Ihan syvimmät ongelmat ovat kuitenkin lähteneet jo aikoja sitten ja näitä ongelmia ei ole ratkaistu eikä halua edes ratkaista. Sama meno tulee jatkumaan ikäryhmästä toiseen .........
Tuoltahan se kieltämättä näin penkkiurheilijan näkökulmasta näyttää. Tuntuu, että kaikki pitää opetella kantapään kautta. Mitään ei ikäänkuin osata ratkaista realiteetit tunnustamalla ja luovalla ajattelulla. Syytetään negatiivisuudesta silloin, kun juuri pitäisi olla realisti ja "positiivisuus" taasen kohdistuu vääriin asioihin (kuten huonojen suoritusten hyssyttelyyn.)
Suomalaisen jalkapalloilun henkisessä ilmapiirissä on mielestäni yhtymäkohtia Suomen naapurisuhteisiin. Keskustelun sävy muistuttaa ällistyttävästi Nato-keskustelua. Nato ei ole ajankohtainen, koska kaikki on hyvin eikä mikään uhkaa. Mutta sitten, kun tulee kriisi, Nato ei ole ajankohtainen, koska on kriisi. Eli todellista ongelmaa kierrellään kuin kissa kuumaa puuroa eikä lopulta edes tiedetä, mikä se todellinen ongelma on.
Onko se ongelma "Venäjä, Venäjä, Venäjä"? Vai jotain muuta? Esimerkiksi suomalaisten käsitys itsestään?
Mitä, jos Agricola ei olisi koskaan lähtenyt tekemään suomen kielestä salonkikelpoista? Mitä, jos Snellman ei olisi tuuditellut kansaa näkemään unta "meistä"?
Mitä, jos tälläkin foorumilla tarina lentäisi ruotsiksi? Samuel Hyppelsson ja Jarl Litmasson olisivat aikoinaan kantaneet ylpeinä keltasinipaitaa valkosinipaidan sijasta?
Talvisotaa olisi käyty "Tre Kronorin" puolesta. Tangossa liehuisi keltaristilippumme.
"Meitä" ei olisi, jos ei olisi ruotsalaisia. Meillä ei ole kummoistakaan omaa kulttuuria eikä historiaa. On vain satunnaisia, ruotsalaiselle yhteiskuntajärjestykselle rakentuvia "lottovoittoja" kuten Nokia ja koululaitos. On Runeberg, "Sibbe" ja "Toppe". Ruotsalaisia kaikki tyynni.
Mutta sitten kun pitäisi tehdä jotain ihan itse (kuten jalkapallon kehittämisessä tai Nato-asiassa), menee joko sormi suuhun tai aseet tanaan.
Koska kukaan ei päätä meidän puolestamme.
Tässäpä tällaista pientä avautumista noista "syväongelmista".
