Mariosta on aina jäänyt vähän epäselväksi, kuinka älykkäästä henkilöstä loppujen lopuksi on kyse ja kuinka tietoista hänen toimintansa on. Kyseessä ei kuitenkaan taida olla mikään Icardi, jolla menee yksityis- ja julkisuuden elämät riemullisesti sekaisin hyvän maun rajat rikkovalla tavalla, mutta toisaalta kyse ei ole mistään Zlatanistakaan jonka julkisuuskuva on varsinkin viime vuodet ollut puhdasta performanssitaidetta omalle kohderyhmälleen. Kuitenkin nämä "why always me"-vedot ja tietynlainen julkisuuskuvasta välittyvä asenne kertovat omanlaisesta itsetietoisuudesta, mutta vastapainoksi matkan varrelle on sattunut niitä vähemmänkin järkeviä sanomisia.
Ihan hyvä henkilökuva herrastaStories have been written claiming that Balotelli grew obsessed with the colour of his skin, either shading it in pink with pens or scrubbing his hands with boiling water in order to get them clean. In the book Io Vi Maledico (I Curse You), the Italian journalist Concita De Gregorio quotes one of the player’s former teachers, Tiziana Gatti, as saying that the player had an “evident identity problem” growing up.
“He asked me more than once if his heart, inside his chest, was also black,” Gatti adds in the book. “I explained that it wasn’t, but a few days later he asked me again.”
Football was an outlet, but sadly not an escape. Obsessed with the sport from a young age, Balotelli’s natural talent soon marked him apart in ways that were not always desirable. “His ability, combined with the colour of his skin, provoked a certain amount of jealousy and antipathy,” said the player’s first coach, Giovanni Valenti. “I think growing up, Balotelli went through a period when he felt he was not accepted, because he was black.”
Interactions with the opposite sex might have reinforced that idea. In his biography of Balotelli, Why Always Me, Frank Worrall quotes the player as saying: “Like all boys of a certain age, I was interested in girls and getting attention. But it was like I was transparent [invisible]. I’m no George Clooney but I couldn’t explain why I was ignored. My friends in Italy explained. They told me people don’t like blacks.”
Some things, though, you simply cannot hide from. For Balotelli, the ugly side of Italian football support was among them. He was racially abused during his first professional game, at the age of 15. He had required special dispensation just to take part, with directors at Lumezzane lodging a request to the Italian Football Federation to make the striker eligible to play for the senior team.
Entering his team’s match against Padova in Serie C1 – the third tier of Italian football – as a substitute, Balotelli immediately proceeded to nutmeg an opponent. He soon found himself on the wrong end of a brutal foul in retribution. But the striker sprung to his feet and continued. A section of the 3,643 strong crowd at the Stadio Euganeo responded by making monkey noises toward him at the end of the game.
Jos puoletkaan noista ovat jollain tasolla totta(toki tässä asiassa on oma poliittinen ulottuvuutensa joka voi rohkaista toimittajia käyttämään värikynää tiettyjen narratiivien vahvistamiseksi), niin ei voida pitää kovin suurena ihmeenä jos tuollaisista kokemuksista kasvaa henkilö, joka vetää roolia ja on ongelmia auktoriteettien kanssa. Sinänsä hän on käsitellyt yllättävänkin hyvin sen rasismin määrän mitä hän on kohdannut, harva jalkapallon pelaaja on tietääkseni saanut saman käsittelyn jo lapsesta alkaen. Olipa hän todellisuudessa millainen persoona tahansa, niin katkera hän ei selvästikään ole, mikä on aina kunnioitettava asia.
Kuka Balotelli sitten edes on? Arvaisin että jonkinlainen luonnonlapsi varustettuna ripauksella taiteilijasielua, joka on rakentanut itselleen tiedostamattoman tietoisesti ulkopuolisen(
sivullisen?), konventioita kunnioittamattoman, hylkiön persoonan jota esittää maailmalle. Olisiko hän voinut olla "tavallinen"? Se olisi ollut omalla tavallaan hyvin alistuvaa. Kaikkihan me saamme vain sen, mitä meille annetaan, ja Mariolle annettiin persona non gratan viitta. Nuorempana hän näytti ottaneen tuon viitan tietoisesti omakseen, mutta nykyään se ei näytä enää hetkauttavan häntä suuntaan eikä toiseen. Mielenkiinnolla odotan millainen persoona hän on kymmenen vuoden päästä.
