"Urheilijamaisen käyttäytymisen ja voittamisen halun välinen ristiriita"

[SirLoser]

Pari lainattua sanaa voittamisesta ja voittajista:


"A winner is a player, who wants, dares and knows how to compete. He doesn’t accept defeat and is ready to do as much as work there is to come out as a winner. He knows that he can’t win every time, but he always has the belief. His has bouncebackability. After a defeat he wants to win even more. Winning is a mental state, not a physical skill or a trick. A winner is not necessary interested having the most noticeable role, he is happy with a role that helps his team to win. He might not be the most talented but he is the most committed. He is annoyingly stubborn and persistent. He adapts to the way of game and finds the right ways to give himself an edge. He has no fear. He looks like he is playing for a bigger cause. He has eye of the tiger. He only plays to win." - Aki Riihilahti


"You both know it. The presence of ultimate power. He looks at you grinning. That is the most horrible look you know. You hate it, try to fight it but can’t deny it. His eyes tell you everything, the truth about superiority. You both know he had the better of you today and there is nothing you can do about it." - Aki Riihilahti


"Kun miehet astuvat kentälle, tapahtuu jotain sivistymätöntä ja alkukantaista. Pelaajien pitäisi käyttäytyä fiksusti ja aikuismaisesti, mutta kaikkein hillityimmätkin herrasmiehet voivat alentua pelin kuumimmilla hetkillä ikäviin tekoihin. Urheilijamaisen käyttäytymisen ja voittamisen halun välinen ristiriita on jalkapalloilijalle jokapäiväinen ongelma." - Aki Riihilahti


"Kaikki se stressi, jännitys ja panos mitä ottelussa on pelissä, sitä ei ole helppo hallita. Pepe on todella kuumaverinen, eikä se ole oikein mitä hän teki, mutta noin kiihkeän ottelun keskellä tuollaista voi tapahtua." - Emilio Butragueño kommentoi Pepen astumista Messin kämmenen päälle (vapaa suomennos)



Tällainen kysymys tuli siis mieleen eilisen espanjalaisen jalkapallo-ottelun jälkitunnelmissa, kun foorum täyttyi kukkahattutätien ja muiden herkkähipiäisten kauhisteluista yhden pelaajista astuttua toisen käden päälle. Kommenttitulvasta ja kauhistelun sävystä päätellen olisi voinut kuvitella, että joku on tahallisesti yrittänyt katkaista toisen säären tai jotain muuta poikkeuksellisen raakaa olisi tapahtunut pienen sikamaisuuden sijaan.

Tuli ihan aidosti mieleen, kuinka moni kauhistelijoista on pelannut jotain palloilulajia tosissaaan ja tietää tai osaa edes kuvitella mitä kilpailu huipulla oikeasti tarkoittaa. Entä kuinka moni on voittaja?

Onko kyse suuremmastakin ilmiöstä, että suomalaiset eivät keskimäärin halua voittoa yhtä paljon kuin ehkä jossain muualla halutaan? Suomalaiset eivät ole tarpeeksi kilpailuhenkisiä, vaan antavat liian urheilijamaisella käyttäytymisellä tasoitusta voittajille? Urheilullisen käyttäytymisen rajamailla olevalla pelillä voitetaan maailmanmestaruuksia. Materazzi, Maradona ja Iniesta ovat voittajia.

Urheilijamaisen käyttäytymisen rajamailla tai jopa selvästi rajan toisella puolella pelannut pelaaja ei voittanut eilen, vaan oli huonon ottelun pelannut loukkaantumisesta juuri toipunut keskenkuntoinen pelaaja. Hän teki silti kaiken mitä pystyi voiton eteen. Voittaminen on mielentila ja hänellä on se mieli.

Tässä taas toinen voittaja pelaa samoin ottein, valitaan ottelun parhaaksi pelaajaksi ja voittaa:

Aki Riihilahti vs. Sebastian Eguren

[Mahis]

Ei ole urheilijamaista käytöstä, pelissä vedetään jaloille vaikka isoäitiäkin, jos vaikka maailmanmestaruus kyseessä.
Pelin jälkeen taas voidaan olla kavereita, mutta kentällä ei pyydellä anteeksi ja tehdään koiruuksia, jolla saadaan henkinen yliote: esim. "Minä olen tänään tän kentän alueen kuningas, tuli varmaan jo selväksi, pelle!" Tuommoiset sanat kovan rappauksen jälkeen syö miestä!

[HÄI]

Italiassa käytetään termiä furbizia: juonikkuus, nokkeluus, kyky saada vastustaja henkiseen ja pelilliseen epätasapainoon. Paidasta repiminen, provosointi, nilkoille potkiminen, kaikki on hyväksyttävää niin kauan kuin tuomari ei rankaise pelaajaa, ja näin heikennä joukkueen asemaa. Onko tuo nyt sitten oikein vai väärin, mikä Kant minä olen, mutta voittajan asenne se on. Ja urheilusta en ole varsinaisesti kiinnostunut, saati sen etiikasta. Peliä pelataan voitosta, ja sitä pelataan myös pallon ollessa pysähdyksissä.

Pepellä meni vähän yli, kuten on käynyt aikaisemmin, mutta eipä tuossa mitään ainutlaatuisen kauheaa tapahtunut. Punaisen ja parin ottelun pelikiellon paikka, siinä se, Pepe ei todellakaan ole mikään Roy Keanen tasoinen kusipää.

[Juoksentelija]

Onko kyse suuremmastakin ilmiöstä, että suomalaiset eivät keskimäärin halua voittoa yhtä paljon kuin ehkä jossain muualla halutaan? Suomalaiset eivät ole tarpeeksi kilpailuhenkisiä, vaan antavat liian urheilijamaisella käyttäytymisellä tasoitusta voittajille? Urheilullisen käyttäytymisen rajamailla olevalla pelillä voitetaan maailmanmestaruuksia.

Ainakin jalkapalloon keskeisenä osana kuuluva ämmämäinen filmaaminen ja ajanpeluu tekaistuilla loukkaantumisilla (joista pääsisi eroon tehokkaalla peliajalla) sopivat huonosti suomalaisen luterilaiseen mielenmaisemaan. Välimeren porukalta nuo tulevat luonnostaan.

Toki Esa Tikkanen ja Jarkko Ruutu ovat suomalaisia.

[Callit]

Tässä nyt tuntuu unohtuvan se, että voittoa pitää yrittää nimenomaan sääntöjen puitteissa. Sikailu muka voiton tahdon nimissä kääntyy usein nimenomaan urheilijaa itseään ja joukkuetta vastaan. On ihan typerää väittää jonkun head buttin osoittavan voitontahtoa. Tai Maradonan käsimaalin. Oikein tuominneen tuomarin mukaan tilanne olisi ollut 0-0, ja Argentiina olisi jatkanut 10 pelaajalla.

Riihilahdelta melkoinen pohjanoteeraus luetella äijämäisiä latteuksia.

[Pumba]

Äärimmäisen hyvä aihe, johon on kuitenkin tällaisten tavallisten maallikoiden hankala saada kunnon otetta. Aina olisi kuitenkin hyvä muistaa, että voittamiseen pitäisi pyrkiä tyylillä ja pysytellä sääntökirjan sivuilla, mutta useimmiten suurten voittojen ja voittajien takana on keinoja, jotka nyt eivät välttämättä sieltä tyylikkäimmästä päästä ole.

Siksi minua jaksaa kerta toisensa jälkeen huvittaa nämä jeesustelijat, jotka kotisohviltaan jaksavat tuomita jokaisen koiruuden, mitä pelikentillä tapahtuu. Ja tässä kohtaa tietysti pitäisi osata erottaa uran lopettavat tempaukset ja pikkukoiruudet toisistaan.

Hyvänä esimerkkinä voisi kansainvälisiltä kentiltä nostaa esiin vaikkapa Gennaro Gattuson. Kuinka moni pelaaja tuollaisilla taidoilla on kasannut urallaan samanlaisen määrän pokaaleja? Mikä on Gattuson salaisuus? Hän on pelaaja, joka repii, raastaa, juoksee, potkii kintuille, taputtelee tuomaria olkapäille ja säästyy keltaiselta kortilta, sitten jälleen repii ja raastaa... ja yleensä voittaa. Välillä sitten kuppi läikähtää yli ja käy, kuten Joe Jordanin kanssa kävi.

Pepellä meni vähän yli, kuten on käynyt aikaisemmin, mutta eipä tuossa mitään ainutlaatuisen kauheaa tapahtunut. Punaisen ja parin ottelun pelikiellon paikka, siinä se, Pepe ei todellakaan ole mikään Roy Keanen tasoinen kusipää.

Eikä Roy Keanen tasoinen voittaja.

[erno]

Urheilijamainen käyttäytyminen pitäisi jakaa osiin. Omasta mielestäni voittoa voi tavoitella keinolla millä hyvänsä, kunhan samaan aikaan kunnioittaa vastustajia ja vastustajien terveyttä. Kontaktilajeissa totta kai tapahtuu ylilyöntejä silloin tällöin, mutta Real Madridin tapauksessa jo useamman pelin perusteella kyseessä on taktiikka. Samaten kuin vaikka Hollannilla 2006 (vs Portugal) ja 2010 (vs Espanja).

[oezil]

Eikös urheilijamainen käyttäytyminen ja voittamisen halu voi aivan hyvin kulkea käsi kädessä, eikä palavan voitonhalun tarvitse tarkoittaa turhia ylilyöntejä?

Jos nyt itsekin sen verran Pepen tilannetta sivuaisin, että en mä tuollaista yksittäistä käden tallomista sen suurempana asiana pidä ja jaksan jopa hieman hymähdellä noille uskomattomille filmeille, mutta sitten kun nämä asiat, vaarallisen pelaamisen ja ämmämäisen ruikuttamisen lisäksi, yhdistyvät samassa pelaajassa, ei kyseinen pelaaja ansaitse mitään voittaja-leimaa, vaan yksinkertaisesti jonkun pelle-leiman.

[ForzaInter]

Jaaha, täällä on vähemmän yllättäen yleistetty niin kanssafoorumistien kuin filmaajienkin suhteen. Ei varsinaisesti yllätä.

Oma mielipiteeni asiaan on aika selvä: Pepen tapauksessa tekoa ei voi selitellä; pelitilanteen ulkopuolella suoritettu tahallinen temppu. Ei kai tuosta saa "voittajaa" millään logiikalla?

Maailman Mestari, Inter-legenda ja hieno mies, Marco Materazzi olkoon toinen esimerkkini. En keksi yhtään selitystä tälläkin foorumilla kiertäneelle taklauskimaralle. Aivan idioottimaisia temppuja, joita ei voi puolustella.

Roy Keanen tappotaklaus samoin. Mies on selvästi voittaja mutta kuuluisi tempustaan siviilioikeuden puolesta linnaan. Teko, joka likaa muuten upean uran.

En ymmärrä mitä glorifiointia tuossa on. Kovaa ja pikkukoiruuksia viljellen saa pelata, tottakai. Se kuuluu peliin. Nuo yllämainitut eivät todellakaan.

Eikös urheilijamainen käyttäytyminen ja voittamisen halu voi aivan hyvin kulkea käsi kädessä, eikä palavan voitonhalun tarvitse tarkoittaa turhia ylilyöntejä?

Erittäin hyvin kirjoitettu.

[SirLoser]

Tässä nyt tuntuu unohtuvan se, että voittoa pitää yrittää nimenomaan sääntöjen puitteissa.

Mikä sinä olet julistamaan sitä, minkä puitteissa voittoa pitää yrittää tavoitella.

Selvästikin jotkut paljon voittaneet pelaajat tavoittelevat voittoa lähes kaiken sen puitteissa, mitä pystyvät tekemään sen eteen - säännöistä riippumatta. Tuomari tuomitsee, ei sääntökirja. Tuomari on myös erehtyväinen ja sitä jotkut käyttävät hyväksi tehdessään kaiken voittaakseen.

[Jääskraba]

Pari lainattua sanaa voittamisesta ja voittajista:
Urheilijamaisen käyttäytymisen rajamailla tai jopa selvästi rajan toisella puolella pelannut pelaaja ei voittanut eilen, vaan oli huonon ottelun pelannut loukkaantumisesta juuri toipunut keskenkuntoinen pelaaja. Hän teki silti kaiken mitä pystyi voiton eteen. Voittaminen on mielentila ja hänellä on se mieli.

Olet totaalisen hakoteillä. Voittamisen halu ei ole yhtä kuin voitto keinolla millä hyvänsä. Lisäksi, jos nyt Pepen tapaukseen viitataan, sikailujen perimmäinen syy ei ole voittamisen tahto, vaan häviämisen pelko.

Sikailuilla ja epäurheilijamaisella käytöksellä ei ole mitään yhteyttä voittamiseen. Voittaminen on seurausta lajinomaisesta suorittamisesta, joka tehdään paremmin kuin vastustaja. Sikailut ja muut eivät kuulu lajiin, ja niihin turvautuminen kertoo lähinnä heikkoudesta - ei usko voivansa voittaa "rehellisin keinoin". Ymmärrätkö, Sir Loser, että perustelit juuri avausviestissäsi loistavasti, miksi esim. lätkän kaukalonyrkkeilyt ovat ok. Perustelusi olivat kuitenkin täysin väärät.

Ja suomalaisen mentaliteetin ja mielenlaadun mukaan vetäminen on maailman vanhin ja hölmöin kikka. Varsinkin kun väittämäsi suomalaisten pienemmästä voitontahdosta ei pidä paikkansa. Koko suomalainen yhteiskunta 1900-luvun alusta eteenpäin perustuu voitontahtoon ja selviytymisenhaluun. Toistan vielä: On täysin eri asia antaa kaikkensa voiton eteen kuin pyrkiä voittoon keinolla millä hyvänsä.

[Nice10]

Kovaa ja sikaa

Itkemiselle ja kaatuilulle

[oezil]

Toistan vielä: On täysin eri asia antaa kaikkensa voiton eteen kuin pyrkiä voittoon keinolla millä hyvänsä.

Itse ymmärsin avaajan motiivina olleenkin lähinnä saada selville, ketkä hyväksyvät voittoon pyrkimisen keinoilla millä hyvänsä, vai?

[Kiovan leipäkori]

Roy Keanen ja Pepen vertailuille Eiköhän tässä puhuta hieman eri kaliiberin voittajista ja joukkueen tason nostattajista.

[Incrível]

Onko kyse suuremmastakin ilmiöstä, että suomalaiset eivät keskimäärin halua voittoa yhtä paljon kuin ehkä jossain muualla halutaan? Suomalaiset eivät ole tarpeeksi kilpailuhenkisiä, vaan antavat liian urheilijamaisella käyttäytymisellä tasoitusta voittajille? Urheilullisen käyttäytymisen rajamailla olevalla pelillä voitetaan maailmanmestaruuksia. Materazzi, Maradona ja Iniesta ovat voittajia.

Tämä on pyörinyt itselläkin mielessä. Nähdäkseni urheilijat, joilla on vaikka rikkinäinen lapsuus hankalissa olosuhteissa(olettaen toki, että ovat osanneet kanavoida niistä kummunneen negatiivisen energian oikein) on esimerkiksi kentällä 1v1 -tilanteessa liikkeellä kovemmalla asenteella kuin suomalainen kaiken lapsena saanut "pullamössö." Erinomaisena esimerkkinä tästä toimii juurikin mainitsemasi Maradona, joka tuli Villa Fioritosta - köyhääkin köyhemmästä pikkukylästä - ja nousi pikku hiljaa kohti maailman kirkkainta eliittiä taistellen jatkuvasti milloin mitäkin ja ketäkin vastaan niin kentällä kuin sen ulkopuolellakin. Vastoinkäymisillä on tapana vahvistaa ihmistä henkisesti, etenkin jos ihminen pääsee niistä yli ja El Diegollahan niitä riitti. Materazzin ja Iniestan lapsuudenajoista en sen tarkemmin tiedä, joten en kommentoi niitä sen enempää.

Tuo mainitsemani piirre näkyy muun muassa Suomen junnusarjoissa, joissa suuri osa parhaimmista talenteista on maahanmuuttajia, joilla ei välttämättä ole ollut mikään ruusuinen lapsuus. Muistan joskus pelanneeni HJK:ta vastaan B-junnujen SM-sarjassa ja siellä taisi olla noin puoli avausta ulkomaalaislähtöisiä(Rexhepi, Alho?, Bekaj, Kastrati, O'Shaugnessy nuorempi) enkä millään jaksa uskoa sen olevan sattumaa.

Toki pelaajalla voi luonnostaan olla kova halu voittaa ja itse muistan juuri noista ajoista sen, että jos itsellä ei ollut asenne kunnossa matsissa niin vastustaja vei taistelupallot aika lailla poikkeuksetta. Tuo on itselläkin sellainen ominaisuus, jota yritän jatkuvasti kehittää, vaikka se ei niin helppoa olekaan. Sen kuitenkin on huomannut, että vihaa häviämistä enemmän kuin koskaan, joten ehkä silläkin saralla voi ainakin jonkin verran tulla kehitystä.

Ägälle vielä giganttinen

[Jääskraba]

Itse ymmärsin avaajan motiivina olleenkin lähinnä saada selville, ketkä hyväksyvät voittoon pyrkimisen keinoilla millä hyvänsä, vai?

OK, lukaisin hiukan ohi aiheesta ekalla kerralla.

Kai nyt kuitenkin lajin ja yksilöiden kannalta on idioottivarmaa, että voittamisen pitää tapahtua sääntöjen puitteissa? Ymmärrän, jos joku haluaa rikkoa sääntöjä voittaakseen, sillä moni niin tekee. Se ei kuitenkaan tee sitä hyväksyttäväksi. On lähinnä sääntöjen ja sääntöjen tulkitsijoiden vika, jos voittaminen onnistuu sääntöjä rikkomalla.

Mutta edelleen: Voittamisen halun tulee ohjautua suorittamiseen sääntöjen puitteissa. Jos siihen ei kykene, se kertoo jo omaa tarinaansa henkilön moraalista. Ja tällä "sääntöjen puitteissa tapahtumisella" viittaan lähinnä toisia vahingoittavaan ja epämoraaliseen toimintaan, en esim. taktisiin rikkeisiin (kuten Carvalho eilen), jotka kuuluvat lajin henkeen.

[Jääskraba]

Tämä on pyörinyt itselläkin mielessä....kuitenkin on huomannut, että vihaa häviämistä enemmän kuin koskaan, joten ehkä silläkin saralla voi ainakin jonkin verran tulla kehitystä.

Tämä on yleismaailmallinen ilmiö: vakaat länsimaat vs kehittymättömämmät ja turvattomammat maat. Länsimaissa yksilöllä on joka tapauksessa pullat keskimäärin hyvin uunissa, eikä ole tarvetta erikseen ponnistella kovasti jonkin eteen. Siksi vain harvinaisen kunnianhimoiset ja ympäristöolosuhteiden sopivasti kannustamat yksilöt suuntautuvat huippu-urheiluun esim. nyky-Suomessa. Muualla urheilussa menestyminen saattaa olla koko elämä, ja yksilön varassa voivat olla esim. kokonaisen suvun toiveet ja odotukset. Mielestäni tämä ilmiö on kuitenkin yksinomaan seurausta olosuhteista, ei mistään geneettisestä kollektiivisesta mielenlaadusta. Ja kun on enemmän on pelissä, kynnys rikkoa sääntöjä ja tehdä kaiken voiton eteen on matalampi.

[HÄI]

Roy Keanen ja Pepen vertailuille Eiköhän tässä puhuta hieman eri kaliiberin voittajista ja joukkueen tason nostattajista.

Voi olla, mutta minun kirjoissani Keane oli tyyppinä samanlainen epätasapainoinen sika kuin Pepe. Hyviä pelaajia toki kumpikin.

[BorisC]

Vittuun nämä kaikki rehti ja kaunis peli -runkkarit. Pelissä pelataan voitosta ja pikkusika kuuluu siihen. Jos saat vastustajan kuumotettua kyrpiintymään vaikka ulosajon arvoisesti, olet askeleen lähempänä voittoa.

Kyllä nämä kasvojen pitelyt lähinnä pistävät vituttamaan, ne tuntuvat vastenmielisiltä, mutta pientä sikailua ja "epäurheilijamaista" käytöstä vittuiluineen voi pitää vain positiivisena

Ägän kyykytykselle

[Juoksentelija]

Pari lainattua sanaa voittamisesta ja voittajista:


"A winner is a player, who wants, dares and knows how to compete. He doesn’t accept defeat and is ready to do as much as work there is to come out as a winner. He knows that he can’t win every time, but he always has the belief. His has bouncebackability. After a defeat he wants to win even more. Winning is a mental state, not a physical skill or a trick. A winner is not necessary interested having the most noticeable role, he is happy with a role that helps his team to win. He might not be the most talented but he is the most committed. He is annoyingly stubborn and persistent. He adapts to the way of game and finds the right ways to give himself an edge. He has no fear. He looks like he is playing for a bigger cause. He has eye of the tiger. He only plays to win." - Aki Riihilahti

Onko tämä oikeasti Riihilahden näppikseltä? Tuntuu vaikealta uskoa, että tuollaista "what do you think the next happen now" -tason englantia suoltavan miehen tekstiä olisi julkaistu ihan englantilaisissa lehdissäkin.

Tai Maradonan käsimaalin. Oikein tuominneen tuomarin mukaan tilanne olisi ollut 0-0, ja Argentiina olisi jatkanut 10 pelaajalla.

Minkä säännön perusteella Diegolle olisi kuulunut tuosta punainen?

[SirLoser]

Onko tämä oikeasti Riihilahden näppikseltä?

Kyllä. Kaikki Riihilahden lainaukset ovat hänen kotisivuiltaan www.akiriihilahti.com.

Suosittelen. Hyvää tekstiä mielestäni ja eiköhän kielioppikin ole huomattavasti paremmin hallussa kuin keskimääräisellä englantilaisella. Toki Höntsältä taipuu varmasti niin lontoo kuin suomikin paremmin, mutta ei kaikilta nyt samaa voi vaatia.

[HÄI]

Tuossa Höntsän lainaamassa pätkässä on kyllä lukuisia omituisia kielioppivihreitä. Suurempi ongelma toki on, millaista diibadaabaa tekstin viesti  on.

[Ricardo Leite]

Rehellisen sukittamisen, taktiset rikkeet ja vahingoittamiseen tähtäämättömän satuttamisen katson kuuluvan nimen omaan urheilijamaiseen käytökseen. Kun se vain tapahtuu pelitilanteessa. Filmaaminen, tahallinen vahingoittaminen ja pelin ulkopuolella tapahtuva käsien tallominen ja muu paska on sitten sitä paskaa mitä runkkarit kutsuvat ylpeytensä rippeet säilyttääkseen voittamisen haluksi, mutta mikä rehellisesti on vain epätoivoista urpoilua.

[SirLoser]

Rehellisen sukittamisen, taktiset rikkeet ja vahingoittamiseen tähtäämättömän satuttamisen katson kuuluvan nimen omaan urheilijamaiseen käytökseen. Kun se vain tapahtuu pelitilanteessa.

Eikö peliä mielestäsi pelata silloin kun pallo ei ole pelissä?

[Puoliaika]

"Minä mursin sen nuoren pojan jalan. Potkaisin voimieni takaan sääreen. Tunsin luu antoi periksi. Kuulin kuinka se rusahti poikki."

(Noita kursivoituja sitaatteja ei tarvitse lukea. Ne voi käydä kuuntelemassa. http://www.juoni.net/tunteet/kuunnelma-katkaisin-jalkasi/)

"Tuomari tuli katsomaan. Sanoin sille että poika filmaa. Vaikka tiesinkin ettei se pelaisi enää. Ei ainakaan siinä pelissä tai sillä kaudella."

Totta kai siinä on eroa tekeekö parhaansa vai antaako kaikkensa. Mutta kaikkensa antaminen ei tarkoita sääntöjen kiertämistä. Laiskakin pelaaja osaa filmata ja pelata piilosikaa. Kaiken itsestään repivä pelaaja voi olla rehellinen.

"Se mitä sille nuorukaiselle tapahtui... ei ollut kenenkään syytä. Se oli vain... osa pelin henkeä."

Osa pelaajista tekee kentällä joukkueen nimissä sellaisia asioita, joihin he eivät ryhtyisi ikinä kentän ulkopuolella. Ehkä osa ajattelee, että kentällä hankitut tahrat jäävät paitaan, jonka voi ottaa ottelun jälkeen pois. Ehkä he ajattelevat, että siihen paitaan ei edes tule tahroja.

"Vielä yksi ottelu. Vielä yksi maali. Vielä yksi voitto. Hyvä ei riitä, jos parempi on mahdollista."

Älkää ymmärtäkö väärin. Arvostan sitä mitä Aki Riihilahti tekee joukkueensa eteen. Mutta vielä enemmän minä arvostan sitä, että pelaaja asettaa standardinsa sääntöjäkin korkeammalle. Pelaaja voi tehdä kaikkensa niin monella tavalla. Hän voi vaatia itseään niin monella tavalla.

"Tunnetko sinäkin tämän voitonnälän? Kumpuaako se meistä vai pelistä? Oikeuttaako se kaikki tekomme? Voimmeko tehdä joukkueen väreissä mitä tahansa likaantumatta itse?"

Vuoden 1962 MM-kisoissa Neuvostoliiton kapteeni Igor Netto teki jotain poikkeuksellista. Ottelussa Uruguayta vastaan rehellisyydestään tunnettu meni erotuomarin luokse, kun Neuvostliitto oli juuri tehnyt 2-1-johtomaalin. Netto sanoi, että osumaa ei tulisi hyväksyä koska pallo meni meni maaliin sivuverkossa olleesta aukosta. Maali hylättiin. Neuvostoliitto osui lopulta uudestaan ja voitti pelin 2-1.

"Eivätkö ne tahrat ole meidän silloinkin, kun otamme pelipaidan päältämme ja poistumme kentältä."

Vaikka minä arvostan raatajia ja pidän maalintekijöistä, niin Netton kaltaiset pelaajat ja edellisen kaltaiset hetket ovat syy siihen miksi rakastan jalkapalloa. Niitä hetkiä on muitakin. Paolo Di Canio nappaamassa pallon käsiinsä maalipaikasta, koska vastustajan maalivahti on loukkaantunut. Robbie Fowler missaamassa tahallaan rankkarin, koska hän oli filmannut sitä hankkiessaan. Niinä hetkinä minä en usko vain jalkapalloon. Minä uskon ihmisiin.

"Missä vaiheessa päätimme, että meille riittää pelkkä selviytyminen? Että tärkeintä ei ole, että paras voittaa vaan että me voitamme."

Totta. Jalkapallossa on tarkoitus tehdä enemmän maaleja kuin vastustaja. Mutta siihen voi pyrkiä monella tavalla. Elämässä ja jalkapallokentällä me voimme tehdä hyvää tai pahaa. Olla itsekkäitä tai ajatella suurempaa kokonaisuutta.

"Lapsille jalkapallo on leikkiä. Meille se on taistelua. Miten leikistä tuli sotaa?"

PS. Minustakin tämä ristiriita henkilöityy kaikkein parhaiten Aki Riihilahteen. Pohdiskelin Riihilahden ristiriitaisuutta jo muutama vuosi sitten: http://puoliaika.wordpress.com/2009/07/31/ristiriita-nimelta-riihilahti/