Matka starttasi perjantai-iltana Pirkkalan kentältä, josta Ryanairin siivin Lontooseen. Yö Hostel Avalon nimisessä B&B:ssä, hinta taksimatkoineen noin 60€. Alunperin oli tarkoitus viettää lentokenttäyö Stanstedissa, mutta mukavuudenhalu vei voiton. Aamulla Easyjetin lennolla Ljubljanaan, ja kamat Metelkovan vallatussa korttelissa sijaitsevaan Hostel Celicaan, joka on saanut Lonely Planetilta ”Worlds hippest hostel”-palkinnon. Illalla olikin jo ensimmäinen matsi Olimpijan ja Mariborin välillä, ja sain oppaaksi ff-nimimerkki Edmundon.
Stadion Stozice sijaitsee muutaman kilometrin päässä keskustasta, ja sinne pääsee kätevimmin bussilla. Metroja ja sporia Ljubljanassa ei olekaan. Lipun olin ostanut jo ennakkoon, mutta niitä näytti ainakin vielä tuntia ennen peliä olevan myynnissä, eikä stadionillakaan ahdasta ollut am:n ollessa noin 5000. Itse peli ei mikään varsinainen klassikko ollut ja maaleja ei nähty. Katsomoissa tapahtui sitten sitäkin enemmän. Mariborista peliin oli tullut monisatapäinen kannattajajoukko, ja makkarapalkkalaisten kanssa otettiinkin yhteen jo ensimmäisellä puoliajalla. Tästä innostuneena päättivät myös Olimpijan hulit murtautua ulos päädystään ja muutama kymmenen nopeinta ja nokkelinta pääsivätkin huuteluetäisyydelle Mariborin päädyn kanssa. Hyvä avaus reissulle.
Sunnuntaina tarjolla oli kaupungin kakkosjoukkue Interblockin divarivääntö Garmin Sencuria vastaan. Leppoisaa krapulapäivän viihdettä oli todistamassa muutama sata äitiä ja tyttöystävää. Esimerkiksi loukkaantunut ja kentältä vaihdettu pelaaja tuli katsomosta hakemaan äidiltään auton avaimet. Peli tällä vielä viime syksynä kaupungin ykkösstadikan virkaa toimittaneella stadionilla päättyi 2-2.
Ljubljana kaupunkina oli yllätys. Wanhoista ajoista ei näkynyt jälkeäkään, ja kaupunkikuva oli
siistimpi kuin useimmissa keski-Euroopan kaupungeissa. Hintatasokin oli Euroon siirtymisen takia hilautunut melko korkeaksi. Tunnelma oli rento ja pikkukaupunkimainen, useimmat opasteet olivat myös englanniksi, ja sitä tuntuivat puhuvan kaikki paikalliset.
Seuraavana päivänä piti tehdä päätös jäädäkö vielä Sloveniaan vaiko lähteä Belgradiin kokeilemaan pääsyä Partizan-Punatähteen. Budjetti ja ajankäyttösyistä jäin kuitenkin vielä Sloveniaan. (No myönnettäköön että pikkusen myös turvallisuuden kannalta arvellutti tuo derby.) Maanantaina junalla kohti pohjoista, yhden yön pysähdys Celjessä, jossa ei linnaa lukuunottamatta ollut paljoa nähtävää, ja tiistaina Mariboriin. Maribor maan kakkoskaupunkina oli ihan oikeian kaupungin oloinen, ja suuri osa keskustaa oli pyhitetty pelkästään jalankulkijoille.
Keskiviikkona stadion Ljudskilla sarjakärki Maribor pelasi keskikastin Naftaa vastaan. Myös Mariborin stadikka oli melko uusi, noin 12000 henkeä sisälleen vetävä. Eli juuri sellainen millaisten rakentamiseen Suomessa ei tunnu löytyvän rahaa. Otteluseuraa sain samassa hostellihuoneessa majailleesta Aberdeen-fanista. Koko päivän kestänyt sade oli tehnyt kentästä pehmeän, ja ottelu olikin puhdasta tourupalloa. Mariborin fanit olivat huomattavasti hiljaisemmalla päällä kuin viikolopun vieraspelissä, ja tunnelma pelissä jäi melko vaisuksi. Lähinnä keskityimme arvostelemaan kolminkertaista sarjajärjestelmää. Ei ole rakastettu systeemi Skotlannissakaan. Jotenkin peliä hallinnut Maribor onnistui sössimään selvän pelin, ja pisteet vei Nafta maalein 0-1.
Seuraavana iltapäivänä luotettavaksi ja edulliseksi havaittua Slovenian rautatieverkkoa pitkin kohti Kroatiaa ja sen pääkaupunkia. Myös Zagreb yllätti siisteydellään, mutta tunnelma oli suurkaupunkimaisempi kuin Ljubljanassa. Majoitusvalinta osui nappiin, Fulir Hostellissa riitti kaikenlaista hiihtäjää ja fasiliteetit olivat muutenkin kunnossa. Zagrebin raitiovaunuverkosto on lajissaan parhaita. Uusi kalusto, selkeät opasteet ja yksinkertainen lippusysteemi takasivat ettei edes nuoruutensa Elimäellä viettänyt eksynyt. Keskustan viivasuorat kadut ja isot puistot tuovat Zagrebiin pääkaupungin arvokkuutta.
Viikonlopun futistarjonta seudulla oli runsasta, ja perjantai-illan otteluksi valikoitui parinkymmenen minuutin junamatkan päässä pelattu liigaottelu Inter Zapresic - Istra 1961. Stadionia lähdimme etsimään Saksalaisen groundhopperin kanssa. Kaverin juttuja kuunnellessa sitä mietti ettei tämä oma jalkapallomatkailuinnostus ehkä vielä niin sairaalloisella tasolla olekaan. Stadion ŠRC löytyi muutaman kilometrin päästä Zapsicin juna-asemasta, eikä kylä Myllykoskea kummoisempi ollut.
Ennen matsia ollessamme burekilla tarjoilija sitten kysymään että mikäs ihmeen parivaljakko tämä on, ja siihen kun sitten vastattiin että futista katsomassa, ja huomiseen derbyyn olisi tarkoitus päästä myös. Tarjoilija kertoi kuuluvansa Bad Blue Boysiin, ja manasi nykyistä seurajohtoa ja kertoi kannattajien boikotin syistä. Antoipa vielä BBB:n seinäkalenterin poistuessamme.
Stadion oli kunnon betonikolossi. Tai siis sen pääkatsomo, päädyissä ei ollut mitään ja vastapuolellakin vain muutama hassu rivi. Itse ottelun kulusta en näin muutama viikko jälkeenpäin hirveästi muista, joten eipä tainnut klassikko olla sekään. Pääsyliput eivät muutamaa euroa enempää
maksaneet, ja mainiota Ozujsko-olutta sai tuoda myös katsomoon asti. Lopputulos pimenevässä illassa 3-1.
Lauantai-aamupäivänä kävimme Saksalaisen kollegani – hän todellakin kutsui muita stadionbongaajia kollegoiksi – hakemassa liput illan isoon otteluun. Lippuja myydään Stadion Maksimirin läheisyydessä, koppi on hiukan piilossa mutta kyselemällä ja käsiä huitomalla löytyi.
Siitä sitten bussilla kohti naapurikaupunki Velika Goricaa missä toisen sarjatason kärkijoukkue Gorica kohtasi Junakin. Oikealla bussipysäkillä pois jääminen ei onnistunut aivan nappiin, ja fiksumpi vaihtoehto olisikin ehkä ollut ottaa lentokenttäbussi, sillä Velika Gorican stadion sijaitsee aivan Zagrebin lentokentän vieressä.
Myös SRC Velika Goricaa rakennettaessa on betoni ollut halpaa ja keskuskomitealla enemmän intoa kuin näkemystä stadionrakentamisesta. Pääkatsomo oli kymmenien metrien päässä kentästä, ja viereiseltä pellolta tullut viima teki jalkapallonautinnosta melko viileän. Aivan kuin Lahessa siis. Kotijoukkue oli kentällä selkeästi parempi, ja voitti helposti maalein 2-0. Plussaa kuitenkin muutamalle kymmenelle vierasfanille jotka sitkeästi lauloivat chanttejaan 90 minuuttia vastatuuleen avonaisessa aurinkokatsomossa.
Iltapäivän lämmittelyottelun jälkeen siirtyminen takaisin Zagrebiin ja sopivan aloittelubaarin etsiminen stadionin liepeiltä. Jonkinlainen juottola löytyikin, ja Dinamon kannatuslauluja viriteltiin. Stadion Maksimir on parhaat päivänsä nähnyt menneen ajan monumentti, mutta kaikessa kolhoudessaan se on melko vaikuttava kokemus. Lippumme olivat vaihtopenkkejä vastapäätä olevaan kakkoskatsomoon, ja se olikin vieraspäädyn lisäksi ainoa jossa riitti väkeä. BBB:n boikotti todellakin piti, eikä kotikannattajien päädyssä ollut muutamaa sataa ihmistä enempää. Splitistä populaa oli saapunut sitäkin enemmän, ja Torcida vastasi tämän derbyn tunnelmasta ja tifoilusta.
Sääli että on olemassa seurapomoja jotka eivät välitä niistä kaikkein tärkeimmistä, kannattajista.
Dinamo hallitsi kuitenkin tapahtumia kentällä, ja kahden komean maalin avulla vahvisti sarjakärkeään. Ottelun jälkeen Zagrebin kaduilla Dinamon värejä näkyi sitten sitäkin enemmän, ja voitosta tunnuttiin ottavan ilo irti.
Futiksentäytteisen viikonlopun täydensi sunnuntaina Sopotin mallilähiössä pelattu kakkosliigan NK Rudes – Medimurje. Stadion NŠC Stjepanille pääsi jo kehuttua raitiovaunuverkkoa apuna käyttäen kätevästi. Itse stadion ei mitenkään persoonallinen ollut, aaltopeltiä rautakehikoilla. Puoli tuntia ennen peliä stadionin kuppilassa pyöri muutama Hannoverin toppatakkeihin sonnustautunut herra, skoutteja taisivat olla. Tiedä sitten ketä olivat katsastamassa, mutta kotijoukkue esitti ihan näppärää peliä ja otti lopulta 4-2 voiton.
Seuraavina viitenä päivänä ei ollut tiedossa matsin matsia koko jugojugomaassa. Eurolinesin bussi alle ja kohti Sarajevoa tärkeimpänä tehtävä tietenkin hankkia lippu seuraavan lauantain Bosnia-Romania otteluun. 8-tuntisen bussimatkan maisemat vuoristossa olivat upeita, vielä kun paikalliset oppisivat arvostamaan luontoaan. Tienvarteen heitetyn roinan määrä oli jotain uskomatonta, ja levähdyspaikoilta pystyi bongaamaan kaikkea rekka-auton renkaasta risoihin lastenrattaisiin.
Sarajevon asemalla heti kyselemään Centrotransin tädiltä lippuja, mutta sold ja out olivat ainoat englanninkielen sanat mihin hän kykeni. No ei kai siinä, sitten kierrellään niitä savikukkomuseoita.
Seuraavana aamupäivänä kävin kyselemässä vielä keskustan vastaavasta putiikista ja sieltä lippuja löytyikin. Käytäntö Bosniassa näyttäisi olevan että jokaiseen lipunmyyntipisteeseen annetaan nippu paperilippuja, ja niitä sitten myydään välittämättä mistään online-tietokannoista ja muista nykyajan it-hömpötyksistä. Vinkkinä siis seudulla liikkuville että kyselkää kaupungin kaikki lipunmyyntipisteet.
Sarajevossa viihdyin viisi päivää. Todella symppis ja mystinen kaupunki. Vanhakaupunki kapeine kujineen ja moskeijoineen on eksoottisuudessaan jotain mitä ei Euroopassa välttämättä odottaisi löytävänsä. Sodan jäljet on enimmäkseen korjattu, mutta luodinreiät seinissä ja kranaattimontut kaduissa muistuttavat vielä piirityksestä. Kaupungin rajalle avattu tunnelimuseo on käymisen arvoinen paikka, antaa ajattelemisen aihetta. Kaupungin kenttätilanne taitaa olla junnujen kannalta vaikea sillä futiskentät jouduttiin muuttamaan hautausmaiksi sodan aikana. Hostel City Centeriä uskallan suositella kaupungissa käyville.
Lauantain maaottelu pelattiin siis Zenican kaupungissa kahden tunnin bussimatkan päässä Sarajevosta. Bussiyhteyksistä – tai niiden puuttumisesta johtuen päätin buukata hotellin pelipaikalta. Netistä en löytänyt kuin yhden neljän tähden hotellin jossa Bosnian maajoukkuekin yöpyi. Olisihan niitä sitten muitakin siellä ollut, mutta ei se loistohotellikaan kustantanut kuin 60 euroa. Zenicassa itsessään ei ole oikein mitään nähtävää, kohtuukokoinen kylä mutta enimmäkseen tehtaita ja lähiöitä. Stadion Bilino Polje seisoo keskellä keskustaa, eikä sitä voi olla huomaamatta jo bussiasemalta. Junallahan Bosniassa ei kannata liikkua ollenkaan, yhteyksiä ei ole kuin muutama ja nekin hitaita.
Oikean sisäänmenoportin löytäminen olikin sitten melkoista sekoilua. Lipussa luki kyllä Istok, ja tiesin sen olevan jompi kumpi pääty. Haahuilun ja kyselemisen jälkeen löysin itseni stadionin matalammasta päädystä. Sekä Romanian fanit että Bosnian jonkinlainen virallisemman oloinen kannattajapoppoo olivat vastakkaisessa päädyssä. Kuitenkin myös meidän katsomollamme oli oma caponsa, ja penkit olivat täynnä ja laulu soi jo tuntia ennen peliä. Tämä johtui varmaan pitkälti siitä ettei paikkoja oltu numeroitu mitenkään vaan nopeimmat saivat valita keskipenkit. Stadion olikin lähes viimeistä paikkaa myöten täynnä, mikä tuntui kummalliselta muistaen paikallisen lipunmyyntikäytännön.
Yhtä draaman kaareltaan täydellistä peliä varten joutuu kuluttamaan pakaroitaan yhdeksässä tylsässä tai keskinkertaisessa matsissa. Tämä oli se kymmenes ottelu. Romania siirtyi ansaitsemattomaan johtoon puolen tunnin pelin jälkeen helpohkolla volleyroiskaisulla. Bosnian kannattajat ja joukkue tiesivät heikosti menneiden alkukarsintojen jälkeen ettei tätä ottelua sovi hävitä, ja toiselle puoliajalle tultiinkin kovalla asenteella. Tasoitusmaali saatiin tunnin kohdalla, ja kansallissankari Edin Dzekon voittomaali minuutilla 83. räjäytti riemun katsomossa. Tätä ennen kannattajien tunteita oli kuumentanut Romanian sektiosta pääkatsomoon heitetty soihtu. Bosnian toivonkipinä pysyi siis vielä elossa.
Viikkoa myöhemmin UEFA ja FIFA kaatoivat kuitenkin kylmää vettä niskaan ja ilmoittivat sulkevansa B&H:n kaiken kilpailutoiminnan ulkopuolelle. Tämä johtuu maan palloliiton johtajakuvioista, jokaisella etnisellä ryhmällä on oma puheenjohtajansa. Sama systeemi on käytössä myös maan presidenttiydessä, Bosniakkien, Kroaattien ja Serbien presidentit istuvat vuorotellen virassa. Serbivähemmistöhän tässäkin taitaa olla kapulana rattaissa, heitä ei paljoa haittaa bannit kun gloryhunttaavat Serbian maajoukkuetta.
Sunnuntaiaamuna ihmettelin hotellin aamupalalla että kylläpäs keräilee tytöt innokkaasti makkaroita ja marmelaadeja pois vaikka on vielä yli puoli tuntia aikaa syödä. No selvisi sitten ulos kirjautuessa että ovat pirulaiset siirtyneet kesäaikaan. Bussi meni siis jo, ei asiaa divarimatsiin tänään. Lennosta uusi suunnitelma ja neljän tunnin venailun jälkeen kohti Mostaria.
Majapaikan löytäminen ilman minkäänlaista varausta kymmeneltä illalla ilman karttaa ei ole mikään mukavin tehtävä, mutta joku kaveri nappasi kadulta sitten matkaansa “Yes yes, I have hostel”. Ihan kelvolliseksi paikaksi kostautui tämä Dino's Hostel, ja seuraavana aamuna myös Mostar avautui ihan eri valossa. Jo pelkästään sen kuuluisan sillan takia kannattaa kaupungissa käydä, suurihan se ei ole, mutta päiväksi pariksi riittää kivasti katseltavaa.
Mostarin jälkeen hengailin jokusen päivän Dubrovnikissa. Kaupunki on jo aika puhtaasti turistipaikka, ja näin sesongin ulkopuolella siellä oli vielä melko hiljaista. Muutaman päivän lepäily meren rannalla lähes hellelukemissa teki kyllä väsyneille jäsenille gutaa. Kolmannen sarjatason matseja olisi ollut keskellä viikkoa tarjolla, mutta ei sitä enää jaksanut kun oli jo todennut divaripelienkin kiiman melko laimeaksi.
Viimeinen etappi Split. Välimeren fiilis, roomalaistyylinen vanhakaupunki, palmuja ja kaikkee. Todella paljon toisistaan poikkeavia kaupunkeja on kyllä Ex-Jugoslavian alueella, ei mikään ihme että se hajosi. Old town hostel oli hyvä valinta, vähän jäi hämärän peittoon ketkä siellä olivat töissä, ketkä vieraina ja ketkä vaan brenkuttelemassa. Kaupunkilomakohteena suosittelisin Splittiä mielummin kuin Dubrovnikia. Ihan yhtä hyvät rannat, mutta paljon isompi kylä ja enemmän tekemistä.
Viimeistä matsia vietiin. Stadion Poljud ja Adrianmeren derby Hajduk Split – Rijeka.
Matkalla stadionille paikallinen 150-senttinen Arto96 tuli uhmakkaasti huutelemaan: Armada? Rijeka? Suomenkielinen vastaukseni näytti tyydyttävän tätä hulinalkua, ja kaveri jatkoi matkaansa.
Lipun pääkatsomoon sai poimittua Hajdukin fanikaupasta, joka löytyy stadionin vierestä merenrannan puolelta. Lippuja olisi saanut myös Torcidan päätyyn, mutta mitä sitä autenttista tunnelmaa pilaamaan, kun ei chanttejakaan osaa. Turistinhan matkakohteessaan on pyrittävä olemaan muuttamatta alkuperäisväestön tapoja ja kulttuuria. Ottelun alkaessa yleisöä oli löytänyt paikalle noin 5000 joka noinkin suurella stadionilla näytti melko väljältä. Kotikannattajien kaarre piti hyvää mekkalaa läpi ottelun, ja innostuivat illan pimetessä toisella puoliajalla kunnon pyroshowhunkin. Vieraskannattajia paikalla oli noin sata. Ottelu päättyi 1-1, ja Dinamon voitettua oman pelinsä se karkasi jo kymmenen pisteen päähän. Mestaruus Kroatiassa alkoi olla siis taputeltu.
Seuraavana aamuna kukonlaulun aikaan ylös ja Croatian Airlines, Blue1-yhdistelmällä kotiin.
Ehdottomasti käymisen arvoisia ovat kaikki noista kolmesta maasta. Siistejä, turvallisia, edullisia eivätkä vielä turistimassoihin kyrpiintyneitä. Myös kaupunkien erilaisuus piti mielenkiinnon yllä.
