En innostunut murtomaahiihdosta tänäkään vuonna joten kahden viikon talvilomalle oli luonnollista lähteä huitsin hittoon lumen keskeltä. Vuodentakaisella reissullani olin ihastunut Balkanilaiseen elämänmenoon ja kun otteluohjelmia tutkimalla löytyi alueelta tukku erittäin mielenkiintoisia matseja oli selvää että hyppy oravanpyörästä tehdään kohti euroopan kaakkoiskolkkaa. Matkan alkupisteeksi valitsin Ateenan ja päätepisteeksi Belgradin. Majapaikkavarauksia tai muita valmisteluja en tehnyt, sillä talvisin hostelleissa on hyvin tilaa ja asiat eivät noilla kulmilla mene aina niinkuin FST:n lifestyle-ohjelmissa.
Perjantai 9.3
Matka starttasi perjantai-iltana LOT:n kohtuuhintaisin siivin kohti Varsovaa josta jatkolento Ateenaan lähti seuraavana aamupäivänä. Yön vietin lentokentän lähellä olevassa hotellissa jonne paikalliset taksikuskit eivät meinanneet väittelynkään jälkeen mittarihinnoilla minua viedä. Seuraavan kyydin jonottaminen kestää kuulemma kaksi tuntia joten muutaman euron keikan ottaminen ei ole järkevää. Lopulta kuitenkin löytyi suhari joka suostui tämän kahden kilometrin pätkän ajamaan.
Lauantai 10.3
Ateenaan saavuin iltapäivällä, ja aikaa ensimmäisen matsin alkamiseen oli kaksi tuntia. Sen enempiä ihmettelemättä siis metroon ja kohti Syntagman asemaa josta oli toiveissa löytää säilytyspaikka rinkalle ja jatkaa toisella linjalla kohti stadionia. No sitähän ei tietenkään löytynyt joten kamat äkkiä hostellille ja kohti punaisen linjan pääteasema Agios Antoniosia. Metrolinjan päästä löytyi nuhjuinen Peristerin lähiö ja jostain sen sokkeloisilta kaduilta myös Atromitosin kotistadion Stadio Peristeriou. Löysin pelipaikalle parisenkymmentä minuuttia alkuvihellyksen jälkeen joten sen suuremmin kyselemättä otin ensimmäiseltä vastaantulleelta lippuluukulta muistaakseni vajaan kympin makseneen piletin ja sujahdin sisään. Havaitsin tulleeni sisään ns. aurinkokatsomoon jonka toisessa päädyssä myös kotijoukkeen noin satapäinen kannattajajoukko piti ihan mukavaa mekkalaa. Vierasjoukkue Doxa Dramasin kannattajia en lehtereiltä bongannut ainuttakaan.
Ateenan kolmen suuren varjossa pyristelevällä Atromitosilla on omat vahvasti vasemmalle kallellaan olevat kannattajansa. Stadion oli täynnä Antifa-tägejä, katsomossa näkyi Guevara-kakskeppiä ja chanttivarastoon kuului ainakin italialaislaulelma Bella Ciao. Ainoa mittari pyöri jossakin kahdentuhannen korvilla. Itse stadion menee kategoriaan "ihan kiva" juoksuradat ja ränsistyneet betonikatsomot ympärillä. Toisen puoliajan kahdella maalilla kotijoukkue otti rutiinivoiton sarjajumbosta.
Sunnuntai 11.3
Koska olin länsimaisen sivistyksen kehdossa niin pitihän pakolliset kivikasat käydä kuvaamassa ja ihmettelemässä. Tuulisella ja kylmällä Akropolis-kukkulalla oli rakennustelineiden ympäröimiä muinaismuistoja mulkoilemassa muutama muukin turisti, mutta valtavat Japanilaismassat loistivat poissaolollaan. Mellakat ja talouden myllerrykset ovat varmasti saaneet monen matkaajan karttamaan Ateenaa. En tiedä ovatko sunnuntaiset katukirpparit pitkäkin perinne Kreikassa vai onko kansalla niin kova rahapula että kahvinkeittimiä ja kihartimia yritettiin epätoivoisesti realisoida rahaksi kujilla ja puistoissa. Itse en minkäänlaisiin mellakoihin törmännyt, mutta kyllä asioiden tolan näki jo ihmisten ilmeistä, rahanpummaajista ja tyhjistä liiketiloista.
Illan otteluna oli olympiastadionilla pelattava paikallisderby AEK - Panathinaikos. Saavuttuani olympiakylään tajusin mihin tämän porukan rahat oikein ovat palaneet - futuristinen kisakylä jossa siis kisojen päänäyttämön lisäksi sijaitsevat ainakin uimastadion ja pyöräilyvelodromi. Lippu otteluun hoitui vaivatta heti metroaseman ulostulon jälkeen olevasta kojusta. Mellakkapoliiseja näytti olevan kaikkialla vaikka tämä ottelu ei ehkä kiimaisuudessaan nouse Panathinaikosin ja Olympiakosin välisen matsin tasolle. Istumapaikkani oli jälleen pääkatsomoa vastapäätä josta piti olla hyvä näkö- ja kuuloyhteys molempien jengien tunnelmanpitoon. No eihän siellä mitään Panathinaikosin kannattajaryhmää ollut, oli tainnut poliisi pelätä homman lähtevän lapasesta ja kieltänyt vieraskannattajat kokonaan.
AEK:n ultrat levittivät ennen ottelun alkua koko päädyn levyisen bannerin jonka teksti sai stadionin kuhisemaan. Perhekannattajat huusivat solvauksia kohti päätyä ja jopa ottelun alkaminen viivästyi kymmenen käsittääkseni juuri bannerin takia. Jos joku tietää mitä tuossa bannerissa luki, niin kertokaa ihmeessä sillä vieruskaverini ei sitä osannut englanniksi minulle selvittää. No jossain vaiheessa kuitenkin lakana revittiin alas ja peli pääsi alkamaan. Heti alkuun AEK:n kannattajat humauttivat soihtunsa tulille, ja hetkessä stadion täyttyi savusta. Kaikenkaikkiaan tunnelma ja itse ottelukin olivat lievä pettymys, olin odottanut Ateenan paikalliselta paljon enemmän. Olympiastadion ei jalkapalloilullisesti ole paras mahdollinen areena. Ääni pääsee karkaamaan Ateenan taivaalle ja tuuli tuivertaa purevasti sille päälle sattuessaan. AEK klaarasi homman 2-0 ja reilut 13 000 ihmistä pakattiin metroihin yllättävänkin tehokkaasti.
Maanantai 12.3
Pääsarjapalloilua ei maanantaille ollut Kreikassa saatavilla, mutta ratikkamatkan päässä Piraeuksessa tarjoutui mahdollisuus nähdä kahden sataman joukkueen ottavan mittaa toisistaan kun Ethnikos Piraeus kohtaisi Atromitos Piraeuksen. Ethnikos on parhaimmillaan taistellut jopa Kreikan mestaruudesta vuosikymmeniä sitten, mutta vajonnut nykyisin neljännelle sarjatasolle Delta Ethnikiin. Ethnikos jakoi ennen Karaiskakis-stadionin verivihollisensa Olympiakos Piraeksen kanssa, mutta stadionin uudelleenrakentamisen jälkeen Ethnikosilla ei ollut varaa pelata siellä ja joutui näin siirtymään Olympialaisten jälkeen heitteille jääneelle Baseball-stadionille. Atromitos Piraeus on tuntemattomampi nimi, se on kerran vieraillut pääsarjassa ainoastaan pudotakseen sieltä heti takaisin kakkoseen.
Raitiovaunuun siis. Linja rakennettiin olympialaisia varten viemään turisteja keskustasta kisakylään ja rannalle. Nykyään linja vie ei-ketään ei-kenenkään käyttämään kisakylään. Maahockey, softball ja melonta kun eivät ole paikallisten suosimia lajeja, on tämä valtava lentokentän paikalle aikanaan rakennettu kisakylä saanut hiljalleen ruostua ja rapistua holtittoman rahankäytön muistomerkiksi. Baseball-areenalla kuitenkin siis pelattaisiin, ja stadion löytyi muiden täsmälleen samanväristen ja näköisten stadionien joukosta seuraamalla päättäväisen näköistä futispappaa. Futispapathan ovat universaali ilmiö: tuima ilme kasvoilla kertoo tuhansista nähdyistä sarjapeleistä, solumuovinen istuinalusta eturauhasvaivoista ja hidas mutta vakaa askellus aidosta rakkaudesta kuningaslajia kohtaan.
Mellakkapoliiseja oli tässäkin ottelussa kymmenittäin vaikka yleisömäärä tuskin nousi yli kahdensadan. Kannustaminen oli pääasiassa Suomenkin alasarjoista tuttua tuomarille huutelua ja omien virheille kiroilua. Tekonurmimatto oli katsomon eteen aseteltu niin että katsomo käsitti toisen päädyn sekä neljäsosan toisesta sivusta. Muovimaton reunoilla pilkisti vielä punaruskea baseball-alusta, ja katsomon sivustalla ajan hammasta vastaan taisteli sitkeästi syöttäjille tarkoitettu harjoitusheittohäkki. Kotijoukkueen kannattajat eivät tietenkään täysin absurdia areenaansa voi sietää, ja suosituinta kansanhuvia olikin muovipenkkien monottaminen. Ethnikos onnistui jotenkin hallitsemansa pelin sössimään, ja vierasjoukkue vei pisteet maalein 1-2.
Tiistai 13.3
Huonot uutiset Makedoniasta kertoivat että paikallinen palloliitto on päättänyt siirtää keskiviikon kierroksen johonkin tulevaisuuteen koska katsojien turvallisuutta ei pystytä takaamaan. Näin odottamani Tetovon ja Skopjen derbyt jäisivät kokonaan näkemättä. Nopea soccerwayn selailu antoi vaihtoehdoiksi viikkokierroksen Montenegrossa tai Cupin neljännesvälieriä Bulgariassa. Ja kun Plovdivissa vielä pelaisivat kaupungin molemmat joukkueet perättäisinä päivinä, oli seuraavan kohteen valinta lopulta helppo. Ja olihan siellä kuulemma joku vanhakaupunkikin. Kustannussyistä Kreikkalaiset ovat lopettaneet kaikki kansainväliset junayhteytensä joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi yöbussin ottaminen. Bulgarialaisfirma Union Ivkonilta löytyikin suora vaivaiset 15-tuntia kestävä yhteys Ateenan ja Plovdivin välille. Matka kustansi noin 50e ja hintaan sisältyi lukuisia huoltoasemataukoja ja Steven Seagal elokuvia.
Keskiviikko 14.3
Vaikka ensimmäinen asia minkä rajanylityksen jälkeen näinkin oli kolmijalkainen kulkukoira, niin ennen aamukahdeksaa oli minulle jo tarjottu sämpyläkahvit yöhuoltamolla ja ilmainen majapaikka mummon luona lähiössä. Kahvit otin, lähiöön en lähtenyt. Plovdivissa kanssamatkaajat istuttivat minut paikalliseen taksiin ja luultavasti sanoivat "älä tätä hirveesti kuseta". Hostelli löytyi, lyhyet tirsat, jokin burekintapainen naamariin ja kohti ensimmäistä Bulgarian maaperällä näkemääni ottelua.
Botevin stadion löytyi vaivatta kävelymatkan päästä keskustasta. Ulkoapäin se oli sympaattisen näköinen kommunistisen ajan betonikolossi. Keltaista maalia oli kuitenkin käytetty sen verran runsaasti että muodostui jonkinlainen illuusio nykyaikaisesta futispyhätöstä. Lippujonon virkaa toimitti jonkinlainen häröpallo pienen luukun edessä. Pääsymaksu oli 4levaa (2€) ja sillä pääsi käsittääkseni mihin tahansa stadionilla. Ottelun alkuun oli enää varttitunti joten tilaa oli enää pääkatsomon sivustassa. Pelattiin siis Bulgarian cupin puolivälieriä vastassa muoviseura ja sarjakärki Ludogorets. Botev Plovdiv pudotettiin muutama kausi sitten rahavaikeuksien takia alempiin sarjoihin ja se pelaa tällä kaudella Bulgarian kakkosliigassa. Nyt sillä oli siis mahdollisuus näyttää täydelle kotistadionilleen mihin se pystyy. No eihän se mihinkään pystynyt, kuokkaan tuli 0-3 ja cupista ulos. Tunnelma oli kuitenkin huikea läpi ottelun. Pommit paukkui soihdut savusi ja laulu raikasi. Ehdottomasti yksi parhaimmista kannattajaryhmistä mihin on tullut törmättyä. Erityisesti mieleen jäi Agnostic Frontin Gotta Go-laulelmasta tehty bulgarinnos.
Torstai 15.3
Plovdiv kostautui oikein leppoisaksi pikkukaupungiksi. Bulgarialaiset kadunmiehet ja naiset olivat mukavaa porukkaa ja kun ei mikään maksanut Suomalaisella mittapuulla mitään oli viihtyminen kyllä taattua. Paikallisesta ostoskeskuksesta löytyi monenlaisia myllytysvaatteita myyvä putiikki, ja sieltä tarttuikin kevätmuotia mukaan sopuhintaan. Iltapäivän otteluna oli Lokomotiv Plovdivin ja Levski Sofian kohtaaminen. Lokomotiv on kaupungin seuroista se paremmin menestyvä ja etenkin nyt kun naapuri kyntää alemmissa sarjoissa luulisi että perustuularit hyppäisivät Lokomotivin junaan. Näin ei kuitenkaan ole vaan Botev keräsi edellisenä päivänä muutaman tuhatta päätä enemmän lehtereille. Stadion Lokomotiv löytyy samoilta kulmilta naapuriseuran stadionin kanssa ja on lähes samanlainen betonikolossi sillä erotuksella että minkäänlaisia ehostusyrityksiä ei ole edes yritetty tehdä. Lippuvaihtoehtoja oli tällä kertaa kaksi - 5levaa ja 2levaa. Tarjouduin ostamaan halvempaa lippua mutta lipunmyyjäbaabushka katsoi epäilevästi minuun ja sanoi "NjetNjet". Pienen haahuilun jälkeen viiden levan lippuni oikeutti aurinkokatsomopaikkaan lähelle vierassektiota.
Ottelusta kehkeytyi huikea jännäri. Levski teki vierasmaalin ensimmäisellä puoliajalla ja näytti kävelevän jatkoon. Lokomotiv tasoitti kuitenkin yliajan viimeisillä sekunneilla ja jatkoajalle mentiin. "Trizat minuutti?" kysyin vieruskaverilta. "DaaDaa" vastasi futispappa joka oli jo innostuksesta noussut ylös solumuovialustaltaan. Lokomotiv siirtyi johtoon jatkoajan ensimmäisestä hyökkäyksestään ja hetkeä myöhemmin Sofialaisten otettua punaisen kortin, oli ottelu kääntymässä kotijoukkueelle. Molemmat kannattajaryhmät pitivät hyvin ääntä läpi ottelun, Sofiastakin oli lähdetty arkipeliin monisatapäisellä porukalla. Lienee tarpeetonta edes sanoa että mellakkapoliiseja oli joka puolella ja ne olivat ilkeän näköisiä. Loppuvihellys vapautti yleisön villiin tuuletukseen. Tuntemattoman Bulgarialaismiehen karhumaisessa halauksessa koin olevani osa tätä suurta riemua.
Illalla kävin vielä ihmettelemässä Euroopan tiettävästi vanhinta vanhaakaupunkia. Ei mitenkään sykähdyttävä. Roomalaisten rakentama, kommunistien myöhemmin pilaama ja kapitalistien lopulta ostama sekasikiö mukulakiveä, korjauslaastia, betonia ja kivipylvästä.
Perjantai 16.3
Koska viihdyin Bulgariassa, päätin jäädä sinne vielä viikonlopuksi. Pääkaupunki Sofiaan pääsee Plovdivista junalla muutamassa tunnissa. Junissa ei turhaa luksusta ole, mutta maisemat olivat vuoristossa hienoja eikä hintakaan siirtymälle ole paha. Heti Sofiaan saavuttuani lähdin kaupungin laitamille jossa kylän kolmos/nelosseura Lokomotiv kohtaisi liigaottelussa Vidima-Rakovskin. Ratikalla stadionille pääsi kätevästi, mutta lippuluukkua ei tahtonut löytyä mistään. Pian huomasinkin että koko pääkatsomo on suljettu katsojilta, ja porukkaa alkoi hiljalleen valua katsomoon toisella puolen kenttää. Mitään suuria kansainvaelluksia Lokomotiv ei aiheuta, yleisömäärä oli jotain vajaan tuhannen luokkaa. Tämäkin stadion oli perinteinen betonimöhkäle joka oli jo niin huonossa kunnossa että pääkatsomo oli otettu pois käytöstä. Kiehtovampiahan nämä ovat kun nykyiset samoilla piirustuksilla rakennetut modernit stadionit. Oluenmyynti toimi ja parisenkymmentä kannattajaa koittivat pitää yllä jonkinlaista tunnelmaa. Ottelu ei paljoa tarjonnut, ja vierasjoukkue voitti.
Lauantai 17.3
Koko päivä ja ilta meni brenkutellessa hostellilla tapaamani porukan kanssa. Sofian keskustasta löysimme useamman irkkubaarin missä kelpasi Pyhän Patrikin päivälle kilistellä. Muutenkin kaupunki nousi lempparilistalle - mukavia ihmisiä, halpaa bisseä ja letkeä meininki.
Sunnuntai 18.3
Edellisen yön riennoista oli kotiuduttu joskus aamuyöstä burekit rinnuksilla. Puoliltapäivin heräilin huutoon "Hey Jussi are you coming to the hockey match?" Olin näköjään edellisenä iltana lupautunut jääkiekkoa katsomaan, joten taksi alle ja jääpalatsille. Matkalla minulle selvisi että käynnissä on u18 c-sarjan kisat joita Kanadalainen janari oli varta vasten saapunut kaupunkiin katsomaan. Valitettavasti päivän ensimmäinen ottelu Australia-Meksiko oli jo päättymässä kun löysimme hallille, mutta jännittävä Bulgaria-Taiwan alkaisi jo tunnin kuluttua.
Korjailubisset pihalla ja sisään hallille. Toisin kuin Hjallishallilla, näitä arvokisoja ei oltu hinnoiteltu tavallisen kansan ulottumattomiin. Ilmainen sisäänpääsy oli houkutellut paikalle noin sata Sofialaista kiekon ystävää, joista suurin osa luultavimmin äitejä ja tyttöystäviä. Peli oli viihdyttävää johtuen pelaajien suuresta innosta ja olemattomasta taidosta. Läpiajoissa kaatuiltiin, omia taklailtiin enemmän kuin vastustajia ja jäähyaitiossa oli aina joku. Hatunnosto kuitenkin nuorille pelaajille jotka matkustavat toiselle puolen maapalloa elämään unelmaansa. Bulgaria voitti ottelun, mutta nousun b-sarjaan kuittasi lopulta Belgia.
Maanantai 19.3
Takaisin kuningaslajin pariin. CSKA Sofia on Bulgarian menestynein seura, ja taistelee kaupungin ykkösseuran asemasta Levskin kanssa. Alunperin armeijan joukkueena tunnettu CSKA pelaa kotiottelunsa luonnollisesti Balgarska armiya stadionilla. Kuten kaikki tuohon asti näkemäni Bulgarialaiset stadionit, myös tämä oli lähes räjäytyskunnossa. Purkutuomion betonimöhkäle on kerran jo saanut, mutta rahoituksen puuttuessa 20-luvulla rakennettu sai jatkoaikaa. Jotain todella komeaa ja ylvästä tässäkin rumiluksessa iltavalaistuksessa oli.
Stadikka sijaitsee kävelymatkan päässä keskustasta lähellä kansallisstadion Vasili Levskiä. Lippu kustansi muutaman euron ja niitä myytiin sisääntuloportin lähellä. Matsiin lähdimme Saksalais-Tanskalais-Suomalaisella kolmikolla. Kerrattua tuli niin Tanskan ihmejoukkue vuodelta -92 kuin Saksan ja Suomen kohtaamiset lähihistoriassa. Ennenottelua-oluita en kannattajabaarissa sekalaiselle seurueellemme jostain syystä suostuttu myymään vaikka kapakintapaisessa ei muutamaa futispappaa lukuunottamatta ketään ollut. Kuivin suin katsomoon siis. Maanantai-ilta ja vastustaja Montana eivät olleet tunnelman tai yleisömäärän kannalta paras kombinaatio. Vierasjoukkueen hankaloitettuaan asemiaan punaisella kortilla ottelun puolessavälissä, otti CSKA 2-0 rutiinivoiton. Tulipahan kuitenkin nähtyä tämäkin paljon kokenut stadion ennenkuin sen tilalle rakennetaan mielikuvitukseton katalogistadion.
Tiistai 20.3
Matka jatkui ja seuraavana kohti Serbiaa. Yöjuna Sofiasta Belgradiin ei houkuttanut ikävän 04:00 saapumisajan takia. Bussiasemalla matkanjärjestäjien toimistot ovat vieri vieressä, joten googlaamista kätevämpää ja luotettavampaa on käydä edellisenä päivänä henkilökohtaisesti etsimässä bussilippu haluttuun kaupunkiin. Belgradiin pääsi muutamalla kympillä. Sofiassa lipun myyneeltä tädiltä sain ohjeistuksen "Change Nish". No problem, bussinvaihto puolessamatkassa siis. Nishin asemaltakin löytyi infotiski mistä kerrottiin minkä värinen onnikka Belgradiin lähtee ja mihin aikaan. Kukaan ei kuitenkaan vihjannut ennen bussiin astumista että bulgarialainen lippu olisi pitänyt jollakin erillisellä tiskillä vaihtaa vielä Serbialaiseksi lipuksi. No kuskihan siitä minulle sitten ärähti ja hetken silmiä pyöriteltyäni lähdettiin ajurin kanssa yhdessä toimittamaan turistille asianmukaista tikettiä.
Matkaan päästiin ja perillä Belgradissa oltiin illansuussa. Maisemat matkalla eivät vedä vertoja esimerkiksi Bosnian vuoristoreiteille, mutta ihan mukavan näköistä maaseutua tuollakin oli. Tosin Serbiassa toistui sama surullinen näky johon törmää kaikkialla Balkanilla. Tien vierustat ovat täynnä kaikenlaista roinaa yugonrenkaista superlonpatjoihin. Majapaikka löytyi ja osoittautui hyväksi valinnaksi. Illalla kävin vielä ihailemassa auringonlaskua komella Belgradin linnakkeella. Tuo on niitä paikkoja mihin mielellään veisi sen tulevan HH:n. Kaupungin yleisilme tuntui rosoisen Bulgarian jälkeen kliiniltä - keskusta on laitettu todella komeaan kuntoon.
Keskiviikko 21.3
Tätä päivää oli odotettu siitä asti kun Serbian liitto ilmoitti cup-välierien otteluparit ja vastakkain arvottiin rakkaat viholliset Punatähti ja Partisaani. "Eternal derby" oli myös ainoa ottelu jossa pääsylipun ostamista ei uskaltanut jättää lippuluukun tai trokareiden varaan. Ongelmaan löytyi ratkaisu mainiolta couchsurfing.org-sivustolta. Kun kyselin Belgrad-ryhmässä keinoja saada lippuja, tarjoutui Bojan niminen kaveri järjestämään lipun minulle. Jälleen yksi osoitus Balkanilaisesta vieraanvaraisuudesta.
Bojanin kanssa olimme sopineet tapaamisen stadionin lähelle kolmisen tuntia ennen peliä. Mellakkapoliisit käyskentelivät kadunkulmilla vielä leppoisan oloisina eikä Euroopan ehkä kuumin ottelu näkynyt vielä katukuvassa. Jugoslavian historian museon puistossa odotellessa alkoi pieni jännitys hiipiä hipiään - mihin hittoon tässä ollaan taas menossa. Bojan saapui kavereineen, haimme kioskista muutamat oluet ja vetäydyimme mallilähiöön latautumaan illan otteluun. Hienoiksi miehiksi osoittautuivat nämäkin jalkapallon ystävät. Eivät ehkä sitä kaikkein fanaattisinta ainesta olleet, mutta pohjoispäätyyn kävi tottakai tiemme.
Katsomoon siirtyminen otti oman aikansa vaikka olimme stadionilla puolitoista tuntia ennen peliä. Ryysis oli melkoinen ja yksin liikkuessa olisi oikean portin löytämiseen tuhrautunut tuhottomasti aikaa. Turvatarkastus oli varsin perusteellinen, jopa tupakka-askiin kurkistettiin. Kun ei sieltä makkarapalkkalainen bängeriä löytänyt, pääsimme sisään stadionille. Juuri löytäessämme hyvät paikat päädyn yläosasta tulivat Partizanin pelaajat kentälle lämmittelemään ja vihellyskonsertti oli valtava. Suurimman vihan sai osakseen Partizanin maalivahti Vladimir Stojkovic joka on aiemmin edustanut punatähteä. Stojkovic joka on saanut muunmuassa useita tappouhkauksia siirtonsa takia on itsekin heittänyt löylyä kiukaalle esittämällä Partizan-kannattajille pelipaitansa alta asennepaitatekstin "Antakaa anteeksi ruma menneisyyteni". Tämä ei tietenkään punatähden kannattajia ole miellyttänyt.
Ikuinen derby numero 142 pääsi alkamaan. Delijen askarteluryhmä oli ahkeroinut ja jakanut penkeille muutama tuhat heilutuslippua joista muodostui komea puna-valkoinen tifo. Itse en päässyt tätä katsomokoreografiaa ihailemaan koska olin punalipun varressa myrskyn silmässä tekemässä omaa vaatimatonta osuuttani. Toimintaa johdettiin kahdesta capotornista ja huolta pidettiin siitä etteivät vastakkaisesta päädystä kajahtavat Grobarin chantit pääsisi hallitsemaan. Partizan kannattajista mainittakoon että ryhmä on jautunut kahtia ja stadionille oli järjestetty jopa kymmenen metrin turva-alue näiden kahden ryhmittymän välille. Pesäero johtuu siitä että toinen ryhmittymä katsoo toisen olevan poliisin kätyreitä. Jossain vaiheessa ottelua heitettiin jopa muutama soihtu Partizan-katsomosta toiseen.
Varttitunnin kohdalla jatkuvaan paukkeeseen alkoi tottua ja oli aika vilkaista kentälle. Jalkapallo-otteluahan siellä kaiken tämän savun ja äänivallin keskellä pelataan. Punatähti hallitsi peliä ja kahdenkymmenen minuutin kohdalla koko stadion tuntui räjähtävän. Kotijoukkue teki maalin ja porukka hyöri hysteerisinä ympäri katsomoa, soihtuja ja savuja syttyi edessä ja takana. Tämä euforian tunne tottakai tarttui minuunkin, jännä miten sitä aina heittäytyy kotijoukkueen "kannattajaksi" vaikka ensimmmäistä kertaa porukan näkee pelaavan. Jossain vaiheessa tuli sitten puoliaika, makka- tai vessajonosta oli turha haaveilla jos ei halunnut menettää paikkaansa.
Toinen puoliaika jatkui siitä mihin ensimmäinen jäi. Chantti seurasi chanttia ja tunnelma oli jotain sanoinkuvaamatonta. Kun vielä punatähti varmisteli voittoaan 2-0 maalilla nousivat desibelit - jos mahdollista - vielä kovemmiksi. Rakas vihollinen oli lyöty muutaman hävityn derbyn jälkeen ja tämä nostatti Bojanin porukassa toiveet myös mestaruuskamppailun suhteen. Pelin jälkeen olo oli tyhjä. Voiko tämän jälkeen stadionbongari kokea enää mitään tätä suurempaa ja hienompaa? Kai se on seuraavaksi suunnattava katse Etelä-Amerikkaan. Stadionilta poistuminen oli samaa pingviinikävelyä tappituntumalla kuin saapuminenkin. Kävimme vielä ottamassa muutamat oluet ja odottelimme pahimman ryysiksen laimenemista. Kiitin avusta ja seurasta, hyppäsin johdinautoon ja menin nukkumaan yhtä hienoa kokemusta rikkaampana.
Kotimatka
Seuraava päivä meni lepäillessä ja kaupungilla kierrellessä. Kieltämättä Belgradissa viihtyisi vaikkei jalkapallosta välittäisikään. Viihtyisiä kahviloita on joka kulmalla ja kaikenlaista silmänruokaa riittää. Paluumatkan aloitin perjantaina. Wizzairin lento Skasvtaan, yö Tukholmassa ja seuraavana päivänä lautalla Turkuun. Tuli taas kirottua pariin kertaan omaa piheyttä, kun satasen säästön takia kotimatkan kesto oli sen 30 tuntia. Kaikenkaikkiaan matka oli onnistunut, arjesta pääsi irti ja kaikenlaisiin valloittaviin persooniin tuli tutustuttua. Vielä Rikurantalamainen loppukaneetti: Unohtakaa ne Liverpoolit ja Barceloonat! Balkanilla budjaat pikkurahalla, meno on chilliä eikä futista ole vielä pilattu muovituoleilla, öljyrahalla tai turhantarkoilla turvamääräyksillä.
