Belgradin derby oli yksi niistä otteluista, jotka halusin nähdä tämän elämän puolella. Lähdin toteuttamaan haavettani marraskuisena perjantaiaamuna Tampereelta, josta junailin itseni Suomen Turkuun. Laivavalas tuijotti koko matkan. Turussa lentokentän turvatarkastus vakuutti asiantuntemattomuudellaan: "Kelpaaks tää sun lippu, en mä tiiä, mihin sä oot menossa, täähän on vaan joku nettiprintti". Myös kaikki kameratarvikkeet oli lastattava hinhalle yksitellen. Oli perseestä.
Lennähdin Tukholmaan, jonka keskustassa ehdin pyörimään pari tuntia. Käytin ajan hypistelemällä kompasseja keskustan vaateliikkeissä. Matka jatkui Skavstasta, jossa natsivirkailijat kyttäävät provikoiden toivossa käsimatkatavaroiden painoa. Tungin kaikki objektiivit taskuihini ja yritin kätkeä läppärin & kirjan takin sisään. Ei onnistunut - kusetus paljastui. Reppu kostautui liian painavaksi, mutta jostakin syystä kukaan ei sakottanut minua.
Lentokentällä oli hiljaista, sillä Wizz Airin kyyti Belgradiin oli päivän viimeinen lento. Lentokoneessa pahennusta ja yleistä hämmennystä aiheutti kaksikko, joka oli vähemmän yllättän menossa allekirjoittaneen tavoin katsomaan derbyä. Koneessa tsäntit kaikuivat, viina virtasi ja matkapuhelimia käytettiin iloisesti koko matkan ajan. Lentoemot eivät tykänneet. Toinen miehistä kertoi muuttaneensa vuosi sitten Ruotsiin, koska "police was fucking chasing me". Nyt oli kuitenkin aika palata Serbiaan. Kaveri kertoi varsin hämäriä muisteloita Suomi vs. Serbia -ottelusta Helsingistä ja näytti runsaan määrän kuvamateriaalia Delijen tähtihetkistä. Mukavia tyyppejä, mutta en olisi välttämättä lähtenyt haastamaan kummallekaan riitaa tai vastaamaan "Crvena Zvezda or Partizaan?" -kysymykseen jälkimmäistä vaihtoehtoa. Perillä kaksikkoa odotti noin viidentoista hengen Punatähti-mobi.
Hotelli oli todellinen Jugoslavia-jäänne. Vastaanoton työntekijä kirjasi minut sisään sanomatta sanaakaan, mikä on sinällään asiakaspalveluammatissa jo melkoinen saavutus. Myös sisustus noudatteli samaa tylyä kaavaa. Kello oli kutakuinkin kaksi, enkä jaksanut enää suunnata Belgradin yössä kebabkioskia pidemmälle. Siellä joku heitti allekirjoittanutta leivällä.
Seuraavana aamuna sain kuningasidean lähteä Borcan lähiöön katsomaan taannoin pääsarjaan nousseen BK Borcan ottelua Vojvodinaan vastaan. Vein repun Belgradin rautatieaseman säilytykseen, jossa sen otti vastaan äärimmäisen epäluotettavan näköinen janari. Uskaltauduin kuitenkin jättämään kantamukseni miehelle - ainakin kesällä samassa paikassa sain sen myös takaisin. Päätin kysäistä taksikuskilta Borca-kyydin hintaa, koska kello oli jo melko paljon ja ottelu alkamassa tunnin päästä. Suhari lupasi heittää minut stadionille noin kympillä. Tämä kelpasi.
Borcan stadion oli kauempana kuin luulin. Matkaan meni ainakin puoli tuntia, josta osa tosin kului pelipaikan etsimiseen. Kuski ei ollut ilmeisesti vienyt ketään koskaan aikaisemmin samaan paikkaan. Aina välillä mies pysähtyi ja kysyi joltakin lokaalilta suuntaa. Lopulta stadion löytyi, eikä hintakaan ollut muuttunut.
BSK Borcan stadion oli todella keskellä ei mitään. Se oli pystytetty pellolle kauaksi kaikesta, eikä peli ollut varsinaisesti aiheuttanut minkäänlaista tungosta. Poliiseja oli kuitenkin paljon ja joka paikassa. Ostin lipun, joka kustansi noin kolme euroa. Törmäsin myös sattumalta puolalaiseen kuvaajatuttuun, joka oli myös tullut valmistautumaan illan pääotteluun.
Kyseessä oli joka tapauksessa pääsarjaottelu. Yleisö ei ollut varsinaisesti täyttänyt lehtereitä; lopullinen AM oli 600. Tästä lukemasta noin puolet koostui vojvodinalaisista vieraskannattajista ja ulkomaalaisista groundhoppereista.
Peli oli järkyttävää paskaa. BSK Borca oli ehdottomasti yksi surkeimmista tänä vuonna pääsarjajoukkueista. Myöskään vieraat eivät vakuuttaneet. Katsomossa oli aivan järkyttävän kylmä - ilma oli selvästi pakkasen puolella. Vojvodinan kannattajilla oli ihan kohtalainen meno, mutta eivät nuo nyt kovin kauheasti vakuuttaneet. Vieraskannattajille oli varattu koko kentän toinen puoli.
Puoliajalla allekirjoittaneen pelasti stadionin ravintola, johon siirryin koko toiseksi puoliajaksi. Tarjolla oli mainiota serbialaista Jelen-olutta sopuhintaan, eikä ulos palaaminen enää houkuttanut. Verhojen välistä näki kentän toisen puolen, mutta näiden havaintojen perusteella en osaa arvioida jakson pelitapahtumia. Ottelun lopputulos oli kuitenkin 0-4. Matsin jälkeen ilmeisesti Lahdesta oppia hakeneet vojvodinalaiset toteuttivat
hiilivaunutifon.
Kylmä ilma ei houkuttanut bussireissuun, joten otin taksin keskustaan puoliksi saksalaisen hopperin kanssa. Ehdin syömään keskustassa yhden burgerin, kun oli jo aika suunnatta kohti Marakanaa eli Crvena Zvezdan kotipyhättöä - taksilla, totta kai.
Mellakkapoliiseita oli käytännössä joka paikassa. Taksilla ei päässyt ihan lähelle, joten jouduin valumaan väkijoukon mukana kohti stadionia. En kehdannut ottaa valokuvia, koska tunnelma oli lievästi sanottuvana aggressiivinen. Liki kaikilla oli päällään serbialainen huliunoformu: musta tuulitakki, kotijoukkueen huivi, farkut ja paskaiset lenkkarit. Bängerit paukkuivat ja tsäntit kaikuivat kaduilla.
Yritin etsiä jonkinlaista mediakeskusta, mutta en löytänyt. Oikein kukaan ei tiennyt mihin valokuvaajien pitäisi mennä, joten palloilin ovelta toiselle. Lopulta löysin "Media Centren", jossa menikin sitten pidempi aika. Nimeäni ei löytynyt akkreditoitujen listalta, mutta näytin sähköpostistani seuran viestintäjohtajan lähettämän viestin. Nuoret janarit eivät tienneet oikein mitään, ja kellokin alkoi olla jo huolestuttavan paljon. Lopulta minut saatettiin seuran toimistoon, jossa kuljin ovelta toiselta. Lopulta joku isompi pamppu neuvoi etsimään "vihreän portin", mikä ei varsinaisesti helpottanut tehtävääni. Palasin uudelleen toimistoon, josta sain tarkemmat ohjeet. Lopulta portti löytyi, mutta siellä ei ollut mitään mediakeskukseen viittaavaa.
Lopulta paljastui, että valokuvaajien "keskus" oli portin viereen pystytetty peräkärry. Kärrystä kyllästynyt pappa nosteli sen pohjalta kuvaajille fotoliivejä. Ei langatonta verkkoa, ei työskentelytilaa, ei mitän. Kentälle kuljetti loputtoman pitkältä tuntunut putki, joka oli rakennettu Delijen eli pohjoispäädyn alle. Jytinä oli varsin kova. Putken loppupuolella mellakkapoliisit olivat tehneet kuvaajille kunniakäytävän. Serbiassa poliisit eivät uskaltaudu katsomon eteen, sillä kyttiä heiteltäisiin todennäköisesti kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla esineillä. Bängerit paukkuivat myös Partizanin pelaajien kulkiessa kohti pukusuojaa.
Belgradin derby on Euroopassa varsin tuntematon, mutta siitä huolimatta sitä pidetään laajasti Euroopan yhtenä tunnelmallisimmista otteluista. Seurat kilvoittelevat myös muissa lajeissa, mutta jalkapallo on näistä selvästi tärkein. Katsomon puolella omaa otteluaan käyvät Grobari ja Delije. Tämä oli kahden seuran 141. kohtaaminen jalkapallonurmella.
Jako kahteen joukkueeseen liittyy tietysti Jugoslavian historiaan. Tällöin Serbiassa oli kaksi vakavasti otettavaa joukkuetta: Partizan ja Punatähti. Muut seurat olivat enemmän tai vähemmän statisteja. Partizan oli poliisin, Punatähti armeijan joukkue (tai näin muistelen, en jaksa tarkistaa). Ensimmäinen voitti mestaruuden kymmenen ja jälkimmäinen parikymmentä kertaa. Kolmas edes vähän menestynyt serbialaisseura oli ensimmäisen matsin Vojdvodina. Esimerkiksi ennen sotia serbialaisfutista dominoinut OFK Belgrad ajettin Jugoslavian syntymisen myötä täysin alas. Kahden joukkueen politiikka näkyy nykyään siinä, että maan kannatus on jakaantunut lähes täysin näiden kahden belgradilaisseuran kesken - tämä on tavallaan hieno asia, mutta kannattajakulttuurin kehittymisen kannalta myös haitta kahden joukkueen rohmutessa suurimman osan ihmisistä. Kyseessä on todellakin taistelu Serbiasta.
Delije järjesti ottelun alussa todellisen näytöksen. Kaikissa kenttiä reunustavissa katsomoissa syttiä kymmenittäin soihtuja ja samalla pohjoispäädysyä ammuttiin taivaalle ilotulitteita. Ei ollenkaan paha alku. Paikalla olleet palomiehet kuvasivat tapahtumia muistoksi kännykkäkameroihinsa. Tunnelma oli infernaalinen.
Ottelun alkupuolella en uskaltanut juuri kuvata kannattajaryhmien läheltä, sillä niskaan lensi jatkuvasti bängereitä. Jatkuviin räjähdyksiin kuitenkin tottui. Meteli oli jotakin käsittämätöntä - bängereitä lensi ottelun mittaan varmasti sadoittain.
Kotijoukkueen kannattajien soihtujen sammuttua Alcatratz (Grobarin tärkein ryhmittymä) sytytti omansa. Soihdutus ei ollut aivan kotijoukkueen veroinen, mutta siitä huolimatta tyylikästä katsottavaa.
Lisää äksöniä seurasi, kun vieraspäädystä lentänyt soihtu sytytti seiväshyppypaikan palamaan. Roihu oli sitkeä, ja tapahtuma kesti kaikkineen yli kymmenen minuuttia. Musta savu peitti Marakanan.
Partizanilla on useita keskenään vihoittelevia kannattajaryhmiä, joista suurimmat ovat Alcatraz (se virallisin) ja Zabranjeni (useiden Alcatrazia vastustavien ryhmittymien yhteenliittymä). Zabranjeni tarkoittaa suomeksi kiellettyä; nämä kannattajat eivät ole päässeet Partizanin otteluihin, koska Alcatrazilla on hyvät suhteet poliisiin ja seurajohtoon. Nyt Zabranjeni oli kuitenkin soluttautumaan pääsemään toisen pitkän sivun katsomoon muiden kannattajien sisään. Ryhmät vetivät eri tsänttejä ja vihoittelivat keskenään. Zabranjeni syyttää Alcatrazia seurajohdon & poliisin kanssa kaveeraamisesta, rahojen varastamisesta ja Grobarin tappamisesta. Tällä kaudella ryhmä ei ole juuri päässyt sisään Partizanin otteluihin, vaan nämä ovat siirtyneet esimerkiksi naisten käsipallon ja kendon puolelle. "We are coming back", tässä ottelussa esitelty kyltti kuitenkin julisti. Poliittisella kartalla kaikki serbialaiset ryhmät sijoittuvat äärimmäisen oikealle.
Zabranjenilla oli myös nahinaa keskenään. Kiistaa syntyi ilmeisesti kannatuksen aloittamisesta - ryhmä oli koko ottelun alun hiljaa ja istui. Katsomon etuosassa nähtiin pieni nujakka, joka päättyi kuitenkin nopeasti. Ensimmäisellä puoliajalla noin kahdenkymmenen hengen Alcatraz-mobi yritti hyökätä Zabranjenin katsomoon, mutta hyökkäys pysähtyi poliisien ja järjestysmiesten väliintuloon. Myöhemmin kannattajaryhmien välillä lensivät irti revityt penkit, mutta mitään vakavampaa ei sattunut.
Lisäväriä Belgradin derbyyn tuovat seurojen ystävyyssuhteet. Delijellä on erityisen läheinen liitto Olympiakos Pireaukseen. Tämän lisäksi yhteiseen perheeseen kuuluu Moskovan Spartak. Partizanin tärkeimmät liitot ovat TsSKA Moskova ja PAOK. TsSKA Moskovan kannattajat katsoivat ottelun Zabranjenin katsomosta.
Puoliajalle siirryttiin numeroissa 0-0. Pelistä en osaa sanoa mitän; Medo kai pelasi. Partizanin pelaajat eivät uskaltaneet siirtyä pukukoppiin, ja tästä syntyi kentällä pieni tappelu. Kaikki vierasjoukkueen lähestymisyritykset päättyivät Delijen valtavaan bängeritykitykseen. Pukukoppitunneli kulki, kuten aikaisemmin totesin, pohjoispäädyn eli kotijoukkueen kannattajien katsomon edestä. Ei ehkä paras ratkaisu. Niinpä Partizanin pelaajat päätyivät värjöttelemään kylmässä kelissä koko puoliajan.
Toisen puoliajan alussa Delije soihdutti taas ja levitti koko katsomon kattavan raitaöverin. Ihan tyylikästä, mutta olisin ehkä odottanut jotain mielikuvituksillisempaa. Grobarilla ei ollut koreoita toisen puoliajan alkuun yhtä isoa tekstibandista lukuun ottamatta. Soihdutukset olivat kuitenkin upeita ja tunnelma hieno. Vieraskannattajien desibelitaso hyytyi kuitenkin loppua kohden, vaikka Partizan tekaisikin pari maalia. Delijen meteli pystyi kiitettävänä läpi ottelun. Kannattajat kuitenkin hyvästelivät kotijoukkueen buuauksin.
Partizanin pelaajat siirtyivät juhlimaan voittoa Grobari-Alcatrazin eteen. Zabranjeni vaikutti katkeralta. Voiton juhliminen oli äärimmäisen riehakasta. Enää jäljellä oli yksi ongelma: miten vierasjoukkueen pitäisi poistua stadionilta? Pitkän pyörimissession Partizan-joukko otti määrätietoisia kävelyaskeleita kohti pukukoppisuojaa ja säntäsi viime hetkellä valtavaan spurttia. Kaikkea mahdollista rojua ja räjähdettä lensi pelaajien niskaan mellakkapoliisien turvatessa kilvillä poistumista. Lopulta roju alkoi loppua, ja Partizan pääsi turvallisesti pois stadionilta.
Belgradin derbyn lopputulos oli se, että Punatähden mestaruushaveet kokivat kovan kolauksen. Partizan on sarjakärki selvällä erolla seuraavaan. 11 ihmistä loukkaantui, 18 pidätettiin. Zabranjeni vei Alcatrazia katsomossa. Delije oli odotetun hyvä. Tunnelma oli huikea. Marssin noin neljän kilometrin matkan keskustaan, sillä kadut olivat aivan jumissa. Olin suunnitellut lähteväni seuraavaksi päiväksi Unkariin katsomaan paikallista klasikkoa Diosgyor vs. Ferencvaros, mutten sitten kuitenkaan jaksanut. Päätin matkustaa Unkariin vasta seuraavana päivänä, ja etsin Belgradista halvan yöpaikan.
Kokemuksena Belgradin derby oli aivan huikea. Tavoitteena olisi nähdä ottelu myös keväällä - luultavasti tällöin katsomon puolella. Kuvaajana on kuitenkin aina kiinni siinä kuvausroolissa. Suosittelen tätä kamppailua ehdottomasti kaikille, jotka pitävät barcarealia huipputunnelmaisena superotteluna.
Seuraavan päivän suunnitelmat olivat ihan auki. Bongasin netistä Punatähden vesipallomatsin, joka pelattaisin kuudelta keskustan kupeessa olevassa sisähallissa. Vesipallo kuulosti tarpeeksi järjettömältä, joten harhailin hallille ostamaan lippua. Myyjä ei aluksi suostunut mitenkään uskomaan, että haluaisin ostaa piletin illan vesipallo-otteluun. Jonkun miehen avustuksella sain kuitenkin kahden euron hintaisen tiketin käteeni.
Ottelun alkuun oli vielä aikaa, joten päätin käydä pistäytymässä Partizanin stadionilla. Kokemus ei ollut järin kaksinen, sillä mitään ei ollut missään auki. Yritin etsiä fanikauppaa, mutta kauppaa ei ilmeisesti ollut tai se oli kiinni. Sisäännyin Partizan-aiheiseen baariin, jonka asiakaskunta koostui lähinnä erilaisia kortti- ja lautapelejä pelanneista papoista. Muutama nuorempi asiakas mulkoili allekirjoittanutta kovasti. Olut oli 0,25-Jeleniä ja aika kallista. Tupakka savusi, vaikka tupakointi oli kylttien mukaan kielletty. Myös baarin ilmeinen omistaja tai ainakin työntekijä poltti. Litkittyä lämpimän kaljani nopeasti ja suuntasin kohti vesipallohallia.
Jo kadulla odotti iso joukko mellakkapoliiseja. Turvatarkastus oli todella tiukka, ja jopa lätsän alle kurkistettiin. Sisällä koko huone oli täynnä jouhalaisia, jotka tuijottivat inhottavasti. Myyntiä ei ollut, vessoja ei ollut. Ottelun alkuun oli vielä noin tunti, mutta katsomo oli silti yllättävän täynnä. Kyseessä ei ollut mikään tavallinen vesipallon sarjaottelu, vaan eurocupin välierä napolilaista Posilipomia vastaan.
Delije oli totta kai tukemassa omiaan. Paikalla oli myös kreikkalaisvahvistuksia, ja loppuunmyydystä hallista yli puolet oli läpi matsin seisovaa kannattajaryhmää. Kahden rummun ryydittämä kannustus kaikui ahtaassa hallissa käsittämättömän kovaa. Vesipallossa lutuuria!
Kyseessä oli ensimmäinen vesipallo-otteluelämykseni. Peli alkoi ja itse asiassa tuo kostautui aika viihdyttäväksi katsottavaksi. Pallo liikkui vinhasti, kaveria painettiin kaksin käsin pinnan alle ja tuomarin pillin soi jatkuvasti. Maaleja tuli runsaasti. Viimeisellä minuutilla kotijoukkue oli maalin häviöllä, mutta onnistui täräyttämään noin kymmenen sekuntia ennen loppua maalin. Uimahalli repesi liitoksistaan. Ottelun lopputulokseksi jäi lopulta 9-9. Poistuin kylmään syysilmaan ja lähdin kävelemään kohti rautatieasemaa.
Juna oli juuri niin rähjäinen kuin odotinkin. Olin tyytynyt ostamaan istumapaikan, koska en nukkuisi yöjunassa kuitenkaan kunnolla. Oma koppi pakkautui täyteen vanhempia serbialaismiehiä. Meno käytävällä oli varsin letkeä, kun tupakka paloi ja ilmeisen hauskat serbiankieliset herjat lensivät puolelta toiselle. Tupakointi oli kielletty, mutta myös konduktööri poltti. Yritin sulautua joukkoon.
Novi Sadissa vaunuun rynnisti kahden poliisin iskujoukko. Passiani tutkittin hartaasti & pitkään ja lopulta paljastui, ettei minulla ole vaadittavaa yöpymiskorttia. Tämä olisi pitänyt saada ensimmäisessä hotellissa. Tarjosin kuitteja ja muita repusta löytyneitä papereita, mutta mikään ei kelvannut. Lopulta kytät tokaisivat tylysti, että "We must go out of the train in Subotica". Myönnän hieman huolestuneeni. Totesin, että olen lähdössä takaisin kohti Suomea huomenna Unkarista, enkä ehtisi lennolle enää seuraavalla junalla. Poliisit poistuivat neuvottelemaan. Toinen kytistä palasi nuhtelemaan allekirjoittanuttta kovasanaisesti.
Sain varoituksen ja matka jatkui. Keväällä matkat jatkuvat taas. Enemmänkin olis voinut kirjoittaa, mutta en suoraan sanoen jaksa. En jaksa myöskään oikolukea. Aika monta tuhatta kilometriä, onks paha? Neulainen kiittää.
