikä koko valmennustaidolla (sikäli kun se rajataan pelin opettamisen taidoksi suppeammin) ole juuri mitään merkitystä kokonaisuuden kannalta? Sitä herää kysymyksiä mielessä, että miksi sitä ylipäätänsä käy valmennuskoulutuksia, kun tärkeintä on solmia kengännauhoja, katsoa että ketään ei kiusata ja että pojilla on peli käynnissä?

Joku ei jaksa ollenkaan tätä alemman tason ruohonjuuritason touhua ja pakko sitäkin on vähän ymmärtää. Jos identifioituu valmentajaksi, niin kuin moni varmaan identifioituu, niin tuo edellä kuvattu ei välttämättä ole itselle sitä mielekästä toimintaa. Tässä on monia ristiriitoja joita liittyy kyllä tähän suomalaisen juniorijalkapallon järjestämiseen, koulutusjärjestelmiin ja ylipäätänsä filosofiaan, jossa ajatellaan, että lapsien oppiminen on suoraan verrannollista valmennuksen laatuun, joka on mitattavissa oleva ja oppijasta riippumaton suure.

Itse ajattelen tästä vähän eri tavoin. Minulla oli esimerkiksi lukio-ikäisenä muutama itseäni eri oppiaineissa hyvin innostava opettaja. Jälkikäteen asioita yliopistossa opiskeltuani, tajusin, ettei heidän varsinainen substanssiosaamisensa ollut niin järisyttävällä tasolla, mutta he olivat oikealla tavalla herättäneet oman kiinnostukseni alaan, mitä pystyin sitten itse omalla opiskeluillani hyvin paljon korkeatasoisempien substanssiosaajien johdolla kehittämään.

En tiedä, että olisinko saanut näiden korkeatasoisempien "valmentajien" avulla yhtä paljon lukiovaiheessa. En varmaankaan. En ehkä olisi innostunut näistä aineista tai olisin saattanut tuntea omat orastavat kykyni niin vähäpätöisinä oikeiden osaajien rinnalla, että en olisi tuntenut tarpeeksi koetun osaamisen riemua. Toki hyvä substanssiosaaja saattaa olla myös hyvä innostaja, mutta sellaiset saattavat olla valitettavasti harvemmassa kuin ne, joilla on vain jompaa kumpaa taitoa.

Oppiminen on polku, missä tarvitaan erilaisia oppimisympäristöjä. Tärkeintä on löytää jalkapallon ruohonjuuritasolle ne innostavimmat tyypit luomaan iloa ja oppimishalua. Optimissaan on varmaan joku tuollainen lukio-opettajan tapainen henkilö vähän katsomassa, että ne peruskoulutason opettajat osaavat innostaa niitä alussa olevia oikein ja varmistaa, että liikkuvat oppimisryhmästä toiseen oikein. Asiat menevät ehkä väärin silloin, jos ne peruskoulun opettajat eivät halua opettaa kaikkia ja jos vanhemmat kokevat, että näistä peruskoulun opettajista ei ole mihinkään. Minusta suomalaisessa jalkapallossa molemmissa puolissa on parantamisen varaa.

Nyt täytyy sanoa että ikävä kyllä en tätä malliesimerkin ikäluokkaa seurannut ihan lapsista asti. Oma kokemus sijoittuu ikäluokkiin 11 - 14 vee. Tottakai siitäkin ikäluokasta oli lopettanut porukkaa, mutta dropout kuitenkin oli roimasti keskiarvoa matalampi. Myös muualta oli tulijoita ... vaikka porukkaa oli paljon.

Siinä vaiheessa kun tultiin mukaan niin mitään kenkiensitomista ei valmantajien hommat enää tosiankaan olleet. Perseilyä oli paljon vähemmän kuin toisen pojan jengissä vastaavan ikäisenä. Sanoisin että kaikki reenasivat erittäin organisoidusti. Olisiko mahdollista että esim. terävimmän kärjen malli treenistä ja sen intensiteetistä tarttui myös näihin heikompiin? Jos taas mietitään ihan todennäköisyyksillä niin about saman verran oli noitakin poikia kun olivat sen 6-7 vuotta. Todennäköiseti ihan sama määrä "lahjakkaitakin" sopi sakkiin ja tuskin se nyt sattumalta motivaatiokaan oli keskivertoa korkeammalla.

Olen ikuisesti tälle valmentajalle kiitollinen kun tarjosi omallekin pojalle mahdollisuuden tulla mukaan maalivahdiksi, vaikka aloittikin tosiaan vasta 10-11 vuotiaana. Sanoisin että kuka tahansa muu valmentaja olisi ystävällisesti pyytänyt ottamaan yhteyttä muihin seuroihin. Eikä siinä kauaa mennyt kun poika pystyi jo jotenkin osallistumaan peleihin ja ihan parin kuukautta aloittamisen jälkeen valittiin parhaaksi pelaajaksikin jossain haasteturnauksessa. Maalivahtitreeneihin otettiin heti mukaan vaikka eihän ne risuranteet meinanneet sitä hommaa kestää ja aina olikin joku sormi paketissa tai murtunut. Ihan samalla lailla pääsi poika seuran erillisiin maalivahtitreeneihin ja poika otti tosissaan kun hänetkin otettiin.

Näkemäni pohjalta sanoisinkin että kyllä tämä kuvattu valmennustapa johti siihen että ringissä olikin motivaatiokin korkeampi. Ei ollut enää varsinaisesti mitään harrastetasoa, vain haaste. Olen miettinyt sitäkin että voisiko tämä erilainen lähestymistapa johtua siitä että ko. ammattivalmentaja teki hyvän ammattilaisuran? Ei tarvinnut enää näyttää mitään tai pelätä omaa profiiliaan, vaan tehdä asiat niin kuin ne kuuluu tehdä. Jotenkin vaan hän ja hänen tapansa valmentaa innostivat poikia ihan tyvestä latvaan.

Tottakai ymmärrän että oto-valmentajan tämmöinen ei välttämättä onnistu. Tällä hetkellä sanoisin että kyllä laadukkaan arjen voi tarjota vain malli jossa hommaa vetää ja koordinoi 100% ammattivalmentaja. Ammattivalmentajia taas voidaan palkata vain jos on tarpeeksi rahaa. Rahaa taas saadaa jos on tarpeeksi maksajia. Maksajia taas saadaan jos on tarpeeksi tyytyväisiä harrastajia.

[huckerby]

..

[KVilho]

..

Jostain syystä tämä viesti oli hävinnyt. Taisin sen sattumalta ehtiä nähdä ja mun mielestä aivan hyvä pointti. Olen yrittänyt aina muistaa laittaa näissä kirjoitteluissa sen, että en ole valmentaja enkä muutenkaan mikään futisasiantuntija.

Se ei kuitenkaan poista sitä faktaa että tuo menetelmä toimi, siis käytännössä, periaatteessa ei ilmeisesti.

Mikä siinä on se hankalin juttu? Tuntuu yleisesti lähinnä nostavan oksenusta kurkkuun ajatus eri tasojen treenaamisesta samaan aikaan.

ps. Vähän lieventäisin kommenttia siitä että homma ei onnistu ilman 100% ammattivalmentajaa. Lähinnä  tarkoitin että tällä kuvatun kaltaisella mallilla. Muutenkin normi päivätöissä käyvälle aika kova urakka vielä valmentaa täysipainoisesti.

[Skylark]

Opettajan taustalla ajatellen ymmärrän hyvin lasten jakamisen tasoihin opettamisen helpottamiseksi. Toisaalta se, jos lapset jaetaan hyvin pysyvästi eri loosseihin, tuo mukanaan myös haittoja. Jos ja kun heikommin motivoituneet treenaavat vain keskenään, heiltä puuttuu mm. se hyvän tekemisen malli. Olen kuullut, että joissain kouluissa huonosti käyttäytyviä oppilaita viedään rauhallisiin luokkiin seuraamaan, miltä koulutyön oikeasti pitäisi näyttää. Näin ollen olisi hyvä, että harraste- ja haastetason pojat treenaisivat edes välillä samalla kentällä kilpatason lasten kanssa.

Opettajana mietin myös motivaatioasioita. Lapselle ei ole hyväksi nähdä, että hän on valmentajille jatkuvasti toisarvoinen kilpatason pelaajiin verrattuna. Näyttäisi siltä, että jalkapallossa motivoidaan herkästi niitä, joilla on hyvä motivaatio jo ennestään ja jätetään kannustamatta niitä, joille edes pieni rohkaisu tekisi hyvää. Psykologiasta moni muistaa itseään toteuttavan ennusteen, se on ollut mielessäni usein, kun olen treenejä seuraillut.

Olen kuullut, että pääkaupunkiseudulla lukiot eriytyvät tasojen mukaan. On huippulukioita ja vähemmän huippuja. Itse kävin aikoinani pikkukaupungin lukion, jossa oli hyviä ja heikompia sekaisin. Hyvät oppilaat nostivat tasoa yleisesti ja olivat mallina siitä, millaista on kunnianhimoinen opiskelu.

Ylempänä oli puhetta lasten kyvystä ottaa vastaan ohjeita ja toimia niiden mukaan. Näkisin itse enemmän, että kyse on aika paljon vanhemmista. Vanhemmat vievät lapsia harrastuksiin, jotka lapsia itseään eivät niin innosta. Ennen vanhaan osa lapsista ei harrastanut mitään, ja ne jotka harrastivat, tykkäsivät lajista itse ja olivat usein valinneetkin sen itse. Nykyisin vanhemmat valitsevat harrastukset, joihin lapsi viedään, halusipa tämä sitä tai ei. Tuntuu, että osalle vanhemmista lapsen harrastus on jokin statusjuttu tai sitten eräänlainen päivähoitopaikka illaksi. Lapsen voi dumpata sinne ja viettää omaa aikaa. Osa vanhemmista vaatii opettajilta (ja varmaan myös valmentajilta) kohtuuttomia juttuja.

Heikommin motivoituneiden pelaajien ohjaaminen on epäkiitollista hommaa, ja ymmärrän, että moni ei siihen halua ryhtyä. Ajasta liian suuri osa menee kurinpitoon. Tätä ehkä auttaisi hyvin tarkkojen sääntöjen luominen, ja sääntöjen rikkomisesta seuraisi aina rangaistus. Ihminen on laumaeläin, ja toisen mieliala vaikuttaa toiseen. Motivoituneen ryhmä kantokyky kestää yhden hiukan vähemmän motivoituneen pelaajan, ja toisaalta motivaatio kasvaa muiden motivaation myötä. Heikosti motivoituneessa ryhmässä ryhmä taas vetää mahdollisesti innostuneitakin alaspäin. Sieltä on vaikea nousta. Mitä tässä ainakin voisi tehdä, olisi erottaa haaste ja harraste toisistaan. Näkisin, että motivaatio olisi tuossa jaossa olennainen kriteeri. Vaikka tietysti taidotkin on pakko ottaa huomioon.

[Sokrateen puskumaali]

Nyt täytyy sanoa että ikävä kyllä en tätä malliesimerkin ikäluokkaa seurannut ihan lapsista asti. Oma kokemus sijoittuu ikäluokkiin 11 - 14 vee. Tottakai siitäkin ikäluokasta oli lopettanut porukkaa, mutta dropout kuitenkin oli roimasti keskiarvoa matalampi. Myös muualta oli tulijoita ... vaikka porukkaa oli paljon.

Tämä muuttaa tilannetta jo kuvailemaasi jonkun verran. Se ikä on jo vähän toisenlainen kuin joukkueen perustamisvaihe.

Siinä vaiheessa kun tultiin mukaan niin mitään kenkiensitomista ei valmantajien hommat enää tosiankaan olleet. Perseilyä oli paljon vähemmän kuin toisen pojan jengissä vastaavan ikäisenä. Sanoisin että kaikki reenasivat erittäin organisoidusti. Olisiko mahdollista että esim. terävimmän kärjen malli treenistä ja sen intensiteetistä tarttui myös näihin heikompiin? Jos taas mietitään ihan todennäköisyyksillä niin about saman verran oli noitakin poikia kun olivat sen 6-7 vuotta. Todennäköiseti ihan sama määrä "lahjakkaitakin" sopi sakkiin ja tuskin se nyt sattumalta motivaatiokaan oli keskivertoa korkeammalla.

Voi olla, vaikea sanoa kun ei tiedä. Hyvän harjoittelukulttuurin luominen lienee mahdollista. Mahdollista myös se, että ne jotka eivät kyenneet olivat jo tippuneet pois. Intensiteetti eri harjoitusryhmien välillä ei mielestäni välity ihan itsestään, siinä joutuu tekemään paljon työtä. Minun on vaikea uskoa, että olisi mahdollista ottaa satunnaisotanta 8v ikäluokasta, jossa samat pelaajat 12 vuotiaana kaikki olisivat mukana ja kaikkien harjoittelumotivaatio ja intensiteetti olisi lähes sama. Jos joku valmentaja pystyy siihen, niin otan hattuni päästä.

Olen ikuisesti tälle valmentajalle kiitollinen kun tarjosi omallekin pojalle mahdollisuuden tulla mukaan maalivahdiksi, vaikka aloittikin tosiaan vasta 10-11 vuotiaana. Sanoisin että kuka tahansa muu valmentaja olisi ystävällisesti pyytänyt ottamaan yhteyttä muihin seuroihin. Eikä siinä kauaa mennyt kun poika pystyi jo jotenkin osallistumaan peleihin ja ihan parin kuukautta aloittamisen jälkeen valittiin parhaaksi pelaajaksikin jossain haasteturnauksessa. Maalivahtitreeneihin otettiin heti mukaan vaikka eihän ne risuranteet meinanneet sitä hommaa kestää ja aina olikin joku sormi paketissa tai murtunut. Ihan samalla lailla pääsi poika seuran erillisiin maalivahtitreeneihin ja poika otti tosissaan kun hänetkin otettiin.

Riippuu varmaan seurasta. Itse en torjuisi ketään 10v aloittajaa.

Näkemäni pohjalta sanoisinkin että kyllä tämä kuvattu valmennustapa johti siihen että ringissä olikin motivaatiokin korkeampi. Ei ollut enää varsinaisesti mitään harrastetasoa, vain haaste. Olen miettinyt sitäkin että voisiko tämä erilainen lähestymistapa johtua siitä että ko. ammattivalmentaja teki hyvän ammattilaisuran? Ei tarvinnut enää näyttää mitään tai pelätä omaa profiiliaan, vaan tehdä asiat niin kuin ne kuuluu tehdä. Jotenkin vaan hän ja hänen tapansa valmentaa innostivat poikia ihan tyvestä latvaan.

Elämänkokemuksilla on varmasti merkitystä ja toisaalta myös luontainen persoona vaikuttaa paljon. Sellaisen riittävän itsevarmuuden ja -luottamuksen ihminen saattaa saada kyllä muillakin elämänkokemuksilla kuin suoraan jalkapallouralla, mutta saattaa siitä olla hyötyäkin.

Tottakai ymmärrän että oto-valmentajan tämmöinen ei välttämättä onnistu. Tällä hetkellä sanoisin että kyllä laadukkaan arjen voi tarjota vain malli jossa hommaa vetää ja koordinoi 100% ammattivalmentaja. Ammattivalmentajia taas voidaan palkata vain jos on tarpeeksi rahaa. Rahaa taas saadaa jos on tarpeeksi maksajia. Maksajia taas saadaan jos on tarpeeksi tyytyväisiä harrastajia.

Jos ammattivalmentajat olisivat tie onneen, niin Yhdysvallat ja Suomi olisivat varmaan jalkapallon mahtimaita. En löytänyt nyt mistään kätevää tilastoa, mutta minulle on syntynyt käsitys, että kovissa jalkapallomaissa vain absoluuttinen huippuseura käyttää ammattivalmentajia nuorten kanssa. Harrastejalkapallossa ei kerätä rahaa vanhemmilta, jotta saadaan pelaajille ammattivalmentaja. En usko, että meidän tie onneen on tehdä tästä vain paremmin toimeentulevien harrastus. Minulla ei ole mitään ammattivalmentajuutta vastaan, mutta jotenkin näkisin että palkanmaksu siihen pitäisi tulla pelaajamyynneistä tai muuten seuran toiminnan tuotoista kuin lasten vanhempien pussista.

Mikä siinä on se hankalin juttu? Tuntuu yleisesti lähinnä nostavan oksenusta kurkkuun ajatus eri tasojen treenaamisesta samaan aikaan.

Ei se niin ikävää ole. Pitää vaan nähdä vähän enemmän vaivaa, että homma toimii.

Opettajana mietin myös motivaatioasioita. Lapselle ei ole hyväksi nähdä, että hän on valmentajille jatkuvasti toisarvoinen kilpatason pelaajiin verrattuna. Näyttäisi siltä, että jalkapallossa motivoidaan herkästi niitä, joilla on hyvä motivaatio jo ennestään ja jätetään kannustamatta niitä, joille edes pieni rohkaisu tekisi hyvää. Psykologiasta moni muistaa itseään toteuttavan ennusteen, se on ollut mielessäni usein, kun olen treenejä seuraillut.

Itse taas näen asian niin, että juuri opetuslaitoksen kaltainen instituutio, joka on jakanut kaikille falskia sääliarmoa vuosikymmenet, on yksi pahimpia lasten motivaation tukahduttajia. Lapsille tekee mielestäni psykologisesti hyvää, kun heille antaa rehellistä palautetta. He näkevät suoran ja teot objektiivisesti arvosteltuna sellaisena, että joku uskoo siihen, että pystyisin parempaankin eikä vaan kehu kaikkea mitä teen. Nykyinen "motivointi" ja "rohkaisu" on pahimpia motivaation ja rohkeuden typistäjiä.

Pahimmillaan valmentaja vaatii kilpatason pelaajalta parempia suorituksia eikä ole ikinä tyytyväinen tämän suorituksiin ja harrastetason pelaajien kaikki surkeimmatkin potkaisut ovat loistavia yrityksiä, minkä lähes kaikki lapset oikeasti näkevät sellaisena, että valmentaja uskoo tähän kilpatason pelaajan kykyyn todella paljon ja pitää harrastetason pelaajaa umpisurkeana kun koko ajan kehuu tätä.

Tiedostan kyllä, että lasten motivointi ei ole yksinkertainen homma ja vaatii aika paljon yksilöiden ja joukkojen psykologian tuntemusta sekä vuorovaikutustaitoja, mutta minusta tämä itseään toteuttava ennuste on pienempi sudenkuoppa kuin falskin kehumisen sudenkuoppa, joka tekee tälläkin hetkellä tuhojaan Suomalaisessa yhteiskunnassa murentaen nuorten ihmisten itsetuntoa ja -varmuutta.

Tämä ei ollut sitten mitenkään tarkoitettu henkilökohtaiseksi kirjottajaa kohtaan kohdistuvaksi kritiikiksi. Minä en tunne sinua enkä tiedä, että miten sinä motivoit. Varmaan teet sen ihan hienosti. Moni ei kuitenkaan osaa ja yrittää lähinnä sanoa mukavia asioita vähemmän osaaville.

Olen kuullut, että pääkaupunkiseudulla lukiot eriytyvät tasojen mukaan. On huippulukioita ja vähemmän huippuja. Itse kävin aikoinani pikkukaupungin lukion, jossa oli hyviä ja heikompia sekaisin. Hyvät oppilaat nostivat tasoa yleisesti ja olivat mallina siitä, millaista on kunnianhimoinen opiskelu.

Minä kävin kanssa sellaisen sekamuotoisen. Huomasin jälkikäteen vertaillessani kokemuksia näiden huippulukioissa opiskelleiden kanssa, että en kyllä todellakaan kehittänyt itseäni niinä vuosina. Jotkut ihan oikeasti opiskelivatkin niinä vuosina, minä pidin hauskaa kun kaikki oli niin helppoa. Olisi pitänyt tehdä enemmän.

Ylempänä oli puhetta lasten kyvystä ottaa vastaan ohjeita ja toimia niiden mukaan. Näkisin itse enemmän, että kyse on aika paljon vanhemmista.

Kyllä, kasvatus merkitsee tässä paljon. Toisaalta vanhemmat ovat koulujen, päiväkotien ja muiden perheiden kasvatuskulttuurien ristitulessa myös. Ei voi kasvattaa lastaan ihan eristyksissä vaan pitää mukautua. Et halua antaa kännykkää ensimmäiselle luokalle? Onnea yritykseen, sillä se ulkoinen paine on valtava. Sama pätee perheen yrityksille kasvattaa lapsistaan muissa asioissa.

Heikommin motivoituneiden pelaajien ohjaaminen on epäkiitollista hommaa, ja ymmärrän, että moni ei siihen halua ryhtyä. Ajasta liian suuri osa menee kurinpitoon. Tätä ehkä auttaisi hyvin tarkkojen sääntöjen luominen, ja sääntöjen rikkomisesta seuraisi aina rangaistus. Ihminen on laumaeläin, ja toisen mieliala vaikuttaa toiseen. Motivoituneen ryhmä kantokyky kestää yhden hiukan vähemmän motivoituneen pelaajan, ja toisaalta motivaatio kasvaa muiden motivaation myötä. Heikosti motivoituneessa ryhmässä ryhmä taas vetää mahdollisesti innostuneitakin alaspäin. Sieltä on vaikea nousta. Mitä tässä ainakin voisi tehdä, olisi erottaa haaste ja harraste toisistaan. Näkisin, että motivaatio olisi tuossa jaossa olennainen kriteeri. Vaikka tietysti taidotkin on pakko ottaa huomioon.

Näin juuri. Valitettavasti meidän kulttuurissamme tuo säännöt ja rangaistus -juttu on vaikea implementoida, koska muut kasvatusinstituutiot eivät ylläpidä sitä. Se on tavallaan sääli, koska vaatii aika paljon karismaa valmentajalta saada homma toimimaan ja lasten valmentajaksi ei tarvitsisi olla niin isoja persoonallisuusvaatimuksia.

[KVilho]

Tämä muuttaa tilannetta jo kuvailemaasi jonkun verran. Se ikä on jo vähän toisenlainen kuin joukkueen perustamisvaihe.

Voi olla, vaikea sanoa kun ei tiedä. Hyvän harjoittelukulttuurin luominen lienee mahdollista. Mahdollista myös se, että ne jotka eivät kyenneet olivat jo tippuneet pois. Intensiteetti eri harjoitusryhmien välillä ei mielestäni välity ihan itsestään, siinä joutuu tekemään paljon työtä. Minun on vaikea uskoa, että olisi mahdollista ottaa satunnaisotanta 8v ikäluokasta, jossa samat pelaajat 12 vuotiaana kaikki olisivat mukana ja kaikkien harjoittelumotivaatio ja intensiteetti olisi lähes sama. Jos joku valmentaja pystyy siihen, niin otan hattuni päästä.

Riippuu varmaan seurasta. Itse en torjuisi ketään 10v aloittajaa.

Elämänkokemuksilla on varmasti merkitystä ja toisaalta myös luontainen persoona vaikuttaa paljon. Sellaisen riittävän itsevarmuuden ja -luottamuksen ihminen saattaa saada kyllä muillakin elämänkokemuksilla kuin suoraan jalkapallouralla, mutta saattaa siitä olla hyötyäkin.

Jos ammattivalmentajat olisivat tie onneen, niin Yhdysvallat ja Suomi olisivat varmaan jalkapallon mahtimaita. En löytänyt nyt mistään kätevää tilastoa, mutta minulle on syntynyt käsitys, että kovissa jalkapallomaissa vain absoluuttinen huippuseura käyttää ammattivalmentajia nuorten kanssa. Harrastejalkapallossa ei kerätä rahaa vanhemmilta, jotta saadaan pelaajille ammattivalmentaja. En usko, että meidän tie onneen on tehdä tästä vain paremmin toimeentulevien harrastus. Minulla ei ole mitään ammattivalmentajuutta vastaan, mutta jotenkin näkisin että palkanmaksu siihen pitäisi tulla pelaajamyynneistä tai muuten seuran toiminnan tuotoista kuin lasten vanhempien pussista.

Ei se niin ikävää ole. Pitää vaan nähdä vähän enemmän vaivaa, että homma toimii.

Itse taas näen asian niin, että juuri opetuslaitoksen kaltainen instituutio, joka on jakanut kaikille falskia sääliarmoa vuosikymmenet, on yksi pahimpia lasten motivaation tukahduttajia. Lapsille tekee mielestäni psykologisesti hyvää, kun heille antaa rehellistä palautetta. He näkevät suoran ja teot objektiivisesti arvosteltuna sellaisena, että joku uskoo siihen, että pystyisin parempaankin eikä vaan kehu kaikkea mitä teen. Nykyinen "motivointi" ja "rohkaisu" on pahimpia motivaation ja rohkeuden typistäjiä.

Pahimmillaan valmentaja vaatii kilpatason pelaajalta parempia suorituksia eikä ole ikinä tyytyväinen tämän suorituksiin ja harrastetason pelaajien kaikki surkeimmatkin potkaisut ovat loistavia yrityksiä, minkä lähes kaikki lapset oikeasti näkevät sellaisena, että valmentaja uskoo tähän kilpatason pelaajan kykyyn todella paljon ja pitää harrastetason pelaajaa umpisurkeana kun koko ajan kehuu tätä.

Tiedostan kyllä, että lasten motivointi ei ole yksinkertainen homma ja vaatii aika paljon yksilöiden ja joukkojen psykologian tuntemusta sekä vuorovaikutustaitoja, mutta minusta tämä itseään toteuttava ennuste on pienempi sudenkuoppa kuin falskin kehumisen sudenkuoppa, joka tekee tälläkin hetkellä tuhojaan Suomalaisessa yhteiskunnassa murentaen nuorten ihmisten itsetuntoa ja -varmuutta.

Tämä ei ollut sitten mitenkään tarkoitettu henkilökohtaiseksi kirjottajaa kohtaan kohdistuvaksi kritiikiksi. Minä en tunne sinua enkä tiedä, että miten sinä motivoit. Varmaan teet sen ihan hienosti. Moni ei kuitenkaan osaa ja yrittää lähinnä sanoa mukavia asioita vähemmän osaaville.

Minä kävin kanssa sellaisen sekamuotoisen. Huomasin jälkikäteen vertaillessani kokemuksia näiden huippulukioissa opiskelleiden kanssa, että en kyllä todellakaan kehittänyt itseäni niinä vuosina. Jotkut ihan oikeasti opiskelivatkin niinä vuosina, minä pidin hauskaa kun kaikki oli niin helppoa. Olisi pitänyt tehdä enemmän.

Kyllä, kasvatus merkitsee tässä paljon. Toisaalta vanhemmat ovat koulujen, päiväkotien ja muiden perheiden kasvatuskulttuurien ristitulessa myös. Ei voi kasvattaa lastaan ihan eristyksissä vaan pitää mukautua. Et halua antaa kännykkää ensimmäiselle luokalle? Onnea yritykseen, sillä se ulkoinen paine on valtava. Sama pätee perheen yrityksille kasvattaa lapsistaan muissa asioissa.

Näin juuri. Valitettavasti meidän kulttuurissamme tuo säännöt ja rangaistus -juttu on vaikea implementoida, koska muut kasvatusinstituutiot eivät ylläpidä sitä. Se on tavallaan sääli, koska vaatii aika paljon karismaa valmentajalta saada homma toimimaan ja lasten valmentajaksi ei tarvitsisi olla niin isoja persoonallisuusvaatimuksia.

Kiitoksia asiallisesta vastauksesta.

Kun itse muistelen toisen pojan jengin touhuja ihan silloin 6-7 vuotiaasta, niin kyllähän se tosiaan oli aika paljon sitä perseilyn hallintaa valmentajan näkökulmasta. Haastavaa varmasti jokaiselle "huippuyksiköiden" valmentajaksi itsensän lokeroineelle. Ja kyllä allekirjoitan senkin että osaa pojista treeneissä kuskattiin ihan muista syistä kuin pojan innosta hommaan. Toisaalta onpa niistäkin, jotka silloin olivat hankalimmasta päästä treenien kannalta, muutama vielä mukana.

Harmi kun en tästä malliesimerkin ikäluokasta tiedä miten tämä alkuvaihe hoidettiin. Sen tiedän että vaikka vastuuvalmentaja on mukava kaveri ja vetää asiat enimmäkseen posin kautta, mutta sitten kun ei ole tyytyväinen, niin sitten kyllä ääni muuttuu kellossa. Tämä kirjoittelu nimittäin pisti miettimään että miksi treenaus 10-11 vuotiaissa pyöri jo niin hyvin?

Ei tosiaan pelkkä ammattilaisuus ole avain onneen. Tässäkin seurassa aika monta ikäluokkaa mennyt pilalle sillä että keskitytty vain terävimpään kärkeen ja sitten ei pian ollutkaan ketä valmentaa enää tai maksimissaan kourallinen poikia joista ei saa edes joukkuetta.

Itse olen samaa mieltä että ammattimaisen junioriorganisaation rahan pitäisi tulla muualta kuin vanhemmilta. Sponsoreilta, pelaajasiirroista, kasvatusrahoista jne.

Näen kuitenkin että on kyse toiminnan kypsyystasosta. Vaikka kuinka ihaillaan ulkomaiden hienoa juoksua, niin täytyy tunnustaa että me ei olla siellä vielä. Ensin pitää ryömiä, sitten kontata, sitten seistä, sitten ottaa haparoivia askelia pöydän kulmasta kiinni pitäen, sitten ehkä haparoiden kävellä - ja sitten joskus voidaan juosta.

Siksi sanoisinkin että tuo kuvattu malli mahdollistaisi sen että valmennuksesta saataisiin mahdollisimman laadukasta ilman että kustannukset nousisivat liian korkeaksi. Ammattivalmentaja voi vetää ja koordinoida helposti kahta tämmöistä 60 pelaajan porukkaa. Siitä tulee sen verran jäsemaksuja että kattaa valmentajan ja puolikkaan toisenkin.

[Nuorenanätti]

Tuntuu yleisesti lähinnä nostavan oksenusta kurkkuun ajatus eri tasojen treenaamisesta samaan aikaan.

Ei nosta. Olen kanssasi samaa mieltä suurimmasta osasta pointteja. Yleisesti ottaen vaikuttaa, että ajatusta on vaikea valmentajien ottaa käytäntöön jo mainituista motivaatioon liittyvistä syistä. Siinäkin olet oikeassa, että oto-valmentajalta sellaista on vaikea edes pyytää, mutta palkatun valmentajan kanssa se onnistuisi, jos seura niin haluaisi organisoida. Pääosin ei vain halua vaan resurssit keskitetään vahvasti kehitystason yläpäähän. Tähänkin löytyy hyviä ja vähemmän hyviä perusteluja pitkin poikin tätä keskustelua. Aihetta on käsitelty paljon. Kannattaa lueskella keskustelua jo kauempaa, ei vain omasta aloituksesta lähtien.

Henk. koht. ajattelen, että joustavat tasoryhmät ovat parhaan oppimisen ja pelaajien motivaation kannalta välttämättömyys. Toisaalta taas lasten tasoryhmille ei ole minkäänlaista oikeutusta, mikäli kehittyneimmän ryhmän ulkopuolelle putoavat pelaajat jätetään kaikin tavoin heikompaan asemaan. Tämä tuntuu kuitenkin olevan - kauniista puheista huolimatta - maan tapa. Perusteluja voi tosiaan lueskella sen viitisentuhatta viestiä tästä keskustelusta.