Palaanpa taas tänne matkaosastolle pienen matkaraportin muodossa. Sain mahdutettua pääsiäisen yhdistettyyn Lontoon työ- ja lomamatkaan käväisyn
Millwall-Hull-ottelussa. Palstan Englanti/Lontoo-topicin perusteella paikalla oli muitakin foorumisteja. Vaikka ottelureissulla aika montaa kieltä tulikin kuultua, suomi ei niihin kuulunut.
Lippujen hankinta ja valmistelutLontoon-matkojen junailut ovat nykyisin sen verran arkista puuhaa, ettei niistä ole hirveästi kirjoittamista. Tällä kertaa majoituin työkeikkani vuoksi kaupungin itälaidalle Spitalfieldsin alueelle. Ei ehkä olisi ihan ollut oma ykkösvalintani mutta en nyt kuitenkaan jaksanut ryhtyä junailemaan hotellin vaihtoa työn muuttuessa vapaa-ajaksi. Matkani varmistuttua olin alunperin ajatellut mennä katsomaan Chelsea-Wigania, johon näytti jatkuvasti olevan Viagogossa suuret määrät lippuja tarjolla. Ryhtyessäni Chelsean lippua ostamaan ryhtyi Viagogo sitten kysymään minulta Chelsea Membershippiä. Tämä ei sinänsä minua yllättänyt, mutta se yllätti että nettirekisteröityminen oli tälle kaudelle suljettu. Pikaisesti päätin sitten antaa Chelsean pitää tunkkinsa tällä kertaa. Onhan tuo Stamford Bridge jo tullut nähtyäkin, tosin aikana jolloin Roman Abramovitš oli hyvin aloitteleva oligarkki ja ajatus Chelseasta voittamassa valioliigaa tai pelaamassa Mestarien Liigan semifinaaleissa olisi kuulostanut kovin kummalliselta.
Vaihtoehdoksi päätin parissa minuutissa Millwall-Hull-ottelun. Millwallin peleillä on ollut mukavan mielenkiintoinen maine ja pääsisin sitten ennenkokemattomalle stadionille. Varsinainen lipunhankinta sinne oli sitten sellaista kuin sen nykyisin pitäisi olla joka paikkaan. Aikaa kohteenvalinnasta siihen että paikka on päästy valitsemaan katsomokartasta ja vahvistusmaili on saapunut ei taaskaan kulunut viittä minuuttia enempää. Toimitustavaksi valitsin noudon stadionilta kun printtilippua ei ollut tarjolla. Hyvä näinkin!
Muun reissun aikana ei tullut kummoisempia tilaisuuksia jalkapallomatkafiiliksen luomiseen. Kertaalleen työkeikalla tuli kahvitauon aikana mainittua asiakkaan tiimille että olen jäämässä pääsiäiseksi Lontooseen ja menossa katsomaan Millwallia. Jalkapallomaassa tällainenkin herättää aina pienen reaktion ja hieman keskustelua. Pääisäntä herkesi toteamaan että hän on itse menossa Arsenalin peliin ja pari muuta ilmoittivat ainakin symppaavansa Milwallia. Aiemmin oli peleissä käyminen ollut kuulemma aidosti pelottavaa mutta uudemmalla stadionilla ei enää niinkään. Kohtahan tuon näkisin. Koko porukka piti aidosti kummallisena (joskin ilmeisen ilahduttavana) suomalaisen presidenttiehdokkaan julkista Milwall-kannattamista.
Matka The Denille ja alkutunnelmatReissun varsinainen jalkapallomatkaosuus alkoi sitten hotelliltani
London Bridgen asemalle hankkiutumisella. Jo metrossa osui silmiin pari saksalaista varhaisessa keski-iässä olevaa herraa jotka tutkivat selvästi Millwallin logolla varustettuja printtilippuja ja ohjeita the Denille hankkiutumisesta. Sinnehän on paikallisjunalla matkaa kokonaista yksi asemanväli. London Bridgen asemalaiturilla alkoi jo näkyä Millwallin värejäkin jonkin verran ennen kuin pääsimme matkaan. Junasta jäädään siis
South Bermondseyn asemalla, jonne stadion mukavasti näkyykin.
Kuva. Ensi näkymä the Denille South Bermondseyn asemalaiturille. Kävelymatka ei ole ihan noin lyhyt, kun kuljetaan korkein teräsaidoin reunustettua kiertoreittiä. Reitti on varmaankin tehty tarkoituksella hieman pidemmäksi tasaamaan ottelusta paluuruuhkaa. 
Kuva. Ei-jalkapalloilullinen kuva asemalaiturilta toiseen suuntaan. Havainnollistaa ettei ihan hirveän kaukana olla Lontoon Cityn pilvenpiirtäjäryhmittymästä. Vasemmalla oleva viittä vaille valmis torni on siis Shard London Bridge, josta siis tulee EU:n korkein pilvenpiirtäjä.Asemalta stadionille kävellessä tuli kuultua useammassakin porukassa puhuttuna sekä saksaa että hollantia. Yhden kerran otoksella sanoisin että selvästi enemmän kuin muissa Lontoon seudun Championship-tason peleissä on tullut kuultua. Ilmeisesti Millwallilla on ihan kohtuullinen kulttimaine myös noissa maissa. Toki englantilaisittain tuli sitten kuultua erilaisia tunnistamattomia aasialaiskieliäkin jonkin verran. Kuten alussa mainitsinkin, suomen kieltä ei sentään korviin osunut.
Reitti stadionille kulki siistihkön esikaupunkialueen läpi. Selvästi rosoisempaakin Lontoon liepeiltä löytyy. Pienenä miinuksena mainittakoon että silmiin ei osunut yhden yhtä pubia, jossa voisi mukavasti odotella paluuruuhkan hälvenemistä.
Kuva. The Den ulkoa. Konstailematonta modernia brittistadionarkkitehtuuria melko pelkistetyssä muodossa. 
Kuva. The Denillä on brittiläiseen tapaan kulmat avoimena. Millwallin The Den (tai oikeammin The New Den, vanhempi the Den hylättiin 1993) edustaa modernia, käytännöllistä brittistadionsuunnoittelua aika lailla tyypillisimmillään. Sieltä löytyy neljä kaksikerroksista riittävän jyrkkää katsomoa lähellä kenttää ilman näkyvyyttä haittaavia tolppia. Kaikki neljä kulmaa ovat avoimia, joten tuuli pääsee puhaltelemaan niistä ja joidenkin (ei niinkään minun) kaipaamaa täysin umpinaista stationtunnelmaa ei synny. Sinänsä ulos stadionilta näkeminen antaa paikalle luonnetta: tämän paikan luonteeseen kuuluu jonkinlainen (ilmeisesti lämpövoimalaitos) ja parin minuutin välein ohi vilistävät paikallisjunat.
Ennakkoon ostettujen lippujen noutopiste löytyi vaivattomasti kuten myös lippuni ko. pisteestä. Näin pitääkin.
Kuva. The Den sisältä. Karun maalaamatonta betonia ja kohtuullisen ahdastakin. Mahdollisesti loppuunmyydyissä peleissä täällä voi olla tungostakin. Erikoismaininta vessan käyttämisestä tupakkapaikkana! Nykyisin tupakointikiellot ulottuvat ja niitä noudatetaankin lähes kaikkialla paitsi The Denin vessassa. Aika tunkkainen oli ilma mutta kyllä siellä sai asiansa (siis ei tupakan polttaminen) hoidettua. Osa elämystä tämäkin. Ennakkoasetelmien perusteella pelissä tulisi myös olemaan panosta. Hullilla oli nousukarsintapaikka edelleen huulilla ja Millwallille pisteet erittäin tärkeitä sarjapaikan takia. Tunnelman kannalta pelin panoksellisuus molemmille on aina plussaa.
Tuntia ennen ottelua stadionille sisään mennessäni vietettiin siellä hiljan edesmenneen seuralegenda Barry Kitchenerin muistotilaisuutta. Tunnelma oli kirjaimellisesti kuin hautajaisissa. Ihan tätä en ollut odottanut mennessäni Millwallin otteluun! Melkoisen hartaan muistotilaisuuden päätyttyä joukkueet saapuivat lämmittelemään ja ottelua edeltävä tunnelma asettui tyypilliselle englantilaiselle tasolle. Kulttuurierojen ja ehkä seisomakatsomojen puutteidenkin takia mitään fanipäädyn äänenavausta ei kuulla alkulämmittelyjen aikana kuten esim. Saksassa.
Kuva. Barry Kitchenerin muistotilaisuus on päättynyt ja pelaajat päässeet lämmittelemään. Itse otteluLopulta pääsi sitten pelikin alkamaan. Odotusten mukaisesti se oli aika tyypillistä Championship-vääntöä eli kovaa pyritään menemään ja kotiyleisö aloittaa buuaamisen heti jos vastustajaa ei prässätä. Varsin viihdyttävää katsottavaa siis, ja tätähän minä olin hakemassakin.
Kuva. Avauskokoonpanot esillä. Kitch-kukkalaitos muistuttaa Barry Kitcheneristä ja ohikulkeva juna tuo omaleimaisuutta stadionille. Tarkempia tietoja löytyy esimerkiksi tuolta:
http://www.bbc.co.uk/sport/0/football/17570912
Kuva. Lopulta päästään asiaan. Nyt lähtee. Hull tuntui alkuun vahvemmalta mutta ehkä ensimmäisen vartin jälkeen peli tasoittui ja Millwall alkoi myös saada palloa hyökkääjilleen. Parinkymmenen minuutin kohdalla Harry Kane sai puskettua Millwallin johtoon, jonka jälkeen Hull ei enää vaikuttanutkaan yhtään vahvemmalta joukkueelta. Paineet varmaan tuntuivat.
Kuva. Kanen 1-0 maali on syntynyt. Yleisö seisaallaan. Tunnelma nousi toisella jaksolla ja pitkään odottelemaani No one likes us we don't careakin alkoi kuulua useampaan otteeseen. Niinikään Millwallin perustunnelmasta alkoi saada vaikutelmia. Katsomon äijät pääsivät kuin pääsivätkin rääväsuisimmaksi kuulemakseni katsomoksi. Vaikutelmaa tehostaa se että lähes kaikilta tuntui löytyvän vääpelimäinen ääni ja ääneen aitoa kiukkua ja aggressiota. Jonkin verran erilainen kokemus kuin saksalaiset oluenhuuruiset yhteislaulusessiot mutta hieno toki tämäkin.
Kuva. Peli käynnissä. Vauhtia ja aggressiivisuutta riitti. Pitkiä syöttöketjuja oli sitten hieman vähemmän. Pelaajista ei sinänsä kukaan säväyttänyt siinä mielessä että olisi vaikuttanut olevan valmis kovempiin ympyröihin. Muuten hauskoja seurattavia pelaajia oli useitakin. Mainitsen nyt vain Millwallin ensimmäisen maalin tehneen Kanen, joka väsyi todella pahasti jatkuvaan prässäämiseen mutta ei kuitenkaan päässyt vaihtoon. Millwallin kotikatsomo alkoi buuaamaan heti kun lopettivat prässäämisen, joten aika moni oli aika puhki. Millwallin fuck, wanker,shit-katsomo (oleellisesti siis kaikki katsomot Hullin päätyä lukuunottamatta
) huuteli tuolle Kanelle aika pahasti mutta kun peli oli kuitenkin 2-0 ja kaverilla oli maalikin tehtynä olin kuulevinani huudoissa hyväntahtoista sävyä. Ehkä sitä oli, ehkä ei...
Kuva. Suht' lähelle kenttää pääsi yläkatsomon kakkosriviltäkin. Uupunut Kane valkopaitaisista vasemmanpuoleinen. 
Kuva. Hullilaisten pääty. Enemmänkin olisi mahtunut, mutta Hull on kuitenkin vain keskisuuri kaupunki varsin kaukana. Aika mittavat varotoimet Denillä kuitenkin on vierasfaneille. Tulevat asemalta katsomoonsa ihan omaa reittiään. 
Kuva. Peli ratkeaa. Andy Keogh laittaa pilkun sisään.LopputunnelmatOttelusta poispäin South Bermondseyn asemalle kävellessäni mietiskelin oliko Millwall ottelukokemuksena maineensa veroinen vai ei. Tavallaan ehkä olikin. Jonkun verran on tullut britti- ja muita pelejä reissuilla nähtyä paikan päällä ja äkkiseltään en muista istuneeni katsomossa, jossa niin kokonaisvaltaisesti ja kovalla äänellä jatkuvasti annettaisiin palautetta vieraille, tuomarille ja omille pelaajille. Jossakin vaiheessa toisella puoliajalla alkoi se jatkuva fuck-, wank-, cunt-mylvintä jo hymyillyttääkin. Hieno homma kuitenkin että mylvivät. Pääsinhän minäkin sitten tunnelmaan mukaan ja olin kyllä hengessä mukana. Sen verran paljon tätä tuli kuultua että nöyrryn myöntämään että maineelle löytyi kuin löytyikin katetta.
Kuva. Menossa poispäin. Nämä katsojat ovat lähteneet aika kiireellä ja odottelevat jo poispääsyä junalla. Kuvan ottopaikalta on matkaa vielä muutama sata metriä ja toistakymmentä minuuttia paikallaan jököttämistä jonossa. Värien tunnustaminen ei ole täällä mitenkään erityisen muodikasta. Kuten monelta muultakin stadionilta, on Millwallinkin The Deniltä ottelun jälkeen poismatkustaminen pienoinen urakka. Suurin osa väkijoukosta poistui sitä ainoaa paikallisjunalinjaa pitkin ja väkeä riitti aika moneen junaan. Vaarallisen tungoksen välttämiseksi asemalaitureeilla väkeä päästettiin aseman portista läpi vähän kerrallaan. Odottelin väkijoukon keskuudessa joka huuteli hyvässä hengessä varsin runsaslukuiselle poliisikunnalle. Yhtenä kiintoisana kuittina sattui korvaan lohkaisu: "Tänäänhän nuo ovat ihan turhaa väkeä joilla ei ole mitään tekemistä kun mekin kerrankin voitimme". Ehkä Millwall-kokemuksesta olisi tullut ikimuistoisempi, mikäli olisin päässyt todistamaan kotitappiota. No, ehkä toisella kertaa sitten
Kaiken kaikkiaan olin jälleen kerran varsin tyytyväinen otteluuni. Missään vaiheessa ei alkanut harmittaa Chelsean peliin pääsemättömyys. Voisin mennä uudestaankin Millwalliin, mutta taitaa Lontoon lähialueilta kuitenkin löytyä vielä sen verran vierailemattomiakin paikkoja että ehkä kuitenkin ne ajavat edelle seuraavalla Lontoon matkalla. Saa nähdä.
