Lounasseuralainen
 Poissa
Suosikkijoukkue: Ykkösliiga
|
 |
: 08.09.2010 klo 10:34:32 |
|
Tietenkin buuaus alkoi oikeaoppisesti heti loppuvihellyksestä ja samanaikaisesti “Baxter ulos” -chanttien kanssa. Lähistöllä huutava nuorukainen jostain maaseudulta jatkoi pontevasti SUOMI SUOMI, mutta yksinäinen mylvintä hukkui buuauksiin.
“Vittu lopettakaa! EI NIILLE SAA BUUATA! NE ON MEIDÄN JOUKKUE!” Poika katsoi alahuuli väpättäen ja liikutus silmissään miten kaikki varmuus sen maailmankuvassa mureni, mutta me buuattiin julmasti lisää. “EI SAATANA, MISSÄÄN EI OLE NÄIN HUONOJA FANEJA!” se huusi ääni särkyen.
Jylhä pyysi katseellaan armoa jostain ylempää ja sanoi, että jos tällaisen kahden tunnin paskansyöntisatsin jälkeen ei saa buuata, niin miksi se vitun buuaus on yleensä keksitty? Ramia ja mua vitutti liikaa että olisi voinut vastata ja me istuttiin vihdoinkin alas. Jalkoja särki ja sydän jyskytti, kun piti räpiköidä pelin jälkeisestä todellisuudesta kiinni. Tuntui vaikealta. Pelaajat selvästikin pelkäsivät meitä ja niitä varmasti hävetti. Siellä ne keskiympyrässä läpsyttelivät meille käsiään kuin flegmaattiset merileijonat liian kuumassa eläintarhassa. Sitten ne luikki tiehensä kohti pukuhuonetta tai mikä maakellari täällä olikin. Ja me idiootit oltiin tosiaan tultu tähän horttokaalomaahan omilla rahoilla ja lomapäivillä? Hai Moldova!
Mutta poiskaan ei päässyt, sillä vieraskannattajat pantiin tavan mukaan odottamaan stadionin tyhjenemistä. Koomisen suurilla koppalakeilla varustetut poliisit olivat hankkineet eturiviin lisäpelotteeksi koomisen suurella harjastukalla varustetun Julle Karjalaisen, joka oli aivan liian nauravaisen ja virkaintoisen näköinen ottelun tulokseen nähden.
Sekin vitutti.
Palloliitto tarjosi viihdykkeeksi sentään Shefki ja Gene -shown: Koko matsin ajan “vahingossa” juuri fanien edessä lämpöä ottanut Kosovon härkä kävi Keurulaisen hoputtamana spurttailemassa meidän edessä näyttävästi ja keräämässä irtokannatusta paremman tekemisen puutteessa olevilta. “Toi aplodien kerääminen on kyllä Shefkin paras vahvuus” Jylhä totesi. “Jos sitä ei ikinä päästettäis kentälle, siitä tulis parissa vuodessa kansallissankari”.
Moldovalaiset ei oikein tienneet miten harvinaiseen kotivoittoon pitäisi suhtautua. Iloisella mielellä oltiin, mutta jotenkin neuvottomia. Mukavaa porukkaa ne kyllä yleensä ottaen olivat, kun niiden kanssa jutteli. Monet tekivät kahta kolmea duunia ja kaikki kynnelle kykenevät pyrkivät maasta pois keinolla millä hyvänsä. Monia käsiä me siinä puristeltiin ja onniteltiin niitä hyvästä pelistä.
Katuvalottoman ja luita tärisyttävän taksimatkan jälkeen huomattiin, että hotellin edustalla oli ruuhkaa. Lukitun rautaportin edessä tavalliseen tapaan patsastelevat turvamiehet ihailivat upouuden avo-Rollsin sisustusta, kun meidän rämätaksi pujotteli Cadillac Escaladen ja Bentley Continentalin välistä kohti määränpäätä. Ravintolan puolelta kuului musiikkia ja iloista mekkalaa.
Aulassa kävi kuhina. Respan tytön tyyni professionaalisuus oli kadonnut ja tilalle oli ilmestynyt punaposkisen esiteinin innostus. Se nojautui tiskin takaa ja supatti meille kuin parhaalle ystävälleen, että pomolla on suuret juhlat tänään ja paikalla on kansainvälisiä julkkiksia. NBA-pelaajia on tullut yksityiskoneella Amerikasta ja juuri nyt odotetaan saapuvaksi Romanian suurinta supertähteä, joka tulee laulamaan juhlavieraille. Rami ehdotti, että me voitaisiin tulla kanssa juhliin mukaan, jolloin Ludmilan naama kalpeni sekunnissa; “No, no, no. It’s a very private party”, se hätäili.
Rauhoittelimme kaunokaista ettei me tosissaan oltu, mutta päätimme kuitenkin tilata aulabaarista bisset ja jäädä odottamaan romanialaisen tähtilaulajan näkemistä. Keittiön ovesta ja rappusista kurkisteli naispuolista henkilökuntaa selvästikin sukupuolisen innostuksen vallassa. Juhlapaikkana toimivan ravintolan ovesta puikahteli ulos ja sisään Miss Universum -finalistien näköisiä mimmejä täydessä tällingissä ja tietenkin niissä korkeissa piikkikoroissa, joiden katseenkääntävältä kopinalta ei missään Chisinaussa voi välttyä. Me toljotettiin Moldovan missejä suu auki oikein foorumin tavalla. Ne hymyili takaisin sellaista pyörätuolipotilaille tarkoitettua elämään kannustavaa hymyä. Kaikki odottivat. Sitten äkkiä ulko-ovi aukesi ja paikalle saapasteli Sami Hintsasen näköinen kääpiö parin pukupusseja kantavan palvelijan kanssa. Respatytön polvet notkahtivat aavistuksen, mutta se sai punastuneenakin itsensä kasattua vapiseviin tervetuliaistoivotuksiin. Keittiön ovelta kuului jo kiljuntaa ja supertähtemme heilautti pari lentosuukkoa sinnepäin. Me vaan tuijotettiin koko tätä epätodellista näytöstä parin päivän putken hiertämillä aisteilla. “Tuo pienikö se on?” Rami kysyi. “Ei saatana, lähetään kaupungille”. Niin tehtiin.
Vasta seuraavana päivänä meille valkeni, että paikallinen Tony Soprano piti hovia meidän hotellissa. Jo alussa kyllä huomattiin, että hotellin sisäänkäynti vaikutti poikkeuksellisen vankkatekoiselta ja hyvin vartioidulta jopa Chisinaun mittareilla mitattuna. Respassakin Ludmila vakuutti meille erikseen, että tämä hotelli on erittäin turvallinen. Kuitenkin vasta takapihan allasbaarissa palaset loksahtelivat paikoilleen. Suurimman pöydän ympärillä istuvan porukan koostumus oli melkein ennalta arvattavissa: capon ympärillä istuivat aina vanha käppänä, pari kolme muskeliveikkoa, nuori lahjaton kolli, lihava sukulaismies ja kieroileva neuvonantaja. Joskus seurassa oli pari kolme bikinibeibeä koristeeksi. Pomon edessä oli kasa kännyköitä, jotka soivat vähän väliä ja joihin kukaan muu kuin pomo ei vastannut.
Me oltiin ainoat asiakkaat allasbaarissa, kuten koko viikonlopun aikana. Yleensä hörpittiin altaan toisella reunalla paikallista Chisinau-olutta ja kommentoitiin toisillemme varovaisesti suomeksi. Ramia kiinnosti kysyä niiltä bisneksistä, mutta meidän muiden mielestä se oli aivan helvetin huono idea. Sovittiin, että ei ainakaan naureskella kovin äänekkäästi eikä kuolata niiden muijia. Kun allasbaarin stereoista vyöryi Kummisedän teema, sanoin Ramille, että nyt et ainakaan kysy niiltä mitään. Juuri silloin capo lähti pöydästä meitä kohti iso lautasellinen vesimelonilohkoja kädessään. Se laittoi lautasen meidän pöytään ja sanoi että “Eat. Vitamin.” ja meni takaisin. Me sanottiin kiitos ja syötiin joka helvetin palanen vaikka ei olisi maistunutkaan. Kun Jylhä uskalsi sen jälkeen tapailla vanhalla yliopistovenäjällään jotain kohteliaisuuksia, meidät käskettiin jo samaan pöytään istumaan. Yllättäen huomasimme, ettei meillä ollutkaan kiire viinitilalle. Kun Jylhä mupelsi Tonyn kanssa venäjää, minä ja Rami havaittiin nopeasti ettei yrityksen suorittava porras puhunut lainkaan englantia. Siinä närpittiin sitten olemattomia siivuja kaljasta ja yritettiin huonolla menestyksellä olla tuijottamatta vastapäätä huokuvan natashan pienistä bikineistä ulos rimpuilevia tissejä. Sen kielitaitoa tai mitään muutakaan ei todellakaan uskaltanut tiedustella.
Olo alkoi olla jo hieman tukala, kun Jylhä kääntyi vihdoin meihin päin ja tulkkasi pomon puheet: “Se sanoi, että meidän pitää mennä syömään lounasta yhteen ravintolaan ja että meille on siellä pöytä. Eikä tämä tainnut olla pelkkä ehdotus”. Ulkona odotti ikivanha Renault ja kielitaidoton venäläiskuski, joka ryskytti kotterollaan itsetuhoisella vimmalla pitkin laitakaupungin reikäistä ja halkeillutta asfalttia.
Ravintolan seinällä oli ensimmäisenä vastassa iso valokuva Sepp Blatterista. “Tämäkin vielä”, huokasimme yhteen ääneen, mutta sitten taas piikkikorot kilkattivat ja superkaunis tarjoilija keinui paikalle tiukassa minihameessaan ruokalistoja kantaen. Alkoi taas ollakin nälkä.
Jos jossain pitää hävitä, niin voi niitä huonompiakin maita olla.
e: typoja
|
