Jämpti
 Paikalla
Suosikkijoukkue: Mansefutis
|
 |
Vastaus #208 : 25.09.2018 klo 23:12:42 |
|
Jälkikäteen loppusyksyn 2018 tapahtumista Seinäjoen uudella jalkapallostadionilla liikkui monenlaisia huhuja. Joskus näin, miten Alexei Eremenko Sr. luki niitä lehdestä, mutta yleensä hän ei voinut kovin kauan selata noita tietämättömien ja ymmärtämättömien arvailuita siitä, mitä stadionin uumenissa oikein oli noina kohtalokkaina viikkoina tapahtunut, vaan hän sysäsi tuhahtaen sanomalehden tai kannettavan tietokoneen syrjään. Jos kuulijoita oli läsnä, hän saattoi alkaa huutaa ja raivota tietämättömistä idiooteista, jotka eivät ymmärtäneet jalkapallon todellisista lainalaisuuksista. Toisinaan hän vain hymyili synkästi ja puisteli päätään. Silloin hänen hymyynsä tuli jotain niin hyytävää, että sitä on vaikea kuvailla, kuin synkkää kylmää tyhjyyttä häämöttämässä heti hymyn naamion takana. Kaikesta kuitenkin näki, että häntä suuresti harmitti se, etteivät ihmiset käsittäneet asioita, joita hän oli ollut todistamassa.
Olin tuolloin hoitajana Vanhan Vaasan sairaalassa, johon Eremenko oli pian Seinäjoen syksyn jälkeen toimitettu. Alkuun aggressiivinen ja tiuskiva vanha jalkapallovalmentaja vaikutti minusta vastenmieliseltä hahmolta ja pyrin välttämään kontaktia hänen kanssaan. Hiljalleen hänen alkuun sekavalta kuulostavat puheensa kuitenkin alkoivat kuulostaa korvissani yhä kiinnostavammilta, ja tuntui että epämääräisten tuhahteluiden seasta alkoi hahmottua jonkinlainen kuva siitä, mitä Seinäjoella oli oikein tapahtunut. Minulle vieraan kuuloiset nimet, kuten Raipe ja Kloo alkoivat yhdistyä toisiinsa yhä moninaisemmin säikein, ja huomasin yhä useammin viettäväni aikaa vanhan valmentajan lähistöllä kuullakseni taas jonkin pienen kirkkaan hetken keskellä uuden palan, jolla täydentää mielessäni jo lähes sietämättömän kiehtovaksi muotoutunutta palapeliä.
Lopulta kiinnostukseni kävi niin ylipääsemättömäksi, että ryhdyin tarkoituksella puhuttamaan Eremenkoa. Jatkoin vaikka sain kestää sekä huutoa, haukkuja että raivokohtauksia. Mieleni kuumeinen halu täydentää uusilla johtolangoilla kuvaa Seinäjoen mysteeristä alkoi jo käydä pelottavaksi. Ajoittain tuntui, että laiminlöin muita potilaita ja jopa puolisoni kotona alkoi saada tarpeekseen siitä, että puhuin kotona vain vanhasta valmentajasta ja SJK:n syksystä.
Pystyin erilaisia Eremenkon kirkkaampina hetkinä kertomia yksityiskohtia yhdistelemällä luomaan jonkinlaisen kuvan syksyn tapahtumista: Eremenko oli siirtynyt Seinäjoelle jalkapallomaailmassa melko tyypillisissä oloissa. Edellinen valmentaja oli erotettu kun peli ei ollut sujunut odotuksien mukaan. Puheenjohtaja Raimo Sarajärvi – olin nyttemmin oppinut että usein Eremenkon puheissa toistuva nimi Raipe viittasi juuri puheenjohtajaan – oli ottanut Eremenkon hyvin vastaan. Oikeastaan ainoa asia, joka tuntui oudolta, oli se että edellisen valmentajan uudesta osoitteesta ei kerrottu mitään. Eremenko kuitenkin ajatteli, että edellisen valmentajan erottaminen ei välttämättä tapahtunut niin hyvissä merkeissä kuin oli ajateltu ja ehkä siksi edellistä valmentajaa ei juuri haluttu SJK:ssa mainita.
Tämä ajatus vielä vahvistui, kun Eremenko löysi muuten kliinisen puhtaaksi siivotusta päävalmentajan työpisteestä vetolaatikoston kulmaan jumittuneena kuulakärkikynällä raapustetun paperilapun. Lapun kirjoittaja oli selvästi ollut melkoisen kiihkon vallassa, sillä käsiala heittelehti voimakkaasti. Se oli myös tuhriutunut ja kastunut jossain, ehkä kahvissa. Kukaties lapun kirjoittaja oli juuri tuhriutumisen vuoksi hylännyt paperin laatikostoonsa. Jotain erikoista siinä kuitenkin oli. Lappuun oli kirjoitettu huojuvin kirjaimin: ”RAIPE, SINUN ON LOPETETTAVA! SEN KANSSA EI VOI TEHDÄ KAUPPOJA!” Ehkä edellinen päävalmentaja ei ollut pitänyt tehdyistä pelaajakaupoista, mikä selittäisi myös riitoihin ajautumisen.
Oli muitakin hieman outoja asioita. Ensimmäisinä päivinä yksi pelaaja, kokenut tummaihoinen kaveri nimeltä Reuben oli tullut Eremenkon puheille ja vaatinut siirtoa. Hän olisi halunnut pitää pelaajan, joka oli tärkeä tekijä kentällä, mutta jokin oli pelästyttänyt tämän pahemman kerran. Hän yritti päästä perille siitä, mikä Reubenia vaivasi, mutta tämä toisteli vain, että ei voi pelata jonkin takia, mikä on stadionin rakenteissa. Hän piti sitä pelaajan taikauskoisuutena – olihan hän tavannut urallaan pelaajia, joiden oli laitettava kengät jalkaan tietyssä järjestyksessä tai katkaistava aina kengännauha samalla tavalla. Joillekin pelinumero oli suorastaan taikauskoisen tärkeä. Miksei siis joku voisi uskoa, että stadionin rakenteissakin oli jotain, mikä esti pelaamasta. Hän ei estänyt vaan pelaaja pääsi siirtymään, sillä tyytymättömiä pelaajia vaikeuksissa oleva seura kaikkein viimeiseksi tarvitsi.
Tässä vaiheessa kertomusta Eremenko saattoi toisinaan purskahtaa hillittömään itkuun ja toisinaan nauraa niin pelottavasti, että se sai koko huoneen synkkenemään ja valon ikään kuin kelmenemään niin, että hetken tuntui kuin huoneen pimeät nurkat hiipisivät kohti yhä pienenevää valorinkiä.
Töiden alettua oli hiljalleen alkanut tulla vastaan yhä uusia pieniä erikoisuuksia seuran tavassa hoitaa asioita. Stadionilla tuntui olevan erikoisen paljon kenttähenkilökuntaa, joka ei tuntunut tekevän työtään järin tehokkaasti. Joka nurkalla tuntui vaeltelevan joku kentänhoitaja tai siivooja. Ensin Eremenko ajatteli, että kyseessä oli jokin pitkäaikaistyöttömien työllistämisprojekti, sillä tämä henkilökunta ei todellakaan vaikuttanut siltä, että heitä olisi värvätty avoimilta työmarkkinoilta. He olivat toinen toistaan degeneroituneempia hahmoja, huonoryhtisiä, sottaisia ja usein erikoisilla puhevioilla varustettuja. Useamman yllä tuntui leijuvan jokin sinnikäs lemu, joka toisinaan löyhähti Eremenkon nenään tuoden mieleen Pietarsaaren sataman hajut pahoina leväkesinä, kun meri seisoi paikallaan.
Tämä kieroryhtisten kummajaisten armeija tuntui miehittävän stadionin sisällä kulkevia huoltokäytäviä ja sokkeloisia portaikkoja melkein itsevaltiaan elkein. Hänelle – seuran päävalmentajalle – ei tehty tietä ja osoitettu lainkaan ansaittua kunniaa. Päinvastoin hän sai osakseen röyhkeitä tuijotuksia ja uhmakkaita sanoja. Useampikin henkilökunnan jäsen tuntui kuljeskelevan märissä kengissä, sillä kulkipa hän mihin tahansa, vastaan tuli märkiä jalanjälkiä. Erityisesti Eremenkoa häiritsi se, että hän oli havainnut, ettei hänen kulkukorttinsa oikeuttanut huoltokäytävien ovien käyttämiseen. Eihän hänellä sinne varsinaisesti mitään asiaakaan ollut, mutta tuntui väärältä että stadion piti sisällään häneltä salattuja alueita.
Kun Eremenko meni puhumaan epäkunnioittavasta henkilökunnasta ja suljetuista stadionin osista puheenjohtajalle, vastaus oli usein jotain ylimalkaista, kuten että ei päävalmentajan tarvinnut siivoojien käytäviä päivystää tai että sellaisia ne seinäjokiset nyt vain ovat. Joskus tuli vain vaimea kehotus puhua Kloolle.
Kloosta en olekaan vielä kertonut. Eremenko tuntui erityisesti kohdistavan puheissaan vihansa tähän hahmoon, ja siksi oli vaikea päästä tarkalleen perille siitä, mikä hänen roolinsa seurassa oli. Hän tuntui kuitenkin ohjailevan tätä omituisten kentänhoitajien ja huoltohenkilökunnan armeijaa stadionilla. Lisäksi hänellä tuntui olevan jokin kumma vaikutusvalta puheenjohtaja Sarajärveen, sillä usein Eremenko sihahti: ”Ei Raipe olisi alkanut siihen, mutta se saatanan epäsikiö Kloo…” Eremenkolla ei ilmeisesti paljon ollut kontaktia tämän Sports Manager -tittelillä vaikuttaneen henkilön kanssa, mutta mitenkään positiivinen vaikutelma ei ollut.
Asiat sujuivat puheenjohtajan kanssa mallikkaasti. Pelaajasiirtoja päästiin tekemään ja Eremenko sai päättää pelillisistä asioista – erikoista tosin oli se, että Sarajärveä ei koskaan näkynyt peleissä, vaikka hän oli aina paikalla ennen peliä. Jonkin kerran Eremenko näki Sarajärven katoavan huoltokäytäviin, kun joukkue lähti lämmittelemään.
Peli ei tahtonut joukkueelta lähteä millään kulkemaan. Oli kuin jokaista onnistunutta suoritusta vastaan kentällä olisi tapahtunut aina kaksi virhettä. Kun Eremenko sai yhden asian kuntoon, repsahti kaksi muuta selittämättömästi. Tuli muutamia hyviä onnistumisiakin, SJK voitti esimerkiksi perättäisissä kotiotteluissa mitalitaistelussa mukanan olevat Lahden ja RoPS:n, mutta noiden pelien jälkeen peli hajosi jälleen selittämättömästi.
Myös puheenjohtajan kunto tuntui vaihtelevan pelien mukaan, mutta erikoista oli, että mitä paremmin SJK oli pelannut, sitä stressaantuneempi puheenjohtaja tuntui olevan. Joskus tappioiden jälkeen taas tuntui melkein kuin häviäminen olisi keventänyt hänen oloaan. Hyvien perättäisten otteluiden jälkeen Sarajärvi oli joskus hirveä katsoa. Hänen ihonsa kävi epäterveen harmaaksi ja silmien ympärille painuivat kuopat, jotka kertoivat ettei puheenjohtaja ollut nukkunut päiväkausiin. Hän saattoi sulkeutua huoneeseensa ja joskus sen oven läpi kuului käsittämätöntä mongerrusta ja tuskan voihkaisuita. Näinä aikoin myös Kloo vietti usein aikaa puheenjohtajan kanssa suljettujen ovien takana.
Lopulta Eremenko päätti kohdata puheenjohtajan ja vaatia selvyyttä outoihin asioihin. Hän asteli puheenjohtajan toimistoon kysymään henkilökunnasta, Kloosta ja suljetuista alueista stadionilla. Hänellä oli selkeä lista vaatimuksia. Kloo ja koko henkilökunta tai ainakin suurin osa siitä piti vaihtaa, sillä moinen kummajaiskavalkadi ei tehnyt hyvää joukkueen tunnelmalle ja hengelle. Oli vaikea luoda positiivista tunnelmaa kun seuraavalla hetkellä joku kyttyräselkä mulkoilee käytävän päässä vesuri kädessään. Sarajärvi tuntui empivän hetken, mutta myöntyi sitten hiukan epäröiden.
Vain muutamaa tuntia myöhemmin Sarajärvi kuitenkin kutsui Eremenkon takaisin huoneeseen, missä oli nyt myös Kloo. Kalpea Kloo tuijotti Eremenkoa synkästi kulmiensa alta. Puheenjohtaja näytti hikoilevan voimakkaasti ja vaikutti hyvin hermostuneelta. Hän aloitti rykien ja kierrellen ja ilmoitti, että Kloo saisi sittenkin jatkaa, samoin kuin henkilökunta. Eremenko oli tyrmistynyt ja silloin hän lausui sanat, joita hän toisteli usein sairaala-aikanaankin, välillä yltyen suorastaan mielipuoliseen kirkumiseen: ”Eikö teillä ole mitään kunnianhimoa?”
Sanat tuntuivat osuvan puheenjohtajaan, joka nousi tuoliltaan näyttäen hirvittävältä. Lopulta hänen huuliltaan purkautui valtava sanaryöppy, jonka pääviesti kyllä selvisi: Eremenkolla ei ollut mitään aavistusta siitä, mitä hänellä oli pelissä ja millaisia uhrauksia hän seuran eteen teki. Hetken Sarajärvi puhisi paikallaan mutta marssi sitten ulos määräten Eremenkon seuraamaan. Kloo lähti myös laahustavin askelin kaksikon perään.
Puheenjohtaja marssi suoraan stadionin huoltokäytävien ovelle ja kysyi: ”Haluatko nähdä mitä minä teen tämän seuran selviämisen eteen?” Sitten hän avasi oven avainkortillaan ja asteli käytävän pimeyteen. Eremenko epäröi hetken kunnes tunsi Kloon epämiellyttävän pehmeän kosketuksen selässään. Myöhemmin hän kuvasi, että kosketus tuntui siltä, kuin kyseessä olisi ollut käsi muttei ihmiskäsi. Hän ei tarkentanut kuitenkaan mikä käsi sitten olisi voinut olla kyseessä.
Käytäviä valmentaja vielä kuvaili melko koherentisti, mutta varmasti mielenhäiriön ja stressin yhdistelmä on vaikuttanut, sillä hänen kertomansa kuulostaa varsin erikoiselta. Käytävän ovella tuli vastaan lämmin löyhähdys, joka toi mukanaan myös henkilökunnasta usuavaa pilaantuneen merilevän ellottavaa löyhkää. Nyt se tosin tuntui paljon voimakkaampana. Jonkinlainen limainen kerros peitti käytävän lattiaa. Paikoin se oli kuivempaa paikoin taas ikään kuin… tuoreempaa. Aivan kuin jokin käsittämätön ryömiessään käytäviä levittäisi tuota limaa. Käytävä oli valaistu hämärästi, sillä hyvinkin kaksi kolmasosaa loisteputkista, joita käytävässä oli ollut, oli palanut. Siellä täällä lamppujen paremmin valaisemissa kohdissa saattoi kuitenkin nähdä, että limaa oli myös katossa. Sisällä käytävissä talonmiehet, siivoojat ja kentänhoitajat vaikuttivat jos mahdollista vieläkin degeneroituneemmilta ja kieroutuneemmilta. Useimmat vain tuijottivat heitä heidän kävellessään ohi ja rappusia pitkin yhä syvemmälle stadionin maanalaisiin osiin.
Lopulta tultiin suurelle teräksiselle ovelle, joka oli suljettu raskain salvoin. He seisahtuivat ovelle ja Sarajärvi kääntyi katsomaan Eremenkoa lepattavan loisteputken valossa. ”Tämä on viimeinen ovi. Tän takana se on.” Eremenko oli juuri aikeissa kysyä mitä Sarajärvi tarkoitti, kun oveen jysähti jokin raskas. ”Se haistaa sut”, Kloo kuiskasi sihahtaen Eremenkon korvaan. ”Mikä?” sai Eremenko soperrettua.
”Putoamispeikko”, totesi Sarajärvi raskaasti kaivaen avainkorttinsa esiin. Kortti vilahti raskaan terässalvan vieressä ja salpa vetäytyi pois oven edestä. ”Yleensä mä tuon tänne jonkun pallopojista. Augen jälkeen se oli hetken tyytyväinen”, Sarajärvi huokaisi. Samaan aikaan Eremenko huomasi, miten Sarajärvi ja Kloo astuivat molemmin puolin ovea oleviin syvennyksiin. Sitten ovi rysähti voimalla auki.
En ole koskaan saanut Eremenkolta kunnollista selitystä siitä, mitä seuraavaksi tapahtui. Kun olen yrittänyt kysyä siitä, hän joko lukkiutuu täysin tai kiljuu käsittämättömiä sanayhdistelmiä. Olen käsittänyt että hän pakeni jotain, jotain niin luonnotonta ja outoa, etteivät tavallisen kielen sanat riitä kertomaan tuosta kokemuksesta. Hän on kertonut ”murskaavista hampaista” mutta toisaalta myös ”muodottomasta kudosmassasta”. Hänen kauhunsekaisissa kiljahduksissaan toistuvat ”ryömimisen” ja ”vyörymisen” kaltaiset sanat, mutta jatkuvasti minulle jää olo, että hän vain epätoivoisesti tapailee jotain, mikä voisi meidän käsityksessämme muistuttaa hänen näkemiään asioita.
Lehtien kertomasta tiedämme, että Seinäjoen jalkapallostadionin romahtaminen viimeisen ottelun alla ja sitä seurannut suurpalo, jossa nykyisen tiedon mukaan menehtyivät niin puheenjohtaja Sarajärvi kuin Klookin, tapahtui samana yönä, jota olen tässä valmentaja Eremenkon kertomusten avulla kuvannut. Eremenkon itsekin kuviteltiin jääneen stadionin raunioihin, mutta hän ilmestyi lopulta sekavana ja ruhjeilla Seinäjoen keskustaan muutamaa päivää myöhemmin, minkä jälkeen hänet nopeasti saateltiin Vanhan Vaasan sairaalaan vakavan posttraumaattisen stressireaktion vuoksi.
Olen kirjannut tarinan ylös lähinnä siksi, että niin mielikuvitukselliselta kuin se kuulostaakin, en usko että Eremenko pystyisi nykytilassaan valehtelemaan riittävän johdonmukaisesti tai keksimään päästään kertomusta, jonka palat sopivat näin hyvin yhteen. Siksi uskonkin, että jonkinlainen totuuspohja vanhan valmentajan kertomuksessa on. Ehkä piinaavinta on kuitenkin se, että hän on alkanut usein tuijottaa minua ahdistavan pitkään ja sanoa painokkaasti: ”Se ei palanut. Putoamispeikko tulee vielä muille kylään.”
|
