Kesä on selvästi ohi. Aamulla töihin polkiessa alkaa olla viileää ja hämärää. Koko päivän sataa ja kaikki tuntuvat olevan jotenkin apealla päällä.
Kotiin päästyäni syön ja retkahdan sohvalle, katson TV:tä ja vilkaisen päivän uutiset netistä. Silmää painaa ja nukahdan reiluksi tunniksi, aivan kuten edellisinäkin työpäivinä. Vaikka pesti onkin lyhytaikainen ja opiskelut vasta edessä, tulee siinä väsyneenä makoillessaan mietittyä, eletäänkö elämää tosiaan vain seuraavaa viikonloppua varten.
Kello lähenee kuutta ja sohvalta on pakko vääntäytyä ylös. Hyppään pyörän selkään ja lähden polkemaan kohti kaupunkia. Urheilupuiston opasteet jäävät taakse, kun ajan parkkipaikan lävitse. Sitten edessä aukeaakin kirkkaan vihreä jalkapallokenttä.
Tekonurmi, mutta vihreä kuitenkin. Ei välttämättä paras alusta, mutta on parantanut kotikaupunkini harjoitteluolosuhteita huomattavasti. Enää ei syyskuussa siirrytä hiekalle, vaan välimallin ratkaisu jatkaa kautta kunnes pakkaset alkavat jäädyttää vesipisaroita ja lunta kentän pintaan.
En ehdi edes astumaan nurmelle, kun kolme pientä 9-vuotiasta poikaa juoksee luokseni.
- Saanko olla tänään maalivahti kun pelataan?
- Määkin haluan!
- Ja mää!
Hienoa, ajattelen. Edellisen junnuporukan kanssa oli päinvastainen ongelma. Kai se näidenkin kanssa tulee sitten parin vuoden päästä.
Katson tyytyväisenä, kun pojat oivaltavat uusia asioita pienpelissä. Kentällä kirmaa jopa 18 poikaa. Määrä, jollaista ei taidettu saada kasaan omina junnuvuosinani, vaikka saman seuran väreissä olen itsekin aloittanut piirisarjatoiminnan nappulana.
Kesken pelin kuuluu huuto.
- Valkku! Mulla aukes kengännauhat!
- Ei se mitään, laita kiinni vaan ja jatka peliä!
Poika kävelee luokseni ja tarjoaa jalkansa eteeni.
- En mää osaa.
Vanhemmat alkavat tippua paikalle hyvissä ajoin. Olen vihjannut, että jos pojat kastuvat läpimäriksi ja tulee vilustumisen vaara, lopetellaan treenit vähän aiemmin. Itse junnut eivät ole tätä edes miettineet. Loppupelin on kuulemma pakko päättyä rankkarikisaan, jos ratkaisua ei tule harjoitusajan päättyessä.
Onneksi pallo livahtaa maaliin puolustajan jalkojen välistä ja riemunkiljahdukset täyttävät kentän. Kyse on vain harjoituksista, mutta vastapuolen pelaajien kasvoista huokuu pettymys. Lupailen revanssia ensi viikoksi ja silmät vähän kirkastuvat. Pojat lähtevät vanhempiensa kanssa kohti parkkipaikkaa ja kertaavat heille harjoitusten tapahtumia.
Itse suuntaan pukukoppiin. Omat treenit alkavat hetkisen kuluttua. Pikkuhiljaa tutut kaverit tulevat paikalle ja vaihtavat kamojaan. Onneksi on kahden joukkueen harjoitukset yhdessä, 14 miestä on ihan hyvä määrä syksyisessä tihutuksessa. Onhan sitä tullutkin kolmen hengenkin voimin joskus kaatosateessa treenailtua.
Harjoituksissa on hyvä henki. Kyseessä on kauden päätösotteluun valmistavat harjoitukset, mutta kieli pysyy poskella niin kuin sen kuuluukin. Heikommista suorituksista (ja vähän muustakin) heitetään herjaa, mutta kaikki tietävät, ettei niistä kannata ottaa itseensä. Jos kuitenkin vähän kolahtaa itsetuntoon, niin yrittääpähän paremmin seuraavassa tilanteessa tai käy kilauttamassa putket huutelijalta. Kaverien kanssa voi taistella ronskisti, kaikki tietävät homman nimen ja antavat vähän kovuutta takaisinkin.
Keli on täydellinen. Ilta on pimentynyt, eivätkä kentän lamput ole moneen vuoteen olleet täydessä terässään. Suht hämärät valokeilat tekevät ympyröitä kentälle, eikä pimeämmissä kohdissa oikein osaa arvioida pallon lentorataa. Mittari näyttä 12,5 celsiusastetta ja collegepaidalla pärjää mainiosti. Tihkusade luo mahtavan tunnelman ja nautin jokaisesta hapintäyteisestä sisäänhengityksestä.
Kolmisen viikkoa sitten revähtänyt reiteni lähettelee viestiä, että ihan täysin kunnossa ei vielä olla. Tauon kerryttämä energia on kuitenkin päästettävä purkautumaan ja liidän kentällä kuin ensimmäistä kertaa lumien sulettua. Haluan pelata lauantaina niin palavasti, että sivuutan pienen kivun mielestäni.
Kello on yli yhdeksän kun treenit loppuvat. Sade ei ole rankentunut, joten kotimatka on yhtä juhlaa. Olen aina pitänyt rauhallisesta pyöräilystä alkusyksyn iltasateissa, kun lämpötila on vielä yli kymmenessä asteessa ja katuvalot saavat kaupungin näyttämään romanttiselta.
Kotona kulautan jääkaappikylmää vissyä puoli litraa kerralla. Märät vaatteet vaihtuvat saunan lämpimiin löylyihin. Vesi osuu kiuaskiviin ja ilmeeni vääntyy jonkinlaiseksi hymyn ja irvistyksen yhdistelmäksi. Tätä varten sitä elämää eletään.
Rakastan jalkapalloa.
