Suomalainen juniorivalmennus tarvitsee ryhtiliikettä

[BrDead]

Vaikea laji. Monesti sanoisin että helpompi ratkaisu (perheissä) että lapsi menee toisen lajin pariin vapaa-ajallaan ja saa lisää liikkunnallisuutta/urheilullisuutta sitä kautta. Ei se voi haitaksi olla joskaan ei myöskään lisää lajitaitoa. Jos tykkää harjoitella jalkapalloa, niin tykkää siitä myös siksi että on joukkueurheilija (useimmiten) ja siksi yksin harjoitteleminen on niinkin vastenmielistä. Siksi mennää jääkiekkoon, salibandyyn....

Olen kuullut, että ennen vanhaan lapsilla oli KAVEREITA, joiden kanssa sinne pihalle mentiin pelaamaan. Ei tarvinnut pelata yksin. Nykymaailmassa lapset kai eristetään niin hyvin ympäristöstään, että kavereidenkin luokse pitää mennä isin autokuljetuksella, kun siellä ulkona on niitä kannabispiikkejä ja muita kauheuksia.

[Ricardo Leite]

Otetaan nyt kuvitteellinen esimerkki. 8-vuotias futarinalku, talvi, tammikuu, Lapin sivukylä, ulkona lunta 3 metriä, -27 astetta pakkasta, isä lappalainen, jota kiinnostaa vain porot. Lähimmät ohjatut futisharjoitukset 330 kilometrin päässä Rovaniemellä kerran viikossa. Omalla kylällä ohjattuja hiihtoharjoituksia 3 krt/vkossa. Alle 8-vuotiaiden futisjoukkueen valmentajana kiellätkö osallistumasta noihin hiihtoharjoituksiin?

No nyt mennään jo niin spesifiin esimerkkiin, etten tiedä millä vakavuudella tähän pitäisi vastata kun keskustellaan ymmärtääkseni hiukan suuremmista linjoista. Vaikka se yksittäinen perähelvetin ainoa jalkapallojuniorikin on toki arvokas jalkapalloilija siinä missä muutkin, niin en lähtisi yleiseen linjaukseen sellaista esimerkkiä mukaan ottamaan.

Ja tähän, kuten muillekin lukutaidottomille todetaan, etten valmentajana olisi vieläkään mitään kieltämässä, vaikka sellaisia sanoja olisitte suuhuni asettamassa. Vaan pyrkisin järjestämään enemmän aikaa lajin parissa ja kannustamaan harjoittelemaan yhä enemmän omalla ajalla ja kavereiden kanssa. Auttaisiko jos tuon tekstin tatuoisi vaikka J. Tukiaisin otsaan? Olisi jatkuvasti näkyvillä, eikä näitä tarvitsisi enää minuutin välein oikoa.

[Yourworstnightmare]

Olen kuullut, että ennen vanhaan lapsilla oli KAVEREITA, joiden kanssa sinne pihalle mentiin pelaamaan. Ei tarvinnut pelata yksin. Nykymaailmassa lapset kai eristetään niin hyvin ympäristöstään, että kavereidenkin luokse pitää mennä isin autokuljetuksella, kun siellä ulkona on niitä kannabispiikkejä ja muita kauheuksia.

Se on totta. Mutta ennen sellaisetkin kaverit pelaili ulkona joita ei niin paljoa palloilu kiinnostanut...ei vaan ollut oikein mitään muutakaan. Nykyään on nää tietokonepelit jne...

[Lenko]

Jonkin aikaa keskusteluja seuranneena olen vakuuttunut, että aika moni forumisti on saanut Laudaturin ylioppilakirjoitusten luetun väärinymmärtämisen kokeesta. Ei koske ketään yksilönä vaan ylipäätään forumin jatkuvaa tarttumista epäolennaisuuksiin, keskustelua ohi aiheen ja sanomisten tahatonta tai tahallista vääristelyä.

[drone]

Alla joitakin lisäyksiä aiemmin esittämääni junioriseuran toimintamalliin. Tässä on oletettu, että seuran toiminta olisi vakiintunut ja kannatusyhdistys olisi niin vakavarainen, että olisi resursseja "akatemiatoimintaan" ja varsinaiseen (miesten) edustusjoukkueeseen. Tässä voitaisiin alkaa varovaisesti puhua "huippupelaajien" kasvattamisesta.

Akatemia:
- sisäänotto n. 40-50 7-10-vuotiasta pelaajaa vuodessa pääsykokeiden perusteella
- n. kahden lukukauden erityisen tehovalmennuksen jälkeen loppukokeet (erikseen määritelty tasosuoritus), joiden perusteella valitaan pelaajat edustusjoukkueisiin
- toiminnan rahoittamiseksi lukukausimaksu

Suuntaa antava budjettiarvio: 500-600 k€/vuosi
- pelaajista saatavat siirtokorvaukset (40-50 %)  
- yhteistyösopimukset ja sponsorit (20 %) -> ei välttämättä käteistä rahaa, voi sisältää esim. harjoittelutiloihin liittyviä järjestelyjä
- jäsen- ja lukukausimaksut (20 %)
- lipputulot (5 %)
- avustukset (kunta, valtio) (5 %) (voi sisältää myös liikuntapaikkojen tarjoamista joukkueen käytöön etc.)

[Yourworstnightmare]

Mielenkiinnosta...

- Kuinka olette onnistuneet siinä, että nuoret/lapset leikkisivät enemmän omalla aikaa ja nimenomaan pallon kanssa? Miten nimenomaan kannustaa tähän ja saada siihen innostus käyntiin?
- Jos näin on onnistuttu niin miten? Itsekin miettinyt, että kuinka tässä onnistuisi paremmin...

- Onko tästä pidetty kirjaa mitenkään, että kuinka paljon lapset liikkuvat(pelaavat futista) ulkopuolella joukkueharjoittelun ja onko siihen saatu todistetusti minkäänlaista nousua joillakin keinoilla?

Vaikea laji. Monesti sanoisin että helpompi ratkaisu (perheissä) että lapsi menee toisen lajin pariin vapaa-ajallaan ja saa lisää liikkunnallisuutta/urheilullisuutta sitä kautta. Ei se voi haitaksi olla joskaan ei myöskään lisää lajitaitoa. Jos tykkää harjoitella jalkapalloa, niin tykkää siitä myös siksi että on joukkueurheilija (useimmiten) ja siksi yksin harjoitteleminen on niinkin vastenmielistä. Siksi mennää jääkiekkoon, salibandyyn....

Kellään ei siis mitään konkreettisia kokemuksia ja ajatuksia asian suhteen?

[mtontola]

Kellään ei siis mitään konkreettisia kokemuksia ja ajatuksia asian suhteen?

Käsittääkseni noita keinoja on listailtu myös näille sivuille aikaisemmin, mutta nyt nopeasti mieleen tulee ainakin: systemaattisuus (ts. tavoitteet ja kannustaminen, sekä valmennukselta, että vanhemmilta, pienet palkinnot esim. tietyn tuntimäärän täytyttyä viikoittain), pelaajien kilpaileminen keskenään (taas mahdolliset palkitsemiset), tapa saapua harjoituksiin aikaisemmin ja lähteä myöhemmin jolloin harjoitustapahtuma venyy oikealla tavalla (vaati toki tilaa) jne. Paras kuitenkin kun on kavereita jotka myös tykkäävät pelata keskenään, niin homma menee omalla painolla. Toki sitten on myös niitä, jotka haluavat hengailla pelaamisen varjolla ja aika menee kaikkeen muuhun kuin pienpeleihin, vaikka siellä kentällä maleksittaisiinkin. Mutta näin kai se menee. Maailma ei ole täydellinen.

Keskimäärin tavoitteellisen pelaajan tulisi pelata omalla ajalla yhtä paljon varmaan kuin joukkueharjoituksissa. Tämä voisi olla hyvä kannustin, joka viikko kun se tulee täyteen, pieni palkinto ainakin pienemmille pelaajille (tyyliin 8-v.). Jalkapallosta pitävät lapset pelaavat, kun heidät kannustetaan jo pienenä nimenomaan pelaamaan. Ei välttämättä tarvita mitään ulkoista motivaatiota. Ei kai siinä sen kummempaa. Toki, ei pidä pettyä jos jotain ei pelaaminen kiinnosta. Väkisin vääntämällä menee hommat pilalle. Lähtökohtaisesti toki myös, että pojat pelaavat, eivät vanhemmat. Vanhempien silmien alla jatkuvasti omaharjoittelu ilman että kyse siitä, että pojat pelaa ei välttämättä ole se paras tie pitemmän päälle. Homman on tultava sisältä loppujen lopuksi, oma halu ennen muuta. Jalkapallon on oltava nimenomaan pojan juttu, ei vanhemman tai valmentajan tai edes isävalmentajan.

[Lenko]

- Kuinka olette onnistuneet siinä, että nuoret/lapset leikkisivät enemmän omalla aikaa ja nimenomaan pallon kanssa?
- Jos näin on onnistuttu niin miten? Itsekin miettinyt, että kuinka tässä onnistuisi paremmin...

- Onko tästä pidetty kirjaa mitenkään, että kuinka paljon lapset liikkuvat(pelaavat futista) ulkopuolella joukkueharjoittelun ja onko siihen saatu todistetusti minkäänlaista nousua joillakin keinoilla?

Valmentamani joukkueen osalta omaehtoinen harjoittelu lisääntyi joukkueharjoituksia ja kisailua lisäämällä.

Lasten keskittymisjänne on aika lyhyt ja mielenkiinnon kohteita paljon. Pitkäjänteinen tavoitteellisuus ei tahdo 8-9 vuotiailta luonnistua. Jo viikko on pitkä aika. Riittävä, meille sopiva määrä oli neljä, joukkuetapahtumien määrä aiheutti sen, että jalkapallo alkoi pysyä kiinnostuksen kohteena päällimmäisenä ja innostus omaehtoiseen harjoitteluun jaksoi kantaa harjoituksesta toiseen.

Toinen esimerkki on erilaisten kilpailujen lisääminen harjoituksissa. Pojat ovat joka viikko, lähes joka harjoituksissa kisanneet jostakin - kuljetuksista, käännöksistä, laukauksista, jne. He osaavat jo odottaa, että treeneissä mitataan ja kisaillaan. Voittamista ei ole millään tavalla korostettu, mutta silti aika moni tahtoo olla parempi kuin kaverinsa, ja varsinkin parantaa omaa suoritustaan edellisestä kerrasta. Lisäksi jatkuva kisailu sopivan iloisessa ja rennossa hengessä poistaa kilpailutilanteista turhaa jännittämistä. Tähän kokonaisuuteen osana liittyvät myös taitokilpailulajit, jotka käytiin läpi ja mitattiin hyvissä ajoin ennen varsinaista tapahtumaa. Lapsille myös kerrottiin, että tällainen tapahtuma on tulossa ja siellä pääsee kisailemaan toisten joukkueiden lasten kanssa.

Omaehtoisen harjoittelun määrää ei ole mitattu, mutta lasten puheissa ja tekemisessä sen voi hyvin todeta lisääntyneen.

Edit: Kehittymisen huomioiminen on muuten yksi tärkeä juttu. Kun näkee, että poika on kehittynyt, huomioi se. Kehu, kysele, ole kiinnostunut. Laita poika näyttämään mallisuoritus kaikille. Jätkä kasvaa sillä sekunnilla kymmenen senttiä. Joku muukin alkaa harjoitella omalla ajallaan.

[drone]

Keskimäärin tavoitteellisen pelaajan tulisi pelata omalla ajalla yhtä paljon varmaan kuin joukkueharjoituksissa. Tämä voisi olla hyvä kannustin, joka viikko kun se tulee täyteen, pieni palkinto ainakin pienemmille pelaajille (tyyliin 8-v.).

Viimeaikaiset tutkimustulokset antavat viitteitä siitä, että lopultakin nuori pelaajanalku käy sen kannustavimman ja samalla haastavimman kilpailun itsensä kanssa. Itsensä voittaminen, siinä on asian ydin.

Tämän ajattelun osuutta pitäisi ehdottomasti lisätä jalkapallovalmennuksessa sen kustannuksella, että pojat pannaan kisailemaan toisiaan vastaan (vaikka tämäkin tietenkin kuuluu lajiin).
Taitomerkkisuoritukset ovat toki kiistatta hyvä menetelmä. Ne ovat kuitenkin vähän "alkeellinen" ja epävirallinen väline. Pitäisikö kehittää jotain sellaista, joka kartuttaisi "ansioluetteloa"?
Jonkinlainen "kurssitutkinto", jossa pelaaja pannaan harjoittelemaan tietty "ohjelmisto" eli tietyt suoritteet tietyssä ajassa, antamaan näyte pelaamisestaan pelitilanteessa? Valmentajista koostuva lautakunta arvioimaan suorituksia. Arvosanat kansainvälisen vaatimustason pohjalta kehitetyn mitta-asteikon mukaan.

[Ricardo Leite]

No onhan tuossa asiaakin, mutta tuota viimeistä pelaajan pelisuoritusta tarkkailevaa lautakuntaa en kyllä ymmärtänyt edes vähän alusta. Onko siis nyt niin, ettei kentälle saisi mennä voittamaan ja toteuttamaan itseään, vaan siellä pitäisi suorittaa jotain vaadittuja temppuja, jota lautakunta silmä kovana tarkkailisi?

Olisiko se silloin mainitsemaasi itsensä voittamista? Jos jalkapalloa ei siis pelattaisi itselle ja joukkueelle vaan jollekin ulkopuoliselle tarkkailijalautakunnalle.

Eiköhän opeteta pojat tosiaan pelitilanteessa pelaamaan, eikä suorittamaan.

[mtontola]

Viimeaikaiset tutkimustulokset antavat viitteitä siitä, että lopultakin nuori pelaajanalku käy sen kannustavimman ja samalla haastavimman kilpailun itsensä kanssa. Itsensä voittaminen, siinä on asian ydin.

Tämän ajattelun osuutta pitäisi ehdottomasti lisätä jalkapallovalmennuksessa sen kustannuksella, että pojat pannaan kisailemaan toisiaan vastaan (vaikka tämäkin tietenkin kuuluu lajiin).
Taitomerkkisuoritukset ovat toki kiistatta hyvä menetelmä. Ne ovat kuitenkin vähän "alkeellinen" ja epävirallinen väline. Pitäisikö kehittää jotain sellaista, joka kartuttaisi "ansioluetteloa"?
Jonkinlainen "kurssitutkinto", jossa pelaaja pannaan harjoittelemaan tietty "ohjelmisto" eli tietyt suoritteet tietyssä ajassa, antamaan näyte pelaamisestaan pelitilanteessa? Valmentajista koostuva lautakunta arvioimaan suorituksia. Arvosanat kansainvälisen vaatimustason pohjalta kehitetyn mitta-asteikon mukaan.

en näe oikein syytä miksi jalkapallossa suoritettaisiin tutkintoja lautakunnan edessä. Jalkapallo on urheilua. Näyte pelitilanneosaamisesta on se jokainen peli. Sen lavastamiseen ei ole mitään syytä.

Kisailulla tarkoitetaan sitä, että vertaisryhmän toiminta motivoi myös pelaajia. Jos kaveri harjoittelee omalla ajalla, niin sitten myös itse haluaa. Vrt. ihmisluonto jne. Ei tarvitse kovin paljoa valmentaa, että tämän ymmärtää.

Mielestäni lenko kirjoitteli hyvin omakohtaisen kokemuksensa perusteella siitä miten joukkueen pelaajia saa motivoitua.

[drone]

Kisailulla tarkoitetaan sitä, että vertaisryhmän toiminta motivoi myös pelaajia.

Juuri tämän vuoksi joukkueen sisällä olisi hyvä olla "tutorjärjestelmä", jossa vanhemmat pelaajat näyttävät esimerkkiä nuoremmille ja ohjaavat tavoitteiden asettelussa.

Mutta edellisen viestini pointti oli, että usein se suurin kisailu käydään kuitenkin oman itsen kanssa. Tässä on yksi syy, miksi kehittymistavoitteiden tulee olla nuorelle pelaajalle kristallinkirkkaat. (Pätee muuten myös muilla elämänalueilla.)

EDIT: Ja lisäyksenä tähän, että niiden tavoitteiden toteutumista tulee seurata jollakin mittarilla. Tuo "lautakunta" oli pelkkä hihasta temmattu ajatus. Olen toki samaa mieltä siinä, että pelaamaanhan pelaajia kehitetään.

[koera]

Nyt mennään metsään. Kilpaurheilussa ja etenkin futiksessa mikään ei ole kehittävämpää kuin hiukan parempi vastustaja, oli se sitten 1vs1 -haastoharjoitus tai koko kentän peli. Suomalaisessa pehmeässä pedagogiikassa tehdään helposti se virhearvio, että kilpailu on jotenkin raakaa ja häviäminen epärohkaisevaa.

Häviämisen epärohkaiseva vaikutus syntyy lähinnä siitä kun aikuiset (valmentajat/vanhemmat) tulevat taputtelemaan häviäjän päätä ja sanomaan että hyvin meni, vaikka samaan aikaan luonnollinen tunnereaktio olisi motivaation kannalta ensiarvoisen tärkeä vitutus. Tuo vitutus nimittäin saattelee junnun pallon kanssa pihalle pienellä pakkasellakin. Nyt kuitenkin tuollaisella liiallisella päähäntaputtelulla laimennetaan vitutus ja luodaan vääristynyt suhde häviämiseen: kun noita fiiliksiä ei ole nuoresta asti käsitelty kunnolla, häviämisestä saattaa muodostua suurikin peikko.

Aiemmin helmasyntinä oli toisaalta voittamisen ylikorostaminen: virheen tehnyt pelaaja otetaan kentältä pois, pelataan tuloksesta räiskimällä pitkää ja syytetään dumaria häviöstä myöntämättä vastustajan olleen yksinkertaisesti parempi. Myös tällaisella lähtestymistavalla luodaan kilpailemiseen vääristynyt, suorituskeskeinen ja epäjohdonmukainen suhde.

Pääpointtina tässä on se että junnun on itse annettava luoda suhtautumisensa häviämiseen ja voittamiseen, suuressa ja pienessä mittakaavassa. Toki ison matsin mokannutta kaveria pitää tukea ja esim. treeneissä onnistumisia palkita. Samoin pelaajien keskinäisessä kommunikaatiossa kaikenlainen kuittailu pitää olla kategorisesti kielletty. Mutta jos tuon epäonnistumisen vitutuksen laimentaa vähättelemällä sitä ja vähentämällä kilpailutilanteita treeneissä, tulee myös samalla poistaneeksi voittamisen suurimman euforian.
 

[drone]

Mutta jos tuon epäonnistumisen vitutuksen laimentaa vähättelemällä sitä ja vähentämällä kilpailutilanteita treeneissä, tulee myös samalla poistaneeksi voittamisen suurimman euforian.

Eiköhän suomalaista ole vituttanut jo ihan riittävästi tässä menneiden vuosisatojen aikana.
On nähty, mihin se urheilussa johtaa. Siihen, että ei saada paikoista maaleja, kun pokka ei pidä.

Terve kilpailu on omien rajojen ja kehitystarpeiden tunnistamista, kaikkensa antamista ja opiksi ottamista.
Siitä olen samaa tismalleen mieltä kanssasi, että itseä parempi vastustaja kehittää tosi sikana.
Siksi suomalaiset juniorit pitää saada pelaamaan mahdollisimman paljon esim. kroatialaisia, hollantilaisia tai venäläisiä "akatemiajoukkueita" vastaan ja toimimaan muutenkin yhteistyössä. Vai onko tämä vastus jo liian paljon parempi? Miten olisi vaikka ruotsalainen tai norjalainen vastus?

[jiibzter]

...

Kuin tilauksesta!

Professori:
Kilpailuttaminen pahaksi lapselle
Torstai 17.11.2011 klo 10.33
Liika kilpailuttaminen lisää lasten aggressiivisuutta, ei pärjäämistä eikä pettymysten sietoa.

http://www.iltalehti.fi/perhe/2011111713363841_pr.shtml

[drone]

Tuo on sinänsä hyvä artikkeli. Itse en tohtinut sitä siteerata, sillä tiedostan kyllä, että jalkapallossa pitää olla kilpailua.
Siksi en lähtisi suoraan sanomaan, että "kilpailuttaminen on pahasta".

[Ricardo Leite]

Artikkeli on asiaa. Mutta vain jos lähtökohta on se, että lapsista halutaan tehdä yhden muotin mukaista tasaista metritavaraa ja kuuliaisia lampaita. Harmaita suorittajia yhteiskunnan koneiston rattaiksi.

Mikäli taas lapsista halutaan tehdä jalkpalloilijoita on tuo artikkeli silkkaa paskaa. Haluammeko kasvattaa lapsista jalkapalloilijoita tai yleensäkin urheilijoita ja yksilöitä senkin uhalla, että jonkun henkinen kehitys ulkourheilullisesti halutun kaltaiseksi yhteiskunnan jäseneksi voi hieman järkkyä? Tai toisinpäin.

Siinäpä vasta pulma.

[joks11]

Eiköhän suomalaista ole vituttanut jo ihan riittävästi tässä menneiden vuosisatojen aikana.
On nähty, mihin se urheilussa johtaa. Siihen, että ei saada paikoista maaleja, kun pokka ei pidä.

No jopas nyt jotakin. Noiden lauseiden väliin kaipaisin mielelläni vähän täytettä jotta päättelyketjusi avautuisi minullekin.

[mtontola]

Kuin tilauksesta!

Professori:
Kilpailuttaminen pahaksi lapselle
Torstai 17.11.2011 klo 10.33
Liika kilpailuttaminen lisää lasten aggressiivisuutta, ei pärjäämistä eikä pettymysten sietoa.

http://www.iltalehti.fi/perhe/2011111713363841_pr.shtml

Jos tuon jutun lukee kokonaan, niin tuosta joukkueurheiluun liittyen voidaan vetää mielestäni vain se johtopäätös, että jalkapallokentillä kilpailuun tottuvat lapset ovat aikuisina terveempiä kuin kotona pelikoneen ääressä kilpailevat lapset. Joukkuelajissa kilpaileminen ja harrastaminen vaatii huomattavia sosiaalisia taitoja pidemmän päälle ja luonne kehittyy tähän liittyvän kilpailun myötä varmasti. Lisäksi hyvässä valmennuksessa kilpailu on juuri tuota lasten luonnollista kilpailua. Pelikoneen ääressä vanhemman silmiin ei-kilpaillussa ympäristössä lapsi kehittelee itselleen aggressiiviseen kilpailuunsa omat säännöt, jotka eivät vaadi mitään vuorovaikutusta, sosiaalisuutta tai ymmärrystä mistään elämän realiteeteista. Kasvatus ei ole koskaan helppoa, mutta väitteet siitä, että kilpailu joukkueurheilussa jopa lasten välillä olisi jotenkin katastrofaalista, on ongelmallinen.

[drone]

No jopas nyt jotakin. Noiden lauseiden väliin kaipaisin mielelläni vähän täytettä jotta päättelyketjusi avautuisi minullekin.

Tämä on sen verran pitkä ja analyyttinen juttu, että juuri tällä hetkellä ei ole jaksamista lähteä koko teoriaa tähän avaamaan.
Toivon, että voidaan pitää tämä keskustelu aiheessa eli suomalaisen juniorivalmennuksen ja pelaajakehityksen tarvitsemassa ryhtiliikkeessä.

[joks11]

Tämä on sen verran pitkä ja analyyttinen juttu, että juuri tällä hetkellä ei ole jaksamista lähteä koko teoriaa tähän avaamaan.
Toivon, että voidaan pitää tämä keskustelu aiheessa eli suomalaisen juniorivalmennuksen ja pelaajakehityksen tarvitsemassa ryhtiliikkeessä.

No ei mielellään sitten avata päätäkään.

Ryhtiliikkeeseen tämä liittyköön siltä osin mitä mtontola jo ehtikin kommentoida. Tietokonepelien kilpailullisuus ei ole vertailukelpoinen joukkueurhilun kisailun suhteen(olettaen että joukkueen valmentaja ymmärtää mistä asioista kilpailla kannattaa).

[koera]

Siis silloin onkin ongelmallinen, kun kentän laidalla on rivi aikuisia jotka huutavat naamat punaisina. Tai silloin kun nappuloiden treenikulttuuriin kuuluu jatkuva kuittailu vittuilevaan sävyyn. Tai kun tavoitteet asetetaan ylhäältä päin ja arviointi kohdistuu tekemisen laadun asemesta sijoitukseen tai muuhun ennalta asetettuun kriteeriin.

Silloin kun motivaatio on sisäsyntyistä eikä häviämisestä rangaista erikseen, en näe ongelmaa.

e. tuossa yllä tulikin hyviä vastauksia.

[Lenko]

Pitäisikö kehittää jotain sellaista, joka kartuttaisi "ansioluetteloa"?

Testasin kesällä jokaiselle henkilökohtaista taitokorttia, jossa oli eri osa-alueiden suorituksia helpommasta vaikeampaan. Idea oli, että vanhemmat kannustaisivat lapsia harjoittelemaan tai puuhaisivat kotona pihalla yhdessä lasten kanssa. Onnistuneen suorituksen saisi vanhempi merkitä korttiin. Idean onnistunut läpivienti olisi edellyttänyt minulta aktiivista korttien seurantaa, mihin eivät vain enää aika ja voimavarat riittäneet. Ilman seurantaa kortit jäivät jonnekin pölyttymään. Sinänsä uskon yhä, että taitokortti on ideana toimiva, mutta vaatii jatkuvaa seurantaa, kannustusta ja kortin huomioimista myös joukkueharjoituksissa.

[SirLoser]

Alla joitakin lisäyksiä aiemmin esittämääni junioriseuran toimintamalliin. Tässä on oletettu, että seuran toiminta olisi vakiintunut ja kannatusyhdistys olisi niin vakavarainen, että olisi resursseja "akatemiatoimintaan" ja varsinaiseen (miesten) edustusjoukkueeseen. Tässä voitaisiin alkaa varovaisesti puhua "huippupelaajien" kasvattamisesta.

Akatemia:
- sisäänotto n. 40-50 7-10-vuotiasta pelaajaa vuodessa pääsykokeiden perusteella
- n. kahden lukukauden erityisen tehovalmennuksen jälkeen loppukokeet (erikseen määritelty tasosuoritus), joiden perusteella valitaan pelaajat edustusjoukkueisiin
- toiminnan rahoittamiseksi lukukausimaksu

Suuntaa antava budjettiarvio: 500-600 k€/vuosi
- pelaajista saatavat siirtokorvaukset (40-50 %)  
- yhteistyösopimukset ja sponsorit (20 %) -> ei välttämättä käteistä rahaa, voi sisältää esim. harjoittelutiloihin liittyviä järjestelyjä
- jäsen- ja lukukausimaksut (20 %)
- lipputulot (5 %)
- avustukset (kunta, valtio) (5 %) (voi sisältää myös liikuntapaikkojen tarjoamista joukkueen käytöön etc.)

Tummennettu on täyttä utopiaa.

Mikään seura Suomessa ei voi budjetoida täysin spekulatiivisia tuloja pelaajasiirroista 200-300 k€ jokaiselle vuodelle ilman todella vakavaraista namusetää tai täysin kestämätöntä riskiä koko toiminnan päättymisestä hyvin nopeaan.

[Viinioksa]

Akatemia:
- sisäänotto n. 40-50 7-10-vuotiasta pelaajaa vuodessa pääsykokeiden perusteella
- n. kahden lukukauden erityisen tehovalmennuksen jälkeen loppukokeet (erikseen määritelty tasosuoritus), joiden perusteella valitaan pelaajat edustusjoukkueisiin
- toiminnan rahoittamiseksi lukukausimaksu

Tämä juuri on suomalainen epäkohta, josta pitäisi pyrkiä eroon. Missään futiksen suurmaassa lupaavimmat juniorit (vanhemmat) eivät maksa pelaamisestaan. Liiton pitäisi luoda samantapainen junioriurheilun sponsorijärjestelmä kuin mitä yksilölajeissa on (tyyliin juttu "huippulupaavasta futari xxx:stä" jonkun sponsorin mainoslehdessä) ja maksaa sponsorien avulla lupaavimmiksi rankattujen junioreiden kaikki kustannukset.