Kaunis ajatus, mutta ongelmia tulee vastaan aika paljon. Lähtökohtaisesti opettajana oleva ei hyödy lainkaan (hyvä mieli korkeintaan). Jos toiminnasta maksettaisiin korvaus, tulisi pohtia resurssien suuntaamista (ei mennä nyt siihen). Jos tarkoituksena on kehittää oppilasta jalkapalloilijana, ei opettajaksi kelpaa kuka vaan. Väittäisin jopa, että juuri tähän kaatuu koko idea: Ei löydy ilman korvausta sopivia esikuvia. 15v pelaaja opettamassa kuulostaa aika hurjalta, puhuttaessa +18 alkaa olemaan mielekkäämpää. Nuoremmista mahdollisesti voisi löytyä enemmän motivaatiota vastiikettomaan toimintaan, mutta mentoreiden henkinen kypsyys toimia opettajana + tarvittava jalkapallonäkemys ovat harvassa.
Hieman jäi auki, mitä nämä mentorit opettaisivat. Tietysti riplailuja voi näyttää, mutta sen voi käydä näyttämässä koko joukkueelle. Taktisen pelin opastaminen voisi toimia (yleensä tehdään koko joukkueella), mutta aika harvassa on tällaiseen kykenevät nuoret mentorit. Mikäli tarkoitus on vain kannustaa harjoittelemaan tai jotan vastaavaa, pitäisi motivaation lähteä nuoresta pelaajasta itsestään. Jos kuvitellaan että jollain ihmeen kaupalla löytyisi muutama soveltuva mentori opettamaan, missä tällainen tapahtuu? kuka on vastuussa (juridisesti ja käytännössä) toiminnasta? Mitä jos mentorin motivaatio toimintaan lakkaa (tulee tod.näk. hylkäämisen tunne nuorelle futaajalle, toisaalta vaikea velvoittaa mentoreita ilman vastiketta sopimuksilla) jne.
Se miksi tällainen toiminta toimii liike-elämässä, johtuu siitä, että mentori on työnantajan palveluksessa. Tällöin on käytännössä sama mitä työajalla tekee ja mentorointi tarjoaa vaihtelua normaaliin työhön.
Melko kyyninen tulkinta siitä mitä ihmiset haluavat tehdä, itse ajattelin, että myös 15-v. vuotiaiden valmentajilla voi olla kykyä motivoida omia oppilaitaan erilaisiin hankkeisiin, mutta ehkäpä näin ei ole.
Silti tässä takana on ajattelua, josta en ihan heti luopuisi, jos ennen mitään kokeiluja tulee mieleen, että kaikkia ei välttämättä kiinnosta. Maailman parhaiden yliopistojen menestys selittyy hyvin pitkälti sillä, että niissä ensin rekrytoidaan erittäin suuresta halukkaasta massasta ensin aikaisempien tulosten (koulu) ja sitten haastattelujen perusteella paras mahdollinen aines. Ne ovat eliittilaitoksia. Valinnat suorittavat ne jotka jatkossa tulevat myös vastaamaan opiskelijoiden koulutuksesta. Tämän jälkeen alkaa tärkein vaihe, joka perustuu hyvin pitkälti siihen, että opiskelijat ovat jatkuvassa viikoittaisessa kanssakäymisessä oman alansa maailman parhaiden osaajien kanssa. Siis todellakin, oman alansa maailman parhaat asiantuntijat toimivat vuorovaikutuksessa aloittelevien opiskelijoiden kanssa. Johtuen kahdenkeskeisen vuorovaikutuksen tärkeydestä sisään otettavat opiskelijamäärät ovat pieniä. Samalla tulokset puhuvat puolestaan vuosisadasta toiseen. Jalkapallomaailmassa tämä kuuluisa Barcelona on viime aikoina pystynyt osoittamaan, että tällä yliopistomaailmasta periytyvällä toiminnalla saadaan myös jalkapallossa jotain aikaan, vaikka Barcelonan toiminta tämän suhteen onkin vielä melko nuorta. Hirveän vaikea ei olisi tästä ottaa opiksi myös suomalaisessa jalkapallomaailmassa, jossa on niin hirveä hinku kutsua itseään akatemioiksi. Jos tätä realistisesti Suomen kontekstissa haluttaisiin tehdä tätä akatemiatoimintaa niin että meillä olisi jonkinlainen kilpailuetu, niin käytännössä se tarkoittaisi sitä, että Eerikkilässä Jari Litmanen mentoroisi 12-vuotiaita hyökkääjän alkuja – ei yhden kerran näytöstyyliin isojen uutisointien saattelemana, vaan kerran kuukaudessa ympäri vuoden. Duunia, duunia, oli taso sitten mikä tahansa. Pakko myös sanelisi, että mentoroitavia 12-vuotiaita hyökkääjän alkuja olisi ehkä 5. Huipulle päästään vain eliittitoiminnalla ja tästä toki pitää sitten löytää erilaisia variaatioita eri toimintaympäristöihin. Näin ollen ajattelin, että tuollainen vanhemmalta pelaajalta nuoremmalle siirtäminen voisi olla kelvollinen ajatus pienemmän mittakaavan osalta, vaikkapa nyt näissä meidän parin vuoden perinteet omaavissa nappula/junioriedarijärjestelmissä, mutta ilmeisesti kaikki on aivan mahdotonta, siis kerta kaikkiaan.
Yritysmaailman mentorointi on hieman kaukana siitä minkälaisia tuloksia ihan oikeissa akatemioissa saavutetaan. Yritysmaailma kyllä sitten on valmis rekrytoimaan osaajia parhaista yliopistoista melkeinpä koulutuksen alaan katsomatta (esim. biotieteilijöitä pankkialalle jne.). Ai niin, mutta ei meillä Suomessa tietenkään, jossa asiantuntijuudessa keskeistä ei ole yleinen kyvykkyys vaan ”oikeanlainen” tausta ja tuttavasuhteet, mikä toki näkyy sitten esim. suomalaisessa jalkapallopiirileikissä, joka perinteisesti on perustunut hyvään taitoon kaivaa poteroita ja kykyyn odotella, että urakehitys nytkii eteenpäin ilman varsinaista aloitekykyä. Tämä siis koskee lähinnä valmennusta, mutta ehkäpä myös sitä pelaajapuolta. Meillä osataan olla harvinaisen umpimielisiä.
Suomi on erilaisten systeemien rakentamisen luvattu maa, jossa bussit tulee ajallaan ja neuvolassa katsotaan että lapset ovat terveitä. On se nyt kumma, jos ei sen verran saada näköalaa auki, että meillä syntyy kelvollinen jalkapallokulttuuri järjestelmän kehittämisen kautta. Tahtoa näyttää nyt eri tahoilla nimittäin riittävän ja virheitä on tehty niin paljon että niistä on melkeinpä pakosti jotain opittu.
