2000-luvulla niin EM- kuin MM-kisoissa maalikuninkaaksi on melkeinpä päätynytkin jonkun suosikkimaan tiedetty ykköshyökkääjä.
Näinhän on itse asiassa käynyt joka kerta, jos lasketaan siten, että jaetuissa tapauksissa yksi osunut riittää.
Jos tuota pohdintaa vielä jatketaan, niin MM-kisoista tajuaa heti maalaisjärjelläkin, että seitsemän ottelua pelanneilla on paremmat mahdollisuudet saavuttaa iso maalimäärä kuin vaikka kolme pelanneilla. Jo melkein-maali-per-peli tahti vaatii poikkeuksellista onnistumista, melkein tuplat siihen on jo lähes mahdoton (jonneille tiedoksi, että ennen ei ollut näitä Epsanjan höpönassuja
). EM-kisoissa tuo ero ei ole niin suuri, kun yksi ei-mitalipeli-pleijari jää pois ja samoin pronssiottelu, tuo jumaltenlahja wannabe-maalikunkuille. Sitä, että ainakin jossain määrin nykymuotoisista arvokisoista taitaa voittajista löytyä vain yksi alkulohkoputoaja eli Salenko, ei silti selitä pelkkä pieni ottelumäärä, vaan se, että alkulohkoputoajat eivät yksinkertaisesti juuri maaleja tee, muutenhan ne menisivät luultavasti jatkoon.
EM-kisoissa maalikuninkuuden voittaa todennäköisimmin pelaaja, joka maaleillaan auttaa joukkueensa useaan voittoon neljässä ensimmäisessä ottelussa tai vastaavasti saa kunnian tehdä ne maalit menestyvässä joukkueessa. Tässä voi syy-seuraus-suhteen nähdä kummin päin vain, eiköhän se toimi molempiin suuntiin.
Oikeastihan ei kummoista syvä ana lyysia vaadita taustalle siihen, että osaa jonkun Huntelaarin nimen nostaa esiin, useimmiten ne huippumaiden ykköspyssyt ovat kovimpia maalitykkejä myös seuratasolla. Mutta tulipahan nyt lähes itsestäänselvä ja yksinkertainen asia selitettyä monimutkaisesti.
Äänestys
