FutisForum2 - JalkapalloFutisForum2 - Jalkapallo
15.12.2018 klo 02:11:31 *
Tervetuloa, Vieras. Haluatko rekisteröityä?
Aktivointiviesti saamatta? Unohtuiko salasana?

Kirjaudu käyttäjätunnuksen, salasanan ja istunnonpituuden mukaan
Uutiset: Facebook & Twitter
 
Vuoden Foorumisti 2018, Joulupata 2018, FF2-kauppa:kauppa.ff2.fi, Yhteys ylläpitoon: ff2 ät futisforum2 piste org
Sivuja: 1 ... 3 [4] 5
 
Kirjoittaja Aihe: Visio 2020 ja suomalaisen jalkapalloperheen yhdistäminen  (Luettu 21042 kertaa)
0 jäsentä ja 1 vieras katselee tätä aihetta.
BrDead

Poissa Poissa

Suosikkijoukkue: John Rambo, koera


Vastaus #75 : 01.02.2011 klo 09:51:38

1)   Valitaan yhteistyöseurat projektiin. Nämä ovat ilman muuta ne alueittensa suurimmat seurat joissa on paras tietotaito, joten pääasiassa pelaajat jotka haluavat projektiin mukaan hakeutuvat näihin ja tätä kautta jatkossa tilanne selkiytyy lisää kun nämä suuret yhteistyössä mukana olevat seurat alkavat tekemään samanlaista yhteistyötä alueen pienempien seurojen kanssa. Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö myös muualta kuin suurista seuroista voi tulla huippupelaajia, mutta pakko sanelee tiettyjä asioita. Tämän jälkeen luodaan selkeä linja miten yhteistoiminta seurojen ja Eerikkilän keskuksen kanssa toimii.

Tätähän se käytännössä tarkoittaa, sitä ei ole sanottu vain ääneen. Tähän yritin puuttua Vantaan Isännän Ääni -seminaarissa.  Jostain syystä Jakonen hermostui. En tiedä miksi.

Ainoa huolenaihe ja avainkysymys tässä on se kuinka halukkaita nämä alueidensa ykkösseurat ovat tekemään sitä yhteistyötä alueensa muiden seurojen kanssa. Tähän asti nämä ovat poimineet vain valmiit marjat ja vastineeksi ei ole saatu mitään.

Jos meno jatkuu entisenlaisena, niin seurojen välinen kuilu toiminnan tasossa ja junnujen profiilissa jatkaa yhä kiihtyvällä vauhdilla kasvamistaan ja pienempien seurojen pudotuspeli alkaa. Seurakenttä tulee harvenemaan väistämättä ainakin asutuskeskuksissa.

Tietysti ainoa ase tässä on se, että pienemmätkin seurat kykenevät nuorimmissa ikäluokissa terävöittämään toimintaansa, mutta kun niillä on siihen jo valmiiksi vähemmän resursseja, kuin isoilla, niin nähtäväksi jää.
mtontola

Poissa Poissa


Vastaus #76 : 01.02.2011 klo 10:04:56

Tätähän se käytännössä tarkoittaa, sitä ei ole sanottu vain ääneen. Tähän yritin puuttua Vantaan Isännän Ääni -seminaarissa.  Jostain syystä Jakonen hermostui. En tiedä miksi.

Ainoa huolenaihe ja avainkysymys tässä on se kuinka halukkaita nämä alueidensa ykkösseurat ovat tekemään sitä yhteistyötä alueensa muiden seurojen kanssa. Tähän asti nämä ovat poimineet vain valmiit marjat ja vastineeksi ei ole saatu mitään.

Jos meno jatkuu entisenlaisena, niin seurojen välinen kuilu toiminnan tasossa ja junnujen profiilissa jatkaa yhä kiihtyvällä vauhdilla kasvamistaan ja pienempien seurojen pudotuspeli alkaa. Seurakenttä tulee harvenemaan väistämättä ainakin asutuskeskuksissa.

Tietysti ainoa ase tässä on se, että pienemmätkin seurat kykenevät nuorimmissa ikäluokissa terävöittämään toimintaansa, mutta kun niillä on siihen jo valmiiksi vähemmän resursseja, kuin isoilla, niin nähtäväksi jää.

Ymmärrän tässä huolesi, mutta oletko miettinyt asiaa sen kautta, että saattaa olla niin, että toiminta mitä tällä hetkellä isommissa seuroissa harjoitetaan on vielä hyvin kaukana eurooppalaisesta akatemia-toiminnasta, eikä välttämättä edes tyydyttävää ns. ison seuran sisällä? Tässä tulee selkeät laatukriteerit liittyen toimintaan myös kuvioihin. Suuremmilla seuroilla on vielä huomattavasti tekemistä sen oman toimintansa saamiseksi edes kelvolliseen kuntoon, myös siellä EBKn toiminta-alueella. Uskoisin, että kun toiminta seuroissa paranee, niin sitten samalla myös kehittyy se toiminta pienempien seurojen kanssa. Idea tässä ei ole sanoa, että isot seurat ovat hyviä ja pienet huonoja; isoilta seuroilta – varsinkin jos ovat mukana tällaisessa yhteistyökuviossa johon liittyy lopulta myös rahalliset panostukset – tulee edellyttää ihan eri juttuja kuin pieniltä. Nyt ollaan niin monessa asiassa niin metsässä monissa suurissa seuroissa, että ei ole ihme ettei myöskään yhteistoiminta ulospäin pelaa. Idea on, että meille tulisi sellaiset rakenteet, jotka pakottavat hyvään toimintaan. Nykyisestä pystymetsästä on päästävä pois. Se alkaa sillä, että toiminnasta saadaan järkevää ja suunniteltua. Nyt se ei sitä taida kauhean pitkälle oikein missään vielä olla. Mutta lähtökohtaisesti syy ei ole organisaatiomallissa mitä haetaan takaa, vaan käytännön toiminnassa. Voidaan kysyä: mikä motivoi tiettyä toimijaa, mitä hän hakee tekemillään ratkaisuilla takaa? Miksi ylipäänsä joku herra on mitään päätöksiä tekemässä? Jos on selkeitä ongelmia, niin ne pitää toki pystyä korjaamaan.
Rikkiviisas

Poissa Poissa


Vastaus #77 : 01.02.2011 klo 11:36:59

Tai sitten tehdään kuten muutenkin eli hakemuspohjaisesti.
Seura esittää toimenpidesuunnitelman, jolla se pyrkii kehittämään junioritoimintaansa ja tämä suunnitelma analysoidaan. Jos suunnitelma on toteuttamisen arvoinen antaa Palloliitto toiminnan tueksi resursseja ja seura otetaan avainseuraksi. Tämän jälkeen toimintaa seurataan ja jos toiminta täyttää visiot pysyy seura avainseurana, ellei niin otetaan avainseuran status pois.
BrDead

Poissa Poissa

Suosikkijoukkue: John Rambo, koera


Vastaus #78 : 01.02.2011 klo 11:40:55

Tai sitten tehdään kuten muutenkin eli hakemuspohjaisesti.
Seura esittää toimenpidesuunnitelman, jolla se pyrkii kehittämään junioritoimintaansa ja tämä suunnitelma analysoidaan. Jos suunnitelma on toteuttamisen arvoinen antaa Palloliitto toiminnan tueksi resursseja ja seura otetaan avainseuraksi. Tämän jälkeen toimintaa seurataan ja jos toiminta täyttää visiot pysyy seura avainseurana, ellei niin otetaan avainseuran status pois.

No tämähän se toimintamalli näissä varmasti tulee olemaan. Ilmeisesti sinettiseura- ja footpasskriteereitä ollaan uudistamassa samaan syssyyn ja kevyempiäkin laatujärjestelmävaihtoehtoja suunnitellaan pienemmille seuroille.

Toinen asia on sitten, mitkä ovat liiton (ja piirien) resurssit valvoa näiden ehtojen toteutumista.

Mikäli mitään ensistepeistä ymmärsin niin ilmeisesti ensiaskel liiton suunnalta on 10-vuotiaiden lahjakkuuksien alueellinen leirittäminen.
« Viimeksi muokattu: 01.02.2011 klo 11:45:37 kirjoittanut BrDead »
Rikkiviisas

Poissa Poissa


Vastaus #79 : 01.02.2011 klo 11:47:42

No tämähän se toimintamalli näissä varmasti tulee olemaan. Ilmeisesti sinettiseura- ja footpasskriteereitä ollaan uudistamassa samaan syssyyn ja kevyempiäkin laatujärjestelmävaihtoehtoja suunnitellaan pienemmille seuroille.

Tämä on hivenen huojentavaa kun jossain vaiheessa tuntui, että saunanlauteilla päätetään avainseurat.
Tokihan pienillä seuroilla on aina ongelmia koska ovat pieniä seuroja, mutta hankala nähdä järjestelmää joka toimisi täysin tasapuolisesti ja reilusti. Siinä mielessä sertifikointiperusteinen (kunhan siitä seuraa myös resursseja) vaikuttaa toimivalta, koska on seuran tahdosta ja tekemisestä kiinni saako sertifikaatin. Näin voi siis tehdä päätöksen siitä, että haluaako kasvattaa huippuja vai kasvattaa muita pelaajia, joiden joukosta voi myös tulla myöhäisherännäisiä huippuja.

Tähtäin on tietysti kasvattaa maailmanluokan pelaajia ja valmentajia, mutta toivottavasti ei unohdeta sitä, että huippujen ohessa koko tekemisen meininki paranee. Tämä tarkoittaa samalla parempia pelaajia liigajyriksiä ja divareihin, jolloin näiden taso nousee ja pitkällä aikavälillä tämä nostaa enemmän suomalaisen jalkapallon tasoa kuin joukkueellinen maailmantähtiä.
BrDead

Poissa Poissa

Suosikkijoukkue: John Rambo, koera


Vastaus #80 : 01.02.2011 klo 11:59:24

Tämä on hivenen huojentavaa kun jossain vaiheessa tuntui, että saunanlauteilla päätetään avainseurat.
Tokihan pienillä seuroilla on aina ongelmia koska ovat pieniä seuroja, mutta hankala nähdä järjestelmää joka toimisi täysin tasapuolisesti ja reilusti. Siinä mielessä sertifikointiperusteinen (kunhan siitä seuraa myös resursseja) vaikuttaa toimivalta, koska on seuran tahdosta ja tekemisestä kiinni saako sertifikaatin. Näin voi siis tehdä päätöksen siitä, että haluaako kasvattaa huippuja vai kasvattaa muita pelaajia, joiden joukosta voi myös tulla myöhäisherännäisiä huippuja.

Tähtäin on tietysti kasvattaa maailmanluokan pelaajia ja valmentajia, mutta toivottavasti ei unohdeta sitä, että huippujen ohessa koko tekemisen meininki paranee. Tämä tarkoittaa samalla parempia pelaajia liigajyriksiä ja divareihin, jolloin näiden taso nousee ja pitkällä aikavälillä tämä nostaa enemmän suomalaisen jalkapallon tasoa kuin joukkueellinen maailmantähtiä.

Toisaalta tämä strategia ei ota huomioon ollenkaan huipun alla olevia sarjoja, jotka taistelevat tällä hetkellä aivan eri mittaluokan ongelmissa kuin maamme kahden ylimmän sarjan joukkueet. Parempi pelaajatuotanto toki tuottaa näihinkin toivottavasti lisää ja parempia pelaajia, mutta kyllä liitolla tulisi olla kokonaisstrategia ja visio myös miesten kakkosen ja kolmosen osalta. Ja naisten ykkösen ja kakkosen.

Nyt ollaan liiton sarjoja supistamassa ja tämä nostanee myös miesten kolmosen pelillistä tasoa ainakin hetkellisesti. Kokonaisnäkemys sarjasta kuitenkin puuttuu liitolta, eikä sitä kiinnosta kuin liiton sarjat.

Kolmonen on kuitenkin koko jalkapallostrategian kannalta äärimmäisen tärkeä sarja. Se on juuri se sarja, joka on väliinputoajana tässä maassa. Se on liian alhainen sarja, jotta liittoa kiinnostaisi vähääkään ja liian suuri ja kallis, jotta junioriorientoituneet piirit haluaisivat ottaa mitään roolia sarjan elinvoimaisuuden turvaamiseksi.

Kolmosta on kuitenkin ainakin aiempina vuosina pidetty tärkeänä kasvattajasarjana, jonka kautta voi ponnistaa ylöspäin miesten Ykköseen ja Kakkoseen ja jos rahkeita riittää, niin liigaan asti. Moni liigapeluri on pelannut juniori-ikäisenä miesten Kolmosen pelejä ja vielä useampi Ykkösen pelaaja.

Tämä sama koskee myös naisten ykköstä ja kakkosta sillä eroavaisuudella, että ne ovat ainakin toistaiseksi liiton hallinnoimia.

Mitä niiltä sarjoilta halutaan? Mikä niiden profiili on? Millaisilla resursseilla kyseisissä sarjoissa tulisi toimia? Miten resurssit kyetään luomaan? Mistä riittävän tasokas pelaajamateriaali näihin sarjoihin?
Tommy Tykki

Poissa Poissa


Vastaus #81 : 01.02.2011 klo 18:31:06

Muistaakseni raportissa taisi olla maininta, että meidän nuorin maajoukkue on aina ollut kansainvälisessä rankingissa korkealla, muut maajoukkueet eivät.
Ollaanko sittenkin tehty asiat oikein tähän ikäryhmään saakka muttei siitä eteenpäin, vai tarkoittaako tuo sitä, ettei liian nuoriin pidä panostaa liikaa koska palavat loppuun tai vastaavaa?

Stürmer

Poissa Poissa

Suosikkijoukkue: YJPKKÄ & Suomen naiset.


Vastaus #82 : 03.02.2011 klo 16:08:05


Keskustelusta puuttuu kokonaan yksittäisen pelaajan motivaatio ja tahtotila, jotka kuitenkin viime kädessä ratkaisevat sen paljonko hän haluaa lajiin panostaa.  Siinä ei auta huippuvalmentajat tai sinettiseurat, eikä myöskään talenttiakatemiat.  TÄSSÄ on mielestäni suomifutiksen eteenpäinmenon kova ydin, eli miten saadaan meidän junnut HALUAMAAN hyviksi futaajiksi.  Esikuvia ja innostamista tarvittaisiin, sillä aika harva ainakaan nuorempana pohtii jalkapalloharrastusta ammattina.  Junnut pelaavat, koska se on hauskaa.

Samoin on ääliömäistä luottaa pelkästään jonkin "seurayhteistyön" ihmeitä tekevään voimaan, kun jokainen nuori pelaaja kuitenkin ihan itse päättää haluaako siirtyä.  Ja jos se alueen suurimman ja kauneimman "jalostajaseuran" imago ei houkuta, niin kukaan ei siirry, vaikka seurapomot sopisivat saunan lauteilla mitä.

Tommy Tykki

Poissa Poissa


Vastaus #83 : 03.02.2011 klo 18:17:26

Kuuluuko case AC Oulu tähän uuteen visioon?
Stürmer

Poissa Poissa

Suosikkijoukkue: YJPKKÄ & Suomen naiset.


Vastaus #84 : 03.02.2011 klo 18:21:18

Kuuluuko case AC Oulu tähän uuteen visioon?

Liiga supistuu -> taso nousee 8).

Lihis

Poissa Poissa

Suosikkijoukkue: Honakki, Tolsa


Vastaus #85 : 04.02.2011 klo 01:29:26

AC Oulu lähtee -> taso nousee 8).



Korjasin.
Ac Ojoinen

Poissa Poissa


Vastaus #86 : 04.02.2011 klo 06:05:45

Keskustelusta puuttuu kokonaan yksittäisen pelaajan motivaatio ja tahtotila, jotka kuitenkin viime kädessä ratkaisevat sen paljonko hän haluaa lajiin panostaa.  Siinä ei auta huippuvalmentajat tai sinettiseurat, eikä myöskään talenttiakatemiat.  TÄSSÄ on mielestäni suomifutiksen eteenpäinmenon kova ydin, eli miten saadaan meidän junnut HALUAMAAN hyviksi futaajiksi.  Esikuvia ja innostamista tarvittaisiin, sillä aika harva ainakaan nuorempana pohtii jalkapalloharrastusta ammattina.  Junnut pelaavat, koska se on hauskaa.

Samoin on ääliömäistä luottaa pelkästään jonkin "seurayhteistyön" ihmeitä tekevään voimaan, kun jokainen nuori pelaaja kuitenkin ihan itse päättää haluaako siirtyä.  Ja jos se alueen suurimman ja kauneimman "jalostajaseuran" imago ei houkuta, niin kukaan ei siirry, vaikka seurapomot sopisivat saunan lauteilla mitä.


Nyt ollaan asian ytimessä. Visiosta puuttuu kokonaan henkinen kasvatus voittavaksi pelaajaksi. Ilman oikeaa tahtotilaa huipputaitavalla pelaajalla ei ole mahdollisuuksia menestyä. Ja näitähän esimerkkejä Suomesta löytyy...
Stürmer

Poissa Poissa

Suosikkijoukkue: YJPKKÄ & Suomen naiset.


Vastaus #87 : 04.02.2011 klo 09:06:28


Oman pääsarjan arvostus kuntoon ja liigaseuroille kunnolla sponssirahaa > pelaajien palkkataso houkuttelevaksi, niin eiköhän ala junnupuolellakin unelmat tekemään työtä tavoitteen eteen ihan itsestään.  Tämä nyt hieman kärjistäen, mutta tällä hetkellä tie ammattilaisuuteen on Suomessa aivan liian pitkä ja sattumanvarainen.  Siitä tulisi lähteä, että jalkapalloon tosissaan panostavalla olisi realistinen mahdollisuus elättää itsensä futiksella myös koto-Suomessa.

mtontola

Poissa Poissa


Vastaus #88 : 04.02.2011 klo 09:57:58

Oman pääsarjan arvostus kuntoon ja liigaseuroille kunnolla sponssirahaa > pelaajien palkkataso houkuttelevaksi, niin eiköhän ala junnupuolellakin unelmat tekemään työtä tavoitteen eteen ihan itsestään. 

Kunka moni 6-14 vuotias miettii realistisesti uravalintoja esim. peilaten siihen, että Veikkausliigassa pääsee insinöörin liksoille? Vai tarkoitetaanko tässä niitä vanhempien lasten puolesta tekemiä valintoja tai jotain epäsuoraa vaikutusta? Nimittäin, jalkapallon kanssa hyvin suunnattuja tunteja pitää olla tuhansittain ennen kuin mikään varsinainen uramietintä tulee nuorilla kyseeseen. Ts. ammattimaisemman treenaamisen on alettava huomattavasti ennen ammatinvalintaa. En toki kiistä etteikö myös Veikkausliigan uskottavuutta pitäisi pystyä parantamaan. Uskon silti, että jos meillä olisi ihan oikea järjestelmä ja etenemismahdollisuudet hyvinkin nuorissa, jonka kautta voidaan huomata, että konkreettisia tuloksia tulee, niin tilanne parantuu ikään kuin itsestään. Tällä hetkellä nämä etenemismahdollisuudet loppuvat siihen naapurin Kallen isän vetämään edustusjoukkueeseen nappuloissa (tai vaihtoehtoisesti siihen naapurikaupungin isoon seuraan, jonka toiminta on joka tapauksessa vähän niin ja näin). Mutta kunnollisen panostuksen, skouttauksen ja ammattimaisen toiminnan kautta sitten myös tietynlainen tavoitteellisuus olisi varmasti ihan erilaista myös Tampereella myös nuorissa. Ai niin, mutta siellä pelataan sitä kiakkoa talvella. Mutta kunnollinen rekrytointi on urheilussa kaikki kaikessa ja niinpä pitää melko varhaisessa vaiheessa löytää pelaajat, joille jalkapallo on se ykköslaji.

Mitä tulee tuohon henkiseen kasvamiseen ja valmiuksiin, niin tämä pitää pitkälti paikkansa. Henkistä kasvamista saadaan huomattavasti aikaan kun valmennus ja rakenteet kehittyy. Nuorissa ikäluokissa tärkeää olisi, että ei aina pelattaisi niiden samojen kavereiden kanssa ja ei aina olisi se sama valmentaja. Nyt erityisesti niissä ns. kovemmissa klikkiporukoissa tätä henkistä kasvamista ei pääse tapahtumaan kuin vahingossa. Mitä nuorempiin ikäluokkiin mennään, niin erityisesti vanhemmilla ja valmennuksella tuppaa näinä päivinä olemaan harvinaisen vähän kanttia tarjota niille pojille mitään varsinaisia haasteita joissa juuri henkisellä puolella pitäisi hiljalleen oppia löytämään niitä omia vahvuuksia. Näitä ei ole mitkään keinotekoiset kikkailut joilla pari vuotta voidaan kuvitella että ollaan parempia kuin nuo naapurin porukat. Rakenteet kuntoon, niin sitten myös yksittäisiin kysymyksiin keskittyminen onnistuu, kun ei tarvitse rakentaa venettä joka kerta uudestaan vaan riittää että paikkaillaan pohjassa olevia reikiä. On aivan totta, että "tie ammattilaisuuteen on Suomessa aivan liian pitkä ja sattumanvarainen", mutta korjausliikkeen on oltava kokonaisvaltainen mitä nyt selvästi haetaankin. Sitä Veikkausliigan imagoa ja niitä kuuluisia katsojamääriä on yritetty vuosikausia vetää ylöspäin siinä onnistumatta. Katseet ja erityisesti panostuksia siis sinne ruohonjuuritasolle ja sieltä sitten ylöspäin rauhassa edeten niin hyvä tulee. Sillä, että pelaajien palkkatasoa nostetaan keinotekoisesti ilman että katsojia kiinnostaa, niin saattaa valua panoksia hukkaan. Jalkapallo on laji jota pelataan yleisölle. Kun taso on korkea, tulee ne katsojat myös paikalle.
koera

Poissa Poissa


Vastaus #89 : 04.02.2011 klo 16:20:32

Nyt ollaan asian ytimessä. Visiosta puuttuu kokonaan henkinen kasvatus voittavaksi pelaajaksi. Ilman oikeaa tahtotilaa huipputaitavalla pelaajalla ei ole mahdollisuuksia menestyä. Ja näitähän esimerkkejä Suomesta löytyy...

Mitä tämä erillinen henkinen kasvatus pitäisi sisällään? Ja esimerkkejä huipputaitavista suomalaisista, joilla homma on hirttänyt motivaation puutteeseen? Pidän hyvänä ajatuksena urheilupsykologien asiantuntemuksen käyttämistä huipputasolla (josta tuossa liiton nivaskassa on mainintakin), mutta junnutasolla se henkinen kasvaminen tapahtuu nähdäkseni matseissa, treeninurmella ja toki myös arkielämässä.

Syitä suomalaisten pelaajien henkisen kantin puutteeseen lähtisin ensiksi hakemaan drillipohjaisesta harjoittelusta ja suorituskeskeisestä ajattelusta. Kun harjoitellaan yhtä eristettyä suoritusta (esim. pujottelu + seinäsyöttö + laukaisu) valmennuksen ja muiden pelaajien arvioivien silmien alla, sen yksittäisten suoritusten onnistuminen saa liialliset mittasuhteet. Ennemmin tai myöhemmin tämä ajattelu siirtyy tahtomattakin kentälle. Syntyy fraaseja kuten "joka tilanteeseen sata lasissa" tai "ei hävitä kaksinkamppailuja" jotka kertovat ajattelutavan puutteista kaiken olennaisen. Peli nähdään siis sarjana suorituksia. Mitä enemmän onnistuneita suorituksia, sitä suurempi todennäköisyys voitolle. Tilastollisesti näin onkin, mutta kehittyvän pelaajan valmentamiseen lähestymistapa on huono. Miksi?

Verrataanpa tilannetta nuoreen pianistiin joka valmistautuu soittamaan solistikilpailussa vaikean konserton. Konsertossa on useita kohtia, jotka ovat teknisesti aivan pianistin taitojen ylärajoilla. Muistamista on paljon, ja pitäisi pystyä tarkkailemaan ympäristöäkin: huomioimaan kapelimestarin huitomista ja kuuntelmaan missä orkesteri menee. Jos pianisti näkee tilanteen selviämistaisteluna, jossa hän pyrkii selvittämään vaikeat kohdat yksi kerrallaan, tulos on parhaimmillaan keskinkertainen. Henkiseltä kannalta yhden tilanteen selvittämisestä saa palkinnoksi seuraavan, vielä vaikeamman tilanteen. 

Tämäntapainen henkinen lukko ei aukea jollain mystisellä tahtotilalla, vaan treenaamalla nappulasta lähtien pelinomaisesti. Drillejä voi varioida, mutta pelitilanne on aina useampien muutujien summa. Jatkuvan paineen alla pelaamiseen tottuu parhaiten treenaamalla jatkuvan paineen alla. Nopeasti muutuvien tilanteiden havainnoinnin oppii parhaiten treenaamalla nopeasti muuttuvissa tilanteissa. Satojen ja tuhansien onnistumisten ja epäonnistumisten jälkeen yksittäisen tilanteen merkitys kutistuu ja fokus siirtyy kokonaisuuteen.
pende

Poissa Poissa


Vastaus #90 : 05.02.2011 klo 13:56:21

koera on asian ytimessä
Brown

Poissa Poissa


Vastaus #91 : 05.02.2011 klo 17:21:50

Mitä tämä erillinen henkinen kasvatus pitäisi sisällään? Ja esimerkkejä huipputaitavista suomalaisista, joilla homma on hirttänyt motivaation puutteeseen? Pidän hyvänä ajatuksena urheilupsykologien asiantuntemuksen käyttämistä huipputasolla (josta tuossa liiton nivaskassa on mainintakin), mutta junnutasolla se henkinen kasvaminen tapahtuu nähdäkseni matseissa, treeninurmella ja toki myös arkielämässä.

Syitä suomalaisten pelaajien henkisen kantin puutteeseen lähtisin ensiksi hakemaan drillipohjaisesta harjoittelusta ja suorituskeskeisestä ajattelusta. Kun harjoitellaan yhtä eristettyä suoritusta (esim. pujottelu + seinäsyöttö + laukaisu) valmennuksen ja muiden pelaajien arvioivien silmien alla, sen yksittäisten suoritusten onnistuminen saa liialliset mittasuhteet. Ennemmin tai myöhemmin tämä ajattelu siirtyy tahtomattakin kentälle. Syntyy fraaseja kuten "joka tilanteeseen sata lasissa" tai "ei hävitä kaksinkamppailuja" jotka kertovat ajattelutavan puutteista kaiken olennaisen. Peli nähdään siis sarjana suorituksia. Mitä enemmän onnistuneita suorituksia, sitä suurempi todennäköisyys voitolle. Tilastollisesti näin onkin, mutta kehittyvän pelaajan valmentamiseen lähestymistapa on huono. Miksi?

Verrataanpa tilannetta nuoreen pianistiin joka valmistautuu soittamaan solistikilpailussa vaikean konserton. Konsertossa on useita kohtia, jotka ovat teknisesti aivan pianistin taitojen ylärajoilla. Muistamista on paljon, ja pitäisi pystyä tarkkailemaan ympäristöäkin: huomioimaan kapelimestarin huitomista ja kuuntelmaan missä orkesteri menee. Jos pianisti näkee tilanteen selviämistaisteluna, jossa hän pyrkii selvittämään vaikeat kohdat yksi kerrallaan, tulos on parhaimmillaan keskinkertainen. Henkiseltä kannalta yhden tilanteen selvittämisestä saa palkinnoksi seuraavan, vielä vaikeamman tilanteen. 

Tämäntapainen henkinen lukko ei aukea jollain mystisellä tahtotilalla, vaan treenaamalla nappulasta lähtien pelinomaisesti. Drillejä voi varioida, mutta pelitilanne on aina useampien muutujien summa. Jatkuvan paineen alla pelaamiseen tottuu parhaiten treenaamalla jatkuvan paineen alla. Nopeasti muutuvien tilanteiden havainnoinnin oppii parhaiten treenaamalla nopeasti muuttuvissa tilanteissa. Satojen ja tuhansien onnistumisten ja epäonnistumisten jälkeen yksittäisen tilanteen merkitys kutistuu ja fokus siirtyy kokonaisuuteen.

Tämä teksti pitäisi kehystää ja naulata jokaisen valmentajan työhuoneeseen. Ei asiaa paremmin voi ilmaista.
oneWay

Poissa Poissa


Vastaus #92 : 05.02.2011 klo 17:40:48

Mitä tämä erillinen henkinen kasvatus pitäisi sisällään? Ja esimerkkejä huipputaitavista suomalaisista, joilla homma on hirttänyt motivaation puutteeseen? Pidän hyvänä ajatuksena urheilupsykologien asiantuntemuksen käyttämistä huipputasolla (josta tuossa liiton nivaskassa on mainintakin), mutta junnutasolla se henkinen kasvaminen tapahtuu nähdäkseni matseissa, treeninurmella ja toki myös arkielämässä.

Syitä suomalaisten pelaajien henkisen kantin puutteeseen lähtisin ensiksi hakemaan drillipohjaisesta harjoittelusta ja suorituskeskeisestä ajattelusta. Kun harjoitellaan yhtä eristettyä suoritusta (esim. pujottelu + seinäsyöttö + laukaisu) valmennuksen ja muiden pelaajien arvioivien silmien alla, sen yksittäisten suoritusten onnistuminen saa liialliset mittasuhteet. Ennemmin tai myöhemmin tämä ajattelu siirtyy tahtomattakin kentälle. Syntyy fraaseja kuten "joka tilanteeseen sata lasissa" tai "ei hävitä kaksinkamppailuja" jotka kertovat ajattelutavan puutteista kaiken olennaisen. Peli nähdään siis sarjana suorituksia. Mitä enemmän onnistuneita suorituksia, sitä suurempi todennäköisyys voitolle. Tilastollisesti näin onkin, mutta kehittyvän pelaajan valmentamiseen lähestymistapa on huono. Miksi?

Verrataanpa tilannetta nuoreen pianistiin joka valmistautuu soittamaan solistikilpailussa vaikean konserton. Konsertossa on useita kohtia, jotka ovat teknisesti aivan pianistin taitojen ylärajoilla. Muistamista on paljon, ja pitäisi pystyä tarkkailemaan ympäristöäkin: huomioimaan kapelimestarin huitomista ja kuuntelmaan missä orkesteri menee. Jos pianisti näkee tilanteen selviämistaisteluna, jossa hän pyrkii selvittämään vaikeat kohdat yksi kerrallaan, tulos on parhaimmillaan keskinkertainen. Henkiseltä kannalta yhden tilanteen selvittämisestä saa palkinnoksi seuraavan, vielä vaikeamman tilanteen. 

Tämäntapainen henkinen lukko ei aukea jollain mystisellä tahtotilalla, vaan treenaamalla nappulasta lähtien pelinomaisesti. Drillejä voi varioida, mutta pelitilanne on aina useampien muutujien summa. Jatkuvan paineen alla pelaamiseen tottuu parhaiten treenaamalla jatkuvan paineen alla. Nopeasti muutuvien tilanteiden havainnoinnin oppii parhaiten treenaamalla nopeasti muuttuvissa tilanteissa. Satojen ja tuhansien onnistumisten ja epäonnistumisten jälkeen yksittäisen tilanteen merkitys kutistuu ja fokus siirtyy kokonaisuuteen.


Rinus Michels: "Jalkapallovalmentaminen on jopa vaativampaa kuin sinfoniaorkesterin johtaminen."
TED MEAT

Poissa Poissa


Vastaus #93 : 05.02.2011 klo 19:32:13



Helvetin hieno teksti ja paljastaa paljon siitä, miksi Suomesta tulee paljon, sinällään teknisesti ja fyysisesti hyviä jalkapalloilijoita, jotka eivät osaa pelata jalkapalloa

Koeralle Ylos
pende

Poissa Poissa


Vastaus #94 : 05.02.2011 klo 20:28:58

Jos pianisti näkee tilanteen selviämistaisteluna, jossa hän pyrkii selvittämään vaikeat kohdat yksi kerrallaan, tulos on parhaimmillaan keskinkertainen. Henkiseltä kannalta yhden tilanteen selvittämisestä saa palkinnoksi seuraavan, vielä vaikeamman tilanteen. Tämäntapainen henkinen lukko ei aukea jollain mystisellä tahtotilalla...

Tulee Kiira Korpi mieleen jostain syystä. Jos valmennuksen mallia lähdetään hakemaan yksilövalmennuksesta, sieltä tulee useimmissa lajeissa vastaan juuri tämä osiin pilkkominen. Jotain alamäkikeppien kiertämistä voi ehkä sillä lailla vielä valmentaakin, mutta löytyykö projektien johdosta nyt riittävästi näkemystä vastata tähän koeran huoleen, löytyykö ymmärrystä että pallopeleissä 1+1 ei ole 2, toivottavasti...
tamman siika

Poissa Poissa

Suosikkijoukkue: Kaikki kuolleet ja kuopattu


Vastaus #95 : 06.02.2011 klo 12:20:19

Syitä suomalaisten pelaajien henkisen kantin puutteeseen lähtisin ensiksi hakemaan drillipohjaisesta harjoittelusta ja suorituskeskeisestä ajattelusta. Kun harjoitellaan yhtä eristettyä suoritusta (esim. pujottelu + seinäsyöttö + laukaisu) valmennuksen ja muiden pelaajien arvioivien silmien alla, sen yksittäisten suoritusten onnistuminen saa liialliset mittasuhteet. Ennemmin tai myöhemmin tämä ajattelu siirtyy tahtomattakin kentälle. Syntyy fraaseja kuten "joka tilanteeseen sata lasissa" tai "ei hävitä kaksinkamppailuja" jotka kertovat ajattelutavan puutteista kaiken olennaisen. Peli nähdään siis sarjana suorituksia. Mitä enemmän onnistuneita suorituksia, sitä suurempi todennäköisyys voitolle.

Kommentoimatta joukkueen harjoittelumetodien suoraa yhteyttä suomalaisten pelaajatyyppien syntyyn, kerron omakohtaisen tarinan. Olin vuosituhannen alkupuolella pari viikkoa vieraana Tanskassa Lyngbyn harjoittelukeskuksessa. Siinä ajassa ne treenit, jotka ehdin seuran eri junioriporukoilta seuraamaan, eivät rakenteeltaan juurikaan eronneet niistä lukemattomista vastaavista suomalaisista versioista, joissa itse olen ollut mukana tai seuraamassa kentän laidalta. Paikkakunnista ja seuroista riippuen pienpelien painotus yhteisharjoituksissa toki härmässäkin varioi, mutta verrattaessa nyt yhtenä esimerkkinä toiseen pohjoismaahan edelleen se dramaattisin ero oli treenien ulkopuolella. Niitä pienpelejä pelattiin jatkuvasti kovia tuntimääriä joukkuekalenterin ulkopuolella. Aamuin, myöhään illoin ja yleensä aina kun vapaa-aikaa vain riitti. Kyseessä ei ollut edes akatemia-tyyppinen keskus, jossa pelaajat asuivat vaan kentille tultiin pelkästä intohimosta futikseen ja halusta pelata. Myös suuri psykologinen ero on siinä, onko pienpeli valmentajan silmien alla tapahtuvaa vai ei.

edit. Ymmärrän kyllä hyvin kirjoituksesi pointin. Esimerkiksi laukaisuharjoitukset ja keskitysharjoitukset tekemällä paineettomasti drilleillä läpi ikäluokkien tapahtuu otteluissa yleensä niin, että vastustajan horjuttaessa tasapainoa tai pallon tullessa heikomman jalan puolelle alkaa yksilö hakea turvallista ratkaisua, koska pelitekninen suoritus kohti maalia ei tule selkärangasta.
« Viimeksi muokattu: 06.02.2011 klo 12:37:52 kirjoittanut tamman siika »
Stürmer

Poissa Poissa

Suosikkijoukkue: YJPKKÄ & Suomen naiset.


Vastaus #96 : 07.02.2011 klo 11:30:39


Niitä pienpelejä pelattiin jatkuvasti kovia tuntimääriä joukkuekalenterin ulkopuolella. Aamuin, myöhään illoin ja yleensä aina kun vapaa-aikaa vain riitti. Kyseessä ei ollut edes akatemia-tyyppinen keskus, jossa pelaajat asuivat vaan kentille tultiin pelkästä intohimosta futikseen ja halusta pelata.


Palloliiton järjestämälle "Pihapelien paluu" -kampanjalle olisi varmasti myös yhteiskunnallista tilausta vastaiskuna lisääntyneelle virtuaaliurheilulle ja muulle dataamiselle. Ylos

joks11

Poissa Poissa

Suosikkijoukkue: Rakennusliike M. Seppälä Oy


Vastaus #97 : 07.02.2011 klo 12:28:40

Keskustelusta puuttuu kokonaan yksittäisen pelaajan motivaatio ja tahtotila, jotka kuitenkin viime kädessä ratkaisevat sen paljonko hän haluaa lajiin panostaa.  Siinä ei auta huippuvalmentajat tai sinettiseurat, eikä myöskään talenttiakatemiat.  TÄSSÄ on mielestäni suomifutiksen eteenpäinmenon kova ydin, eli miten saadaan meidän junnut HALUAMAAN hyviksi futaajiksi.  Esikuvia ja innostamista tarvittaisiin, sillä aika harva ainakaan nuorempana pohtii jalkapalloharrastusta ammattina.  Junnut pelaavat, koska se on hauskaa.

Samoin on ääliömäistä luottaa pelkästään jonkin "seurayhteistyön" ihmeitä tekevään voimaan, kun jokainen nuori pelaaja kuitenkin ihan itse päättää haluaako siirtyä.  Ja jos se alueen suurimman ja kauneimman "jalostajaseuran" imago ei houkuta, niin kukaan ei siirry, vaikka seurapomot sopisivat saunan lauteilla mitä.
No kyllähän seuran luoma harjoitteluilmapiiri vaikuttaa laji- ja uravalinnoissa aivan helvetin paljon.

Samoin jos seura/joukkue jatkuvasti antaa ymmärtää että resursseiltaan ylivertaisen seuran edustusjoukkueen avauskokoonpanon paikka ei ole tavoittelemisen arvoinen juttu niin tuskin pelaajatkaan sinne haluavat. Jos pienemmässä seurassa pystytään tarjoamaan samaa tai parempaa kuin suuremmassa niin mikäs siinä, mutta ei näissä kannata poikkeustapauksilla ratsastaa. Seurayhteistyöhän ei tarkoita sitä että omia pelaajia järjestelmällisesti tuputetaan alueen ykkösseuraan.

Vanhempien mielipiteet välittyvät pelaajiin toki vielä vahvemmin, mutta niihinkin seura pystyy jollain tasolla vaikuttamaan.
Palloliiton järjestämälle "Pihapelien paluu" -kampanjalle olisi varmasti myös yhteiskunnallista tilausta vastaiskuna lisääntyneelle virtuaaliurheilulle ja muulle dataamiselle. Ylos


Tälle iso Ylos
« Viimeksi muokattu: 07.02.2011 klo 12:30:48 kirjoittanut joks11 »
jancovitch

Poissa Poissa


Vastaus #98 : 07.02.2011 klo 15:54:47

Hollannin MM-joukkueen pelaaja 1974 MM-kisoissa Piet Keizer: "Pelasimme jalkapalloa 7 päivää viikossa. Pelasimme välitunneilla, puistoissa jne. aina kun se vaan oli mahdollista. Joukkueharjoituksissä käyt ehkä kaksi kertaa viikossa, mutta se ei korvaa pelaamista niitten ulkopuolella."
Stürmer

Poissa Poissa

Suosikkijoukkue: YJPKKÄ & Suomen naiset.


Vastaus #99 : 08.02.2011 klo 13:57:25

Hollannin MM-joukkueen pelaaja 1974 MM-kisoissa Piet Keizer: "Pelasimme jalkapalloa 7 päivää viikossa. Pelasimme välitunneilla, puistoissa jne. aina kun se vaan oli mahdollista. Joukkueharjoituksissä käyt ehkä kaksi kertaa viikossa, mutta se ei korvaa pelaamista niitten ulkopuolella."

Tämä on aika helppo todistaa yksinkertaisella yhteenlaskulla.


 
Sivuja: 1 ... 3 [4] 5
 
Siirry:  

Powered by SMF 1.1.21 | SMF © 2011, Simple Machines