Suomalainen juniorivalmennus tarvitsee ryhtiliikettä

[Valonheitin]

Sinällään minulla ei ole mitään Tanokea vastaan, mutta esim. Facessa saa kyseisen lafkan edustajalta kuvan, että tämä on ainoa autuaaksi tekevä malli ja kaikki muu on turhaa näpertelyä.

[Lortto]

Oudolta tuntuisi, jos edes metodin luoja ei uskoisi omaan tuotteeseensa. Kemppisen kirjoituksethan ovat pitkälti mainoskirjoituksia, joissa pyritään toki välillä perustelemaan asioita. Aivan viimeisimpiä kirjoituksia nyt ei ole hetkeen tullut luettua

Käyttäjäkokemuksista osaan sen sanoa, että erään pelaajan vanhempi (ja ilmeisesti myös lapset)oli treeneihin tyytyväisiä, kun kävivät joukkueharjoittelun lisänä. Ja itse siis nähnyt noin kymmenkunta tanokesessiota eli en nyt mikään johtavin asiantuntija ole, mutta hyviä lisäharjoituksia sessiot ovat ja ei ole ongelma, jos joukkuetreenikin on välillä tanokea/coerveria.

[Jortsukka]

Boldattu se olennaisin.

Hyvä business kopioida katalonian liiton matskut itselle ja brändata omaksi tuotteeksi.

Harjoitteet ei ole mitään autuaaksi tekeviä(tärkeintä kuitenkin aina koutsaaminen), mutta Ekkonon(tai katalonian liiton tai minkä vain kuka tuota tehnyt) tapa jäsennellä detaili-tasolle jalkapallon toimintoja on ylivoimaisesti parasta mihin törmännyt. Siis moni asia on täysin selviä asioita ja moni varmaan miettii että "no kyllähän tämän jo tiesin", mutta se miten esim. kuljettaminen on jäsennelty on täysin toisella tasolla kuin mihin aiemmin törmännyt eri koulutuksissa/"metodeissa". Metodin kehittäjä kuitenkin palkattiin PSG:n akatemian johtajaksi muutamia vuosia sitten(ei toki enää ole siellä), joten varmaan kaveri jalkapallosta jotain tietää.

Mitä tulee Tanokeen, niin varmasti ihan hyvä lisäharjoittelu, mutta tärkeintähän kuten tuossa aiemmin mainittua on riittävä määrä omatoimista harjoittelua. Tanoken vahvuus on se että kaikki keskittyy yksittäiseen pelaajaan ja on siksi hyvä lisäharjoittelu joukkueharjoitusten lisäksi. Varsinkin kun Suomessa keskimäärin harjoitellaan joukkueharjoituksissa aivan liian vähän taitoharjoittelua kaikissa ikäluokissa.

[Fillarikommari]

Näitä eri metodeja hiukan kahlanneena ihmetyttää, kuinka vähän nojaudutaan tutkittuun pedagogiikkaan ja uusimpaan tietoon oppimisesta. Pedagogiikasta tässä kuitenkin on kyse. On mielekästä verrata musiikin opettamiseen. Suomessa on 1970-luvulla perustettu valtiorahoitteinen musiikkioppilaitosjärjestelmä, jossa opettaa pedagogisesti kouluttautuneet oman instrumenttinsa ammattilaiset, jotka ovat opiskelleet vähintään viisi vuotta, yleensä lähemmäs kymmenen. Musiikkioppilaitosten toiminta perustuu valtakunnalliseen opetussuunnitelmaan, jonka perustalta oppilaitokset työstävät omat suunnitelmansa. Opettajien kollegiaalinen yhteisen ja oman työn reflektointi sekä yhteisten periaatteiden työstäminen on myös olennainen osa järjestelmää. Resurssit ovat tietysti aivan toiset kuin jalkapallossa tai urheilussa ylipäätään. Ei voi ajatella, että jalkapalloseuroissa olisi kunnan virkaan palkkaamia valmentajia. Mutta miksi Palloliitolla ei ole selkeää valtakunnallista opetussuunnitelmaa, joka nojautuisi parhaaseen pedagogiseen tietoon ja jossa olisi selkeästi kerrottu toiminnan tavoitteet ja keinot niiden saavuttamiseksi? Vai oliko Palloliitolla työ kesken tämän kanssa: 5-6-vuotiaille löytyy Palloliiton kausisuunnitelma, mutta vanhemmille ei löydy. Tämä suunnitelma on jo vuodelta 2011, joten työ lienee oikeasti jäänyt kesken. Eikä siinäkään julkaisussa puhuta mitään oppimiskäsityksestä, tavoitteista, linjakkaasta opettamisesta jne.

Ekkono-metodi näyttää toki perustuvan asialliseen alkeistason käsitykseen oppimisesta. Kysymysten ja oivalluttamisen kautta opettaminen on hyvä metodi.

[Canneloni]

Samaa olen miettinyt.

Musiikkiin verratessa ihmetyttää toinen seikka jonka syyt toki löytynee rahoituksesta, mutta onko suomalainen seuramalli ihan optimaalinen?
Itse olen opettaja joka omaa vankan jalkapallotaustan, näillä puitteilla olen nyt joitain vuosia valmentanut ja en voi kuin ihmetellä kuinka amatööritouhua seurojen puhumattakaan joukkueiden johtaminen on.
Jojothan valitaan usein hommaansa puoliksi pakottamalla, tai kysytään että kuka ryhtyisi? Tässä vaiheessa järki-ihmiset usein pitävät kätensä alhaalla ja suunsa kiinni ja ne innokkaimmat ja valitettavan usein hörhöimmät valikoituvat pestiin. Siinä sitten saadaan aimo annos reippautta osaamisen kustannuksella ja kun mukaan heitetään ripaus pätemisentarvetta ja vallantuntua on soppa valmis.

Lapseni harrastavat myös musiikkia enkä ole ikinä törmännyt musiikki-opistossa isään tai äitiin joka selvittäisi trumpettimaikalle miten hänen kuuluu opettaa.
Jostain syystä futis on kaikkien oma temmellyskenttä kunhan innokkuutta riittää.

Toki on hyviäkin joukkueenjohtajia jotka ymmärtävät roolinsa ja ovat ns. Mahdollistajia sekä kaikin tavoin huipputyyppejä mutta tuntuu että sähläreitä ja päsmäreitä siinä porukassa riittää.

Ja ennen kuin joku kommentoi että varmaan jossain pikkupaikkakunnalla noin niin omat kokemukseni ovat pääkaupunkiseudun suurista ja keski-suurista seuroista.

[Sokrateen puskumaali]

Musiikkiin verratessa ihmetyttää toinen seikka jonka syyt toki löytynee rahoituksesta, mutta onko suomalainen seuramalli ihan optimaalinen?
Itse olen opettaja joka omaa vankan jalkapallotaustan, näillä puitteilla olen nyt joitain vuosia valmentanut ja en voi kuin ihmetellä kuinka amatööritouhua seurojen puhumattakaan joukkueiden johtaminen on.

Minusta tuota rahoituspohjan erilaisuudesta kumpuavaa eroa ammattimaisuudessa on kyllä vaikea millään seuramallin muutoksella muuttaa. Jos valtio pelkästään laittaa ensi vuonna 90 miljoonaa valtionosuuksia taiteen perusopetuksiin (josta 9/10 kai yhä musiikkiin), siihen päälle kunnat, vanhemmat ja muut rahoitusinstrumentit, niin puhutaan mielestäni vähän eri kokoluokan toiminnasta.

Jos saataisiin joku samanlainen urheilun perusopetus käsitteeksi, niille selkeät rahoitukset, niin voisihan sekin toimia. Ehkä sitä rahaa tippuisi paremmin valtiolta, jos valtio kokisi toimijan sellaiseksi vakaaksi toimijaksi mille rahaa voi hyvällä omallatunnolla antaa. Saanen kuitenkin epäillä yhteiskunnan halukkuutta muuttaa toimintaansa siihen suuntaan.

Lapseni harrastavat myös musiikkia enkä ole ikinä törmännyt musiikki-opistossa isään tai äitiin joka selvittäisi trumpettimaikalle miten hänen kuuluu opettaa.
Jostain syystä futis on kaikkien oma temmellyskenttä kunhan innokkuutta riittää.

Se varmaan vähän riippuu siitä, että miten valmentaja koetaan siinä yhteisössä. En ole hirveästi törmännyt tilanteisiin, missä valmentajalle opetettaisiin valmentamista vanhempien toimesta.

[Fillarikommari]

En suostu uskomaan, että tämä on pelkästään rahasta kiinni. Miksi mitään suomalaisen jalkapallon perusopetuksen mallia ei ole luotu? Siihen on varmasti monta syytä, joista raha on toki yksi, mutta tuskin ainoa. Ei pitäisi olla mahdoton homma tehdä jonkinlaista opetusohjelmaa, jossa on toiminnan periaatteet, tavoitteet, menetelmät, olosuhdevastimukset jne perusjutut. Siihen voisi laittaa myös fyysiset testit ja niiden tulosten keskiarvoja eri ikävaiheissa.

Toinen juttu. Miten HJK:n (ja sen myötä monen muun seuran omaksuma) aika pitkään jatkuva "minä ja pallo" -ikävaihe istuu ekkonon kanssa, joka on luotu pallonhallintapelin opettamiseksi? Tämä askarruttaa. Toki ylipäätään vähän ihmetyttää HJK:n minä ja pallo -jutut. Eiköhän syöttämistä ja ensimmäistä kosketusta jauheta alusta lähtien ihan jokaisessa fudismaassa. Vaan eipä Suomen suurimmassa seurassa. Mitähän tuumaisivat Barcassa jos kuulisivat, että täällä kuljetetaan palloa 9-vuotiaaksi asti.

Barcan 6-vuotiaita pelaamassa pallonhallintaa 6v3

https://m.youtube.com/watch?v=jQMr3C0R8mE

Ja tässä 8-vuotiaat pelaavat 3v3+1-pallonhallintaa. Tuossa muuten tulee enemmän mielekkäitä haastamistilanteita kuin kuljettamiseen perustuvassa pelissä.

https://m.youtube.com/watch?v=sOZoAXUT03Y&t=127s

[HP]

täällä kuljetetaan palloa 9-vuotiaaksi asti.

Barcan 6-vuotiaita pelaamassa pallonhallintaa 6v3

https://m.youtube.com/watch?v=jQMr3C0R8mE

Ja tässä 8-vuotiaat pelaavat 3v3+1-pallonhallintaa. Tuossa muuten tulee enemmän mielekkäitä haastamistilanteita kuin kuljettamiseen perustuvassa pelissä.

https://m.youtube.com/watch?v=sOZoAXUT03Y&t=127s

Noissa pätkissä kuitenkin kyse varmaan yhdestä maailman johtavista akatemioista pelaajakehityksessä. Heidän kuljettamisen taidot varmasti kunnossa ja senkin vuoksi on mahdollista ottaa seuraavia askeleita eteenpäin kohti joukkuepeliä.

Itse aloitin kolme vuotta sitten vetämään oman pojan joukkuetta vahvasti "pallo ja pelaaja" - ajatuksella. Parhaat kehittyneet ihan ok kuljettamisessa, tyhjän tilan löytämisessä kuljettaessa ja pää pysyy jotenkin heillä ylhäällä pelin tiimellyksessä ja sitä kautta syöttämistäkin on tullut peliin heillä enemmän ja enemmän. Pelattiin viikko sitten ensimmäistä kertaa tasoryhmittäin peli, kun sattui olemaan "hyvä" ja selvästi "huonompi" joukkue vastassa. Yllätti millaisiin syöttöihin ja ratkaisuihin kehittyneimmät pojat pystyvät jo keskenään, vaikka asioita ei ihan hirveästi ole painoitettu heille vielä treeneissä. Toisaalta alemman ryhmän peli oli aivan järkyttävää ja siellä ei näkynyt edes niitä asioita, joita ollaan osan pojista kanssa nyt melkein kolme vuotta painotettu.

Eniten tuntuu, että pojat ovat kehittyneet kaikissa taidoissa, kun joutuivat koronan vuoksi tilapäisesti kolmeksi kuukaudeksi vanhalle koululle opiskelemaan, jossa ainoana vältuntiaktiviteettina oli jalkapallo. Tuntui, että kolmessa kuukaudessa pojat meni eteenpäin enemmän kuin kahdessa vuodessa valmennuksessani.

Mikä tämän sekavan kirjoituksen pointti sitten on, mietin itsekin. Ehkä se, että mielestäni meillä välillä unohtuu se, että missä kehitysvaiheessa kukin joukkueemme pelaaja on. Voin olla väärässä, mutta jos pelaaja ei löydä tyhjää tilaa kuljettaessa ja hallitse palloa silloin tai ole aktiivinen edes pallollisena, on siitä vielä pitkä matka siihen, että pystyisi pelaamaan osana joukkuetta ja kykenisi yhteistyöhön pelaajien välillä ja olisi aktiivinen pallon kanssa. Toki näitä asioita pitää harjoitella rinnakkain, mutta jos treeneissä vain mahdollista, niin montaa opetussuunnitelmaa joutuisi olla käytössä samaan aikaan yksilön kehityksestä riippuen.

Suurin näkyvä ominaisuus ja ero muuten meidän joukkueen alemman ja ylemmän kastin kohdalla on pituus ja keskittymiskyky. Tämä hyvä itselläkin pitää mielessä, että jos fyysisessä iässä on parinkin vuoden ero täytyy se näkyä jotenkin opetettavissa asioissa.

[Sokrateen puskumaali]

En suostu uskomaan, että tämä on pelkästään rahasta kiinni. Miksi mitään suomalaisen jalkapallon perusopetuksen mallia ei ole luotu? Siihen on varmasti monta syytä, joista raha on toki yksi, mutta tuskin ainoa. Ei pitäisi olla mahdoton homma tehdä jonkinlaista opetusohjelmaa, jossa on toiminnan periaatteet, tavoitteet, menetelmät, olosuhdevastimukset jne perusjutut. Siihen voisi laittaa myös fyysiset testit ja niiden tulosten keskiarvoja eri ikävaiheissa.

Ehkä vähän siksi, että jalkapallo on peliteorian lakeja noudattava entiteetti ja se muokkautuu aina omanlaiseensa "meta-asetukseen" aika ajoin, mikä sitten taas muuttaa sitä, että miten perusopetusta pitäisi antaa. Toisaalta myös peruskoulun kaltaisia opetussuunnitelmia on huono jalkapalloon soveltaa, koska ei millään riitä se, että nostetaan kaikki samalle välttävälle tasolle. Palloliiton nykyisen valmennuskoulutuksen sisällä on mielestäni kohtuullinen opetusohjelma, joka joutuu olemaan aika väljä sen vuoksi, että toisilla on todella taitavia lapsia ja toisilla todella taitamattomia ja suurimmalla osalla koko elämän kirjo.

Mutta minä myös kaipaisin sellaista systemaattista mallia, joka menee enemmän yksityiskohtiin. Valitettavasti se moderni pedagogia tuntuu sanovan valmennuskoulutuksessa, että sellaisia valmiita vastauksia ei anneta vaan itse pitää ne löytää.

Mitä tulee tuohon rahoitukseen, niin luulen silti, että jos jalkapallolle tai urheilulle yleisesti olisi olemassa joku taiteen perusopetukseen verrattava järjestelmä, niin homma toimisi sillä tapaa luonnollisemmin, että Suomen kaltaisessa maassa urheilijat pystyisivät paremmin elättämään itsensä opettamalla nuorempia ikäpolvia ja sillä olisi vähemmän sekava hallinnollinen pohja kun kaupungin jalkapallo-opiston rehtori esikuntineen pyörittäisi sitä palettia. Toki isommissa seuroissa tämä saattaa jo toimia hyvin, mutta ei välttämättä 90% harrastajien kohdalla.

Toinen juttu. Miten HJK:n (ja sen myötä monen muun seuran omaksuma) aika pitkään jatkuva "minä ja pallo" -ikävaihe istuu ekkonon kanssa, joka on luotu pallonhallintapelin opettamiseksi? Tämä askarruttaa. Toki ylipäätään vähän ihmetyttää HJK:n minä ja pallo -jutut. Eiköhän syöttämistä ja ensimmäistä kosketusta jauheta alusta lähtien ihan jokaisessa fudismaassa. Vaan eipä Suomen suurimmassa seurassa. Mitähän tuumaisivat Barcassa jos kuulisivat, että täällä kuljetetaan palloa 9-vuotiaaksi asti.

Ehkä turha verrata näitä vaikka olen siihen itsekin joskus sortunut. Olen kyllä itsekin sitä koulukuntaa, jonka mielestä yksin kuljettaminen ja haastaminen on Suomessa yliarvostettua, mutta jos luet näitä keskusteluja vuosia takaperin, niin tällä koulukunnalla, joka ajattelee, että pallon kuljettaminen tuo ne taidot nuorena ja kaikki muu on turhaa, on paljon kannattajia. Joku kultaisempi keskitie olisi hyvä.

Itse aloitin kolme vuotta sitten vetämään oman pojan joukkuetta vahvasti "pallo ja pelaaja" - ajatuksella. Parhaat kehittyneet ihan ok kuljettamisessa, tyhjän tilan löytämisessä kuljettaessa ja pää pysyy jotenkin heillä ylhäällä pelin tiimellyksessä ja sitä kautta syöttämistäkin on tullut peliin heillä enemmän ja enemmän. Pelattiin viikko sitten ensimmäistä kertaa tasoryhmittäin peli, kun sattui olemaan "hyvä" ja selvästi "huonompi" joukkue vastassa. Yllätti millaisiin syöttöihin ja ratkaisuihin kehittyneimmät pojat pystyvät jo keskenään, vaikka asioita ei ihan hirveästi ole painoitettu heille vielä treeneissä. Toisaalta alemman ryhmän peli oli aivan järkyttävää ja siellä ei näkynyt edes niitä asioita, joita ollaan osan pojista kanssa nyt melkein kolme vuotta painotettu.

Se välillä yllättää, että vuodet jalkapalloharjoituksissa eivät tee mitään muutosta lapsen taitoihin millään tavalla. En tiedä olenko vain huono valmentamaan, mutta jos jalkapalloa on treeneissä lukemattomat kerrat opetettu potkaisemaan ja niitä toistoja on tehty toiseen potenssiin, niin miksi se potku ei yhtään parane?

Eniten tuntuu, että pojat ovat kehittyneet kaikissa taidoissa, kun joutuivat koronan vuoksi tilapäisesti kolmeksi kuukaudeksi vanhalle koululle opiskelemaan, jossa ainoana vältuntiaktiviteettina oli jalkapallo. Tuntui, että kolmessa kuukaudessa pojat meni eteenpäin enemmän kuin kahdessa vuodessa valmennuksessani.

Näin se välillä menee.

Mikä tämän sekavan kirjoituksen pointti sitten on, mietin itsekin. Ehkä se, että mielestäni meillä välillä unohtuu se, että missä kehitysvaiheessa kukin joukkueemme pelaaja on. Voin olla väärässä, mutta jos pelaaja ei löydä tyhjää tilaa kuljettaessa ja hallitse palloa silloin tai ole aktiivinen edes pallollisena, on siitä vielä pitkä matka siihen, että pystyisi pelaamaan osana joukkuetta ja kykenisi yhteistyöhön pelaajien välillä ja olisi aktiivinen pallon kanssa. Toki näitä asioita pitää harjoitella rinnakkain, mutta jos treeneissä vain mahdollista, niin montaa opetussuunnitelmaa joutuisi olla käytössä samaan aikaan yksilön kehityksestä riippuen.

Suurin näkyvä ominaisuus ja ero muuten meidän joukkueen alemman ja ylemmän kastin kohdalla on pituus ja keskittymiskyky. Tämä hyvä itselläkin pitää mielessä, että jos fyysisessä iässä on parinkin vuoden ero täytyy se näkyä jotenkin opetettavissa asioissa.

Olen samaa mieltä siitä, että näitä pelaajia jotka ovat vielä aivan alkutekijöissä, ei auta se, että he tekevät samoja vaikeita ja haastavia harjoitteita. Heidän pitäisi pelata sitä palloa se kolme kuukautta välitunneilla ensin. Vasta sitten valmennus alkaa auttamaan. Harjoituksissa heitä pitää suojella siltä, että pelaavat niiden parempien kanssa, koska se menee siihen, että heistä tulee pallottomia pelin keskellä katsojia. Välillä voi toki antaa tilaisuuden, mutta mielummin niin, että he joutuvat itse kantamaan vastuuta siitä pelistä.

Tämä toki on kohtuullinen anateema ja herättää kosolti ärsyyntyneisyyttä, joten en tiedä että kannattaako minun tästä keskustella.

Pituus vaikuttaa korreloivan jonkun verran kypsyyden kanssa, mikä ei liene ihme. Itse sanoisin kuitenkin, että sellainen jalkojen motoriikka ja halu olla liikkeessä koko ajan pelin aikana on vielä määrittävämpi kuin itse pituus.

[KVilho]

..

Eniten tuntuu, että pojat ovat kehittyneet kaikissa taidoissa, kun joutuivat koronan vuoksi tilapäisesti kolmeksi kuukaudeksi vanhalle koululle opiskelemaan, jossa ainoana vältuntiaktiviteettina oli jalkapallo. Tuntui, että kolmessa kuukaudessa pojat meni eteenpäin enemmän kuin kahdessa vuodessa valmennuksessani.

...

Tartun tähän vaikka hyvää juttua tuntui olevan muukin teksti. En tiedä minkä ikäisiä poikia nämä sun esimerkin on, mutta oman vähän kokemuksen mukaan tässä on jotain mitä olen itsekin huomannut. Jotenkin tuntuu että tässä voisi olla myös ainakin pieni palanen sitä viisasten kiveä mitä näiltä osin etsitään.

Nyt menee veikkaukseksi ja voin olla väärässäkin, mutta väitän että tekstin perusteella välituntiaktiviteettina on pääosin ollut pelaaminen (eikä pelkkä pomputtelu). Uskon että esim. jossain 5-9 ikävuoden välillä (ja tottakai sen jälkeenkin) pihapelit on se tärkein juttu kehittymisen kannalta. Toki harjoitukset on tärkeitä että opitaan treeneemaan, mutta kyllä rakkauden syttymineen lajiin on tärkein.

Muistelisin nimittäin kanssa havainneeni sen että kehittymisen kannalta juuri pihapelit (koulussa ja "omalla ajalla"), varsinkin tuossa iässä , tuntui olevan ykkösjuttu.

[KVilho]

...
Olen samaa mieltä siitä, että näitä pelaajia jotka ovat vielä aivan alkutekijöissä, ei auta se, että he tekevät samoja vaikeita ja haastavia harjoitteita. Heidän pitäisi pelata sitä palloa se kolme kuukautta välitunneilla ensin. Vasta sitten valmennus alkaa auttamaan. Harjoituksissa heitä pitää suojella siltä, että pelaavat niiden parempien kanssa, koska se menee siihen, että heistä tulee pallottomia pelin keskellä katsojia. Välillä voi toki antaa tilaisuuden, mutta mielummin niin, että he joutuvat itse kantamaan vastuuta siitä pelistä.

Tämä toki on kohtuullinen anateema ja herättää kosolti ärsyyntyneisyyttä, joten en tiedä että kannattaako minun tästä keskustella.

Pituus vaikuttaa korreloivan jonkun verran kypsyyden kanssa, mikä ei liene ihme. Itse sanoisin kuitenkin, että sellainen jalkojen motoriikka ja halu olla liikkeessä koko ajan pelin aikana on vielä määrittävämpi kuin itse pituus.

Se vähän riippuu mitä tuolla "varjelemisella" tarkoitetaan. En tarkalleen muista mutta ihan pieninä noita 1 vs 1- ja 2 vs 2- pareja / ryhmityksiä hakivat tottakai tasapuolisuuden mukaan, mutta kaikenlaiset kuljetukset, syöttelyt tikapuujuoksut sitten voitiin tehdä tasoista välittämättä.

Nyt kun miettiin niin tuolla "minä ja pallo" periaatteella taisivat mennä lähestulkoon 8 v 8 peliin asti.

Toisaalta pihapelikuvioissa tämä sekaisin olo ei useinkaan tuntunut haittaavan, jos osallistuja vaan olivat oikealla asenteella matkassa. Ei tarvita mitään varjelemista vaikka taito-, koko- ja ikäeroa olisi paljonkin, vaan riittää että syy / motivaatio pelata on oikea. Sille heikommalle syötetään koska voitto ei ole se tärkein asia, vaan se että on kaikilla on kivaa.

Muistan erään keskustelun kun kerran hain poikaa lähikentältä, kun pyörän kanssa oli jotain häikkää. Tällä kertaa pelikaverit oli semmoisia jotka eivät lajia harrastaneet. Kivaa oli kuitenkin ollut ja vaikutti että tämä päti kaikkiin osallistujiin. Sanoin pojalle että syötteleehän hän kaikille jne.? Kehuin kun totesi näin olevan ja lisäsin että ne tyypit siellä kentällä auttaa sua tulemaan paremmaksi futaajaksi ja ne tulee uudestaankin pelaamaan kun pidät huolen että niilläkin on kivaa (tai jotain tähän tyyliin).

[Sun mutsis]

Musiikkiin verratessa ihmetyttää toinen seikka jonka syyt toki löytynee rahoituksesta, mutta onko suomalainen seuramalli ihan optimaalinen?
Itse olen opettaja joka omaa vankan jalkapallotaustan, näillä puitteilla olen nyt joitain vuosia valmentanut ja en voi kuin ihmetellä kuinka amatööritouhua seurojen puhumattakaan joukkueiden johtaminen on.
Jojothan valitaan usein hommaansa puoliksi pakottamalla, tai kysytään että kuka ryhtyisi? Tässä vaiheessa järki-ihmiset usein pitävät kätensä alhaalla ja suunsa kiinni ja ne innokkaimmat ja valitettavan usein hörhöimmät valikoituvat pestiin. Siinä sitten saadaan aimo annos reippautta osaamisen kustannuksella ja kun mukaan heitetään ripaus pätemisentarvetta ja vallantuntua on soppa valmis.

Lapseni harrastavat myös musiikkia enkä ole ikinä törmännyt musiikki-opistossa isään tai äitiin joka selvittäisi trumpettimaikalle miten hänen kuuluu opettaa.
Jostain syystä futis on kaikkien oma temmellyskenttä kunhan innokkuutta riittää.

Toki on hyviäkin joukkueenjohtajia jotka ymmärtävät roolinsa ja ovat ns. Mahdollistajia sekä kaikin tavoin huipputyyppejä mutta tuntuu että sähläreitä ja päsmäreitä siinä porukassa riittää.

Tämä. Auta armias sitä hässäkkää, kun jojon jälkikasvulla alkaa motivaatio hiipua tai paukut eivät aivan riitä kukertavankeltaiseen kilparyhmään pikkupossuturnauksessa. Kun tekijöitä, aikaa ja energiaa ei ole tarpeeksi, ottaa vallan aktiivinen toimija kyvyistä ja ymmärryksestä riippumatta ja vain kokeneet valmentajat saavat pidettyä homman ruodussa ilman kohtuutonta työpanosta.

Ammattivalmennus ja -urheilutoiminnanjohtajuus on seuroissa vielä melko nuorta ja ottaa aikansa ennen kuin tästä kohelluksesta päästään seura- ja osaajavetoiseen koordinointiin.

Seuraorganisaatioiden heikkouden lisäksi tuntuu välillä, että ylipäätään osalta porukasta on koko vanhemmuus on hukassa. Ensimmäisen vastoinkäymisen kohdalla aletaan helpottaa oman junnun tietä "parempaa" seuraa etsimällä ja valmennusta (joskus ihan aiheestakin) kyseenalaistamalla, kun fokus voisi olla esimerkiksi patistamisessa kavereitten kanssa pihalle pelaamaan ja muun omatoimisen treenin tukemisessa. Parempia pelaajia tuntuu tulevan maltillisesti hiekkapaperia lapsilleen tarjoavista perheistä: fillarilla/julkisilla/jalan treeneihin, huutia huonosta käytöksestä, kännykkä-/uniaikakuri, riittävä muu liikunta ja paljon ymmärrystä sekä rakkautta vastoinkäymisen hetkellä.

[Sokrateen puskumaali]

Se vähän riippuu mitä tuolla "varjelemisella" tarkoitetaan. En tarkalleen muista mutta ihan pieninä noita 1 vs 1- ja 2 vs 2- pareja / ryhmityksiä hakivat tottakai tasapuolisuuden mukaan, mutta kaikenlaiset kuljetukset, syöttelyt tikapuujuoksut sitten voitiin tehdä tasoista välittämättä.

Tarkoitan lähinnä sitä, että on lapsia, joille pitää antaa pallokosketuksia suhteessa enemmän antamalla heille enemmän aikaa ja mahdollisuuksia siihen valikoimalla vastustajaksi vähän vähemmän painetta antavia vastuksia. Puhun lapsista, joiden taitotasoissa on niin paljon eroa, että teknisten harjoitteiden haastetaso joudutaan myös miettimään vähän eri tavalla.

Nyt kun miettiin niin tuolla "minä ja pallo" periaatteella taisivat mennä lähestulkoon 8 v 8 peliin asti.

Se on mielestäni nykyään vähän stressaava tapa valmentaa poikia, jos aikoo vähänkään kovempia vastuksia hakea, sillä 5v5 pelin loppuvaiheessa on kyllä joukkueita, jotka on valmennettu jo positionaalisen pelin alkeiden kautta ja jotka syövät elävältä taitavienkin poikien joukkueet, jos ne eivät kykene muuhun kuin juoksemaan pallon perässä ja sen saatuaan pyrkivät puskemaan lävitse. Siinä tarjoat monia kyyneleitä valmennettavillesi, varsinkin niille voitontahtoisille. Mutta jos sen kestää, niin lopputulos voi olla ihan hyvä varmaan. Pientä takamatkaa on kuitenkin, jos vasta 8v8 vaiheessa pyritään luomaan ensimmäisiä tilankäyttöön ja syöttämiseen liittyviä periaatteita, kun toiset joukkueet ovat jo paljon pidemmällä.

Toisaalta pihapelikuvioissa tämä sekaisin olo ei useinkaan tuntunut haittaavan, jos osallistuja vaan olivat oikealla asenteella matkassa. Ei tarvita mitään varjelemista vaikka taito-, koko- ja ikäeroa olisi paljonkin, vaan riittää että syy / motivaatio pelata on oikea. Sille heikommalle syötetään koska voitto ei ole se tärkein asia, vaan se että on kaikilla on kivaa.

Sinulla on mielestäni vähän romantisoitu käsitys tästä. Toki perspektiivit ovat aina subjektiiviset. Minä olen kuitenkin nähnyt pelaajia, jotka eivät todellakaan syötä niin heikoille pelaajille kuin mistä minä puhun kun puhun varjelemisesta. Kovan voitontahdon omaavilla ei myöskään ole kivaa, jos he eivät pelaa voittaakseen. Jos puhut sellaisista pelaajista, jotka jollain tavoin kykenevät koskettamaan palloa niin, ettei jokainen syöttö ole automaattinen syöttö vastustajalle, niin sitten ehkä puhutaan eri tason eroista.

Seuraorganisaatioiden heikkouden lisäksi tuntuu välillä, että ylipäätään osalta porukasta on koko vanhemmuus on hukassa. Ensimmäisen vastoinkäymisen kohdalla aletaan helpottaa oman junnun tietä "parempaa" seuraa etsimällä ja valmennusta (joskus ihan aiheestakin) kyseenalaistamalla, kun fokus voisi olla esimerkiksi patistamisessa kavereitten kanssa pihalle pelaamaan ja muun omatoimisen treenin tukemisessa. Parempia pelaajia tuntuu tulevan maltillisesti hiekkapaperia lapsilleen tarjoavista perheistä: fillarilla/julkisilla/jalan treeneihin, huutia huonosta käytöksestä, kännykkä-/uniaikakuri, riittävä muu liikunta ja paljon ymmärrystä sekä rakkautta vastoinkäymisen hetkellä.

Tästä kyllä monessa mielessä samaa mieltä, vaikka pienemmällä paikkakunnalla nämä seuranvaihtosysteemit ovat aika paljon vähäisemmässä roolissa. Ruutuaikojen ja -sisältöjen parempi valvonta ja riittävä liikunta ennen urheiluseuraan menoa olisivat aika hienoja juttuja lapsen elämän kannalta.

Helikopterivanhemmuus ja kolhujen välttäminen on varmaan surkein asia nykyajan kasvatusmenossa. Antakaa niiden lasten juosta sydämensä kyllyydestä ennen kouluikää, painikaa leikkimielisesti niiden lasten kanssa älkääkä rähiskö mistään riehumisesta, viekää niitä maastoon, antakaa kiivetä juuri niin korkealle kuin pystyvät ja antakaa niiden kaatua ja satuttaa itseään. Muuten ne eivät pysy pystyssä kunnolla vanhempana ja ruumiin hermotus ei vaan toimi jollain fundamentaalisella tavalla niin kuin sen pitäisi. Tämä siis vaan henkilökohtaisena mielipiteenä, joka ei perustu muuhun kuin elämänkokemukseen.

[KVilho]

Tarkoitan lähinnä sitä, että on lapsia, joille pitää antaa pallokosketuksia suhteessa enemmän antamalla heille enemmän aikaa ja mahdollisuuksia siihen valikoimalla vastustajaksi vähän vähemmän painetta antavia vastuksia. Puhun lapsista, joiden taitotasoissa on niin paljon eroa, että teknisten harjoitteiden haastetaso joudutaan myös miettimään vähän eri tavalla.

Se on mielestäni nykyään vähän stressaava tapa valmentaa poikia, jos aikoo vähänkään kovempia vastuksia hakea, sillä 5v5 pelin loppuvaiheessa on kyllä joukkueita, jotka on valmennettu jo positionaalisen pelin alkeiden kautta ja jotka syövät elävältä taitavienkin poikien joukkueet, jos ne eivät kykene muuhun kuin juoksemaan pallon perässä ja sen saatuaan pyrkivät puskemaan lävitse. Siinä tarjoat monia kyyneleitä valmennettavillesi, varsinkin niille voitontahtoisille. Mutta jos sen kestää, niin lopputulos voi olla ihan hyvä varmaan. Pientä takamatkaa on kuitenkin, jos vasta 8v8 vaiheessa pyritään luomaan ensimmäisiä tilankäyttöön ja syöttämiseen liittyviä periaatteita, kun toiset joukkueet ovat jo paljon pidemmällä.

Sinulla on mielestäni vähän romantisoitu käsitys tästä. Toki perspektiivit ovat aina subjektiiviset. Minä olen kuitenkin nähnyt pelaajia, jotka eivät todellakaan syötä niin heikoille pelaajille kuin mistä minä puhun kun puhun varjelemisesta. Kovan voitontahdon omaavilla ei myöskään ole kivaa, jos he eivät pelaa voittaakseen. Jos puhut sellaisista pelaajista, jotka jollain tavoin kykenevät koskettamaan palloa niin, ettei jokainen syöttö ole automaattinen syöttö vastustajalle, niin sitten ehkä puhutaan eri tason eroista.

Tästä kyllä monessa mielessä samaa mieltä, vaikka pienemmällä paikkakunnalla nämä seuranvaihtosysteemit ovat aika paljon vähäisemmässä roolissa. Ruutuaikojen ja -sisältöjen parempi valvonta ja riittävä liikunta ennen urheiluseuraan menoa olisivat aika hienoja juttuja lapsen elämän kannalta.

Helikopterivanhemmuus ja kolhujen välttäminen on varmaan surkein asia nykyajan kasvatusmenossa. Antakaa niiden lasten juosta sydämensä kyllyydestä ennen kouluikää, painikaa leikkimielisesti niiden lasten kanssa älkääkä rähiskö mistään riehumisesta, viekää niitä maastoon, antakaa kiivetä juuri niin korkealle kuin pystyvät ja antakaa niiden kaatua ja satuttaa itseään. Muuten ne eivät pysy pystyssä kunnolla vanhempana ja ruumiin hermotus ei vaan toimi jollain fundamentaalisella tavalla niin kuin sen pitäisi. Tämä siis vaan henkilökohtaisena mielipiteenä, joka ei perustu muuhun kuin elämänkokemukseen.

Kyllä. Nimenomaan nuo kaksinkamppailut yms. tason mukaan. Muut sitten yhdessä sekaisin tasoista välittämättä.

Kyllähän tuo oli haastavaa. Taisi siinä vanhemmatkin (minä mukana) jo jossain vaiheessa alkaa kyseinalaistamaan minä ja pallo meininkiä. Vanhempainilloissa herätti depattia vaikka valmentaja koitti jankuttaa että taktiikka tulee vasta silloin ja silloni. Ehkä ei pelattu 5vs5 vaiheessa mitään huippujengena vastaan kun silloin meni vielä, mutta tosiaan 8vs8-vaiheessa ero oli jo selvä. Oltiin jossain isommassa turnauksessa talvella. Me vanhemmat katottiin suu auki kun inter (vai oli vielä tunl ei muista) ja joku muu jengi pelasi jo todella hienosti. No kyllä se poikien peli rupesi jossain vaiheessa futikselta näyttämään, mutta ainakin vuosi tuli turpaan ihan kunnolla jengeiltä joita oli viety 5vs5 peleissä helpostikkin. Itse asiassa siirtymä 11vs11 vaiheessakin oli aluksi tervanjuontia, mutta se on vissiin normaalia.

Voi olla että romantisoin. Silti väitän että nämä voitontahtoiset eivät saa pihapeleistä kaikkea irti, koska eivät ymmärrä että niissä voitto eivät ole maaleja vaan mahdollisuus kehittyä. Luulisi tämän herättävän ajatuksia. Nyt asiaa enemmän miettineenä väitän myös että kosketus palloon joka pitää sisällään havainnoinin, päätöksenteon ja toteutuksen on tuhat kertaa parempi kuin kosketus esim. riplauksessa. Uskon että kosketukset ja havainnointi ovat yhteydessä keskenään ja että kosketus yksin ei ole oikeastaan mitään ilman havainnointia, päätöstä ja toteutusta. Vaikka havainnoinnin, päätöksenteon ja toteutuksen kohteena olisi se Perttu joka on kentällä kroksit jalassa eikä ole koskaan futistreeneissä käynyt, on se parempi kuin käyttää näitä pujottelukeppeinä ennen pallon maaliin kuljettamista ja häviön naamaan hieraisemista.

Tämmöiseltä on jäänyt jotain tärkeää jalkapallosta ymmärtämättä ja vähän eipäilen pelaako edes oikeista syistä. Peliä pitää rakastaa enemmän kuin häviötä vihata.

[Sokrateen puskumaali]

Kyllähän tuo oli haastavaa. Taisi siinä vanhemmatkin (minä mukana) jo jossain vaiheessa alkaa kyseinalaistamaan minä ja pallo meininkiä. Vanhempainilloissa herätti depattia vaikka valmentaja koitti jankuttaa että taktiikka tulee vasta silloin ja silloni. Ehkä ei pelattu 5vs5 vaiheessa mitään huippujengena vastaan kun silloin meni vielä, mutta tosiaan 8vs8-vaiheessa ero oli jo selvä. Oltiin jossain isommassa turnauksessa talvella. Me vanhemmat katottiin suu auki kun inter (vai oli vielä tunl ei muista) ja joku muu jengi pelasi jo todella hienosti. No kyllä se poikien peli rupesi jossain vaiheessa futikselta näyttämään, mutta ainakin vuosi tuli turpaan ihan kunnolla jengeiltä joita oli viety 5vs5 peleissä helpostikkin. Itse asiassa siirtymä 11vs11 vaiheessakin oli aluksi tervanjuontia, mutta se on vissiin normaalia.

Kunhan vaan pojat ei itse vaihda lajia jonnekin, missä kokevat itse pärjäävänsä paremmin ja turpaan ottaminen ei luo sellaisia negatiivisia fiiliksiä, että into loppuu ja rakkaus lajiin ei synny.

Voi olla että romantisoin. Silti väitän että nämä voitontahtoiset eivät saa pihapeleistä kaikkea irti, koska eivät ymmärrä että niissä voitto eivät ole maaleja vaan mahdollisuus kehittyä. Luulisi tämän herättävän ajatuksia. Nyt asiaa enemmän miettineenä väitän myös että kosketus palloon joka pitää sisällään havainnoinin, päätöksenteon ja toteutuksen on tuhat kertaa parempi kuin kosketus esim. riplauksessa. Uskon että kosketukset ja havainnointi ovat yhteydessä keskenään ja että kosketus yksin ei ole oikeastaan mitään ilman havainnointia, päätöstä ja toteutusta. Vaikka havainnoinnin, päätöksenteon ja toteutuksen kohteena olisi se Perttu joka on kentällä kroksit jalassa eikä ole koskaan futistreeneissä käynyt, on se parempi kuin käyttää näitä pujottelukeppeinä ennen pallon maaliin kuljettamista ja häviön naamaan hieraisemista.

Luulen, että aika harva sitä pelaa näitä pelejä kehittyäkseen vaan ihan vaan ilosta pelaamiseen. Se kehittyminen tulee sitten siinä sivussa. Riippuu Kroks-Pertun yrittämisestä ja myös taidoista, että ottaako tavallinen jalkapalloa pelaava poika hänet huomioon millään tavoin siinä pelissä. Jos hänen huomioimisensa johtaa 100% välittömästi huonoihin seuraamuksiin, niin melko nopeasti voittoa haluava poika lakkaa syöttämästä tälle tai luottaa häneen puolustuksellisissa asioissa millään tavoin.

En tiedä, että onko vain minulla kokemuksia sellaisista lapsista, joita tuodaan jalkapalloharjoituksiin ilmeisenä ajatuksena, että jotain liikunnallista pitää pari tuntia viikossa tehdä, mutta joilla kaikki liikunnallisuus on tukahdutettu ja joilla on vaikeus yksinkertaisesti liikkua ja löytää itsestään motivaatio liikkumiseen. Tällaisten lasten tuominen jalkapallomaailmaan niin, että heille syntyy halu pelaamiseen ja motoriset kyvyt siihen pelaamiseen, vaatii mielestäni juuri sellaista varjelemista oikealla tavalla, että he eivät lopeta sitä asiaa liian ylivoimaisena. Heidät pitää saada rakastumaan siihen lajiin myös vaikka niiden myönteisten kokemusten luominen voi olla hyvin hankalaa kun koko muu lauma on niin paljon edellä. Tämä on ruohonjuuritasolla sitä heikoista välittämistä mielestäni.

Tämmöiseltä on jäänyt jotain tärkeää jalkapallosta ymmärtämättä ja vähän eipäilen pelaako edes oikeista syistä. Peliä pitää rakastaa enemmän kuin häviötä vihata.

Minulle on käytännössä kaksi eri peliä. On jalkapallon pelaaminen aito voittaminen mielessä ja sitten jalkapallon pelaaminen "niin että kaikilla on kivaa". Minä rakastan tuota ensimmäistä peliä itse ja tuohon jälkimmäiseen olen usein vastannut, että jos pelataan niin että kaikilla on kivaa, niin minulla ei ole enää kivaa. En minä häviötä vihaa oikeastaan ollenkaan vaan vihaan sitä, että ei pelata edes semitosissaan. Siinä on nyanssiero.

[KVilho]

Kunhan vaan pojat ei itse vaihda lajia jonnekin, missä kokevat itse pärjäävänsä paremmin ja turpaan ottaminen ei luo sellaisia negatiivisia fiiliksiä, että into loppuu ja rakkaus lajiin ei synny.

Luulen, että aika harva sitä pelaa näitä pelejä kehittyäkseen vaan ihan vaan ilosta pelaamiseen. Se kehittyminen tulee sitten siinä sivussa. Riippuu Kroks-Pertun yrittämisestä ja myös taidoista, että ottaako tavallinen jalkapalloa pelaava poika hänet huomioon millään tavoin siinä pelissä. Jos hänen huomioimisensa johtaa 100% välittömästi huonoihin seuraamuksiin, niin melko nopeasti voittoa haluava poika lakkaa syöttämästä tälle tai luottaa häneen puolustuksellisissa asioissa millään tavoin.

En tiedä, että onko vain minulla kokemuksia sellaisista lapsista, joita tuodaan jalkapalloharjoituksiin ilmeisenä ajatuksena, että jotain liikunnallista pitää pari tuntia viikossa tehdä, mutta joilla kaikki liikunnallisuus on tukahdutettu ja joilla on vaikeus yksinkertaisesti liikkua ja löytää itsestään motivaatio liikkumiseen. Tällaisten lasten tuominen jalkapallomaailmaan niin, että heille syntyy halu pelaamiseen ja motoriset kyvyt siihen pelaamiseen, vaatii mielestäni juuri sellaista varjelemista oikealla tavalla, että he eivät lopeta sitä asiaa liian ylivoimaisena. Heidät pitää saada rakastumaan siihen lajiin myös vaikka niiden myönteisten kokemusten luominen voi olla hyvin hankalaa kun koko muu lauma on niin paljon edellä. Tämä on ruohonjuuritasolla sitä heikoista välittämistä mielestäni.

Minulle on käytännössä kaksi eri peliä. On jalkapallon pelaaminen aito voittaminen mielessä ja sitten jalkapallon pelaaminen "niin että kaikilla on kivaa". Minä rakastan tuota ensimmäistä peliä itse ja tuohon jälkimmäiseen olen usein vastannut, että jos pelataan niin että kaikilla on kivaa, niin minulla ei ole enää kivaa. En minä häviötä vihaa oikeastaan ollenkaan vaan vihaan sitä, että ei pelata edes semitosissaan. Siinä on nyanssiero.

Ei kai futiksessa yhtä oikeaa vastausta ole. Hieno laji jota voi katsella monesta eri kantista, monella eri tavalla.

Itse näen että rakkauden lajiin pitää syntyä jostain muusta kuin voittamisesta. Häviämisestä ei tarvitse pitää, mutta rakkautta lajiin pitää olla enemmän kuin vihaa häviöön.

Kentällä pitää havannoida paljon eri muuttujia, ei vain niitä kenelle syötetään.

Voittaminen on kyllä myös tavoittelemisen arvoinen asia, mutta pihapeleissä ei välttämättä kuitenkaan. Oman näkemykseni mukaan lapsi joka pelkää häviämistä menettää todella paljon laatua omalla ajalla treenaamisesta, joka on todennäköiseseti 2/3 "treeniarjesta".

Mahtavia ajatustenvaihtoja nämä ja kiitoksia rehellisistä vastauksista. Aika paljonhan näissä keskusteluissa on myös väärinkäsitystä, mutta siitä huolimatta olen paljon saanut ajattelimsen aiheeta ja ehkäpä löytänyt syitäkin tiettyihin asioihin.

Itse näen tämän voittamisen painottamisen täysin väärissä paikoissa (siis omasta mielestäni) selittävänä tekijänä tietyille Suomijalkapallon ongelmille.

[Sokrateen puskumaali]

Ei kai futiksessa yhtä oikeaa vastausta ole. Hieno laji jota voi katsella monesta eri kantista, monella eri tavalla.

Itse näen että rakkauden lajiin pitää syntyä jostain muusta kuin voittamisesta. Häviämisestä ei tarvitse pitää, mutta rakkautta lajiin pitää olla enemmän kuin vihaa häviöön.

Minusta sinä et nyt lukenut vastaustani. Minä ymmärrän mitä sanot, mutta yritin kertoa sinulle, ettei se häviön vihaaminen ole se juttu vaan se, että ei pidä passiivisesta pelailusta ilman voittamisen halua. Sitä rakastaa voitosta kamppailua.

Voittaminen on kyllä myös tavoittelemisen arvoinen asia, mutta pihapeleissä ei välttämättä kuitenkaan. Oman näkemykseni mukaan lapsi joka pelkää häviämistä menettää todella paljon laatua omalla ajalla treenaamisesta, joka on todennäköiseseti 2/3 "treeniarjesta".

Paradoksaalista kyllä, niin minun mielestäni se vähemmän kilpailuviettinen lapsi on se joka usein pelkää sitä häviämistä ja haluaa siksi muuttaa sen pelaamisen ei niin vakavasti otettavasi, jotta ei joudu käsittelemään sitä häviämistä. Yleensä tämä vielä yhdistyy ihmisiin, joille on aina annettu positiivista palautetta olivat he tehneet asiat sitten kuinka surkeasti tahansa. Heille syntyy vääristynyt ego, missä silkkihansikkain on (tavallaan hyvää tarkoittaen ja vahingossa) kätilöity ajatus siitä, että kaikki vajavaisuudet ovat kauheita asioita. Siksi havaitessaan olevansa edes vähän huonoja jossain he pyrkivät väistämään tämän kokemuksen.

Kilpailuhenkinen ihminen, jonka egoa ei ole pönkitetty valheellisesti, taas saa tappioista vaan lisää yrittämistä ja virtaa omaan kehitystahtoonsa. Ei hän ahdistu ajatuksesta, että on jossain huono. Hän haluaa parantua, jotta voittaisi. Hän ei pelkää häviötä vaan on valmis häviämään tuhansia kertoja ollakseen sitten joskus parempi. Toki sellainen kilpailuvietillä varustettu persoona, jonka egoa on myös valheellisesti suojeltu tappioilta voi olla surullinen tapaus, mutta urheilussa sellainen voi olla aika vaikeata ylläpitää, koska tappioita tulee tasaisesti kaikille yleensä. Sellainen saattaa vaihtaa kiinnostuksensa aiheita tasaisesti, jos ei pysty olemaan paras jossain.

Tämän vuoksi pidän sitä aikuisten ajattelumaailmaa, että lapsille pitää koko ajan kertoa positiivisia asioita ja suojella näitä epäonnistumisen tunteilta, suurena virheenä. Se kasvattaa lapset hauraiksi ja kykenemättömäksi kilpailemaan ilman pelkoa. Tällä en tarkoita sitä, että pitäisi myöskään murskata sitä orastavaa itseluottamusta tai osaamisen kokemuksia. Mutta tästä huolimatta, on oltava järkevä keskitie siinä kasvatuksessa, jotta lapsesta kasvaa hyvällä itsetunnolla varustettu rohkea persoona.

Mahtavia ajatustenvaihtoja nämä ja kiitoksia rehellisistä vastauksista. Aika paljonhan näissä keskusteluissa on myös väärinkäsitystä, mutta siitä huolimatta olen paljon saanut ajattelimsen aiheeta ja ehkäpä löytänyt syitäkin tiettyihin asioihin.

Itse näen tämän voittamisen painottamisen täysin väärissä paikoissa (siis omasta mielestäni) selittävänä tekijänä tietyille Suomijalkapallon ongelmille.

Hyvä että keskustelussa on positiivisia puolia edes jollekin. Itse näen Suomijalkapallon ongelmat päinvastoin juuri siinä, että Suomessa on sellainen kulttuuri, missä voittamista ei painoteta (pikemminkin pyritään häivyttämään) oikein missään. Tästä meillä on mielestäni ihan tieteellistä näyttöäkin. Se johtaa sitten juuri em. mekanismin kautta heikolla resilienssillä varustettuihin pelaajiin, jotka liikaa pelkäävät tappioita ja eivät kestä riittävällä tavoin vastoinkäymisiä, kuten vaikka kilpajoukkueesta tiputtamisia.

[KVilho]

Minusta sinä et nyt lukenut vastaustani. Minä ymmärrän mitä sanot, mutta yritin kertoa sinulle, ettei se häviön vihaaminen ole se juttu vaan se, että ei pidä passiivisesta pelailusta ilman voittamisen halua. Sitä rakastaa voitosta kamppailua.

Paradoksaalista kyllä, niin minun mielestäni se vähemmän kilpailuviettinen lapsi on se joka usein pelkää sitä häviämistä ja haluaa siksi muuttaa sen pelaamisen ei niin vakavasti otettavasi, jotta ei joudu käsittelemään sitä häviämistä. Yleensä tämä vielä yhdistyy ihmisiin, joille on aina annettu positiivista palautetta olivat he tehneet asiat sitten kuinka surkeasti tahansa. Heille syntyy vääristynyt ego, missä silkkihansikkain on (tavallaan hyvää tarkoittaen ja vahingossa) kätilöity ajatus siitä, että kaikki vajavaisuudet ovat kauheita asioita. Siksi havaitessaan olevansa edes vähän huonoja jossain he pyrkivät väistämään tämän kokemuksen.

Kilpailuhenkinen ihminen, jonka egoa ei ole pönkitetty valheellisesti, taas saa tappioista vaan lisää yrittämistä ja virtaa omaan kehitystahtoonsa. Ei hän ahdistu ajatuksesta, että on jossain huono. Hän haluaa parantua, jotta voittaisi. Hän ei pelkää häviötä vaan on valmis häviämään tuhansia kertoja ollakseen sitten joskus parempi. Toki sellainen kilpailuvietillä varustettu persoona, jonka egoa on myös valheellisesti suojeltu tappioilta voi olla surullinen tapaus, mutta urheilussa sellainen voi olla aika vaikeata ylläpitää, koska tappioita tulee tasaisesti kaikille yleensä. Sellainen saattaa vaihtaa kiinnostuksensa aiheita tasaisesti, jos ei pysty olemaan paras jossain.

Tämän vuoksi pidän sitä aikuisten ajattelumaailmaa, että lapsille pitää koko ajan kertoa positiivisia asioita ja suojella näitä epäonnistumisen tunteilta, suurena virheenä. Se kasvattaa lapset hauraiksi ja kykenemättömäksi kilpailemaan ilman pelkoa. Tällä en tarkoita sitä, että pitäisi myöskään murskata sitä orastavaa itseluottamusta tai osaamisen kokemuksia. Mutta tästä huolimatta, on oltava järkevä keskitie siinä kasvatuksessa, jotta lapsesta kasvaa hyvällä itsetunnolla varustettu rohkea persoona.

Hyvä että keskustelussa on positiivisia puolia edes jollekin. Itse näen Suomijalkapallon ongelmat päinvastoin juuri siinä, että Suomessa on sellainen kulttuuri, missä voittamista ei painoteta (pikemminkin pyritään häivyttämään) oikein missään. Tästä meillä on mielestäni ihan tieteellistä näyttöäkin. Se johtaa sitten juuri em. mekanismin kautta heikolla resilienssillä varustettuihin pelaajiin, jotka liikaa pelkäävät tappioita ja eivät kestä riittävällä tavoin vastoinkäymisiä, kuten vaikka kilpajoukkueesta tiputtamisia.

Ymmärrän. Mutta jos kaikki on voitosta kamppailua, niin onko se aina hyvä juttu? Onko voitosta kamppailu ainut tapa olla hyvä jossain? Väitän että tämä ei ole joko/tai homma, eli kyllä lapsikin osaa erottaa milloin otetaan miltäkin kannalta.

Kyllä. Semmoisiakin tapauksia tiedän (tunnistan esimerkiksi itsessäni ainakin osittain näitä piirteitä) että pelko häviämisestä nostaa rimaa lähteä kilpailemaan / laittaa itseään likoon.

Sekään ei haittaa mitään että saa voittamisesta lisäboostia, mutta se ei vaan saa olla ainut tapa innostua. Voisiko joku päästä flow-tilaan, korkeimman suorituskyvyn tasoon ihan vaan silla että nauttii tekemisestä?

Osittain tässä on taustalla varmasti se että oma otos on kovin kapea ja voihan olla että kaikki on siitäkin kiinni minkälaisiin luonteisiin ja persooniin toiminnassa törmätään.

Itsellä ei vaan ole semmoista kuvaa että kilpailutilanteita, karvaita tappioita ja joskus makeita voittojakin, ole ollut tarjolla tarpeeksi. Sanoisin että todella kovaa kilpailuttamista ollut, varsinkin toisen pojan porukassa ihan pienestä asti. Eihän se tosiaan koko maan keskiarvoa kerro.

Jos voittamisen halu ohjaa kaikkea tekemistä käy se raskaaksi itselle ja kaikille lähellä oleville.

Esim. meidän kaveri ei ollut se joka väänsi itkupotkuraivarit hävityn pelin jälkeen. Isoimmat itkut (ja aika lailla ainoat) on tulleet kun yksi valmentaja eräänlaisena opetuksena / kurinpalautuksena (tämä opetus meni kyllä pieleen, mutta ei siitä sen enempää) päätti että muutama poika ei päässyt pelaamaan 1. pelissä, erittäin paljon odotetutssa turnauksessa.

Viime kaudella pojat oli mukana sarjassa, jossa tuli köniin oikein kunnolla joka kerta. Virhearvio valmennusjohdolta. Silti pidän pahana että pojat eivät halunneet paria viimeistä peliä pelata, kun coronatilanne sen salli. Valmennusjohto päätti jättää pelit pelaamatta.

Itse pidän tätä pahana. Sen pelin pitäisi olla se juttu. Toissijaista on se tuleeko turpaan vai ei. Jokainen peli on oppimistilanne ja pelaamisesta pitäisi nauttia, tuli turpiin tai ei. No tässä suhteessa olen varmaan vähän erilainen nuori

edit: keskustelu sinällään positiivinen, vaikkei  itse asia olisikaan ...

[Sokrateen puskumaali]

Ymmärrän. Mutta jos kaikki on voitosta kamppailua, niin onko se aina hyvä juttu? Onko voitosta kamppailu ainut tapa olla hyvä jossain? Väitän että tämä ei ole joko/tai homma, eli kyllä lapsikin osaa erottaa milloin otetaan miltäkin kannalta.

Yksilön kannalta se ainakin on, koska silloin se on mukavaa ja rentouttavaa. Luulen, että voitosta kamppailu on melkein ainut tie olla todella hyvä, melko hyväksi pääsee ilman jatkuvaa kamppailuakin. Olen samaa mieltä, että kamppailussa on aste-eroja, toisinaan tehdään enemmän ja toisinaan vähemmän. Tarkoitan ehkä sitä, että kilpailuviettisestä kivaa on vain kun se kamppailun intensiteetti ylittää jonkun tietyn kynnyksen.

Jos se ei ole kivaa jostain joka ei ole kilpailuviettinen, niin sitten ilmeisesti on valittavana vain jomman kumman pettymys. Jos valitaan niiden vähäisen kilpailuvietin omaavien mukavuus, niin johtaako se mihinkään hyvään urheilun kannalta?

Sekään ei haittaa mitään että saa voittamisesta lisäboostia, mutta se ei vaan saa olla ainut tapa innostua. Voisiko joku päästä flow-tilaan, korkeimman suorituskyvyn tasoon ihan vaan silla että nauttii tekemisestä?

Minusta tuntuu siltä, että se voittaminen ei ole edes se innostumisen lähde vaan se kamppailu voitosta itsessään. Silloin vastaus on kyllä ja ei. Tavallaan kilpailemisesta ei voi nauttia sillä syvällä tavalla ellei se voittamisen halu ole hyvin voimakas. Silloin kilpaileminen saattaa näyttäytyä selviytymistaistelulta ja epäonnistumisen välttelyltä. Kilpailuviettiselle ihmiselle se voittamiseen pyrkivä toiminta on samanlaista itsensä toteuttamista kuin tanssiminen tai musisoiminen jollekin toiselle.

Jos voittamisen halu ohjaa kaikkea tekemistä käy se raskaaksi itselle ja kaikille lähellä oleville.

Ei välttämättä. Mielestäni lähinnä niille, jotka ahdistuvat tappion ajatuksesta ja ylipäätänsä kilpailemisesta. Ymmärrän kyllä, että voittamista kovasti haluava, varsinkin kypsymättömänä, saattaa olla huono häviäjä ja se on välillä vähän raskasta tai jos ei itsellä ole samaa nautintoa voimakkaasta kilpailusta, niin se toisten voitonjano saattaa ahdistaa.

Itse pidän tätä pahana. Sen pelin pitäisi olla se juttu. Toissijaista on se tuleeko turpaan vai ei. Jokainen peli on oppimistilanne ja pelaamisesta pitäisi nauttia, tuli turpiin tai ei. No tässä suhteessa olen varmaan vähän erilainen nuori

edit: keskustelu sinällään positiivinen, vaikkei  itse asia olisikaan ...

Minä näen sen vähän niin kuin sinäkin, aika lähellä ovat ajatuksemme viime kädessä. Voimakkaasti kilpailuviettinen ihminen voi nauttia pelaamisesta oli lopputulos mikä tahansa, mutta ei minkälaisesta pelaamisesta tahansa. Kilpailuviettinen pelaaja nauttii nimenomaan siitä voittamiseen pyrkivästä pelaamisesta eikä mistä tahansa kevyestä pelailusta. Heillä usein toiminta nopeasti eskaloituukin vaikka joku muu yrittää alkuun esittää, että pelataan vaan ihan huvikseen.

[KVilho]

Yksilön kannalta se ainakin on, koska silloin se on mukavaa ja rentouttavaa. Luulen, että voitosta kamppailu on melkein ainut tie olla todella hyvä, melko hyväksi pääsee ilman jatkuvaa kamppailuakin. Olen samaa mieltä, että kamppailussa on aste-eroja, toisinaan tehdään enemmän ja toisinaan vähemmän. Tarkoitan ehkä sitä, että kilpailuviettisestä kivaa on vain kun se kamppailun intensiteetti ylittää jonkun tietyn kynnyksen.

Jos se ei ole kivaa jostain joka ei ole kilpailuviettinen, niin sitten ilmeisesti on valittavana vain jomman kumman pettymys. Jos valitaan niiden vähäisen kilpailuvietin omaavien mukavuus, niin johtaako se mihinkään hyvään urheilun kannalta?

Minusta tuntuu siltä, että se voittaminen ei ole edes se innostumisen lähde vaan se kamppailu voitosta itsessään. Silloin vastaus on kyllä ja ei. Tavallaan kilpailemisesta ei voi nauttia sillä syvällä tavalla ellei se voittamisen halu ole hyvin voimakas. Silloin kilpaileminen saattaa näyttäytyä selviytymistaistelulta ja epäonnistumisen välttelyltä. Kilpailuviettiselle ihmiselle se voittamiseen pyrkivä toiminta on samanlaista itsensä toteuttamista kuin tanssiminen tai musisoiminen jollekin toiselle.

Ei välttämättä. Mielestäni lähinnä niille, jotka ahdistuvat tappion ajatuksesta ja ylipäätänsä kilpailemisesta. Ymmärrän kyllä, että voittamista kovasti haluava, varsinkin kypsymättömänä, saattaa olla huono häviäjä ja se on välillä vähän raskasta tai jos ei itsellä ole samaa nautintoa voimakkaasta kilpailusta, niin se toisten voitonjano saattaa ahdistaa.

Minä näen sen vähän niin kuin sinäkin, aika lähellä ovat ajatuksemme viime kädessä. Voimakkaasti kilpailuviettinen ihminen voi nauttia pelaamisesta oli lopputulos mikä tahansa, mutta ei minkälaisesta pelaamisesta tahansa. Kilpailuviettinen pelaaja nauttii nimenomaan siitä voittamiseen pyrkivästä pelaamisesta eikä mistä tahansa kevyestä pelailusta. Heillä usein toiminta nopeasti eskaloituukin vaikka joku muu yrittää alkuun esittää, että pelataan vaan ihan huvikseen.

Varmaan tässä on suurin heitto siinä miten käsitteen 'kilpailuvietti' ymmärrämme.

En niinkään sanoisi että kilpailuvietti olisi muita haittaava tekijä, jos se ei johda huonoon käytökseen muita kohtaan tmv. Enemmän tässä on kyse siitä miten olen huomannut että tietyt vahvalla kilpailuvietilla varustetut jannut menettää paljon mm. näissä pihapeleissä. Toisaalta sun kuvaamasi kilpailuvietti ei aivan samalta kuullosta mitä itse todistanut.

Sanotaan että tämmöinen kilpailuviettinen 13-15 vuotias pelaa vaikka pari vuotta nuorempien kanssa. Itse ymmärsin luetusta (mikä ei aina niin hyvää mulla) että on OK jos tämmöinen kilpailuviettinen ei pihapeleissä syötä heikommille koska voitto tulee helpommin itse kun kuljettelee palloa maaliin. Itse taas näen että pelaajan oman kehittymisen kannalta ja muiden huomioon ottamisen näkökulmasta (itse näen tämän osaksi jalkapallon syvintä olemusta) ei pelkästää ole oikein vaan myös pelaajan kehittymisen kannalta parempi, jos pelaaminen on vuorovaikutteista.

Ei ole kyllä semmoista oloa tullut että ne kilpailuviettisimmät mitenkään ahdistaisi ketään. Enemmän ehkä sitä ihmettelen miten valmentajat näkevät tämän tempperamentin ainoaksi oikeaksi.

[Skylark]

Mm. Liisa Keltikangas-Järvinen on kirjoittanut paljon lasten temperamentin vaikutuksesta koulumenestykseen. Aurinkoiset, ulospäin suuntautuneet lapset menestyvät ujoja ja hiljaisia paremmin. Osalle lapsista on ihan luontaista olla luokassa paljon äänessä ja osallstua, osalle ei. Opettajiksi valikoituu sosiaalisia,ulospäin suuntautuneita ihmisiä, usein naisia, ja heillä on osittain varmaan tiedostamatonkin tapa suosia itsensä kaltaisia lapsia. Huolimatta siis siitä, että heillä on pedagogista osaamista, psykologian opintoja, teoriapohjaa. Veikkaanpa, että sama pätee jalkapalloon.

Jos ja kun luokalla on hyvin erilaisia lapsia, opettaja joutuu jatkuvasti reflektoimaan opettamistaan, kehittämään sitä sellaiseksi, että saa luokan mukaansa. Jos luokka on meluisa ja keskittyy huonosti, opettaja syyttää itseään ja pyrkii parantamaan opetustaan. Tällaisessa tilanteessa futisvalmentaja nakkaa osan porukasta haaste- tai harrastepuolelle isävalmentajien hellään hoivaan ja keskittyy itse siihen porukkaan, jonka saa keskittymään. Tuntematta varmaan suurempia tunnontuskia tai riittämättömyyttä ja miettimättä sekuntiakaan oman valmennuksensa laatua ja omaa toimintaansa.

Täytyy sanoa, että onhan tämä aikamoista touhua ja melkoinen viidakko. Jonkinlainen OPS pitäisi touhussa vähintään olla. Palloliiton ohjeistus näyttää olevan lähinnä hurskaita toiveita. Seuraako kukaan, miten niitä seuroissa toteutetaan?

[KVilho]

Mm. Liisa Keltikangas-Järvinen on kirjoittanut paljon lasten temperamentin vaikutuksesta koulumenestykseen. Aurinkoiset, ulospäin suuntautuneet lapset menestyvät ujoja ja hiljaisia paremmin. Osalle lapsista on ihan luontaista olla luokassa paljon äänessä ja osallstua, osalle ei. Opettajiksi valikoituu sosiaalisia,ulospäin suuntautuneita ihmisiä, usein naisia, ja heillä on osittain varmaan tiedostamatonkin tapa suosia itsensä kaltaisia lapsia. Huolimatta siis siitä, että heillä on pedagogista osaamista, psykologian opintoja, teoriapohjaa. Veikkaanpa, että sama pätee jalkapalloon.

Jos ja kun luokalla on hyvin erilaisia lapsia, opettaja joutuu jatkuvasti reflektoimaan opettamistaan, kehittämään sitä sellaiseksi, että saa luokan mukaansa. Jos luokka on meluisa ja keskittyy huonosti, opettaja syyttää itseään ja pyrkii parantamaan opetustaan. Tällaisessa tilanteessa futisvalmentaja nakkaa osan porukasta haaste- tai harrastepuolelle isävalmentajien hellään hoivaan ja keskittyy itse siihen porukkaan, jonka saa keskittymään. Tuntematta varmaan suurempia tunnontuskia tai riittämättömyyttä ja miettimättä sekuntiakaan oman valmennuksensa laatua ja omaa toimintaansa.

Täytyy sanoa, että onhan tämä aikamoista touhua ja melkoinen viidakko. Jonkinlainen OPS pitäisi touhussa vähintään olla. Palloliiton ohjeistus näyttää olevan lähinnä hurskaita toiveita. Seuraako kukaan, miten niitä seuroissa toteutetaan?

Tämäpä. Joku oppii lukella, joku näkemällä, joku tekemällä jne. Opettajat (varsinkin nämä "haukionkala 10-tyttöjä" olleet opet) kuitenkin arvostavat vain oppilaita jotka oppivat samalla lailla kuin itse.

Valmennuksessa sama. Jos junnu ei tee töitä ikenet veressä, niin sitten ei voi tulla mitään.

[Nuorenanätti]

Jonkinlainen OPS pitäisi touhussa vähintään olla.

Jalkapallon OPS: http://www.ops.fi/

Sorry, oli pakko olla oppimishäiriöinen ja keskittymiskyvytön kolmosketjun ongelmalapsi.

Hyvää keskustelua, jatkakaa.

[Sokrateen puskumaali]

Varmaan tässä on suurin heitto siinä miten käsitteen 'kilpailuvietti' ymmärrämme.

Ei ole kyllä semmoista oloa tullut että ne kilpailuviettisimmät mitenkään ahdistaisi ketään. Enemmän ehkä sitä ihmettelen miten valmentajat näkevät tämän tempperamentin ainoaksi oikeaksi.

Saattaa olla. Itse voimakkaan kilpailuvietin omaavana ihmisenä vaan välillä tuntuu, että sitä ei osata ihan oikein ymmärtää niiden toimesta, joilla sitä ei itsellään ole. Nähdään vaan tuo ulkoinen tavoite, ei sitä että miksi se on niin kova tavoite.

En tiedä, että onko sellainen temperamentti ainut oikea, mutta onhan sillä tutkitustikin selkeä positiivinen korrelaatio jos ajattelee ammattilaiseksi pääsyä. Eikä kyseessä ole mikään valmentajien valintojen luoma itseään ruokkiva ennuste vaan sillä mentaalisella asennoitumisella on ihan älyttömästi merkitystä niin pelissä kuin kehittymisessäkin.

Mielestäni suomalaiset valmentajat ovat jalkapallossa viime aikoina suosineet oikeastaan liikaa teknisesti taitavia pelaajia niiden sijaan, jotka ovat temperamentiltaan kilpailullisia, mutta taidoiltaan vielä vähäisempiä. Tästä täälläkin usein itkua kun suositaan liikaa isoja ja fyysisiä pelaajia, mikä viittaa monen ajattelutapaan siitä, että vain tekninen taito on merkittävä ennuste tulevan kannalta. Tällä en tarkoita sitä, että kannattaisi vain fyysisesti ja henkisesti oikeanlaisia suosia.

Tämäpä. Joku oppii lukella, joku näkemällä, joku tekemällä jne. Opettajat (varsinkin nämä "haukionkala 10-tyttöjä" olleet opet) kuitenkin arvostavat vain oppilaita jotka oppivat samalla lailla kuin itse.

Valmennuksessa sama. Jos junnu ei tee töitä ikenet veressä, niin sitten ei voi tulla mitään.

Keltinkangas-Järvinen on yksi harvoja ihan fiksuja suomalaisia näistä asioista kirjoittavia, mutta ihmettelen hieman, että valikoituuko tosiaan opettajiksi ekstroverttejä henkilöitä nykyään. No se on sivupolku. Varmasti valmentajien käsityksissä on myös subjektiivisia seikkoja, mutta käsitellääs tuota ikenet veressä hommaa.

Työteliäisyys tai sellainen ahkeruus ei aina korreloi voitontahdon kanssa. Optimaalisesti kyllä, mutta on myös niitä, jotka ovat tavallaan vähän laiskoja, mutta tajuttoman kilpailullisia. Heille harjoituksissa pitää yleensä saada harjoitteeseen vastus, että tekevät kunnolla. Peleissä heidän suorituskykynsä on kilpailullisuudesta johtuen myös parempi kuin mitä kaikki pelaamiseen tarvittavat taidon osa-alueet analysoituna voisi olla ennusteena. Tällaisen pelaajan ohjaaminen siihen, että kokee harjoittelun ja pelaamisen paranemisen välillä olevan syy ja seuraussuhde on minusta erittäin tärkeää valmentajalle ja pelaajalle.

Kilpailullinen pelaaja näkyy parhaiten juuri sellaisissa pallonmenetystilanteissa. Silloin se raivo, millä se pallo otetaan takaisin, viittaa siihen kuin se pallon riisto olisi ollut henkilökohtainen loukkaus ja joskus sääntöjen rajamailla se pallo hankitaan takaisin. Erittäin arvokas ominaisuus mielestäni pelaajalla.

Toisaalta taas ahkera ja valmentajan kaikki ohjeet kirjaimellisesti toteuttava pelaaja saattaa olla pelitilanteissa luontaisesti liian vaisu. Tällaisen pelaajan kohdalla pitää pyrkiä saamaan hänestä se kilpailullisuus esiin. Ei riitä, että annetaan kaikkensa pelissä vaan niiden pelitekojen pitää olla muutakin kuin tunnollista suorittamista. Tätä on vaikea selittää, mutta välillä minusta tuntuu, että taitavatkin pelaajat tekevät asioita kentällä välillä niin, että siitä puuttuu sellainen oikeanlainen verenhimo. Pitää haluta voittaa ja säälimättömästi tukahduttaa vastustajan tahto kentällä. Siinä oman joukkueen tahdon pakottamisessa kentällä vastustajan tahdon päälle on mielestäni paljon oppimista nykylasten tavassa pelata pallopelejä vaikka tämä määrittelyni ei ole välttämättä helposti ymmärrettävissä.

Jos ja kun luokalla on hyvin erilaisia lapsia, opettaja joutuu jatkuvasti reflektoimaan opettamistaan, kehittämään sitä sellaiseksi, että saa luokan mukaansa. Jos luokka on meluisa ja keskittyy huonosti, opettaja syyttää itseään ja pyrkii parantamaan opetustaan. Tällaisessa tilanteessa futisvalmentaja nakkaa osan porukasta haaste- tai harrastepuolelle isävalmentajien hellään hoivaan ja keskittyy itse siihen porukkaan, jonka saa keskittymään. Tuntematta varmaan suurempia tunnontuskia tai riittämättömyyttä ja miettimättä sekuntiakaan oman valmennuksensa laatua ja omaa toimintaansa.

En ole kovin ylpeä suomalaisten koulumetodien tasosta tänä päivänä. En niiden laadulla kehuskelisi. Niin keskiarvotulokset kuin kärkipään tulokset heikkenevät vuosi vuodelta. Lisäksi valmennuksen ja peruskouluopetuksen laadulla saattaa olla vähän eri laatukriteerit. Luulen, että kouluopetuksessa myös yliopistoihin olisi pyrkimässä taitavampia nuoria, jos keskityttäisiin enemmän niiden opettamiseen, jotka kykenevät keskittymään eikä niin voimakkaasti laitettaisi resursseja siihen toiseen porukkaan, mutta se ei taida olla kouluopetuksen laatukriteeri kuin korulauseissa. Joskus myös paras tapa saada ne keskittymiskyvyttömät jalkapallokentällä motivoitumaan on juuri se käänteinen psykologia, missä kenenkään ei ole pakko osallistua harjoitukseen jos ei siltä tunnu.

Mutta kyllä, joukkuehengen kannalta näitä vähän dystooppisia hylkäämisjuttuja ei kannata valmennuksessa tehdä. Usein se on myös se aloitteleva isävalmentaja, joka siihen eniten haksahtaa. Jos lapsi on joukkueessa, niin hänet pitää huomioida. Pitää vaan miettiä, että ottaako joukkue kaikkia jäsenikseen vai ottaako vain rajallisen määrän. Joukkueen jäsenyyden on merkittävä enemmän kuin tasoryhmän tms.

Se muuten mikä kiinnostaisi näissä analogioissa kouluopetukseen on se, että kun jalkapallossa usein kiistellään siitä, että pystyykö lahjakkuutta näkemään nuorena, niin mikä kokemus ja tieteellisempi analyysi on sieltä saatavissa? Itselläni on sellaiset muistikuvat koulumaailmasta, että ne jotka olivat ensimmäisellä luokalla hyviä matematiikassa olivat niitä jotka olivat hyviä myös lukiossa ja aika harvoin näihin tuli opettajien toimesta mitään konkreettista muutosta. Varmasti huonosta keskinkertaiseksi pystyttiin nostamaan työnteolla, se ei ollut ihmeellistä. Toki lukuaineet ja liikunta ei ole ihan yksi yhteen, mutta yleisellä tasolla kuitenkin kiinnostaa.

[Jortsukka]

Suurin ero SHA:ssa kun vertailtu eri maiden toimintaa on tämä kilpailullisuus. Suomessa siis tuo on hyvin matalalla pelaajilla ja sitä ei osata oikein edes ruokkia. Usein myös käsitetään Suomessa väärin ja se on pelkästään sitten ajatuksissa sitä että "voitetaan turnaus". Ulkomailla kun se esiintyy enemmänkin niin että jokainen tilanne halutaan voittaa. Suomessa myös voidaan sitten ruokkia enemmän sitä puolta että on hienoa kun pelaaja alkaa kiukuttelemaan kun ollaan häviöllä tai hävitty. Ulkomailla taas suhtaudutaan niin että jos hävitään, niin sen pitää harmittaa, jopa itkettää, mutta se pitää pystyä kanavoimaan niin että harjoitellaan enemmän ja yritetään vielä paremmin ensi kerralla.

Isoimmat erot myös kun mennään ulkomaille tulee aina kaksi asiaa mistä puhutaan:

1) Tempo, aina muualla on kovempi tempo
2) Kilpailullisuus, aina ulkomailla on kovempi kilpailu kaikesta. Oli se sitten pelipaikka, oli se harjoitusten joku kisa tai oli se 2.pallo keskityksen jälkeen.