Suomalainen juniorivalmennus tarvitsee ryhtiliikettä

[Johnny99]

tuskin 9-vuotiasta vielä oikeesti "vituttaa"-ennemminkin valmentajaa ja vanhempaa sekä omia kadotettuja unelmia. Kyllä aikuisen ihmisen tulee häviön hetkellä olla kannustamassa ja lohduttamassa sekä tuoda asioiden oikea mittasuhde lapsen tietoisuuteen. Kasvattajan rooli on niin vanhempana kuin valmentajana olla se aikuinen. Lapsen tuleekin unohtaa pettymys, jotta uuden oppiminen mahdollistuisi.

Kun puhutaan niistä kaikista motivoituneimmista ja kilpailuhenkisimmistä niin kyllä niitä joskus "vituttaa". Toki lapset itse kuvailisivat tätä, ainakin toivottavasti, eri sanalla. Lisäksi tuo harmitus on tietenkin täysin erilainen kuin mitä meillä aikuisilla, se on todella voimallinen mutta lyhytkestoinen. Tämän lisäksi vielä emootioiden hallintakyky vaihtelee ääripäästä toiseen eri yksilöistä puhuttaessa.

Kun lapsi kokee äärimmäisiä tunteita niin kaikista tärkein asia mitä kasvattajan tulee tehdä on antaa lapsen tunteille tilaa ja arvostusta. Ja tämähän pätee ihan yhtälailla positiivisiin ja negatiivisiin tunteisiin. Eli "ei se mitään haittaa, sillä sulla on vielä miljoona peliä edessä" on valitettavasti juuri se yleisin iso iso virhe mitä näissä tilanteissa tehdään. Näiden tunteiden käsittelyssä ja niihin reagoimisessa lapsi usein tarvitsee sitten ihan käytännön tukea tai rajojen vetämistä kasvattajalta.

Tässä kaikessa on tietenkin oletusarvona se että lapsi pääsee toimimaan omista lähtökohdistaan ilman ulkoisia paineita.

[Kaihlamo]

Vitutus ilmeisen liioiteltu ilmaisu, mutta kyllä ne nappulatkin tappion tullessa ovat harmissaan ja jopa kiukkuisia - pullot lentelee ja jotkut aina tappion jälkeen on lopettamassa koko lajin. Joillekin jo yksittäisen kaksinkamppailutilanteen häviäminen aiheuttaa kiukkua. Ja ei liity mitenkään valmentajan käytökseen tämä. Useasti saa poikien kanssa käydä keskusteluja siitä, että tappiotkin kuuluu jalkapalloon. Voitontahto kun on pelaajilla kova niin tottakai pettymykset aiheuttaa vastareaktioita. Ja voitontahtoa ja ylipäätään voittamista pitää osata viljellä pelaajille jo pienestä lähtien. Lähtee jo harjoituksista, jossa kaikki kaksinkamppailutilanteet pitää haluta voittaa - AINA. Tämä on täysin normaali asia lajikulttuurimaissa, mutta Suomessa jotenkin pahennusta aiheuttava asia. Kaikki "voittaminen ei ole tärkeätä vaan reilu kilpailu"-lässytys on ihan täyttä paskaa, joka pitäisi urheilun yhteydessä kieltää lailla.

Pussikalja - katso peiliin oikeasti. Ei kukaan voi noin systemaattisesti väärinymmärtää luettua tekstiä ilman tahallista provotarkoitusta.

[Tommy Tykki]

Kaikki "voittaminen ei ole tärkeätä vaan reilu kilpailu"-lässytys on ihan täyttä paskaa, joka pitäisi urheilun yhteydessä kieltää lailla.

Olen jokseenkin samaa mieltä.

Vanhin poikani meni 8-vuotiaana ensimmäisiin jääkiekkoharjoituksiin.
Harjoitusten lopussa pojat jaettiin kahteen ryhmään ja pelasivat ns. pienpeliä vastakkain.
Kun toinen joukkue onnistui tekemään maalin nostivat kummankin joukkueen pelaajat
kädet ylös huutaen MAAALI!! ja kävivät onnittelemassa maalintekijää.
On monta tapaa voittaa ja iloita.
 

[Viinioksa]

Olen jokseenkin samaa mieltä.

Vanhin poikani meni 8-vuotiaana ensimmäisiin jääkiekkoharjoituksiin.
Harjoitusten lopussa pojat jaettiin kahteen ryhmään ja pelasivat ns. pienpeliä vastakkain.
Kun toinen joukkue onnistui tekemään maalin nostivat kummankin joukkueen pelaajat
kädet ylös huutaen MAAALI!! ja kävivät onnittelemassa maalintekijää.
On monta tapaa voittaa ja iloita.
 

Olisi mielenkiintoista nähdä itkuraivarit jos Johtava saisi kuulla tästä.

[Marem2]

Nyt tää menee vähän ohi. Jos ette ole koskaan olleet tekemisissä 9- vuotiaiden poikien kanssa, joita pelin jälkeen vituttaa tappio, ette ole tainneet olla tekemisissä oikeasti lahjakkaiden jalkapalloilijoiden kanssa.

9-vuotiaista lapsista ei voi vielä sanoa, kuka heistä on lahjakas jalkapalloilija ja kuka ei. Tässä iässä fyysinen kehittyminen on eriarvoista ja siihen vaikuttaa myös harrastuneisuus jne. Lapsi saattaa oman kiinnostuksen mukaisesti yksinkertaisesti harjoitella tekniikkaa, kikkailua jne. sekä kasvaa ikäisiään nopeammin. Tällä on suuri merkitys junioripeleissä monen ikäjoukkueen verran, mutta kertooko se todellisesta lahjakkuudesta? Jossain lähteessä on viitattu, että todelliset lahjakkuustekijät tulevat vasta noin 13-ikävuoden kohdalla esiin ja tämäkin on vielä arvuuttelua. Onko esim. Dalla Valle lahjakas, kovan harjoittelun tulos vai molempia? On vielä lunastamatta lahjakkuuteen viittaavat lupaukset. Entäpä Mixu Forssell-kohta 30-vuotta ja näytöt alkavat käydä väliin. Ei meillä Suomessa todellisia  lahjakkaita jalkapalloilijoita, jotka ovat lunastaneet odotukset, vain ole paljoa esittää. Todellisilla nimillä tarkoitan Jari Litmasta, Sami Hyypiää, Jussi Jääskeläistä, Antti Niemeä, Roman Eremenkoa. "Kakkoskorin" lahjakkuudet ovat sitten Mixut, Eremenko Jr, Väykkä, Tihinen ym. kaarti.

Niin, se veikkaus, onko oltu tekemisessä futislahjakkuuksien kanssa? En ole ollut, vasta pari vuotta junnufutiksessa mukana häärivä "varamiehen varjo". Mutta usean muun lajin edustusurheilijaksikin päässeen urheilijan kanssa kyllä olen valmennuskuviossa pyörinyt. En ole havainnut, että  heidän harjoittelussaan olisi  tarvittu mitään "vitutus"-vipua sisäisen palon synnyttämiseksi. Kyllä se on vain sisäsyntyistä. Vähemmän lahjakkaat urheilijat ovat kyllä "rankaisu-vitutus"-mentaliteetillä onnistuneet vähintään rikkomaan paikkansa  nuorena tai innostus on lopahtanut "päätä seinään"-tyylisesti. Näitä tarinoita Suomessa nimittäin riittää. Pettymyksen sieto on kehittymisen edellytys ja aidot tunteet häviön hetkellä kuuluvat asiaan. Todelliset lahjakkuudet osaavat käsitellä kaikenlaisia tunteita ja päästä negatiivisista tunteistaan eroon. Kehittyminen vaatii positiivista virettä ja virheidenkin hyväksymistä. Lapsi tekee virheitä  ja niiden tekeminen on edellytys taidon oppimiselle. Vanhempien palautteen tulee olla oikeudenmukaista ja rehellistä.

[janijee]

9-vuotiaista lapsista ei voi vielä sanoa, kuka heistä on lahjakas jalkapalloilija ja kuka ei. Tässä iässä fyysinen kehittyminen on eriarvoista ja siihen vaikuttaa myös harrastuneisuus jne. Lapsi saattaa oman kiinnostuksen mukaisesti yksinkertaisesti harjoitella tekniikkaa, kikkailua jne. sekä kasvaa ikäisiään nopeammin. Tällä on suuri merkitys junioripeleissä monen ikäjoukkueen verran, mutta kertooko se todellisesta lahjakkuudesta? Jossain lähteessä on viitattu, että todelliset lahjakkuustekijät tulevat vasta noin 13-ikävuoden kohdalla esiin ja tämäkin on vielä arvuuttelua. Onko esim. Dalla Valle lahjakas, kovan harjoittelun tulos vai molempia? On vielä lunastamatta lahjakkuuteen viittaavat lupaukset. Entäpä Mixu Forssell-kohta 30-vuotta ja näytöt alkavat käydä väliin. Ei meillä Suomessa todellisia  lahjakkaita jalkapalloilijoita, jotka ovat lunastaneet odotukset, vain ole paljoa esittää. Todellisilla nimillä tarkoitan Jari Litmasta, Sami Hyypiää, Jussi Jääskeläistä, Antti Niemeä, Roman Eremenkoa. "Kakkoskorin" lahjakkuudet ovat sitten Mixut, Eremenko Jr, Väykkä, Tihinen ym. kaarti.

Kun itse olin samanlaisena varamiehen varjona erittäin hyvässä valmennuksessa olevan, todella lahjakkaan joukkueen mukana, voin sanoa, että suurimmat erot 9- vuotiaana eivät tulleet fyysisissä ominaisuuksissa. Tärkein ominaisuus, joka erotti nämä 13 kaveria muista seuran saman ikäisistä oli lahjakkuus. Lahjakkuus sekä harjoittelemiseen että pelikirjan opettelemiseen. Matkan varrella ei kukaan (0) alkuperäisistä
pelaajista tipahtanut ringistä, mutta n.3 uutta sai itsensä mahdutettua rinkiin. Pointtina siis se, että tässä iässä suurimmat haasteet tapahtuvat pään sisällä, jos on vähääkään lahjakkuutta jalkapalloon ja ennen kaikkea sen harjoittelemiseen

Niin, se veikkaus, onko oltu tekemisessä futislahjakkuuksien kanssa? En ole ollut, vasta pari vuotta junnufutiksessa mukana häärivä "varamiehen varjo". Mutta usean muun lajin edustusurheilijaksikin päässeen urheilijan kanssa kyllä olen valmennuskuviossa pyörinyt. En ole havainnut, että  heidän harjoittelussaan olisi  tarvittu mitään "vitutus"-vipua sisäisen palon synnyttämiseksi. Kyllä se on vain sisäsyntyistä. Vähemmän lahjakkaat urheilijat ovat kyllä "rankaisu-vitutus"-mentaliteetillä onnistuneet vähintään rikkomaan paikkansa  nuorena tai innostus on lopahtanut "päätä seinään"-tyylisesti. Näitä tarinoita Suomessa nimittäin riittää. Pettymyksen sieto on kehittymisen edellytys ja aidot tunteet häviön hetkellä kuuluvat asiaan. Todelliset lahjakkuudet osaavat käsitellä kaikenlaisia tunteita ja päästä negatiivisista tunteistaan eroon. Kehittyminen vaatii positiivista virettä ja virheidenkin hyväksymistä. Lapsi tekee virheitä  ja niiden tekeminen on edellytys taidon oppimiselle.

Nimenomaan tämä. En sanonutkaan, että lahjakkaat pelaajat olisivat ''vittuuntuneita'' hävityn pelin takia, koska heiltä niin odotetaan, vaan päinvastoin. Sisältä se tulee. Palo harjoitteluun ja koko lajiin. Ilman tätä paloa, ei koskaan tule pelimieheksi, vaikka olisi kuinka lahjakas. Tästä nyt varovaisena esimerkkinä Johannes Westö. Todellisten lahjakkuuksien paineidensietokyvystä samaa mieltä. Heidän pitääkin osata käsitellä niitä tunteita, mutta noinkin pienenä se voi olla vaikeaa, jos vanhemmat eivät osaa käsitellä niitä. Kriisitilanteessa ollaan silloin, kun vanhemmille voitto on kaikki kaikessa ja se häviö purkautuu suoranaisena vitutuksena aikuiselta. Siinä vaiheessa 9- vuotiaskin alkaa syyttämään itseään tappiosta ja sen käsitteleminen vaikeutuu.

Vanhempien palautteen tulee olla oikeudenmukaista ja rehellistä.

Nimenomaan. Palaute ei saa olla edellämainitun tapaista, mutta lähes yhtä paha virhe on mennä heti hävityn ottelun jälkeen sanomaan pojalle, että ei se mitään, sattuuhan näitä. Valmentajan tehtävä on aluksi rauhoitella pelaajia, ja sen jälkeen pitää pelaajien saada itse käsitellä asiat päässään. Vanhemmilla ei pitäisi olla mitään muuta tehtävää pelin jälkeen, kun tuoda banaani pojalle.

[Ricardo Leite]

Hulinaksi mennyt viikonlopun aikana.

Aaah, vituttaa niin kovin, että päätin lopettaa koko sivuston seuraamisen, mutta ei pysty.

Jos olet Janinee toiminut lasten parissa, oletko esim. perheväkivaltatapauksissa tavannut lasta, joka ei syyttäisi itseään, vaikka hakkaajana olisi oma vanhempi. Ihan samalla tavalla voit kysyä vituttaako niitä lapsia tappio, vai pitääkö sen vituttaa kun valmentaja sitä odottaa? Nyt jumalauta ne lasit silmiltä ja herätys tähän maailmaan.

Ja nämä MtontolaKaihlamot vois ensin valmentaa yhden ikäluokan aikuisuuteen, ennen kuin näitä viisauksia jakelevat....Jospa nyt pääsis tästä paskanjauhannasta lopullisesti irti!

Kaikki eivät olleetkaan samaa mieltä, niin poistutaan paikalta suuttuen ja postataan viimeiseksi viestiksi todennäköisesti nimimerkkien valmennushistoriaa tuntematta ylimielinen loppukaneetti. Eipä taida tuon jälkeen tulla ikävä, mutta sääli silti. Ajatukset olivat ihan lukemisen arvoisia ja kerrankin forumille saatiin aikaan oikeaa keskustelua ainaisen yksimielisen hyssyttelyn sijasta.

[Sope]

Itsekin tulee käytettyä termiä 'vituttaa' pikkujunnujenkin kohdalla (ei tietenkään ääneen), mutta itse ainakin ymmärrän sen niin, että jalkapallo nostaa tunteet pintaan niillä keitä se kiinnostaa. Olen nähnyt, kun kaikkensa antava 7-vuotias puhkeaa itkuun pienpelissä, kun oma joukkuekaveri vain luuhaa omiaan. Olen myös nähnyt niitä, joille jalkapalloharrastus on vanhempien "pakottama" juttu tai kiva paikka tavata kavereita. Näitä pelaajia harvemmin "vituttaa" treeneissä, ei ainakaan mikään jalkapalloon liittyvä.

Voi kai sitä kutsua myös sisäiseksi paloksi. Välissä se aiheuttaa turhautumista ja vitutusta pelaajalle, mutta onneksi myös usein sisuuntumista. Tällainen pelaaja jaksaa treenata oikein ja hioa jotain suorituksia kuntoon.

[Tommy Tykki]

... mutta lähes yhtä paha virhe on mennä heti hävityn ottelun jälkeen sanomaan pojalle, että ei se mitään, sattuuhan näitä. Valmentajan tehtävä on aluksi rauhoitella pelaajia, ja sen jälkeen pitää pelaajien saada itse käsitellä asiat päässään. Vanhemmilla ei pitäisi olla mitään muuta tehtävää pelin jälkeen, kun tuoda banaani pojalle.

Mikäli puhut 9-vuotiaista niin voihan noinkin sanoa. Kyllä vanhemmat pystyvät lapsilleen tuon sanomaan hävityn matsin jälkeen. 12-13 vuotiaisiin saakka voittaminen ei ole se tärkein vaan se, että lapset huomaavat edistyneensä. Suurin vastuu on valmentajalla ja seuralla.
Se, että murjottaa ja kenties haukkuu kanssapelaajiaan tai valmentajaansa hävityn pelin jälkeen ei luo edellytyksiä joukkuepelaamiselle. Pahinta on se, että vanhemmat alkavat kotimatkalla tai kotona syyttämään muita tappioista.
Pitää rohkaista ja motivoida.

[ohimo]

En ole havainnut korrelaatiota itkuraivareiden ja jalkapallolahjojen välillä. Osalla niitä tulee osalla ei. Kaikki eivät näytä tunteitaan julkisesti. Pyrin itse aina pysymään tyynenä tappionkin jälkeen, vaikka en luultavasti seuraavana yönä saa unta. Tietenkin tappio kyrsii, mutta enemmän jää päässä raksuttamaan miksi näin kävi ja mitä helvettiä pitää tehdä, ettei näin käy uudestaan.

Raivareiden ongelmana on, ettei pelaaja välttämättä tajua mitä pelissä meni pieleen ja syyttelee sitten satunnaisesti tuomaria, vastustajia, itseään tai pahimmillaan pelikavereitaan. Ei häviämisestä tarvitse tykätä, mutta se pitää kestää ja siirtyä eteenpäin.

Vanhempien tuki on niin nuorille kuin vanhemmille pelaajille tärkeää. Parasta tukea on, etteivät vanhemmat eivät suhtaudu intohimoisesti pelaajan suorituksiin. Mielummin aika neutraalisti, muttei koskaan negatiivisesti. Banaanin tuominen voi olla hyvä idea, mutta jos pelaaja on tunnekuohun vallassa, niin sitten ehkä vasta kotona.

[joks11]

En ole havainnut korrelaatiota itkuraivareiden ja jalkapallolahjojen välillä. Osalla niitä tulee osalla ei. Kaikki eivät näytä tunteitaan julkisesti. Pyrin itse aina pysymään tyynenä tappionkin jälkeen, vaikka en luultavasti seuraavana yönä saa unta. Tietenkin tappio kyrsii, mutta enemmän jää päässä raksuttamaan miksi näin kävi ja mitä helvettiä pitää tehdä, ettei näin käy uudestaan.

Raivareiden ongelmana on, ettei pelaaja välttämättä tajua mitä pelissä meni pieleen ja syyttelee sitten satunnaisesti tuomaria, vastustajia, itseään tai pahimmillaan pelikavereitaan. Ei häviämisestä tarvitse tykätä, mutta se pitää kestää ja siirtyä eteenpäin.

Vanhempien tuki on niin nuorille kuin vanhemmille pelaajille tärkeää. Parasta tukea on, etteivät vanhemmat eivät suhtaudu intohimoisesti pelaajan suorituksiin. Mielummin aika neutraalisti, muttei koskaan negatiivisesti. Banaanin tuominen voi olla hyvä idea, mutta jos pelaaja on tunnekuohun vallassa, niin sitten ehkä vasta kotona.

Oletko 9-vuotias?

Peli aiheuttaa aggression tunteita myös voiton hetkellä. Ne pitää opetella purkamaan oikein pelin jälkeen(kannattaa tehdä joukkueen kanssa yhdessä, koska ette voi tietää miten asiat hoidetaan perhepiirissä), mutta ei kai tappion hetkellä kukaan mene sanomaan että "kyllä se siitä, ehkä me ens kerralla"..? Vastustaja oli parempi ja siitä pitää ottaa oppia. Jos opitaan niin sitten voidaan voittaakin.

Tuon ikäiset lapset eivät osaa kunnolla käsitellä tunteitaan itse, vaan vasta harjoittelevat sitä(kin). Olisi varsin julmaa jotenkin kieltää tunteminen(vähän jyrkkä termi, mutta kuitenkin) vain siksi että häviö pitäisi jostain syystä ottaa ihan tyynesti. Huippupelaajillakin lentää roskikset ja juomapullot välillä tappion hetkellä.

Muiden syyttely on ihan normaali juttu pettymyksen käsittelyssä. Pahimman tunnekuohun jälkeen lapsikin on jo valmiimpi kohtaamaan mahdollisen oikean syyn tappioon(jos valmentaja osaa sen antaa tai lapsi sen itse ymmärtää). Tämäkin kuitenkin helpottuu jos tuo tunnekuohu käydään läpi joukkueen parissa eikä autossa kotimatkalla.

[ohimo]

Oletko 9-vuotias?

En, mutta valmentanut junnuja yli 10 vuotta. Muutamat raivarit nähneenä... Tuli kirjoitettua vähän liikaa. Perus teesini oli siis se, ettei nuo itkut pelin jälkeen paljasta mitään pelaajan tulevista lahjoista.

[Lenko]

En ole havainnut korrelaatiota itkuraivareiden ja jalkapallolahjojen välillä...Raivareiden ongelmana on, ettei pelaaja välttämättä tajua mitä pelissä meni pieleen...

Tämä.

Valmennuksen näkökulmasta junioreiden ottelut ovat oppimistapahtuma, aivan kuten harjoitukset. Peli pitäisi pystyä käsittelemään analyyttisesti, korostamatta voittamista tai häviämistä. Ai kahdeksan-yhdeksänvuotiaiden? Kyllä. Ei tarvitse mennä "hävittiin tai voitettiin, silti oltiin parempii" -linjalle. Joillekin pelaajille vitutus tulee, ei voi mitään. Istutaan pelin jälkeen hetkeksi alas, otetaan vitutus haltuun. Aletaan käyttää älyä, ei tunnetta. Jalkapallo on älypeli, kysykää vaikka espanjalaisilta. Hävittiin, koska ne olivat parempia kuljettamaan. Huomasitteko, miten ne pojat suojasivat palloa? Voi hitsi, että tekivät upeita käännöksiä. Muistatteko, miten me noita harjoiteltiin? No, ne olivat harjoitelleet enemmän. Maanantaina jatketaan treenaamista. Saman pitäisi toimia toiseen suuntaan. Voitettiin tänään, koska...ja niin edelleen.

Iso osa lapsista pystyy kahdeksan-yhdeksänvuotiaana loogiseen ajatteluun. Yksinkertaistettuna: ne voittivat, koska olivat parempia kuljettamaan -> jos me ollaan parempia kuljettamaan, me voitetaan -> kannattaa harjoitella kuljettamista.

Toinen näkökulma on se, että ajatellaan vitutuksen liittyvän lahjakkuuteen. Loogisesti ajateltuna se, jota vituttaa eniten, on kaikkien lahjakkain. Eikö silloin valmentajan tulisi tappion hetkellä nostattaa lapsille mahdollisimman suuri vitutus? Piilevä lahjakkuuskin puhkeaisi äkkiä kukkaan. Eli pelin jälkeen heitellään pulloja, potkitaan soraa ja kiroillaan, valmentaja etunenässä. Vittu, me ollana paskoja, mutta ensi kerralla, vittu, voitetaan, vaikka pitäisi repiä niiltä suolet. Eikö vittu niin, vittu! Arrrrrrggggg....

[joks11]

Toinen näkökulma on se, että ajatellaan vitutuksen liittyvän lahjakkuuteen...

Höpöhöpö. Ainakaan minä en noin sanonut ja muutenkin on varsin tyhmää olettaa että monialaisessa aiheessa on vain kaksi näkökulmaa(ts. "ne jotka ei oo mun kaa samaa mieltä ajattelee noin").

[janijee]

mutta ei kai tappion hetkellä kukaan mene sanomaan että "kyllä se siitä, ehkä me ens kerralla"..? Vastustaja oli parempi ja siitä pitää ottaa oppia. Jos opitaan niin sitten voidaan voittaakin.

Tämä on hyvä pointti. Kenenkään ei pitäisi mennä sanomaan tätä, mutta itse olen havainnut monien vanhempien viljelevän tätä kuitenkin. Valmentajan pitäisi sanoa ainakin vanhemmille, ettei heillä ole mitään asiaa sanoa tällaisia asioita. On siinä isompikin poika ihmeissään, kun sisällä tuntuu niin paskalta tappion jälkeen ja auktoriteetti, jota pitäisi kunnioittaa eniten maailmassa tulee sanomaan, ettei se tappio haittaa mitään.

[ohimo]

Tämä on hyvä pointti. Kenenkään ei pitäisi mennä sanomaan tätä, mutta itse olen havainnut monien vanhempien viljelevän tätä kuitenkin. Valmentajan pitäisi sanoa ainakin vanhemmille, ettei heillä ole mitään asiaa sanoa tällaisia asioita. On siinä isompikin poika ihmeissään, kun sisällä tuntuu niin paskalta tappion jälkeen ja auktoriteetti, jota pitäisi kunnioittaa eniten maailmassa tulee sanomaan, ettei se tappio haittaa mitään.

Valmentajan homma on katsoa eteenpäin ja yrittää kasata pelaajien itsetunnon rippeet kokoon, että päästään keskittymään oleelliseen, eli treenaamaan ja valmistautumiseen seuraaviin peleihin. Jokaisella hyvällä valmentajalla on siihen konstinsa. Tyhmintä mitä itse olen tehnyt on alleviivata pelin jälkeen tappiota omalla ärtymyksellä tai pettymyksen ilmaisuna.

Tappio kärsittiin se on mennyttä nyt, ei siitä tarvitse tykätä, huomenna treenataan lisää ja viikon päästä seuraava peli.

Mitäpä tuohon muuta tarvii sanoa? Treeneissä sitten korjaa niitä asioita jotka meni pieleen.

[Lenko]

Höpöhöpö. Ainakaan minä en noin sanonut ja muutenkin on varsin tyhmää olettaa että monialaisessa aiheessa on vain kaksi näkökulmaa(ts. "ne jotka ei oo mun kaa samaa mieltä ajattelee noin").

Ihan höpöähän tuo osaltani oli. Kommentti liittyi alla olevaan virkkeeseen, jossa aika selvästi vedetään yhteys lahjakkuuden ja vitutuksen välille. Tarkoitus oli siis kärjistäen esittää vitutus-lahjakkuus-yhteyden epäloogisuus.

Jos ette ole koskaan olleet tekemisissä 9- vuotiaiden poikien kanssa, joita pelin jälkeen vituttaa tappio, ette ole tainneet olla tekemisissä oikeasti lahjakkaiden jalkapalloilijoiden kanssa.

[Marem2]

Kun itse olin samanlaisena varamiehen varjona erittäin hyvässä valmennuksessa olevan, todella lahjakkaan joukkueen mukana, voin sanoa, että suurimmat erot 9- vuotiaana eivät tulleet fyysisissä ominaisuuksissa. Tärkein ominaisuus, joka erotti nämä 13 kaveria muista seuran saman ikäisistä oli lahjakkuus. Lahjakkuus sekä harjoittelemiseen että pelikirjan opettelemiseen. Matkan varrella ei kukaan (0) alkuperäisistä
pelaajista tipahtanut ringistä, mutta n.3 uutta sai itsensä mahdutettua rinkiin. Pointtina siis se, että tässä iässä suurimmat haasteet tapahtuvat pään sisällä, jos on vähääkään lahjakkuutta jalkapalloon ja ennen kaikkea sen harjoittelemiseen
Nimenomaan tämä. En sanonutkaan, että lahjakkaat pelaajat olisivat ''vittuuntuneita'' hävityn pelin takia, koska heiltä niin odotetaan, vaan päinvastoin. Sisältä se tulee. Palo harjoitteluun ja koko lajiin. Ilman tätä paloa, ei koskaan tule pelimieheksi, vaikka olisi kuinka lahjakas. Tästä nyt varovaisena esimerkkinä Johannes Westö. Todellisten lahjakkuuksien paineidensietokyvystä samaa mieltä. Heidän pitääkin osata käsitellä niitä tunteita, mutta noinkin pienenä se voi olla vaikeaa, jos vanhemmat eivät osaa käsitellä niitä. Kriisitilanteessa ollaan silloin, kun vanhemmille voitto on kaikki kaikessa ja se häviö purkautuu suoranaisena vitutuksena aikuiselta. Siinä vaiheessa 9- vuotiaskin alkaa syyttämään itseään tappiosta ja sen käsitteleminen vaikeutuu.Nimenomaan. Palaute ei saa olla edellämainitun tapaista, mutta lähes yhtä paha virhe on mennä heti hävityn ottelun jälkeen sanomaan pojalle, että ei se mitään, sattuuhan näitä. Valmentajan tehtävä on aluksi rauhoitella pelaajia, ja sen jälkeen pitää pelaajien saada itse käsitellä asiat päässään. Vanhemmilla ei pitäisi olla mitään muuta tehtävää pelin jälkeen, kun tuoda banaani pojalle.

Totta turiset, että todellinen lahjakkuus on monesta tekijästä koostuva asia. Mainitsemasi harjoitettavuus on yksi näistä lahjakkuustekijä, mutta "pelikirja", kenen "pelikirja"-valmentajan, piirin, palloliiton?
Fyysiset ominaisuudet ovat kyllä keskeisiä lahjakkuustekijöitä pallopeleissä-ne eivät saa ainakaan rajoittavana tekijänä ja määräytyvät myös geneettisesti- "dieselvanhempien lapsista ei tule formuloita".
9-12 vuotiaiden lasten fyysisessä kehittymisessä herkkyyskaudet pitäisi osata hyödyntää erityisen tarkasti nopeuden, liiketiheyden, ketteryyden suhteen, jotta ne myös "dieselgenetiikan" omaavilla lapsilla saataisiin mahdollisimman hyvin hyödynnetyksi. Tätä pitäisin innostuksen säilymisen lisäksi kaikkein haastellisimpana asiana.

[janijee]

Totta turiset, että todellinen lahjakkuus on monesta tekijästä koostuva asia. Mainitsemasi harjoitettavuus on yksi näistä lahjakkuustekijä, mutta "pelikirja", kenen "pelikirja"-valmentajan, piirin, palloliiton?

Periaatteesahan se on ihan sama kenen pelikirja. Pointtina oli se, että keskittymiskyky tämän harjoittelemiseen on 9 vuoden iässä harvinainen ominaisuus, joka varmasti todistaa pelaajan olevan vähintäänkin omasta tahdosta harjoituksissa.

[rukkanen]

Periaatteesahan se on ihan sama kenen pelikirja. Pointtina oli se, että keskittymiskyky tämän harjoittelemiseen on 9 vuoden iässä harvinainen ominaisuus, joka varmasti todistaa pelaajan olevan vähintäänkin omasta tahdosta harjoituksissa.

Jos 9-vuotiaiden joukkueessa pelaajat eivät pysty keskittymään pelikirjan sisällön harjoitteluun, väittäisin, että vika on 99-prosenttisesti joko pelikirjassa itsessään tai tavassa, jolla sen sisältöä opetetaan (eli yritetään joko opettaa 9-vuotiaille asioita, joita heidän ajatustoimintansa ei kykene sisäistämään kovinkaan hyvällä hyötysuhteella, tai opetustapa ei ole 9-vuotiaan mielenkiintoa tukeva).

Ylipäätäänkin on minusta hieman hämäävää puhua jostain erillisestä pelikirjan harjoittelusta, kun käytännössähän kaikki (ohjelmoitu) treenaaminen sitä on – tiedostipa valmentaja tämän tai ei. Millaiset harjoitussisällöt, sellainen pelikirja. Jos esimerkiksi harjoituksissa opetellaan pääasiassa nopeita hyökkäyksiin lähtöjä, ei pelikirja tällöin sisällä juurikaan hyökkäysten käynnistystä kierrättämisen avulla (vaikka tällainen hieno asia jossain koutsin paperissa "fyysisesti" lukisikin).

[Lenko]

Jos 9-vuotiaiden joukkueessa pelaajat eivät pysty keskittymään pelikirjan sisällön harjoitteluun, väittäisin, että vika on 99-prosenttisesti joko pelikirjassa itsessään tai tavassa, jolla sen sisältöä opetetaan (eli yritetään joko opettaa 9-vuotiaille asioita, joita heidän ajatustoimintansa ei kykene sisäistämään kovinkaan hyvällä hyötysuhteella, tai opetustapa ei ole 9-vuotiaan mielenkiintoa tukeva).

Alat vaikuttaa ihan täysijärkiseltä ihmiseltä.

[Yourworstnightmare]

Puhutaan hieman asian vierestä, mutta on tää aika surullista, kun miehestä jolla ei kai (??) ole mitään valmentajakoulutusta, tehdään seuran päätoiminen valmennuspäällikkö ja edustusjoukkueen päävalmentaja. Ei hyvin mene ja kertoo varsinkin miten menee taloudellisesti koko suomifutiksella...

Puhe siis Myntistä ja KPV:sta.

[Ricardo Leite]

Eihän valmentamista koulutuksissa istumalla opi ja tuo nimittäminenhän tarkoittaa, että Myntti on sitoutunut suorittamaan Palloliiton koulutusohjelman. Huippupelaajan valmennuskurssillahan B-lisenssi hoituu viikossa. Mutta tuo hiukan etenkin valmennuskokemuksen arvostamisesta kertoo.

[Pussikalja]

Tälläisiin itkupotkuraivari lapsiin tappion hetkellä olen kieltämättä itsekin törmännyt ja poikkeuksetta, jos heillä on urheilullisia lahjoja aikuisena, he hakeutuvat yksilölajeihin. He eivät voitonhetkellä halua kunniaa jakaa, eivätkä varsinkaan halua joukkuekaverin kämmin takia hävitä. He kilpailevat yksin, vastaavat itse suorituksestaan ja tappionhetkellä kantavat itse vastuun tekemisestään. He eivät ole joukkueurheilijoita.

Ja sitten tämä pelikirja 9 vuotiaana. Mitä se tarkoittaa. Laitapakki heittää aina laitaa pitkin pitkän ja sinne kärki kipittää ja ilman palloa kaikki prässäävät hulluna, ettei vastustaja pysty kuin pitkää palloa heittämään.

Ei 9 vuotiailta pidä vaatia kuin yritystä pelinohjaamiseen puhumalla, pyrkimystä olla aina pelattavissa ja itseluottamusta syötöissä, taklauksissa kuljetuksissa jne...Pikkulapsia ei pitäisi orjuuttaa pelaamaan tietyllä tavalla tai tiettyyn taktiikkaan, vaan opettaa jalkapalloon kuuluvia asioita ja antaa kehuja jos niistä opetetuista jalkapallon työkaluista pelaajat jotain osaavat ITSE kentällä hyödyntää.

Ikävä kyllä jos pelaajien halutaan 9 vanhana peleistä mahdollisimman paljon oppivan ja heidän oppimistaan ei valmentaja kahlitse käskyttämällä alakertaa purkuihin, keskikenttää heittämään palloa aina kulmalipulle yms"pelikirjajuttuja"  viljellen, niin oppiminen ja tulos eivät aina kulje käsikynkkää. Painottamalla kilpailua ja voitontahtoa, ei virheille jää tilaa ja oppiminen ei koskaan pääse sisäistämisen asteelle. Opitaan ettei pakin kannata omassa päässä riplailla, muttei keinoja kuinka ahdingosta omalla kulmalipulla päästään muutaman pelaajan yhteistyöllä hallitusti omaan hyökkäykseen. Pelikirja ei niitä vastauksia anna, vaan kokemus, lupa kokeilla ja lupa tehdä virheitä, kun vielä opettelevia pikkulapsia 9 vanhana kentällä ollaan. Eli ne futarin työkalut, jotka valmentajien toimesta pitäisi lapsille opettaa. Liikkumalla pelattavaksi, puhumalla ja itseluottamuksella, omaltakin kulmalipulta pallo on järkevästi ylös pelattavissa.

Ja taatusti, jos juniorina annetaan lupa opetella ja oppia, ilman tappion pelkoa tai voittamisen pakkoa, ovat nämä pelaajat oikeasti valmiita ymmärtämään sitä taktista pelikirjaa, mikä heille aikuisena valmentajan toimesta annetaan. Jalkapallo 11v11 on niin monimutkainen ja sattumanvarainen kaaos, ettei se pelikirja ole kuin väljä raami joka elää jokaisen tilanteen mukaan. Se ei tosiaan ole sama asia, kuin "lahjakkaiden" poikien munaravi kentällä valmentajan selkeiden yksinkertaisten  ohjeiden mukaan, niinkuin täällä jotkut turnausvoittojen huumassa kuvittelevat. Lahjakkuus on luovuutta ja oivallusta joukkueen hyväksi, ei nöyrää tottelemista ja toistoja ilman tilanteenlukutaitoa.

[Ricardo Leite]

Vaihteeksi Pussikaljalta ihan asiaakin. Joskin tähän haluaisin puuttua:

Tälläisiin itkupotkuraivari lapsiin tappion hetkellä olen kieltämättä itsekin törmännyt ja poikkeuksetta, jos heillä on urheilullisia lahjoja aikuisena, he hakeutuvat yksilölajeihin. He eivät voitonhetkellä halua kunniaa jakaa, eivätkä varsinkaan halua joukkuekaverin kämmin takia hävitä. He kilpailevat yksin, vastaavat itse suorituksestaan ja tappionhetkellä kantavat itse vastuun tekemisestään. He eivät ole joukkueurheilijoita.

Tuolla hetkellä junnut tosiaan ovat enemmän yksilö- kuin joukkueurheilijoita. Ja se on ihan tervettä. Tuollaisen pikkujunnun maailma on jalkapallon ulkopuolellakin melko egosentrinen paikka, joten tuossa ei ole mitään hälyttävää. Joukkueurheilijaksi kasvetaan pelivuosien myötä. Mutta jotain tarttuu mukaan: nuo junnut ovat niitä tulevaisuuden vastuunkantajia.

Muistan ikuisesti tarinan, johon moni voi junnuvuosiltaan takuulla samaistua. Tarina on kohtuullisen luotettavasti tosi: Turussa korttelilätkää pelasivat yhtä aikaa eri joukkueissa Saku Koivu ja Petteri Nummelin. Joukkueidensa ylivoimaisina pelaajina molemmat kokivat pelaavansa yksin paitsi toisen joukkueen tähteä, myös koko joukkuetta vastaan. Ja häviäminen tarkoitti henkilökohtaista epäonnistumista, eli tilapäistä maailmanloppua. Se ei ollut hyväksyttävissä, vaan molemmat tekivät kaikkensa voittaakseen vastustajan ja toisensa seuraavalla kerralla.

Ihan hyviä joukkuepelaajia noista silti tuli. Joku voisi kutsua jopa vastuunkantajiksi.