Monilla suomaisilla jalkapallon ystävillä on suosikkiseura (myös) Brittein saarilta. Itselläni tämä seura on pikkupojasta asti ollut Tottenham Hotspur. Minään intohimoisena Spurs-kannattajana en itseäni kuitenkaan pidä, enkä myöskään mieshuoraksi tunnustaudu. Oikea termi lienee
symppaus.
Parin viime vuoden aikana hiljalleen kypsynyt ajatus paikan päälle White Hart Lanelle menosta konkretisoitui pykälän verran liittyessäni syksyllä seuran jäseneksi (International Lilywhite Member). Hintaa jäsenyydellä on nelisenkymmentä puntaa, mutta tällä tavoin pääsee ostamaan liput itselleen ja yhdelle seuralaiselle päivää ennen yleisen myynnin aukeamista. Läheskään kaikkiin Tottenhamin peleihin ei kuitenkaan yleiseen myyntiin jää enää lippuja myytäväksi, joten jäsenyys on tietyissä otteluissa ja skenaarioissa suositeltavaa, jollei jopa pakollista. Newcastle-peli oli jo ennen Member Guest Salen aukeamista lähes loppuunmyyty, mutta onnistuin saamaan vierekkäiset paikat East Standin ylälehtereiltä, katsomonosasta H. Hintaa lipuille kertyi suolaiset 53 puntaa kappale. South Stand oli tavoitteena parhaaksi mainostetun tunnelman vuoksi, mutta ainakin tähän otteluun tuo katsomonosa myytiin ensimmäisenä loppuun.
Lähdimme perjantai-iltapäivällä Turun lentoasemalta seuralaiseni (ei homo-) kanssa matkaan. Valitettavasti Turusta ei suoria yhteyksiä Lontooseen ole, joten koukkasimme Tukholman kautta. Tästä voidaankin pikakelata ajassa suoraan nähtävyyksien katselun yli lauantaipäivään. Ottelun alkamisaika oli klo 17:30, mutta lähdimme Bloomsbury/Fitzrovian suunnalta matkalle kohti The Lanea jo kolme-neljä tuntia ennen kickoffia. Taivas oli lähes pilvetön ja ilma kirpeä. Pipo, huivi ja pitkät kalsarit olivat oikea varustus tällä kelillä. Muonitus oli suoritettu oikeaoppisesti fish&chips -ravintolassa Goodge Streetin aseman tienoilla. Victoria-linja vei meidät Warren Streetiltä sutjakasti Seven Sistersin metroasemalle, josta katutasolle noustuamme ensimmäiset
“Tickets for the match?” -kyselyt alkoivat. Jäi hieman epäselväksi tässä vaiheessa, oliko heillä tarjota lippuja, vai olivatko niiden perään.
Koska aikaa oli riittämiin, päätimme kävellä parin kilometrin matkan Seven Sistersin asemalta kiireettömästi High Roadia pitkin stadionille. Ensimmäisenä katukuvaa katsellessa ajatuksiin nousi silmiinpistävä ristiriita juutalaistaustaisen seuran ja Tottenhamin rapistuneen asuinalueen välillä. Nykypäivän Tottenham onkin tunnettu monikulttuurisuudestaan ja rikollisuudestaan. Ensin mainittu kävi katukuvassa hyvin ilmi, sillä lähes jokainen vastaantulija oli maallikon silmin maahanmuuttaja, kun puolestaan kaikki peruslädeiltä näyttäneet suuntasivat toiseen suuntaan katua kohti ottelua. Tottenhamissa on wikipedian mukaan myös Lontoon suurimmat työttömyysluvut ja Euroopan etnisesti monimuotoisin väestö - Etelä-Tottenhamissa puhutaan yli 300 kieltä alueen asukkaiden toimesta. Ja niin kuin moni varmasti muistaa, Spursin futiskauden alkua jouduttiin syksyllä siirtämään alueen mellakoiden vuoksi.
Ensimmäinen vastaan tullut juottola High Roadilla oli sen verran testosteronin käryinen paikka, että päätimme naisseuralaiseni kanssa jatkaa vielä eteenpäin. Vähän matkan päästä oikealta puolelta katua löytyikin Spurs-lipuin koristeltu
idyllinen public house (Pride of Tottenham). Oikeammin paikka muistutti sisältä vanereista kyhättyä kerhotaloa, mutta palvelu oli ystävällistä ja olutta sai kohtuuhintaan. Pullollinen tuontiolutta kustansi 3 puntaa. Televisiosta näytettiin Manun ja Liverpoolin kiivasta ottelua (Evra vs. Suarez), en kuullut oliko selostus englanniksi vai kreikaksi...
Katukuvassa oli vahvasti esillä myös paikallisten yritysten lanseeraama
“I <3 Tottenham” -kampanja, jonka tarkoituksena on mitä ilmeisimmin pitää alue ja sen yritykset elinvoimaisena, tai ylipäätään hengissä. Ensimmäiset Spursin katumyyntikojut tulivat vastaan pari korttelia ennen stadionia. Päätettiin kuitenkin jatkaa viralliseen shoppiin asti suorittamaan krääsäostokset. Stadionin välittömässä läheisyydessä, Bell&Hare-pubin edessä päivystäneeltä nuorelta mieheltä toki ostimme virallisen otteluohjelman 3,5 punnan hintaan. Mustan pörssin lipunmyyjät loistivat poissaolollaan, mutta halukkaita lipun ostajia loppuunmyytyyn otteluun pyöri kyllä stadionin ulkopuolella.
Spurs shopista (High Roadin ja Park Lanen kulmassa) ostin pakolliset tuliaiset ja itselleni huivin. Pelipaidat olivat -50% tässä vaiheessa kautta, eli 23 puntaa kappale. Paikalla tuntui olevan paljon muitakin pohjoismaalaisia futismatkailijoita peruslädien lisäksi. Ostoskierroksen jälkeen suuntasimme Bell&Hareen (High Roadin ja Park Lanen kulmassa myöskin), eli stadionia lähinnä olevaan juottolaan. Tässä vaiheessa pitää huomauttaa, että Seven Sistersiltä aina stadionin kulmille asti bongasimme tasan kaksi pubia. Stadionin liepeiltä löytyy sitten Bell&Haren lisäksi paljon hehkutettu The Bricklayers Arms, joka tällä kertaa jäi väliin.
Vielä kaksi tuntia ennen ottelun alkua Bell&Haressa oli vielä runsaasti tilaa. Tiskiltä sai peruslageria muovituoppiin muistaakseni kolmen punnan hintaan. Myös John Smith’sin tummempi olut tuli testattua. Hieman jouduin pettymään kun oli odottanut saavani bitteriä, mutta tarjolla olikin vain perusfostersit ja guinnessit. Paikalla oli myös muutama suomalainen janari, mutta jätin naksuttelut suorittamatta. Hiljalleen paikka alkoi täyttyä, ja siellä täällä käytiin kiivasta keskustelua juuri päättyneistä Sunderland-Arsenal ja Everton-Chelsea -matseista. Chantteja ei juurikaan kuultu, sillä paikassa pauhoi aivan liian lujaa jukebox, jonka ylivoimaa yksittäinen oldschool-kannattaja yritti murtaa
“Yid army!” -huudoillaan. Pari kertaa taisi jopa saada huudoilleen vastakaikua. Asiasta tietämättömille mainittakoon, että Tottenhamin kannattajat alkoivat kutsua itseään
yideiksi vähentääkseen heihin kohdistuvien juutalaissolvausten tehoa. Nimityksen käyttö on kuitenkin yhä kiistanalaista ja se saatetaan tulkita antisemitistiseksi.
Noin kolme varttia ennen matsia aloimme siirtyä baarista kohti katsomoa. Vieraskannattajat ja ratsupoliisitkin olivat ilmaantuneet paikalle. Suuntasimme kohti East Standin takaosaa, jonka porttien ahtaista pyöröovista hiukan leveämmän kaverin on varmasti melko vaikea ilman kunnon voitelua päästä sisään. Itse selvisimme urakasta kuitenkin moitteetta. Turvatarkastuksia suoritettiin ennen sisäänmenoa hyvin satunnaisesti. Meidänkään reppuja ei edes vilkaistu porttien ulkopuolella, lieneekö turistimainen habitus ollut syynä (lue: Spurs shopin muovipussi). Parit portaat ylös ja löysimmekin itsemme nopeasti H-sektorin paikoiltamme. Ainoat näköesteet White Hart Lanella ovat East Standin kaksi suurta tukipilaria, mutta meidän paikoiltamme tuo toinen pilari asettui nätisti kentän keskialueen kohdille, eikä meistä katsottuna kauemmasta tolpasta ollut mitään näköestettä kentälle.
Porukka valui paikalle vasta aivan ottelun kynnyksellä, muttei kuitenkaan perisuomalaiseen tapaan 5-10 minuuttia avauspotkun jälkeen. Ottelun alussa Valioliigan tammikuun pelaajana palkittu Gareth Bale sai ansaitut suosionosoitukset yleisöltä, mutta illan päähahmosta ei ollut epäselvyyttä. Tämä oli toki selvillä jo aamulla metrossa vilkaistuani sanomalehtien otsikoita. Tällä kertaa Tottenhamin manageri ei vienyt palstatilaa veronkiertosyytösten tai sydänleikkauksen vuoksi, vaan nyt miestä oltiin vahvasti viemässä Englannin maajoukkueen peräsimeen juuri tehtävästä eronneen Fabio Capellon seuraajaksi.
“There’s only one Harry Redknapp, there’s only one Harry Redknapp...” tai
“Harry Redknapp, we want you to stay, we want you to stay...” -chantit kaikuivat pitkin iltaa The Lanella.
Ennen ottelua oli toiveena tietysti Tottenhamin voitto, mutta vähintään se, että pääsisi kokemaan sen fiiliksen, kun kotijoukkue iskee maalin. Jälkimmäinen toive toteutui jo parin minuutin pelin jälkeen kun Assou-Ekotto räjäytti kattilan iskemällä avausmaalin käytännössä tyhjään maaliin. Lisää tuli jo parin minuutin jälkeen kun Evertonista tammikuun lopussa siirtynyt Louis Saha lisäsi johdon 2-0:aan. Louis Saha iski vielä perään toisen osumansa ja Niko Krancjar laittoi taukolukemiksi 4-0. Ottelu oli käytännössä jo taputeltu. Kivana bonuksena ensimmäisen puoliajan maalit tulivat istumapaikkojemme kannalta edullisempaan kenttäpäätyyn. Chantit raikasivat lähes tauotta koko puoliajan, tiedä sitten mikä olisi ollut asian laita, mikäli kotijoukkue olisi ollut tappiolla. Suljettu ja intiimi White Hart Lane toimi kyllä akustiikankin puolesta upeasti.
Vaikka ajan patinoima, pelkistetty ja autenttinen futispyhättö saakin kaiken arvostukseni, tauolla hiipi mieleen kaiho toive parempien fasiliteettien suhteen. Itäkatsomon sisäkäytävillä ihmiset olivat kuin sillit purkissa, joten tauolla piti tehdä valinta vessa- ja olutjonon suhteen. Vessa vei tällä kertaa voiton. Tungosta kyllä osittain selitti se, että naapurikatsomonosan miesten vessa oli suljettu, mutta kyllä tuolla olisi muutamia lisämyyntikojuja ja tilaa kaivattu muutenkin. Vessareissun jälkeen onnistuin kuitenkin vielä nappaamaan kahdella punnalla nihkeän juustobaakelin, kun pahin tungos oli hälvennyt. Ja eikun takaisin katsomoon.
Toisella puoliajalla Adebayor viimeisteli hienon iltansa iskemällä ottelun loppulukemat 5-0 pelin 65.minuutilla. Hokitermein mies kirjasi itselleen tehot 1+4. Newcastle ei tarjonnut koko iltana vastusta Tottenhamille. Laitapakit Walker ja Assou-Ekotto olivat suvereeneja laidoillaan, ja Scott Parkerin työskentelyä keskustassa oli upeaa seurata livenä. Lopussa vaihtoon otettu ikivemppa ja kapteeni Ledley King sai standing ovationit yleisöltä chanttien kera:
“Oh Ledley Ledley, he’s only got one knee, he’s better than John Terry, oh Ledley Ledley!” Vaikka Brad Friedel ei Tottenhamin maalilla juuri ottelun aikana joutunut urakoimaan, kirvoitti jälkimmäisen puoliajan paraatipelastus yleisön
“U-S-A, U-S-A, U-S-A!” -huutoihin.
Katsomossa South Stand aloitti käytännössä melkein kaikki chantit. East Stand peesasi hyvin. West Standin katkarapukatsomosta ei mainittavaa meteliä kuulunut, North Standista (kausari-, eläkeläis- ja perhekatsomo) hieman enemmän. Vuoropuhelua käytiin paitsi eri katsomonosien, myös koti- ja vierassektion välillä. Illan parasta antia katsomossa oli kun South Stand huusi kotijoukkueen 5-0 -johtoasemassa vieressä sijainneelle vieraskatsomolle:
“Why the fuck are you still here?” Vieraat pohjoisesta vastasivat Depeche Moden tahtiin:
“Just can’t get enough!” ja alkoivat pomppia mielipuolina. Tämä palkittiin kotikannattajien toimesta raikuvin aplodein. Viimeisen vartin ajan Toon Armyn miehet hyppivätkin tauotta, useimmat ilman paitaa. Jostain se ilo on revittävä kun taululla on tylyt lukemat. Ihailtavaa toimintaa, pakko arvostaa. Toisella jaksolla Spurs-kannattajat ottivat toistuvasti kantaa myös Englannin maajoukkueen managerikysymykseen nyt hieman toisin sanankääntein:
“Pardew for England!”Tässäkin ottelussa oli havaittavissa sama ilmiö kuin muuallakin (television välityksellä todettu...), eli katsojia alkoi poistua paikalta noin 80-85 minuutin pelin jälkeen. Tällä kertaa tuo oli kyllä ihan perusteltavissakin, ottelu kun oli ratkennut jo ajat sitten. Mieleen tulee kuitenkin esim. muutaman viikon takainen Man City - Tottenham -matsi, jossa puolet katsomosta oli tyhjänä siinä vaiheessa kun Balotelli iski 3-2 voittomaalin isännille.
Loppuvihellyksen jälkeen suuntasimme väkijoukon mukana pitkin Park Lanea kohti Northumberlandin paikallisjuna-asemaa, jonka vierestä löytyy muuten myös iso Spurs Shop. Oli vielä ottelun jälkeen avoinnakin kapitalisoimassa katsojien hyvää matsifiilistä. Ratatöiden viivästämä juna saapui noin varttitunnin odottelun jälkeen laiturille ja kuskasi ottelun uuvuttamat katsojat Liverpool Streetin asemalle. Asemalla kaikuivat vielä yksittäiset
“Yid Army!” -huudot, mutta adrenaliini oli jo kaikonnut ja porukka hajaantui kukin omille teilleen. Tässä vaiheessa pitää vielä mainostaa Oyster Cardin kätevyyttä. Latasimme kortteihin 30 puntaa kolmen päivän varalle, ja vingutimme korttia huoletta kaikissa julkisissa kulkuneuvoissa. Tästäkin summasta jäi vielä 10 puntaa käyttämättä, jonka sai takaisin (viiden punnan pantin lisäksi) kun palautimme kortit Victorian aseman lipunmyyntiin.
Summa summarum: Aina voidaan hieman kitistä draaman puutteesta, mutta lopulta en olisi voinut menettää Valioliiga/lädifutisneitsyyttäni juuri paremmalle ottelulle. Harvemmin sitä kotijoukkue (ja poikavuosien suosikkijoukkue) viittä maalia kuitenkaan tauluun iskee. Tämä reissu oli osittain itsestä riippumattomista syistä ns. yhdistetty kaupunki- ja futisloma. Lontoossa riittää tunnetusti futiksen lisäksi nähtävää ja koettavaa kullekin mielensä mukaan useammaksi päiväksi. Jalkapalloperinteet ovat aistittavissa kaikkialla, peli on hyvätasoista ja tunnelmaa löytyy, ainakin tämän yhden ottelun perusteella. Seuraava
puhdasoppinen futisreissu kuitenkin suuntautuu luultavasti taas Saksanmaalle. Hyvää peliä, tunnelmaa ja kulttuuria kun löytyy niin Englannista kuin Saksastakin (toki myös muualta), mutta viimeistään hintalappu kallistaa vaakakupin jälkimmäisen puoleen.
