Suomalainen juniorivalmennus tarvitsee ryhtiliikettä

[Natte]

Edelliseen omaan viestiin hieman liittyen, sitä omatoimisuutta oman kokemuksen pohjalta aika usein tuetaan vähän laiskasti. Tottakai se into ja palo pitää tulla pelaajasta itsestään ja pihahöntsät syntyy kollektiivin kautta. Tyypillisin tapa tukea omatoimista harjoittelua, mitä olen itse nähnyt on klassinen "opettele pomputtelemaan 100". Ja eihän tuossa ole mitään väärää ja on pelivälineen hallinnan kannalta varsin oleellinen taito. Kertoo myös pelaajan sitkeydestä.

Jos itse valmentaisin tällä hetkellä aktiivisesti palloilijoita niin antaisin varmaan joka viikko jonkun haasteen ratkaistavaksi vapaa-ajalla pallon kanssa, mutta riittävän avoimena eikä liian spesifinä. En tiedä toimisiko, mutta tuli vaan mieleen. Se omatoimisuuteen motivointi tuntuu olevan kovin hankalaa ja turhan usein on vaan letkautus "teidän pitäisi tehdä paljon enemmän omalla ajalla juttuja kun ei teillä oikein taidot riitä." (about suora lainaus yhdeltä oman superjunnun valkulta vuosia sitten - osa ehkä otti tuostakin tietty onkeensa)

[KVilho]

Lapsi oppii ja oivaltaa tekemällä ja kokeilemalla - yritysten, erehdysten ja epäonnistumisten kautta - ja sitten kokeilemalla ja yrittämällä lisää. Tämä vaatii tietenkin turvallisen ympäristön epäonnistua, jotta lapsi uskaltaa kokeilla.

Se on ihan varmaan että huonossa ohjatussa harjoituksessa joka koostuu pääosin jonottamisesta ja yksittäisistä suorituksista lapsi ei opi juuri mitään tai ainakin se edistyminen on kovin hidasta. Valitettavasti tätä näkyy ihan noilla pienimmilläkin aivan liikaa. Pihapeleissä ja omatoimisessa touhussahan on pitkältikin kyse juuri tästä aika pitkäänkin vielä.

Tottakai tähän liittyy sitten myös opettamista ja kun aikaa kuluu niin sitä enemmän tietysti tarvitaan sitä opettamista ja oivalluttamista (= valmennusta).

Oman käsityksen mukaan lapsen oppimisprosessi on hyvin herkkä, paljon herkempi kun nyt edes ymmärretään. Mitä nuorempi lapsi, sitä herkempi se on. Itse olen sitä mieltä että aikuisen mukana olo / edes jollain lailla sekaantuminen, varsinkin auktoriteetin rikkoo kuvaamasi oivaltamisprosessin lähes varmasti. Mukana on aina joku paine joka asettaa lapsen ajattelulle ja olemiselle raamit, jotka laskevat tehokkaan ja tarpeeksi syvälisesti vaikuttavan oppimisen. Esimerkiksi lapsen oman hyvän mielen hakeminen muuttuu aikuisen halun toteuttamiseksi auktoriteetin miellyttämiseksi.

En tiedä avaako tämä yksi raflaava esimerkki yhtään mitä tarkoitan. Poika kävi kentällä pelaamassa milloin minkäkinlaisten kokoonpanojen kanssa. Välillä kävin koiran kanssa salaa kävelemässä kentän läheisyydessä ja vakoilin mitä siellä tapahtuu. Isompien poikien kanssa pelatessa todistin tilanteen missä useamman vuoden vanhemmat futista harrastavat pojat huusivat pienemmille (ml. omalle pojalle) jos tekivät pienenkin virheet tai eivät tehneet niin kuin he halusivat. Ainakin kerran todistin että kävivät poikaankin jopa käsiksi. Tuolloin jouduin menemään väliin. Tilanne ei kuitenkaan vaikuttanut siihen ettei poika olisi edelleen lähtenyt kentälle pelaamaan ja pelannut myös näiden mulgvistien kanssa.

Toisaalta samaan aikaan olimme päättäneet vähentää ohjattuja harjoituksia koska pari kertaa olin lähtenyt pojan kanssa kotiin kun oli ruvennut sponttaanisti harjoituksissa itkemään. Koki kilpailullisen otteen henkisesti liian painostavaksi.

Jostain syystä pienelle n. 8 vuotiaalle lapselle valmentajan auktoriteetti ja vaatimukset harjoittelun osalta muodostivat suuremman henkisen lukon kuin fyysinen pahoinpitely tai sen pelko.

[Fillarikommari]

Täasä keskustelussa on enimmäkseen äänessä isät (tai äidit?), joilla ei ole mitään hajua, millä tasolla harjoitteleminen ja taidot ovat parhailla lapsilla, esimerkiksi 10-vuotiaina. Jortsukka ja minä puhutaan pelaajien kehittämisestä huipulle, muut (ainakin suurin osa) sitten jostain muusta. Huipulle kehittämisen lähtökohta on, että lapsen elämä rakennetaan jalkapallon ympärille. Tämä on Suomessa tietysti todella vaikeaa, koska täällä ei ole yhtään oikeaa akatemiaa. Oireena sitten on tällaista puhetta, että kyllä ehdottomasti pitää mahdollistaa monilajisuus ja että kyllä nämä U10-akatemiat ovat ongelma kun täytyisi huolehtia lasten kokonaisvaltaisesta kasvusta ja hyvinvoinnista.

Huipulle kehittämisen tähtäävän valmennuksen tavoitteena ei ole mahdollistaa monilajisuutta, vaan saada aikaan mahdollisimman suuri tuntimäärä jalkapallossa (aivan viimeistään 10-v. eteenpäin mutta mieluummin jo aiemmin). Jos joku lapsi jaksaa harrastaa siinä sivussa jotain muuta ja perhe pystyy sen mahdollistamaan, niin toivottavasti mikään seura ei sitä erikseen estä. Sanomattakin on selvää, että huipulle tähtäävässä valmennuksessa myös fyysisen valmennuksen pitää olla kunnossa ja taata monipuolinen liikkuminen. Se, että Suomessa maan parhaita pelaajia on pelannut kahta lajia pitkälle nuoruuteen on vain merkki harjoitteluympäristöjen ja koko suomalaisen junnujalkapallojärjestelmän epäonnistumisesta. Ohjattua harjoittelua ja ohjeistettua omatoimista harjoittelua ei ole siinä tapauksessa ollut tarpeeksi (näinhän se konkreettisesti on jo puuttellisen hallitilan takia). Tarkemmin sanottuna koko suomalainen yhteiskunta on epäonnistunut lasten huipulle tähtäävän urheilun puitteiden järjestämisessä. Meillä hellitään suomalaista harrastamisen mallia, mikä on tietysti tärkeä asia että kaikilla olisi mahdollisuus harrastaa, mutta huipulle tähtäävästä junioritoiminnasta ei puhuta oikein lainkaan, ei edes tämän Olympialaisten jälkeisen kriisikeskustelun yhteydessä.

Ps. Sillä että johonkin lätkäseuraan on tehty fysiikkaohjelma, ei ole mitään arvoa junnujalkapallon kannalta. Ikään kuin jalkapalloseuroissa ei olisi ammattimaisia fysiikkaohjelmia? Ja kyllä, lätkä on nimenomaisesti ainoana lajina liian yksipuolinen ihan jo siitä syystä, että luistelussa ei tule iskutusta.

[Tino Asprilla]

Monesti kuulen myös argumentointia ettei jalkapalloharrastus mahdollista tarpeeksi lapsuusvaiheessa koska mm. harjoitusvuoroja ei ole tarpeeksi.

Tossa 10-vuotiaana treenit voi olla toisaalta jo 2h pituisia ja niihin saa ympättyä kaiken oleellisen. Sit pienempien paikkakuntien osalta kiroillaan vaikka saliympäristöjä.   

Todellisuudessa lapsuusvaiheessa esim meidän seura ei pidä futsalia minkäänlaisessa arvossa. Tai toisaalta harvoin ymmärretään saliympäristön mahdollistama monipuolisuus. Siellä on seinät ympärillä, puolapuut, köydet, mattoja, pukkeja yms.

Kahdella tunnilla saliympäristössä per vk saadaan ympättyä telinevoimistelu lajiharjoitteluun aivan helposti.

No, mitä ehkä yritän hakea on se, että monilajisuutta saadaan jalkapallon sisälle. Ja mikä parasta, lapsuusvaiheessa 3 tapahtumaa/vk olisi varmasti monessa kaupungissa toteutettavissa. Nuo kolme tapahtumaa kannattaisi hyödyntää ajatuksella: treenataan sitten kerralla kunnolla kun paikalle tullaan, sillä saman tuntimäärän (6h) toteuttaminen neljänä päivänä (vaikkapa monilajisesti) on aina pois

 a) muusta arkiliikunnasta (koska matkat ja aikataulut)
B) perheen yhteisestä ajasta
C) lapsen muista kaverisuhteista
D) vanhempien kukkarosta
E) vanhempien jaksamisesta
F) tähän voisi keksiä miljoona muutakin hyvää syytä.
     

[Tino Asprilla]

Onko tällä foorumilla yhtään sellaista henkilöä joka on päättänyt että hänen lapsesta tulee kansaivälisen tason jalkapalloilija sanotaan vaikka että ennen 12v ikää?
Jos on, niin minkälaisen viikkorytmityksen teette että saatte 15-20h viikossa liikuntaa josta ainakin 75% on suoraan jalkapalloon liittyvää?
Suomen akatemiat taitavat pääasiassa tarjota max4 harjoitusta / viikko ja 1-2 pelitapahtumaa / viikko. Näistä tulee varmaan se 10h.
Mistä loput 5-10h? Ja varsinkin näin talviaikaan tulee miettineeksi että missä?!

Käytännössähän jos ollaan ns akatemiatasolla tuossa iässä niin 5 tapahtumaa viikossa paikkakunnalla jossa kodin ja treenipaikan välillä on 30min siirymä omalla autolla tai 60min julkisilla niin
käytännössähän tuohon on mahdotonta sovittaa mitään muuta harrastusta.

Onko täällä kokemusta lapsista jotka tuossa 10-12 vuoden iässä ovat pystyneet tekemään 15h viikossa jalkapallon kanssa + 5h muuta liikuntaa?
Onko kokemuksia lapsista jotka ovat aina ilman mutinoita menneet kaikkiin harjoituksiin ja tehneet 100% keskittymisellä ne asiat?

... näitä tulee toisinaan mietittyä ja punnittua... lopulta ahdistun

En ole omasta lapsesta ammattilaista tekemässä, mutta tunnen kaupungistani muutamia tapauksia jotka lastaan kv-tasolle ovat viemässä.

Ihan sieltä 6-7 vuotiaasta on noi pojat tehneet järkyttävän määrän duunia pallon kanssa talvisin hallilla, kesäisin kentällä hyvin usein isän valvovan silmän alla. Ja ovathan pojat taitavia sen pallon kanssa, yks 10v tällä hetkellä ihan hiton taitava. Motorisesti lahjakkaita kavereita syntymästään lähtien ja käsittääkseni näitäkin vahvuuksia on hiottu entisestään. Sinällään nää isät varmaan tietää mitä vaaditaan huipulle pääsemiseksi.

Varmasti kesäaikaan sellanen 30 tuntia viikossa (treenit+yksilövalmennus+tavoitteellinen oman ajan treeni) ja talviaikaan se 20h viikossa pelkkää jalkapalloa tulee.

Nauttiiko lapset aina tosta? En tiedä. Onneksi joskus pelaavat vapaatakin peliä kavereiden kanssa ja ainakin yksi tämän "kategorian" pojista liikkuu muutoinkin kun jaliksen parissa.

Olen miettiny tota kuvioo. Kun pihapelit yms häviää, niin synnynnäisesti lahjakkaita lapsia helposti aletaan koutsaamaan innokkaiden ja eittämättä ainakin osan faktoista tietävien vanhempien toimesta.
Toivottavasti näillä lahjakkailla ja hyvin treenanneilla pojilla se motivaatio säilyy nuoruuden ja varhaisaikuisuuden ajan kun sitä työtä pitää vielä alkaa toden teolla tekemään. Se on varmaan hyvin yksilöllistä sitten sopiiko tollainen määrä vastikkeellista treeniä kovinkaan monelle, eli ollaanko optimaalisen pelaajakehityksen näkökulmasta ihan kokonaisvaltaisten faktojen äärellä.


Sit mä voisin kertoo esimerkin mun oman ryhmän 12v pojasta. On harrastetasolla tällä hetkellä. Hyvä pallotatsi, hyvä tekniikka laukoa monipuolisesti, terveellinen itseluottamus pitää palloa (okei, joskus vähän liikaakin), hieno taito tunnistaa tilat harhautuksessa ja jalan saamisessa vapaaksi, henkisesti vahva halu ottaa kentällä roolia ja tehdä maaleja. Elää ja hengittää futista. Tietää MM-kisojen maalikunikaat jne historiasta. Kesäajan käytännössä asui kentällä ja pystyi vaikuttamaan perheen asuinpaikkaan kun muuttivat. Kriteerinä oli et 200m kentästä pitää asua.

Mä väitän et toi poju on tän kaupungin lahjakkain ikäluokassa nimenomaan jalkapallopelin näkökulmasta. Mutta mutta, liikunnallisesti on kömpelö ja hidas sekä valitettavasti mukavuudenhaluinen. Mä sain tällä kaudella sen piiskattua sentään reagoimaan tilanteenvaihtoihin, mikä oli mielestäni hyvä saavutus.
Jos ja kun toi poitsu innostuu saamaan fysiikkansa kuntoon, niin kaikki toi avaruudellinen hahmottaminen, pallotatsi ja halu tehdä maali vie sitä hetkessä ihan valtavia harppauksia eteenpäin, suoraan kilpatasolle.

Ja mikäkö parasta tässä pojassa? Sitä ei ole tarvinnut treenuuttaa vastukkeellisesti. Se ei tarvitse isää tai äitiä seuraamaan viereen kun se on kentällä. Se ottaa multa ihan kivasti vinkkejä vastaan ja osan omalla ajalla tapahtuvasta treenistä se tekee laadukkaita juttuja. Jalkapalloa tulee varmaan kesäajalla se 50h viikkoon. Talvella varmasti se 20h kun hallit on niin kaukana. Mutta kai se kotonaankin jotain temppuja sisällä tekee.

Nyt mun missio on saada se vielä tajuamaan fysiikan kehittämisen tärkeys ja epämukavuusalueella olemisen hienous. Vähän se edelleen laistaa lihaskunnoista yms,mut parempaan suuntaan koko ajan mennään.

---
Jos mun pitäisi veikata noiden isien valmentaminen poikien motivaation kestoa pitkässä juoksussa versus tätä omaehtoisesti treenaavan mutta fyysisesti hitaasti kehittyvän pojan motivaation kestoa keskenään, niin kyllä mä tän jälkimmäisen puolesta roponi likoon laittaisin. Erot on tällä hetkellä valovuosia, mutta toisaalta fysiikassa tapahtuu ihmeitä vuodenkin aikana.   

[Gambinamiäs]

Linkkasin aiemmin tuohon toiseen, pienten lasten valmennusta koskevaan ketjuun tämän ja sivuaa tätä nuorena on laji valittava-keskustelua, että linkitän tännekin. Tuon aikaisen lajivalinnan ongelmallisuus tulee juurikin niissä tilanteissa, joissa into sitten loppukin ja kun muut harrasrukset on joutunut lopettamaan ja identiteetti on rakentunut vain sen yhden lajin ja joukkueen ympärille, niin nuori jää sitten ihan tyhjän päälle. Ymmärrän tietynlaisen akatemia-ajattelun kautta, mutta 99% junnuista ei ole missään tekemisissä minkään oikeiden akatemioiden kanssa eikä noita periaatteita normaaleissa seuroissa pitäisi soveltaa. Alla olevassa keskustelussa tätä on hyvin avattu.

Tässä mielenkiintoinen keskustelu junioriurheilusta, valmentamisesta ja esim monilajisuudesta. Keskustelemassa mm urheilupsykologi ja entinen jääkiekkoammattilainen Tuomas Grönman ja jalkapalloerotuomari Mohammad Al Emara:
https://areena.yle.fi/1-71300026

Vahva suositus jokaiselle, joka valmentaa lapsia tai on edes joskus nähnyt lapsen.

[Natte]

Täasä keskustelussa on enimmäkseen äänessä isät (tai äidit?), joilla ei ole mitään hajua, millä tasolla harjoitteleminen ja taidot ovat parhailla lapsilla, esimerkiksi 10-vuotiaina.

Teit tässä nyt pari aika voimakasta oletusta.

Jortsukka ja minä puhutaan pelaajien kehittämisestä huipulle, muut (ainakin suurin osa) sitten jostain muusta. Huipulle kehittämisen lähtökohta on, että lapsen elämä rakennetaan jalkapallon ympärille. Tämä on Suomessa tietysti todella vaikeaa, koska täällä ei ole yhtään oikeaa akatemiaa.

Uskallan edelleen väittää että jopa sinne aivan absoluuttiselle huipulle on olemassa erilaisia reittejä. Ja lopulta sitten myös sattumalla on aivan valtava merkitys. Tietyt perusasiat pitää toki hoitaa riittävälle tasolle riittävän ajoissa. Kaikkein huonoin pelaaja on kuitenkin lopullisesti lopettanut pelaaja - niistä ei tule futareina varmasti mitään.

Oireena sitten on tällaista puhetta, että kyllä ehdottomasti pitää mahdollistaa monilajisuus ja että kyllä nämä U10-akatemiat ovat ongelma kun täytyisi huolehtia lasten kokonaisvaltaisesta kasvusta ja hyvinvoinnista.

Boldattu sai minut surulliseksi etenkin sillä oletuksella että olet lasten ja nuorten kanssa suoraan tekemisissä. Tämä on tosiaan oletus, en voi varmasti tietää, enkä ole koko viestihistoriaasi tutustunut. Saatoin toki langeta tässä myös trolliin. Itse uskon että tasapainoisista ja hyvinvoivista lapsista tulee myös parhaita urheilijoita ja toisaalta urheilu usein voi auttaa molempien kanssa.

Huipulle kehittämisen tähtäävän valmennuksen tavoitteena ei ole mahdollistaa monilajisuutta, vaan saada aikaan mahdollisimman suuri tuntimäärä jalkapallossa (aivan viimeistään 10-v. eteenpäin mutta mieluummin jo aiemmin). Jos joku lapsi jaksaa harrastaa siinä sivussa jotain muuta ja perhe pystyy sen mahdollistamaan, niin toivottavasti mikään seura ei sitä erikseen estä. Sanomattakin on selvää, että huipulle tähtäävässä valmennuksessa myös fyysisen valmennuksen pitää olla kunnossa ja taata monipuolinen liikkuminen. Se, että Suomessa maan parhaita pelaajia on pelannut kahta lajia pitkälle nuoruuteen on vain merkki harjoitteluympäristöjen ja koko suomalaisen junnujalkapallojärjestelmän epäonnistumisesta. Ohjattua harjoittelua ja ohjeistettua omatoimista harjoittelua ei ole siinä tapauksessa ollut tarpeeksi (näinhän se konkreettisesti on jo puuttellisen hallitilan takia). Tarkemmin sanottuna koko suomalainen yhteiskunta on epäonnistunut lasten huipulle tähtäävän urheilun puitteiden järjestämisessä. Meillä hellitään suomalaista harrastamisen mallia, mikä on tietysti tärkeä asia että kaikilla olisi mahdollisuus harrastaa, mutta huipulle tähtäävästä junioritoiminnasta ei puhuta oikein lainkaan, ei edes tämän Olympialaisten jälkeisen kriisikeskustelun yhteydessä.

Kukaan ei varmaan ole väittänyt täällä että huipulle tähtäävän valmennuksen tavoitteena olisi mahdollistaa monilajisuus. Tuo huipulle tähtääminen on kyllä lasten ollessa kyseessä jokseenkin hankala asia, koska kyllä se aloite tosi pienillä on sillä aikuisella, joka päättää että lapsi tähtää huipulle. Jos toiminta on vaan riittävän laadukasta niin ei sen 6-vuotiaan kanssa tarvitse silloin alkaa huipulle tähtäämään vaan tärkeintä lienee saada se lapsi rakastumaan lajiin. Jos se rakastuminen on riittävän voimakas ja moni muu asia kohdalleen niin tämä kasvava nuori saattaa olla valmis tekemään kaikkensa päästäkseen huipulle. Tai sitten ei. Lahjoja tarvitaan myös. Lisäksi kannattaa matkan varrella kokeilla muutakin, jotta se oma juttu löytyy ja ei ole sitten tyhjän päällä jos futis ei ollutkaan pidemmän päälle se juttu.

Kovin vähän tässä on nyt ollut keskustelua niistä yhteen lajiin tosi aikaisin keskittymisen varjopuolista kuten rasitusvammat, kyllästyminen, jopa burnout vaikka ongelmat on ihan todellisia jne. Lisäksi jos koko elämä on rakennettu futiksen ympärille niin se uran katkaiseva loukkaantuminen voi olla aika hankala paikka.

Linkkasin aiemmin tuohon toiseen, pienten lasten valmennusta koskevaan ketjuun tämän ja sivuaa tätä nuorena on laji valittava-keskustelua, että linkitän tännekin. Tuon aikaisen lajivalinnan ongelmallisuus tulee juurikin niissä tilanteissa, joissa into sitten loppukin ja kun muut harrastukset on joutunut lopettamaan ja identiteetti on rakentunut vain sen yhden lajin ja joukkueen ympärille, niin nuori jää sitten ihan tyhjän päälle. Ymmärrän tietynlaisen akatemia-ajattelun kautta, mutta 99% junnuista ei ole missään tekemisissä minkään oikeiden akatemioiden kanssa eikä noita periaatteita normaaleissa seuroissa pitäisi soveltaa. Alla olevassa keskustelussa tätä on hyvin avattu.

Keskusteluohjelma oli tosiaan mainio, jokaisen urheilijan vanhemman ja valmentajan ainakin pitäisi tuo katsoa. Ja samaa mieltä näistä muutenkin mitä kirjoitit.

Sanoisin että yksi iso ongelma on kyllä että nuorimpien osalta ei panosteta valmentajiin riittävästi. Tämä on varmasti myös jollain tapaa rahakysymys ja varmasti halu on pitää kustannukset edes jokseenkin kohtuullisina. Joissain muissa lajeissa on kuitenkin oivallettu että ne alkutahdit ovat hyvin tärkeitä ja se ensimmäinen valmentaja monella muullakin tapaa antaa suunnan harrastustoiminnalle.

Toinen juttu on se, että pitäisi saada kyllä merkittäviä korjauksia lasten perus liikunnallisuuteen ja sen avaimet ovat sitten perheillä, päiväkodeilla ja kouluilla. Koululiikunta on perus ala-asteella nykyään lähinnä vitsi. Jotenkin se pitäisi saada käännettyä iloa tuovaksi monipuoliseksi liikkumiseksi. Ja oikeastihan jo neuvolalla pitäisi olla jonkinlainen rooli perustaitojen osalta jos tähtäämme liikunnalliseen elämäntapaan myös aikuisiällä. Kyllähän siellä nytkin tiettyjen taitojen kehittymistä seurataan, mutta tämä tähtää lähinnä siihen että varmistetaan että lapsi on terve.

Tosi monen lähtötaso saapuessa ensimmäistä kertaa harrastukseen on aivan karmea. Liikkuminen muuttuu myös mukavammaksi kun se sujuu.

Kaikesta huolimatta, sillä että harrastaa ja että liikkuu on jo itseisarvo. Mitä huippu-urheiluun jokkuepuolella tulee niin meillä pieni väkiluku isossa maassa asettaa jo ihan omat ongelmansa tietyllä tapaa. Yksilöt edellä vs. joukkueena menestyminen. Kaikki paukut yksilöiden tukemiseen.

[bupa dukta]

Fillarikommari vaikuttaa kyllä äärilaidan mieheltä. Onkohan omaa jälkikasvua vielä? Vaikka lapsi laitettaisi minkälaiseen ympäristöön niin hyvin harva sieltä tulisi huipuksi. Syntymässä saadut fyysiset ja psyykkiset lahjakkuustekijät määrittävät jo melko paljon onko mahdollisuuksia huipulle. Nopeat lihassolut, sopivan kehotyypin ja hermostojärjestelmän syntymässä saanut saa jonkinverran etua aina. Tietysti kasvuympäristö vaikuttaa, johon kuuluu myös ohjattu harjoittelu.
 Jos mietitään että per ikäluokka on ihan muutama lapsi suomessa jolla olisi edes sopivat lahjakkuustekijät päästä jalkapallossa kansainvälisen tason pelaajaksi, niin onko tarkoituksenmukaista muuttaa seuratominta sellaiseksi että se tukee vain ja ainoastaan tätä. Kiinnostaako moinen kaikkia lajin parissa toimivia lapsia.
Kyllä pelkkä liikkuminenkin on arvokasta. Ja jalkapallotoiminta ilman ajatusta siitä että tähdätään huipulle on arvokasta. Näppituntuma on se että liian kilpalullinen lasten urheiluseuratoiminta johtaa siihen että liian moni lapsi lopettaa jo vitos-kutosluokkalaisena ja jää kotiin pelaamaan Fortnaittia. Itsekin lopetin aikanaan alakoulun jälkeen seurassa jalkapallon. Onneksi oli toinen joukkueharrastus, jota jatkoin parikymppiseksi sekä höntsäsählyt ja lautailuhommat kavereiden kanssa. Jalkapallo tuli muutaman vuoden jälkeen takaisin puulaakihommissa ja jatkui kolmivitoseksi alasarjoissa. Nykyään se on kilpajoukkue tai Fortnait. Kärjistetysti tuntuu että välimuotoja ei ole. Tämä jotenkin ainakin itseäni harmittaa suuresti.

[ginikettu]

https://www.is.fi/veikkausliiga/art-2000010801739.html

Kommentti: Video HJK:n alakouluikäisten pelistä puistatti – arvoissa miettimisen paikka
Kunnianhimo ja kilpailuhenki ovat tärkeitä arvoja, joita lasten ja nuorten urheilu voi opettaa. Huijaamisen opettaminen lapsille ei tähän yhtälöön sovi, kirjoittaa Janne Oivio.

...
Näkemälläni pätkällä HJK:n aikuinen valmentaja ohjaa oman joukkueensa pelaajaa menemään maahan makaamaan ja teeskentelemään loukkaantumista.

HJK johti ottelua ja peli oli lopuillaan.

Poika ei ota huudosta vaaria, joten perästä kuuluu lisää.

”Ymmärrätsä mitä sulle puhutaan? Seuraavasta tilanteesta menet makaamaan ja pidät päästä kiinni!” valmentaja huusi.
...

Ymmärrän kyllä, että HJK ja veikkausliiga otsikoiden alla tähän aiheeseen saa enemmän kaikupohjaa. Sen verran monta vuotta olen ollut hjk:n toiminnassa (miten peluuttajat, valkut, jne toimii), niin tämä on kyllä poikkeustapaus. Toiminnassa tosiaan kaikin keinoin pyritään karsimaan tällainen pois ja seura kouluttaa toimihenkilöitä vapaaehtoisia ja palkattuja kuin vanhempiakin (epäsuorasti) tällaisen karsimiseen. Itse juttu on sinällään tärkeästä aiheesta ja tuota näkee ja kuulee kentällä, mutta klubi on yleisestiottaen hyvä ja reilu vastustaja. Tuosta tarkemmasta lainauksesta voin kyllä arvata kenestä ja mistä joukkueesta voisi olla kyse, ja ehkä hyvä julkisuuden kautta käydä tämä keskustelu, niin tullee paineita enemmän tuolle valkulle tarkastella omaa toimintaansa.

[Thalian]

Mutta siis jos halutaan erikoistua nuorena ja tähdätä kansainväliselle huipulle niin ei 10-12 vuotiaalle voi antaa vastuuta tehdä omia harjoituksiaan.
Varhaisen erikoistumisen malli pitää ottaa muista vastaavista lajeista, kuten voimistelusta. Luulen että siellä ei ainakaan annetaan mitään arvoa sille jos kotona teet kuperkeikkoja
sisarusten kanssa.

Omat muksut pikku hiljaa ovat siinä iässä, että pitäisi tuupata niitä harrastusten joukkoon, ja jos futiksessakin aletaan menemään voimistelun malliin, niin pitää laittaa myös futis sille listalle lajeja, joita ei saa lähteä harrastamaan. Oleellisesti kun olen sitä mieltä, että jos 8v muksulla on 6x 2h ohjatut treenit viikossa, niin se on niin saatanasti, että siinä ei paljon muuhun aikaa enää jääkään. Toki omaehtoisesti pitää liikkua ja harrastaa, mutta ohjattujen treenien määrässä pitää pysyä joku järki, kun puhutaan tuon ikäisistä mukeloista. Voimistelussa siis korostetusti päivän kokonaisliikuntamäärä tulee täyteen nimenomaisesti ohjatuissa harjoituksissa, jopa niin, että 11v ohjattuja treenejä on enemmän kuin päivän kokonaisliikuntamäärätavoite on...

Futiksen kohdalla oleellista on toki se, että pääsee tekemään riittävän paljon sitä pallonkäsittelyä jaloilla. Tuohon ei ole kukaan vielä mitään tuntimäärää laittanut, mutta sellainen hyvä nyrkkisääntö varmaan olisi haarukoitavissa. Kunhan tuo täyttyy niin sen jälkeen varsinkin pienet lapset kyllä saavat mun puolesta harrastaa aivan mitä haluavat siinä ohessa.

Lähtisin lisäksi siitä, että lapsen päivän liikuntamäärän olisi hyvä pyöriä alakouluiässä vähintään tuolla 3h/pvä tasolla, ja kun puhuttiin pallonkäsittelyn tärkeydestä, niin ainakin puolet olisi hyvä olla pallon kanssa. Tällöin viikossa tulisi pallotunteja ainakin 10, mikä riittänee aika hyvin pienille lapsille. Ja mitä isommaksi mennään, niin pallotuntien osuus kokonaisliikunnasta pitäisi tietenkin nousta. Monilajisuudesta kun puhutaan, niin sitä pitäisikin lähestyä siitä kulmasta, että tuleeko pallon kanssa tarpeeksi tunteja ja että tuleeko tunteja liikuntaan kokonaisuudessaan riittävästi. Koska sekään ei ole hyvä tilanne, että toisen lajin pudottaminen sitten laskee sitä kokonaisliikuntamäärää alaspäin.

Ja toki sitten tuon ernon nostama pointti siitä, että futiksessa treenataan aivan hiton yksipuolisesti, on myös tärkeä. Oman kehon hallinta olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, joten jos sitä ei opi futiskentällä, niin se kannattaa käydä opettelemassa vaikka painissa/baletissa.

[Fillarikommari]

Fillarikommari vaikuttaa kyllä äärilaidan mieheltä.

Aivan ehdottomasti. Ja niin on kyllä kaikki muutkin ykköstason ryhmiä valmentavat.

Vaikka lapsi laitettaisi minkälaiseen ympäristöön niin hyvin harva sieltä tulisi huipuksi. Syntymässä saadut fyysiset ja psyykkiset lahjakkuustekijät määrittävät jo melko paljon onko mahdollisuuksia huipulle. Nopeat lihassolut, sopivan kehotyypin ja hermostojärjestelmän syntymässä saanut saa jonkinverran etua aina. Tietysti kasvuympäristö vaikuttaa, johon kuuluu myös ohjattu harjoittelu.
 Jos mietitään että per ikäluokka on ihan muutama lapsi suomessa jolla olisi edes sopivat lahjakkuustekijät päästä jalkapallossa kansainvälisen tason pelaajaksi, niin onko tarkoituksenmukaista muuttaa seuratominta sellaiseksi että se tukee vain ja ainoastaan tätä. Kiinnostaako moinen kaikkia lajin parissa toimivia lapsia.
Kyllä pelkkä liikkuminenkin on arvokasta. Ja jalkapallotoiminta ilman ajatusta siitä että tähdätään huipulle on arvokasta. Näppituntuma on se että liian kilpalullinen lasten urheiluseuratoiminta johtaa siihen että liian moni lapsi lopettaa jo vitos-kutosluokkalaisena ja jää kotiin pelaamaan Fortnaittia. Itsekin lopetin aikanaan alakoulun jälkeen seurassa jalkapallon. Onneksi oli toinen joukkueharrastus, jota jatkoin parikymppiseksi sekä höntsäsählyt ja lautailuhommat kavereiden kanssa. Jalkapallo tuli muutaman vuoden jälkeen takaisin puulaakihommissa ja jatkui kolmivitoseksi alasarjoissa. Nykyään se on kilpajoukkue tai Fortnait. Kärjistetysti tuntuu että välimuotoja ei ole. Tämä jotenkin ainakin itseäni harmittaa suuresti.

Totta kai vain harvalla on lähtökohtaiset edellytykset huipulle. Sitä tärkeämpää on että pienessä maassa jokainen talentti saataisiin laadukkaaseen toimintaan. Tässä tullaankin sitten pedagogisiin kysymyksiin toiminnan järjestämisestä. Tavoitteellisesti orientoituneeseen ja laadukkaaseen toimintaan kuuluu se, että lapsilla ja nuorilla on hauskaa ja he ovat motivoituneita ja että he voivat hyvin. Lapsista aika pieni osa haluaa harjoitella oikeasti kovalla intensiteetillä. Heidät pitää laittaa omaan ryhmäänsä (näitä sitten kutsutaan kilparyhmiksi). Poikkeuksetta tällaisia lapsia leimaa keskimääräistä korkeampi voittamisenhalu. Sitten oma keskustelunsa on se, että pitäisikö kaiken toiminnan olla tällaista "kilpa"toiminnan kaltaista (tilanteiden ja pelien) voittamista korostavaa kovan intensiteetin harjoittelua. Viime aikoina yleisenä mantrana on ollut, että jalkapallo on aina kilpailua ja siksi sitä pitäisi korostaa. Itse en ehkä ole täysin sitä mieltä. Toiminnassa on mukana paljon sellaisia lapsia ja nuoria, jotka eivät halua harjoituksissa ja peleissä yrittää kaikin voimin voittaa. Kovaan tsemppaamiseen ja voittamisen yrittämiseen pitää ohjata, mutta ei sen tarvitse olla samanlaista kuin kilparyhmissä. Mutta tärkeänä juttuna tässä on se puoli, että kun kilparyhmän toiminta järjestetään hyvin, niin sen laatu vaikuttaa positiivisesti kaikkeen muuhunkin toimintaan. Ja kaiken perustana on tietysti hyvä kommunikointi vanhempien kanssa ja sopivan joustava siirtyminen ryhmistä toisiin.

Tuosta iltapäivälehden Klubia koskevasta jutusta, että Klubi on nimenomaan tunnettu asiallisesti toimivista valmentajista ja taustoista. Hienoa journalismia tehdä oletuksia että yksittäistapaus kertoo koko seuran toiminnasta. En ole Klubissa töissä.

[Tino Asprilla]

Fillarikommari vaikuttaa kyllä äärilaidan mieheltä. Onkohan omaa jälkikasvua vielä? Vaikka lapsi laitettaisi minkälaiseen ympäristöön niin hyvin harva sieltä tulisi huipuksi. Syntymässä saadut fyysiset ja psyykkiset lahjakkuustekijät määrittävät jo melko paljon onko mahdollisuuksia huipulle. Nopeat lihassolut, sopivan kehotyypin ja hermostojärjestelmän syntymässä saanut saa jonkinverran etua aina. Tietysti kasvuympäristö vaikuttaa, johon kuuluu myös ohjattu harjoittelu.
 Jos mietitään että per ikäluokka on ihan muutama lapsi suomessa jolla olisi edes sopivat lahjakkuustekijät päästä jalkapallossa kansainvälisen tason pelaajaksi, niin onko tarkoituksenmukaista muuttaa seuratominta sellaiseksi että se tukee vain ja ainoastaan tätä. Kiinnostaako moinen kaikkia lajin parissa toimivia lapsia.
Kyllä pelkkä liikkuminenkin on arvokasta. Ja jalkapallotoiminta ilman ajatusta siitä että tähdätään huipulle on arvokasta. Näppituntuma on se että liian kilpalullinen lasten urheiluseuratoiminta johtaa siihen että liian moni lapsi lopettaa jo vitos-kutosluokkalaisena ja jää kotiin pelaamaan Fortnaittia. Itsekin lopetin aikanaan alakoulun jälkeen seurassa jalkapallon. Onneksi oli toinen joukkueharrastus, jota jatkoin parikymppiseksi sekä höntsäsählyt ja lautailuhommat kavereiden kanssa. Jalkapallo tuli muutaman vuoden jälkeen takaisin puulaakihommissa ja jatkui kolmivitoseksi alasarjoissa. Nykyään se on kilpajoukkue tai Fortnait. Kärjistetysti tuntuu että välimuotoja ei ole. Tämä jotenkin ainakin itseäni harmittaa suuresti.

Ei tämä ole joko-tai kysymys mielestäni. Kyllähän harrastejoykkueissa voidaan tehdä asiat yhtä laadukkaasti kuin kilpajoukkueissa, tottakai pelisuoritusten taso vaihtelee näissä ympäristöissä.

Se että harrastejoukkueessa otetaan fysiikan kehitys huomioon osana futistreeniä, kehitetään tekniikkaa kisailupohjaisesti (joka kehittää kilpailullisuutta) ja vaaditaan pelaajilta pelitreeneissä tai otteluissa täysvauhtisia juoksuja tai intohimoista puolustamista, ei ole mielestäni keneltäkään pois.

Toinen esimerkki voisi olla sellainen harrasteympäristö jossa tullaan treeneihin jonottamaan ja jossa toiminta on enemmän kaaosmaista osallistumista kuin hyvin suunniteltua jalkapallotoimintaa. Väitän että kansanterveyden näkökulmasta tämä on huonompi vaihtoehto varsinkin kun on nähnyt esim p11-p13 harjoituksia joissa ei tule edes hiki.

Mä olen harrasteympäristössä koutsannut useampia vuosia ja olen huomannut että lapset tykkäävät jos toiminta on hyvin suunniteltua vaikkakin fyysisesti rankkaa. Harrastelapset tykkäävät jos niiltä vaaditaan ja samalla osoitetaan rakkautta.

Miksi kuvaamani laadukas harrasteympäristö sitten on hyvä? No ainakin se antaa vielä mahdollisuuden nousta niistä ympäristöistä laadukkaampiin, mikäli kipinä syttyy myöhemmin (on ns edes jonkinlaiset pohjat). Toisekseen nykyaikana laadukas harrasteympäristö ottaa huomioon arkiliikunnan puutteet ja kehittää liikkuvuuksia, liikuntataitoja, kestävyyttä ja lihaskuntoa. Se korvaa parhaillaan monta puutetta. Lisäksi paskimmillaankin se nostaa meidän tulevaisuuden kakkos, kolmos ja nelosdivarin tasoa, eli kehittää suomifutista.

Meillä on esim viimeinen 8v8 vuosi lähdössä. Mä ajattelen niin että mä haluan pitää noi pojat harrastuksessa teini-iän yli. Ensi vuonna siirtyminen isolle kentälle on monelle liian iso steppi taidollisesti ja fyysisesti jos me tää vuosi neppailtas ihan miten sattuu ilman sen suurempia vaatimuksia. Ilman hyviä pohjia edelliseltä ja tulevalta kaudelta se ison kentän pelaaminen on niin raakaa, että drop-out prosentti voisi olla tosi kova.

Ja kun tällä kaudella sellainen perusajatus jalkapalloharjoitusten sisällöstä oli lähellä kilpatasoa, niin lopettaneita oli muutamia, ja toisaalta kauden aikana tuli paljon uusiakin pelaajia kun joku jossain koulussa vissiin kaverilleen mainitsi että tuu meidän jengiin, meillä on hyviä treenejä ja hyvä joukkue.

Tottakai meillä harrasteympäristö näkyy sit siinä että pelaajien sitoutuminen on osalla todella vaihtelevaa. Mutta ei me ketään siitä syytetä. Ollaan iloisia kun joku tulee pienen tauon jälkeen mukaan ja ymmärretään et esim nepsy-haasteet välillä hankaloittavat harrastamista. Tähän asti pelata on saanut tasaisesti vaikka treeniprosentti olis heikompi kuin muilla. Yritetään samalla viestiä säännöllisen treenaamisen tärkeydestä koska pelaaminen on huomattavasti mukavampaa kun tietää mitä yhdessä on treenattu.

----
Mä vähän luulen että moni pelkää vaatia lapsilta tänä päivänä. Mut vaatiminen on välittämistä kun sen tekee oikeissa mittasuhteissa. Jos sä oot kokopäivämulkku, niin et sä osaa koutsata harraste, haaste- tai kilpatasolla. Jos et osaa heittäytyä, antaa kiitosta tai tarvittaessa pyytää anteeksi, niin ei se ole oikein hyvä kenellekään. Toisaalta se harvemmin innostaakaan pitkässä juoksussa ketään.    

[turkistarhaaja]

Niin, tässä keskustelussa puhutaan vähän ristiin asioista. Nimimerkit Jortsukka ja Fillarikommari puhuvat aivan absoluuttisesta huipputasosta ja kertovat miten asiat ovat järjestetty maissa jotka tuottavat säännöllisesti huippupelaajia. Suomessahan ei maailman mittakaavassa huippupelaajia synny kuin sattumalta mikä kertoo siitä, että huippujalkapallon suhteen meillä ei tehdä asioita oikein. Ja pelkkä väkiluku ei kelpaa selitykseksi, koska mm. Balkanin maista, Pohjoismaista jne tulee paljon säännöllisemmin huippupelaajia kuin meiltä. Tämän varmaan kaikki allekirjoittavat?

Tuollainen junioripolku mikä tähtää aivan absoluuttiselle huipulle ei tietenkään ole ympäristö mikä sopii kaikille lapsille. Itse asiassa se sopii hyvin harvalle. Tämäkin on varmaan helppo allekirjoittaa? Suomessa tällaisia ympäristöjä ei käytännössä ole, koska ei meillä ole oikeita akatemioita joissa aivan kaikki (ml. koulu) on organisoitu huippujalkapallon tarpeiden mukaan.

Ja sitten aivan oma kysymyksensä on se, että tarvitaanko tuollaisia ympäristöjä Suomeen. Huippujalkapallon näkökulmasta vastaus on kyllä mutta on muitakin yhtä arvokkaita näkökulmia. Sen sijaan huijaamme itseämme jos uskomme siihen, että harrastamalla jalkapalloa pari kertaa viikossa muiden lajien ohella ja keskittymällä vasta 15-vuotiaasta eteenpäin jalkapalloon tuottaisimme maagisesti huippupelaajia. Jalkapalloa pitää treenata ohjatusti ja omatoimisesti ihan vitusti jos haluaa huipputasolle ja sekään ei riitä jos geenilotossa on saanut heikommat kortit. Jos siihen kylkeen ehtii jotain muuta lajia harrastaa niin tuskin siitä haittaakaan on mutta Suomessahan omien kokemusteni mukaan vanhemmat käsittävät monilajisuuden siten, että ulkoharjoittelukaudella voidaan ehkä pitää futista päälajina mutta heti kun kendo/säbäkausi alkaa niin käydään futiksessa silloin kuin muiden lajin kiireiltä ehtii eli käytännössä max 1-2 kertaa viikkoon koko hallikauden ajan.

Ja omasta mielestäni hyvän harjoitteluympäristön luominen ihan kaikille lapsille tasosta riippumatta on tärkeämpää kuin pelkästään huipputasolle tähtäävä toiminta ja monen lajin harrastaminen (paino sanalla harrastaminen) pitää tietysti mahdollistaa mahdollisimman pitkään ihan kansanterveydellisistäkin syistä. Mutta samalla tunnustan sen, että emme me Suomessa pysty tuottamaan huippupelaajia kuin satunnaisesti näillä nykyisillä rakenteilla, Etelä-Suomesta saattaa jokunen poikkeus löytyä. Ja huippupelaaja siis ei ole tässä yhteydessä esim. B-junnujen SM-tasolle pääsevä jonne varmasti vielä voi päästä hyvin erilaisia polkuja pitkin.

[Skylark]

Suomessa ikäluokat on pienet, ja ykköslaji taitaa edelleen olla jääkiekko. Harrastusten hinnat ovat kovasti nousseet, ja lasten harrastukset ovat keskiluokkaistuneet.

Tässä mennään nyt pahasti metsään. Perustetaan "akatemioita" hyvinkin pienille lapsille. Hintalappu on kova. On tarjolla erilaisia yksityisvalmennuksia niille, joilla on siihen varaa. Seuroissa jaot kilpa- ja haastepuolelle voidaan tehdä lähestulkoon mielivaltaisesti, ja tämän jälkeen käytännössä vain sitä kilpapuolta valmennetaan. Toiminta on monissa seuroissa laadultaan hyvin heikkoa, ikäluokat toimii eri tavalla, yhtenäinen valmennuslinja puuttuu, päätökset esimerkiksi pelaajavalinnoista saattaa tehdä omaa etuaan ajava jojo. Tätähän se pahimmillaan on.
Ei pidä ihmetellä, miksi taso on, mikä on.

Olen miettinyt, että toiminnan pitäisi olla aluksi hyvin edullista, niin että lapsia tulisi lajin pariin kaikista yhteiskuntaluokista. Jos Suomessa on varaa tukea väitöskirjatyötä, joka liittyy julkiseen ulostamiseen, niin luulisi rahaa riittävän myös lasten urheiluun. Tätä pikkulasten joukkoa valmennettaisiin hyvin. Jossain vaiheessa pojista innokkaimmille tarjottaisiin lisäharjoittelumahdollisuutta. Siinä olisi monia seuroja yhdessä. Toiminta olisi edelleen edullista, ja siinä olisi myös vapaaoppilaspaikkoja niille, joiden kotoa ei pätäkkää löydy. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulle syntyisi näin toimien muutamia tällaisia taitoryhmiä. Muualla Suomessa sama homma. Toiminta seuroissa jatkuisi kuitenkin laadukkaana ja pelaajia kehittävänä. Nousu tuonne taitoryhmään olisi mahdollista. Ja sieltä saisi tietysti myös lähteä, jos kiinnostus lopahtaa.

Jotain tämän tyyppistä kaavailisin.

Näin saataisiin mukaan isompi joukko, josta voitaisiin näitä lahjakkuuksia sitten seuloa. Vanhempien vaikutus toiminnassa pitäisi olla hyvin vähäistä.  Muualla maailmassa futis voi olla tie parempaan elämään. Meillä keskiluokkaiset lapset vaihtavat teini-iässä nappikset koulukirjoihin ja lähtevät vanhempien jäljissä korkeakouluun, jossa opiskelu Suomessa on maksutonta (juuri siksi, että se olisi kaikille mahdollista!) Muualla maailmassa futis on halpaa, koulunkäynti ei.

[Gambinamiäs]

Niin, tässä keskustelussa puhutaan vähän ristiin asioista. Nimimerkit Jortsukka ja Fillarikommari puhuvat aivan absoluuttisesta huipputasosta ja kertovat miten asiat ovat järjestetty maissa jotka tuottavat säännöllisesti huippupelaajia. Suomessahan ei maailman mittakaavassa huippupelaajia synny kuin sattumalta mikä kertoo siitä, että huippujalkapallon suhteen meillä ei tehdä asioita oikein. Ja pelkkä väkiluku ei kelpaa selitykseksi, koska mm. Balkanin maista, Pohjoismaista jne tulee paljon säännöllisemmin huippupelaajia kuin meiltä. Tämän varmaan kaikki allekirjoittavat?

Tuollainen junioripolku mikä tähtää aivan absoluuttiselle huipulle ei tietenkään ole ympäristö mikä sopii kaikille lapsille. Itse asiassa se sopii hyvin harvalle. Tämäkin on varmaan helppo allekirjoittaa? Suomessa tällaisia ympäristöjä ei käytännössä ole, koska ei meillä ole oikeita akatemioita joissa aivan kaikki (ml. koulu) on organisoitu huippujalkapallon tarpeiden mukaan.

Tässä on hyvä kommentti, jota koitin itsekin aiemmin kirjoittaa. Jos nuori haluaa ja pääsee akatemiaan, niin siellä tuleekin olla jalkapallon ehdoilla pyörivä systeemi, jossa kuitenkin otetaan huomioon nuoren kasvaminen ihmisenä, mutta normaalin seuratoiminnan pitää ensisijaisesti kasvattaa nuorta koko elämän kattavaan liikunnalliseen elämäntapaan ja joukossa toimimiseen jne.

Ja sitten aivan oma kysymyksensä on se, että tarvitaanko tuollaisia ympäristöjä Suomeen. Huippujalkapallon näkökulmasta vastaus on kyllä mutta on muitakin yhtä arvokkaita näkökulmia. Sen sijaan huijaamme itseämme jos uskomme siihen, että harrastamalla jalkapalloa pari kertaa viikossa muiden lajien ohella ja keskittymällä vasta 15-vuotiaasta eteenpäin jalkapalloon tuottaisimme maagisesti huippupelaajia. Jalkapalloa pitää treenata ohjatusti ja omatoimisesti ihan vitusti jos haluaa huipputasolle ja sekään ei riitä jos geenilotossa on saanut heikommat kortit. Jos siihen kylkeen ehtii jotain muuta lajia harrastaa niin tuskin siitä haittaakaan on mutta Suomessahan omien kokemusteni mukaan vanhemmat käsittävät monilajisuuden siten, että ulkoharjoittelukaudella voidaan ehkä pitää futista päälajina mutta heti kun kendo/säbäkausi alkaa niin käydään futiksessa silloin kuin muiden lajin kiireiltä ehtii eli käytännössä max 1-2 kertaa viikkoon koko hallikauden ajan.

Ja omasta mielestäni hyvän harjoitteluympäristön luominen ihan kaikille lapsille tasosta riippumatta on tärkeämpää kuin pelkästään huipputasolle tähtäävä toiminta ja monen lajin harrastaminen (paino sanalla harrastaminen) pitää tietysti mahdollistaa mahdollisimman pitkään ihan kansanterveydellisistäkin syistä. Mutta samalla tunnustan sen, että emme me Suomessa pysty tuottamaan huippupelaajia kuin satunnaisesti näillä nykyisillä rakenteilla, Etelä-Suomesta saattaa jokunen poikkeus löytyä. Ja huippupelaaja siis ei ole tässä yhteydessä esim. B-junnujen SM-tasolle pääsevä jonne varmasti vielä voi päästä hyvin erilaisia polkuja pitkin.

Ei kai kukaan usko siihen, että harrastamalla jalkapalloa pari kertaa viikossa muiden lajien ohella ja keskittymällä vasta 15-vuotiaasta eteenpäin jalkapalloon tuottaisimme maagisesti huippupelaajia? Mutta lapsen ja nuoren, joka on motivoitunut harrastamaan montaa lajia, kannalta tuo voi olla parasta. Ja onhan tuollakin taustalla noussut monta pelaajaa niin jalkapallon kuin jääkiekonkin maajoukkueeseen, viimeisimpänä Casper Terho. Terhonkin tapauksessa tähän vaadittiin aktiivisen ja kohtuu nimekkään valmentajan (Juha Lind) soittelua maajoukkueiden ja toisen lajin seuran valmentajille, jotta toisen lajin pelien ja leirien takia tulevista poissaoloista ei santioida esim tiputtamalla pois kilparyhmästä, kokoonpanosta tms.

Samaa mieltä muuten kirjoituksesta, hyviä huomioita.

[Gambinamiäs]

Suomessa ikäluokat on pienet, ja ykköslaji taitaa edelleen olla jääkiekko. Harrastusten hinnat ovat kovasti nousseet, ja lasten harrastukset ovat keskiluokkaistuneet.

Tässä mennään nyt pahasti metsään. Perustetaan "akatemioita" hyvinkin pienille lapsille. Hintalappu on kova. On tarjolla erilaisia yksityisvalmennuksia niille, joilla on siihen varaa. Seuroissa jaot kilpa- ja haastepuolelle voidaan tehdä lähestulkoon mielivaltaisesti, ja tämän jälkeen käytännössä vain sitä kilpapuolta valmennetaan. Toiminta on monissa seuroissa laadultaan hyvin heikkoa, ikäluokat toimii eri tavalla, yhtenäinen valmennuslinja puuttuu, päätökset esimerkiksi pelaajavalinnoista saattaa tehdä omaa etuaan ajava jojo. Tätähän se pahimmillaan on.
Ei pidä ihmetellä, miksi taso on, mikä on.

Ja nuoremmissa ikäluokissa noi erot tulevat isoilta osin siitä, että onko syntynyt alku- vai loppuvuodesta. Jos tällä perusteella tehdään valinta kilparyhmään, joka saa parempaa valmennusta, ja loput on jonkun faijan vetämisssä höntsissä, niin ollaan jo hukattu puolet potentiaalista.

[Nipale]

Suomessa ikäluokat on pienet, ja ykköslaji taitaa edelleen olla jääkiekko. Harrastusten hinnat ovat kovasti nousseet, ja lasten harrastukset ovat keskiluokkaistuneet.

Tässä mennään nyt pahasti metsään. Perustetaan "akatemioita" hyvinkin pienille lapsille. Hintalappu on kova. On tarjolla erilaisia yksityisvalmennuksia niille, joilla on siihen varaa. Seuroissa jaot kilpa- ja haastepuolelle voidaan tehdä lähestulkoon mielivaltaisesti, ja tämän jälkeen käytännössä vain sitä kilpapuolta valmennetaan. Toiminta on monissa seuroissa laadultaan hyvin heikkoa, ikäluokat toimii eri tavalla, yhtenäinen valmennuslinja puuttuu, päätökset esimerkiksi pelaajavalinnoista saattaa tehdä omaa etuaan ajava jojo. Tätähän se pahimmillaan on.
Ei pidä ihmetellä, miksi taso on, mikä on.

Olen miettinyt, että toiminnan pitäisi olla aluksi hyvin edullista, niin että lapsia tulisi lajin pariin kaikista yhteiskuntaluokista. Jos Suomessa on varaa tukea väitöskirjatyötä, joka liittyy julkiseen ulostamiseen, niin luulisi rahaa riittävän myös lasten urheiluun. Tätä pikkulasten joukkoa valmennettaisiin hyvin. Jossain vaiheessa pojista innokkaimmille tarjottaisiin lisäharjoittelumahdollisuutta. Siinä olisi monia seuroja yhdessä. Toiminta olisi edelleen edullista, ja siinä olisi myös vapaaoppilaspaikkoja niille, joiden kotoa ei pätäkkää löydy. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulle syntyisi näin toimien muutamia tällaisia taitoryhmiä. Muualla Suomessa sama homma. Toiminta seuroissa jatkuisi kuitenkin laadukkaana ja pelaajia kehittävänä. Nousu tuonne taitoryhmään olisi mahdollista. Ja sieltä saisi tietysti myös lähteä, jos kiinnostus lopahtaa.

Jotain tämän tyyppistä kaavailisin.

Näin saataisiin mukaan isompi joukko, josta voitaisiin näitä lahjakkuuksia sitten seuloa. Vanhempien vaikutus toiminnassa pitäisi olla hyvin vähäistä.  Muualla maailmassa futis voi olla tie parempaan elämään. Meillä keskiluokkaiset lapset vaihtavat teini-iässä nappikset koulukirjoihin ja lähtevät vanhempien jäljissä korkeakouluun, jossa opiskelu Suomessa on maksutonta (juuri siksi, että se olisi kaikille mahdollista!) Muualla maailmassa futis on halpaa, koulunkäynti ei.

Ainakin Vantaalla kaupunki tarjoaa maksuttomia harrastuksia lapsille. Siellä mm. Jalkapalloa 1-2krt viikko klo 15-16 kuplahallissa. Kova oli meno, keski - ja yläluokka loisti poissaolollaan.

[Skylark]

Tulkitsen tuon niin, että halua harrastaa jalkapalloa seuroissa olisi, mutta hinta on liian kallis. Nämä pelaajat kun saisikin mukaan seuratoimintaan. Keskiluokan pelaajilla on omat treenit illalla, ne ei näihin maksuttomiin tule mukaan. Saattaa kertoa jotain lapsen omasta motivaatiosta toisaalta.

[ginikettu]

Ainakin Vantaalla kaupunki tarjoaa maksuttomia harrastuksia lapsille. Siellä mm. Jalkapalloa 1-2krt viikko klo 15-16 kuplahallissa. Kova oli meno, keski - ja yläluokka loisti poissaolollaan.

Meillä ainakaan täällä kantakaupungissa ei ollut fudis vaihtoehtona tässä harrastamisen mallissa. Kaikenlaisia hoplopeista, minecraft koodaukseen oli.

https://harrastukset.hel.fi/fi vähän kauempana olisi jotain.

[ManuRe]

Tuli tätä topiccia selailtua muutama sivu taaksepäin ja toteanpa vaan että erno on fiksu ja asian ytimessä. ernolle siis iso peukku ja tuoppi.

Täytyy samalla todeta että futiksessa kyllä tämä aikaisen erikoistumisen harha elää jotenkin poikkeuksellisen vahvana. Tällainen offtopic tähän väliin. Jatkakaa.

Joo, Messikin olisi ollut helvetin paljon parempi pelaaja kun olisi hiihtänyt enemmän futiksen harjoittelun sijaan.

[turkistarhaaja]

Ei kai kukaan usko siihen, että harrastamalla jalkapalloa pari kertaa viikossa muiden lajien ohella ja keskittymällä vasta 15-vuotiaasta eteenpäin jalkapalloon tuottaisimme maagisesti huippupelaajia?

No sanotaanko niin, että hyvin usein edelleen törmään etenkin vanhempien kanssa keskustellessani asenteeseen että tullakseen hyväksi jalkapalloilijaksi on suorastaan pakollista harrastaa montaa lajia ja syytän siitä noita täälläkin siteerattuja tutkimuksia joissa on kaikkia urheilulajeja käsitelty yhtenä massana ja harrastamiseksi on laskettu se että on päälajinsa lisäksi käyttänyt keskimäärin 1h johonkin muuhun. Lisäksi näissä keskusteluissa vedotaan siihen, että Jari Litmanenkin pelasi jääkiekkoa ja Teemu Selänne jalkapalloa joten lajit tukevat hyvin toisiaan.

Olen aivan liian usein törmännyt valmentajaurallani tilanteeseen missä pieni lapsi laitetaan 3-4 harrastukseen koska monilajisuus on niiiiin tärkeää ja koko elämä aikataulutetaan näiden lajien treenien ympärille jolloin aikaa omatoimiselle liikkumiselle ei yksinkertaisesti jää ja harrastamista leimaa sellainen suorittamisen pakko.

[Bunuel]

Tuosta tarkemmasta lainauksesta voin kyllä arvata kenestä ja mistä joukkueesta voisi olla kyse, ja ehkä hyvä julkisuuden kautta käydä tämä keskustelu, niin tullee paineita enemmän tuolle valkulle tarkastella omaa toimintaansa.

On kyllä urpoa touhua. Tällaisia uutisia ei kyllä suomalainen (junnu)futis kaipaisi.

[KVilho]

Linkkasin aiemmin tuohon toiseen, pienten lasten valmennusta koskevaan ketjuun tämän ja sivuaa tätä nuorena on laji valittava-keskustelua, että linkitän tännekin. Tuon aikaisen lajivalinnan ongelmallisuus tulee juurikin niissä tilanteissa, joissa into sitten loppukin ja kun muut harrasrukset on joutunut lopettamaan ja identiteetti on rakentunut vain sen yhden lajin ja joukkueen ympärille, niin nuori jää sitten ihan tyhjän päälle. Ymmärrän tietynlaisen akatemia-ajattelun kautta, mutta 99% junnuista ei ole missään tekemisissä minkään oikeiden akatemioiden kanssa eikä noita periaatteita normaaleissa seuroissa pitäisi soveltaa. Alla olevassa keskustelussa tätä on hyvin avattu.

Hyvä video tosiaan. https://areena.yle.fi/1-71300026

Kohdassa 22:26 - 23:24 näkökulma jota itse koitan hakea ja joka ei suoraan liity monilajisuuteen. Mitä aikaisemmin ja mitä useimmin taustalla vaikuttaa aikuisten (ml. valmentajat) mukaan tuoma välinearvo, sitä raskaampaa se lapselle on ja sitä huonommaksi tekemisen vaste tulee (sitä huonompi mitä nuorempi lapsi).

Aikoinaan kun oli vielä valmentajan kanssa lapsi-vanhempi-keskusteluja, niin valmentaja tenttasi usein moneenkin kertaan että onko pojalla treenin taustalla tavoite ammattilaiseksi jne. Vastaus oli aina että tekee sitä sen takia että se on kivaa. Valmentajalle vastaus ei oikein tuntunut sopivan ja varmasti vaikutti siihen miten valmentaja pojan futarina näki.

Uskon että tämän takia jaksoi vääntää ne 4-5 treeniä á 2 tuntia ja pelit pääle viikkoon 7-8 vuotiaasta lähtien (poislukien se yksi vaihe) ja vaikka minkäänlaista pallon pompottelua ei koskaan omalla ajalle tehnyt, niin välinearvon puuttuessa pelkkien treenien ja pihapelien vastarvo oli niin hyvä, että homma kantoi. Veikkaan että jos olisi paineen ja tavoitteet ottanut ei olisi jaksanut tavoitteellisessa ryhmässä näin pitkään.

[DAF]

Tulkitsen tuon niin, että halua harrastaa jalkapalloa seuroissa olisi, mutta hinta on liian kallis. Nämä pelaajat kun saisikin mukaan seuratoimintaan. Keskiluokan pelaajilla on omat treenit illalla, ne ei näihin maksuttomiin tule mukaan. Saattaa kertoa jotain lapsen omasta motivaatiosta toisaalta.

Menee nyt vähän ohi valmennuksen, mutta ainakin Vantaan seuroissa (kun tuossa nyt ne mainittiin) käsittääkseni noin kaikissa on kohtalaisen hyvin vapaapaikkoja tarjolla niille, joille hinta oikeasti on kynnyskysymys.

Isompi juttu taitaa olla se, osaavatko/haluavatko hakeutua seuroihin ja tietävätkö esimerkiksi tästä mahdollisuudesta, tavoittavatko seurat avoimilla kokeilukutsuillaan niitä varsinkaan lapsivaiheen pelaajina jne. Tyttöjen puolellahan tämä vielä korostuu kulttuurisista syistä. Vantaan kaltaisella väestörakenteella tyttöfutiksella olisi aivan valtavasti potentiaalia, mutta lopputulos on se, että maahanmuuttajaperheiden (usein erittäin taitavia) pikkusiskoja pyörii treeneissä - jos perheen vanhin on tyttö, hyvin harvoin hakeutuu vieläkään seuroihin.

Tähän kun joku keksii sen viisasten kiven näiden perheiden saavutettavuuteen, monen joukkueen profiili muuttuu ja harrastuksen mielekkyys + seuratoiminnan edellytykset muuttuvat oleellisesti paremmiksi. Tyttöfutiksen puolella kun ongelma on oikeasti myös massoissa, poikapuolellahan pelaajia sinänsä aika pieniinkin seuroihin edelleen riittää - mikä ei ole tilanne monessa muussa lajissa. Jalkapallo on maailman puhutuin kieli, mitä meidän tässäkin pitäisi osata hyödyntää paremmin.

[Gambinamiäs]

No sanotaanko niin, että hyvin usein edelleen törmään etenkin vanhempien kanssa keskustellessani asenteeseen että tullakseen hyväksi jalkapalloilijaksi on suorastaan pakollista harrastaa montaa lajia ja syytän siitä noita täälläkin siteerattuja tutkimuksia joissa on kaikkia urheilulajeja käsitelty yhtenä massana ja harrastamiseksi on laskettu se että on päälajinsa lisäksi käyttänyt keskimäärin 1h johonkin muuhun. Lisäksi näissä keskusteluissa vedotaan siihen, että Jari Litmanenkin pelasi jääkiekkoa ja Teemu Selänne jalkapalloa joten lajit tukevat hyvin toisiaan.

Olen aivan liian usein törmännyt valmentajaurallani tilanteeseen missä pieni lapsi laitetaan 3-4 harrastukseen koska monilajisuus on niiiiin tärkeää ja koko elämä aikataulutetaan näiden lajien treenien ympärille jolloin aikaa omatoimiselle liikkumiselle ei yksinkertaisesti jää ja harrastamista leimaa sellainen suorittamisen pakko.

Ok. Itse olen onneksi törmännyt vain niihin, jotka itse (nuoret) haluavat pelata montaa lajia, koska pitävät niistä lajeista. Siinäkin 2015-jengissä, jonka valmennuksessa olen mukana, on useampia, jotka pelaavat samalla lätkää ja pari jotka pelaavat tennistä. Näiden treenien takia jalkapallotreeneistä poissa olemisesta ei rangaista eikä se vaikuta kilpajoukkue-haastaja/harrastejoukkue-valintoihin tai ylipäätään kokoonpanoihin valitsemiseen, vaan nämä tehdään tasapuolisesti ja lapsen tason, kehittyminen ja etu edellä.