Kyseessä on siis tyttöjoukkue (...) Aika harva taitaa kuitenkaan liikkua sitä 20 tuntia viikossa.
Tämmöisestä jotain kokemusta. Itse asiassa yksi suurimpia harmituksia niiltä ajoilta (ja myös poikaryhmistä) itsellä on, että vaikka puhuinkin runsaan omatoimisen liikkumisen tärkeydestä ja annoin niin arjessa kuin loma-ajoille esimerkkejä, mitä kaikkea voisi tehdä, tätä olisi pitänyt vaatia ponnekkaammin. Se harhakäsitys pitää minusta yksinkertaisesti kitkeä pois, että joukkue olisi kovin keskeisessä roolissa lapsen yleisen liikunnallisuuden kehittämisessä, tai että pärjätäkseen futiksessa riittää osallistua futistreeneihin. Vaatimisen kohdistaisin vähintään puoliksi vanhempiin, ja perustelisin sitä nimenomaan terveyden ja monipuolisten liikuntataitojen omaksumisella. Jos nyt jossain ympäristössä pitää uskaltaa sanoa ääneen, että lasten tulisi liikkua runsaasti, niin kai urheilujoukkue voi olla tällainen ympäristö.
... että ne juoksut ja kyykyt kuuluu niihinkin reeneihin eikä vaan odottaa että joskus yläkoulussa sitten voi vähän kokeilla.
No joo tästä ehkä osittain vähän eri mieltä. Monia muitakin elementtejä tuodaan harjoitteluun vasta myöhemmin, ja voidaan nämäkin tuoda. En nyt siis kauhistele sitä, että liian nuoria kyykkäämään, vaan olen vain sitä mieltä, että tuon ikäisille ihan muunlainen harjoittelu on riittävää ja takaa paremmin kiinnittymistä lajiin.
Mutta toisaalta. Tässä tullaan ainakin minusta aika kiinnostavaan motivaatioon liittyvään pohdintaan.
Onkohan se kuinka tyypillistä, että ne huonoiten kovasta treenaamisesta innostuvat lapset kasvavat myöhemmin tykkäämään näistä. No varmasti tämä on mahdollista, ehkä esim. itseni kohdalla nuorena näin, mutta oma ja lähipiirin kokemus on ehkä sellainen, että tuo heräääminen tapahtuu joka tapaksessa liian myöhään. Käykö niin, että ne haaveilijat, joita varten leikitään ja pidetään homma leppoisana, eivät kuitenkaan pysy lajin parissa kovin pitkään. Vesitämmekö muiden treenaamista sillä, että siellä on mukana muutama, jotka tottuvat hyväksymään vasta 14-vuotiaana treenaamiseen liittyvää fyysistä epämukavuutta.
Pitäiskö meidän hyväksyä se, että kun tavoitellaan kehittymistä, osa mahdollisesti droppaa pois toiminnasta? Mielestäni tämäkään ei ole väärin varsinkaan ympäristössä, missä on tarjolla eri tavoin profiloituneita seuroja tai joukkueita. Toisaalta tämä seurojen ja joukkueiden profiloituminen taitaa olla vähäisempää kuin Palloliitto on joskus toivonut, poislukien ihan selkeät kerran-pari viikossa treenaavat harrasteryhmät.
Omassa ympäristössä on useita lapsia, jotka haluavat kyllä olla ohjatussa toiminnassa mukana (eri laji), mutta eivät käytännössä halua muuta kuin pelata. Mielestäni tämä on varsin perusteltu toive, ja on hyvä, jos (kun) tällaistakin toimintaa pystytään järjestämään. Olisi kuitenkin varmasti väärä lähestymistapa viedä nämä lapset kilpajoukkueen mukaan ja vaatia, että joukkueen toiminta on riittävän lupsakkaa pitämään näiden lasten mielenkiinto yllä. On myös väärin kilpajoukkueelta markkinoida toimintaa matalan kynnyksen juttuna sillä perusteella, että "kyllä meille voi tulla mukaan ja käydä esim. vain yhdet treenit viikossa".
Joissain ympäristöissä sitten tietysti pelaajia on niin vähän, että saadaan hätäiseen se yksi ryhmä aikaiseksi. Se on sitten jonkinlainen kompromissi kaikkien toiveita.
En tiedä, onko minulla tähän Nigelin tilanteeseen mitään muuta erityistä sanottavaa, kuin että minusta tuntuu, että kiirehditte karvan verran tuon erillisen fysiikkaharjoittelun kanssa. Että hyvätempoinen futisharjoittelu, pelaaminen ja kaikki muu arkiliikunta riittäisivät ihan hyvin. Mutta toisaalta, itse tunnette pelaajanne parhaiten. Jos arvio on, että tämä toiminta kantaa pitkälle, niin kyllä kai sen pitäisi mahdollista olla.
