Pohjustus:Kahden miehen matkaseurueemme viikonloppusuunnitelma oli lyhykäisyydessään seuraava: perjantaina Roda JC - ADO Den Haag, lauantaina Dortmund - Stuttgart ja sunnuntaina Leverkusen - Düsseldorf. Liput meillä oli taskussa ainoastaan viimeiseen otteluun. Nämä olin hommannut ‘Kusenin nettilipunmyynnin kautta, muutaman sähköpostin vaihdon saattelemana, kun suoraveloituksessa ilmeni ongelmia. Lopulta saivat vahvistettua maksun antamillani luottokorttitiedoilla. Rodan liput odottivat noutoaan stadionilta ja reissun lauantaisen “pääpelin” tiketit olivat Viagogon ilmoittamalla mystisellä kontaktihenkilöllä, Mr. Glassilla, hallussaan noutoa vastaan eräästä dortmundlaisesta hotellista. Reissu tulisi sisältämään myös runsain mitoin junailua ja muuta julkisen liikenteen käyttöä, joten Deutsche Bahnin aikatauluhaku karttoineen ja lisätietoineen oli suureksi avuksi jo matkaa suunnitellessa.
Perjantai:Heti reissun ensimmäisenä päivänä tiedossa oli lukuisia siirtymätaipaleita ennen kuin matkamiehet saataisiin illaksi Hollantiin jalkapalloa katsomaan. Aikainen aamuherätys, siirtyminen Turun lentokentälle, josta edelleen Kööpenhaminan vaihdon kautta Düsseldorfin kentälle. Ensimmäiset etapit sujuivat vaivatta, ja Saksan maaperällä oltiin jo hyvissä ajoin ennen aamukymmentä. Lentokenttäterminaalista Skytrain kuljetti meidät nimelliseen hintaan lentokentän juna-asemalle. Deutsche Bahnin lippuautomaatista ostimme Schöner Tag lipun, jolla saisi suhata koko päivän (yön pikkutunneille asti) julkisilla kulkuvälineillä koko Nordrhein-Westfalenin alueella. Hintaa ryhmälipulle tuli kohtuulliset 37,5 euroa.
Seuraa lisää logistista jauhantaa.
Regional-juna kuljetti meidät kymmenessä minuutissa Düsseldorfin Hauptbahnhofille, josta jatkoimme edelleen U-Bahnilla Altstadtiin pakolliselle ostos- ja ravitsemuskierrokselle. Heinrich-Heine-Alleen pysäkki on se oikea stoppi vanhaan kaupunkiin hamuaville reissaajille. Edellä mainittujen aktiviteettien ja hotelliin kirjautumisen jälkeen olikin jälleen suuntana päärautatieasema ja hyppy Aachenin junaan.
Köningsallee, DüsseldorfOlutvarantoja täydensimme jo Düsselin asemalla, mutta selkeästi Movember-kampanjaan osallistuvan konnarin osoitettua tiukkasanaisesti, että Schöner Tag -lipulla ei ykkösluokassa matkusteta, suuntasimme alas ns. heikomman aineksen sekaan ja luovuimme nöyrästi myös juomissuunnitelmista. Puseroon hiipynyt väsymys saattoi vaikuttaa asiaan edellä mainittua enemmän.
Vaikka olin jo etukäteen tarkastanut asian, päätin pedanttina turistina varmistaa Aachenin Hauptbahnhofin DB-infopisteestä Schöner Tag -lipun kelpaavuuden Hollannin puolelle Heerleniin asti. Virkailija kertoi, että NRW-alueen Schöner Tag -lippu kelpaisi kyllä Heerleniin liikennöivään paikallisjunaan, muttei kuitenkaan Heerleniin johtavaan Schnellbussiin. Onneksi bussista ostettu lippu kustansi vain 3,30 euroa kärsää kohti.
Roda JC:n stadion sijaitsee siis nimellisesti Kerkradessa, mutta on kuitenkin lähempänä Heerlenin asemaa. Jälkimmäiseenkin on kuitenkin yli viiden kilometrin taival, joten Aachenin juna-aseman edustalta lähtevä Schnellbuss 44 on ainut järkevä keino päästä stadionille. Reilun puolen tunnin bussikaljoittelun ja mutkittelun jälkeen saavuimme stadionin pysäkille, josta oli parin minuutin kävelymatka itse määränpäähän. Olimme paikalla reilut puolitoista tuntia ennen ottelu, joten meille jäi runsaasti aikaa tutustua hiljaiseen stadionympäristöön. Parkstad Limburg on vuosituhannen vaihteessa valmistunut moderni futisstadion, joka sijaitsee laitakaupungilla keskellä ei mitään. Asutusta ei lähiympäristössä näy. Itse stadionilla toimii niin hotelli, kasino kuin useita ravitsemusliikkeitäkin. Nykypäivän trendien mukainen stadion siis. Muovinen mutta mukava.
Parkstad Limburg ulkoa...
...ja sisältä.Olin etukäteen ollut yhteydessä Rodan toimistoon, josta minulle luvattiin pääsyliput henkilötodistusta vastaan. Raha vaihtoi toki myös omistajaa: liput kustansivat erittäin kohtuulliset 17,5 euroa/kpl. Sekä omastani että matkaseuralaiseni passeista otettiin valokopiot talteen mahdollisten ongelmien varalle. Lippujen lisäksi mukaan tarttui luonnollisesti myös kotijoukkueen huivi. Noin tuntia ennen ottelua pääsimme itse stadionille sisään. Tätä ennen meidät oli jo käännytetty katkarapukatsomon punaiselta matolta pukuun sonnustautuneen lipuntarkastajan toimesta. Paikkamme sijaitsivat stadionin itäpäädyssä. Häpeäkseni joudun tunnustamaan lievän pettymyksen tunteen rinnassani kun vastassa ei ollutkaan mukavan lämpimät sisätilat, vaan perinteisen kylmä ja betoninen stadionin sisäkäytävä.
Osaako joku suomentaa?
Itäkatsomon sisäkäytävä.Otteluohjelma irtosi mukaan 50 sentin hintaan. Sen enempää käteisellä ei stadionin uumenissa enää operoitukaan, vaan maksuvälineenä toimi pahviset poletit (penningen), joita sai lunastaa erillisestä ständistä paikallisilta tytöiltä 2,10 euron kappalehintaan. Iso olut ja kylmä eineshampurilainen, joka muuten oli ainut ns. lämmin ruokavaihtoehto, kustansivat kumpainenkin 2 polettia. Tuopille hintaa siis nopealla laskutoimituksella 4,20 euroa. Olimme ainoita jotka joivat näitä isoja tuoppeja (ÄIJÄT), mutta syyt omalta osaltamme olivat puhtaasti jonotusteknisiä. Eikä noissa oloissa isokaan tuoppi päässyt lämpenemään - lämpötila niin ulkona kuin stadionin uumenissa oli korkeintaan pari astetta plussan puolella. Eksoottista kieltämme hämmästellyt albanialaiskassaneito antoi kuitenkin siunauksen juomisellemme, koska juuri ennen meitä kioskista loppunut kahvi olisi kuulemma ollut pahaksi munuaisille. Itäpäädyn istumapaikoistamme katsottuna vasemmassa reunassa sijaitsi korkein pleksein eristetty vieraskatsomo, ja oikealla puolella jonkinlainen lapsiperhekatsomo. Varsinaisten kotikannattajien ja ultrien katsomo sijaitsi vastapäisessä länsikatsomossa, mutta myös edessämme itäpäädyssä seisoi satapäinen kannatusosasto rumpuineen ja lippuineen. Oikean käden puolella pitkällä sivulla sijaitsi pääkatsomo, jonka lukuisat lämpimät aitiot näyttivät pullistelevan ns. parempaa ainesta.
Poletit.Ottelu alkoi näyttävästi koko etelä- ja länsikatsomon mittaisella
pyroshow’lla. En tiedä onko vastaava ilotulitus tapana järjestää jokaisessa Rodan kotiottelussa, mutta itselleni se oli ainakin piristävä yllätys. Sen sijaan kyseenalaistan jatkossakin katon rajassa korkealla lepäävät lämpövastukset ja niiden hyödyllisyyden. Onneksi olin varustautunut pitkillä kalsareilla, pipolla ja hanskoilla, mutta kyllä istuvalle katsojalle silti kylmä tuli.
Pyroshow’n jälkilöylyt.Itse ottelu ei puolestaan juuri ilotulitusta tarjonnut. Melko tasapäisesti edenneessä ottelussa ei kehikkoa lähemmäs maalia päästy. Myöskään mitään yksilösuorituksia en pysty ennalta melko vieraista joukkueista kykene esiin nostamaan. Katsojia oli paikalla noin 12 000, kun stadion vetää sen parikymmentä tuhatta. Vierassektoriin ei juuri näkö- eikä oikein kuuloyhteyttäkään ollut, mutta pleksin läpi näkyneistä silueteista päätellen paikalla oli ehkä sadasta pariin haagilaista. Vastapäinen kannattajakatsomo jaksoi rummuttaa meteliä kiitettävästi koko ottelun ajan. Muukin katsomo lämpesi loppua kohden kotijoukkueen hakiessa voitto-osumaa. Vieraillakin oli toki paikkansa, tasapeli kuvasi kuitenkin ottelutapahtumia ehkä lopulta oikeutetusti.
Hienot valoheittimet...Ottelun jälkeen alkoi sitten pitkä vaellus kohti Düsseldorfia. Vaikka stadion jo mainitusti sijaitsee laitakaupungilla ja muutenkin on kaikin puolin moderni kasinoineen päivineen, yhtään taksia ei stadionin ulkopuolelta löytynyt. Taksilla olisimme päässeet tuntia aiempaan junaan, joten tällä kertaa sen käyttö olisi ollut perusteltua. Vaelsimme väkimassan mukana siis kuitenkin takaisin tulomatkalla tutuksi tulleelle stadionin pysäkille odottamaan linjaa 44 Aacheniin. Runsaan puolen tunnin odottelun jälkeen bussi vihdoin saapui, mutta tällä kertaa kuski ei ajanutkaan Aachenin juna-asemalle asti vaan jätti meidät jonnekin keskelle kaupunkia. Tämä ei kuitenkaan paria nörttiä älypuhelimineen ja karttasoftineen pahasti hämännyt. Varttitunnin jalkamarssin jälkeen olimmekin jo asemalla.
Aachenin juna-asemalta löytyy kioski nimeltä Yorma’s, joka oli tulomatkalla tarjoillut meille sekä virvokkeita että mahdollisuuksia nerokkaaseen ja hassunhauskaan nimihassutteluun. Nyt Jorma oli laittanut putiikkinsa jo ajoissa kiinni, joten jouduimme huutavan nälkäkuoleman edessä sortumaan aseman ainoaan avoinna olevaan puljuun eli Ronald McDonald’sin nihkeisiin hampurilaisiin. Jo ennestään myöhäinen juna oli vielä ratatöiden vuoksi parikymmentä minuuttia myöhässä. Pääsimme lopulta kuitenkin paikallisjunan suloiseen lämpöön juuri ennen kuin harmitus, nälkä ja vilu olivat selättämässä matkamiehiä. Junassa torkut ja Düsseldorfin asemalta 10 minuutin kävelyetappi hotellille. Pitkä reissupäivä päättyi lopulta kahden aikaan yöllä. Lauantaina näkisimme varmasti maalejakin.
Lauantai:Lauantai starttasi viikonlopun aikana hyväksi havaitulla kaavalla: aamupäivällä juna-asemalle, aamupalaksi patonki ja kahvi, junalippu automaatista ja leimasinkoneen kautta kohti ottelupaikkakuntaa. Paikallisjuna Dortmundiin pysähteli tiheään tahtiin poimien kultakin asemalaiturilta keltamustaa väkeä kyytiin. Viikonlopun parhaat junamaisemat tarjoili jylhä ja mäkinen Wuppertal. Hieno Stadion Am Zoo tuli myös bongattua pikaisesti junan ikkunasta. Dortmundin asemalta ostimme muutamat oluttölkit matkaevääksi ja hyppäsimme stadionille johtavaan U45-metroon.
Tunnista futisstadion 
Meidän oli määrä tavata Viagogon ilmoittama lippukontaktimme stadionin lähistöllä sijaitsevassa hotellissa. Viagogolta saadussa ohjeistuksessa seisoi seuraavaa: “When you arrive at the hotel, please call Mr. Glass and he will bring you your tickets”. Koko edeltävän viikon olin ollut jännityksessä lippujen saamisesta ja Mr. Glassin ilmaantumisesta paikalle. Hyppäsimme metrosta parin pysäkin jälkeen pois ja poikkesimme vielä ennen Herr Glassin tapaamista pienessä lähikuppilassa, jossa Dortmundin ja Stuttgartin kannattajat sulassa sovussa kumosivat oluitaan. Tässä vaiheessa on muuten syytä muistuttaa käteisen rahan tarpeellisuudesta kun Saksassa futisturistina pyörii. Mitä pienempi kioski tai baari, sitä epätodennäköisempää on maksukorttien kelpaavuus. Ja onhan se muutenkin helpompaa ja nopeampaa sekä myös kohteliasta kanssa-asiakkaita kohtaan asioida käteisellä väkiruuhkassa.
Matkalla läpi harmaan Dortmundin.Oluen nauttimisen jälkeen kiirehdimme sovitulle hotellille. Kello tikitti jo puoli kahta ja liput piti saada nopeasti käteen. Herra Glassin luo meidät johdatti noin 156-senttinen kireään mustaan nahkahameeseen sekä tyköistuvaan valkoiseen kauluspaitaan sonnustautunut hotellin vaaleaverinen ja kireänuttuinen respatyttö. “Mr Glass will see you soon”. Asetuimme klubihuoneeseen johtavaan asiakasjonoon ja ihmettelimme a) miksi kullakin edeltävällä asiakkaalla kesti useampi minuutti huoneessa ja b) miksi kaikki poistuivat huoneesta haudanvakavina. Lopulta tuli meidänkin vuoromme. Yllätys oli melkoinen kun lyhyessä ajassa jo myyttiseksi hahmoksi sekä mielessäni agentti Smithin ja Vito Corleonen inkarnaatioksi kuvittelemani Mr. Glass kostautuikin pariksi räkänokkaiseksi teiniksi. Kuittasimme näiltä kahdelta korkeintaan parikymppiseltä BVB-paitoihin ja -lippiksiin sonnustautuneelta nuorukaiselta kausikortit Südtribüneen ottelun ajaksi. Naurunremakan saattelemana jatkoimme matkaa stadionille. Liput taskussa on helppo hymyillä.
Endlich!
Perinteinen farkkuliivi
Stadionin pohjoispääty, matkalla jonottamaan.
Bier und Bratwurst im Brötchen!Lähimmältä stadionkojulta nappasimme parit Bratwurst im Brötchenit, jotka huuhdoimme Warsteinerilla ja Bitburgerilla alas. Samaan aikaan paikalle saapuivat myös Stuttgartin kannattajat, luonnollisesti poliisirenkaan saattamana. Perinteisen huivi- ja ottelulehtiostoskierroksen jälkeen olikin sitten aika ihmetellä sisäänpääsyä stadionille. Hämmästys valtasi puseron kun selvisi että kaikki menevät stadionille sisään samoista pohjoispäädyn porteista. Ottelun alkuun oli 45 minuuttia aikaa, kun asetuimme epämääräisen ihmismassan hännille. Lauma valui tuskastuttavan hitaasti kohti portteja ja pieni huoli ajoissa ehtimisestä alkoi konkretisoitua hikikarpaloina otsalohkolla. Onneksi nousuhumala lievensi hieman huolta. Lopulta pääsimme porteista klo 15:10 sisään. Tämän jälkeen piti hommata nopeasti stadionkortti, jonne tuli ladattua kaksikymppinen. Tai oikeastaan kortin pantti on pari euroa, joten krediittiä jäi käytettäväksi 18 euroa. Tämä osoittautui optimaaliseksi summaksi. Kun ottaa huomioon että kovamuovisen tuopin pantti oli puolitoista euroa ja itse olut maksoi 3,70 euroa, sai krediitillä sopivasti sen 2 tuopillista mieheen. Kortille jäi saldoa 20 senttiä, ja itse kortti taskuun matkamuistoksi.
Ottelu oli perinteisesti jälleen loppuunmyyty, joten paikalla oli rapiat 80 tuhatta silmäparia. Paikkamme olivat Südtribünen keskimmäisessä yläsektorissa, nro 82. Katsomoon kiipesimme vartti ennen aloituspotkua, ja vaikka olimme silminnähden myöhässä liikkeellä, onnistuimme vielä saamaan hyvät paikat käytävän vierestä. Ylempää portaat olivat jo tukkeessa. Ei käy kateeksi niitä, joilla rakko pettää kesken puoliajan. Tunnelma katsomossa oli heti ensi hetkistä käsittämättömän hieno. Jokaisen on koettava se itse, mutta tämä
You’ll Never Walk Alonen raikaaminen antaa jonkinlaisen käsityksen aiheesta. Muutenkin meteli oli varsin kohtuullinen, suosituin chantti kuulosti omaan korvaani “Borussia, Borussia Bee Fau Bee, Borussia Bee Fau Bee...”:ltä. Sen verran läheltä ainakin liippasi, että siihen kehtasi yhtyä. Näin jälkikäteen tuli muuten mieleen, että stadionin sisäkäytävillä pääsi liikkumaan ympäri stadionin eikä Südtribünen porteilla kyselty enää lippujen perään, joten periaatteessa olisi ollut mahdollista uida myös muilta paikoilta seisomakatsomoon. Tämä ei tietenkään ole suositeltavaa, jo ihan periaatetasolla.
Südtribüne.Kenttätapahtumat esitän lyhyesti, koska koosteet ja ottelutilastot voi katsoa internetsin syövereistä niin halutessaan. Ottelu sujui kotijoukkueen komennossa, vastustajan yksittäisiä vaarallisia paikkoja lukuunottamatta. Lähimpänä maalintekoa ensimmäisellä puoliajalla oli Mats Hummels, joka osui pokittaissyötöstä ensin poikkipuuhun ja jatkopallosta puski vielä päin maaliviivalla seissyttä Stuttgart-pakkia. Tauolla olimme vielä toiveikkaita Dortmundin voiton, tai vähintään maalin suhteen, mutta kun toisellakin jaksolla kolisuteltiin ainoastaan ylähirttä kotijoukkueen kovasta vyörytyksestä huolimatta, jäi kaivattu kliimaksi saavuttamatta. Tähän otteluun, jos johonkin, olisi kotijoukkueen osuma kelvannut.
Matsin jälkeen pieni pettymys rinnassa piti vielä tunkea fanshopin ryysikseen suorittamaan parit tuliaisostokset. Sitten olikin jo korkea aika suunnata Currywurst-mutkan kautta takaisin Mr. Glassin pakeille. Kausikortit palautettiin hotellin aulabaariin, jossa Lasiherrat olivatkin jo kaatamassa Viagogon katteista kurkusta alas. Homma toimi lopulta ihan hyvin lippujen suhteen, mutta jos Viagogon toimitustapana seisoo “LMS Pickup”, tietää mihin varautua. Lähinnä pitää huolehtia siitä että liput saa ajoissa käteen. Viagogon mailaamissa ohjeissa sanottiin että liput saa noutaa klo 14-15 hotellilta (matsi alkoi siis klo 15:30). Itse menimme hotellille puoli tuntia etuajassa, ja silti tuli hiukan kiire otteluun ja ennen kaikkea pre-matcheihin.
Poikkesimme vielä yhteen Hohe Straßen juottolaan matkalla juna-asemalle. En tiedä paljonko Dortmundin yöllä olisi ollut tarjottavanaan, mutta päätimme kuitenkin suunnata takaisin Düsseldorfiin jo alkuillasta. Saksalaisesta baarikulttuurista pitää tässä yhteydessä mainita muutama sananen. Itselläni on ainakin syväänjuurtunut suomalainen tapa kävellä suoraan baarin ovesta seteli tai pankkikortti kädessä tiskille tilaamaan juomat. Paikallinen tapa kun useimmiten on mennä pöytään istumaan (jos mahdollista) ja odottaa että tarjoilija tulee ottamaan tilauksen. Tämän jälkeen tarjoilija kirjaa aina uuden tuopin tullessaan lasinaluseen tukkimiehenkirjanpidolla paljonko seurue on illan aikana juonut. Kun tankit on täynnä, huikataan “Zahlen, bitte” ja maksetaan loppulasku. Tämä ja käteisvara on hyvä muistaa reissussa ollessaan. Kokeneemmat saksankävijät voivat toki tarkentaa havaintojani.
Vielä on tilaa...Kaikkien muiden ottelusta palanneiden tavoin ostimme Dortmundin asemalta lisää juomaa Düsseldorfin junaan. Tunnin mittaisen leppoisasti sujuneen junamatkan jälkeen päätimme tarkastaa mitä Düsseldorfilla oli lauantai-iltana tarjottavanaan matkalaisille. Altstadtin yöelämä näytti keskittyvän lähinnä kahdelle kadulle, Kurze Straßelle ja Bolkerstraßelle. Ensin mainittu näytti olevan suosittu nuorison keskuudessa (rikottujen pullojen määrä oli hyvä indikaattori), kun taas jälkimmäinen oli enemmän kypsempään makuun. Valitsimme jälkimmäisen.
Sunnuntai:Sunnuntain otteluksi oli valikoitunut paikalliskamppailu Leverkusen - Düsseldorf. Olimme ajoissa liikkeellä, ehkä hieman liiankin aikaisin. Puoliltapäivin Leverkusen Mitten asemalla, tai oikeastaan asemalaiturilla, ei juuri liikehdintää näkynyt. Ainoastaan poliiseja runsain mitoin pystyttämässä barikkadejaan ja kulkureittejä puistotien suuntaan. Seurasimme opasteita Sportparkin suuntaan, mutta kilometrin matkalla puiston poikki stadionille ei näkynyt sen paremmin baareja kuin siviilejäkään. Stadionin porteilla otimme kiintopisteeksi pari olutpullo kädessä kulkenutta kaverusta. Selvisi että Bismarckstraßen ja Am Stadtparkin kulmilla oli pari juottolaa, joista ensin korkkasimme Gyros Palacen. Jonkinlainen kreikkalainen ravintola siis kyseessä. Seuraavaksi siirryimme Havana-nimiseen, muovisilla palmuilla sisustettuun kuubalaishenkiseen ravintolaan. Kontrasti lokakuiseen Leverkuseniin oli melkoinen. Eipä sillä, kyllä täältäkin olutta sai ystävälliseltä henkilökunnalta. Havanasta katsottuna Am Stadpark -kadun toiselle puolelle oli alkanut kerääntyä väkeä raittiiseen ulkoilmaravintolaan. Tarjoukseen oli tartuttava: Currywurst+Bier yhteensä 3,50 euroa. Lisäksi kaikki juomat irtosivat vaivaisella euron kappalehinnalla janoisen futisfanin matkaan. Pystybaari ulkoilmassa vaikuttikin väkimäärän perusteella kaikkein suosituimmalta prematch-mestalta sunnuntaisessa Leverkusenissa.
Leverkusenin “asemalla”.
Eins, zwei, drei...
“Toimistokatsomon” sisäänkäynti.
Hiljainen on kylätie.
Leverkusenin paras menomesta.Noin puolitoista tuntia ennen matsia lähdimme valumaan stadionin suuntaan. Pääsimme todistamaan takaa-ajokohtausta, jossa läjä poliiseja jahtasi hymyillen pakoon kirmannutta nuortamiestä. Jälkimmäinen vei voiton juoksukisassa. Varsinainen tapahtumaketjun alkusysäys jäi kyllä mysteeriksi. Stadionin porteilla turvatarkastus oli ainakin perinpohjainen - jopa pipo piti riisua (shokkiwau). Porttien sisäpuolella sijainneesta fanshopista tarttui luonnollisesti mukaan sekä huivi että otteluohjelma (ilmainen). Näiden lisäksi myös stadionkortti piti hommata viiden euron pantilla höystettynä. Oluet kustansivat 3,70 euroa, wurstit 3 euroa. Leverkusenille pisteet muuten myös Currywurstin löytymisestä valikoimasta. Dortmundissa silmiini osui ainoastaan Bratwurst im Brötcheniä, jossa ei toki itsessään mitään valittamista ole. Jossain vaiheessa piti ladata hieman lisäpanoksia kortille, samalla ilmeni että viisi euroa on pienin mahdollinen talletus.
Stadionkortti...
...ja taustalla yksi kortin latauspisteistä.Muutama vuosi sitten uusittu ja laajennettu BayArena vaikutti varsin kelvolliselta futisstadionilta. Kapasiteetti on nykyisellään 30.000 ja ovaalin muotoinen uusittu katto ansaitsee myös Del Monte -miehen hyväksyvän nyökkäyksen. Istumapaikkamme olivat Westtribünessa, lohkossa F1, lähellä pohjoispäätyä. Katsomonosassamme oli paljon tyhjää tilaa, kuten näytti olevan kaikissa niissä katsomoissa, joihin lippuja yleisessä myynnissä oli tarjolla. Fortunan kannattajat oli sijoitettu etelä- ja länsikatsomon kulmasektoriin. Tämän lisäksi Düsseldorfin kannattajia näytti olevan runsain mitoin siellä täällä ympäri stadionia. Odotin juttujen perusteella Leverkusenin tunnelman olevan jotain todella huonoa, mutta yllätyin positiivisesti. Kannattajaporukoiden lisäksi ainakin Nordtribüne kokonaisuudessaan, mutta myös muu stadion osallistui tunnelman luomiseen, ainakin ajoittain. Ei mitään maagista, mutta odotuksia parempaa kuitenkin.
Paikalliskamppailu ei myynyt loppuun.Samikusenin joukkue tarjosi meille ensimmäisellä puoliajalla varsin kelvollista sexy footballia. Vartin kohdalla Sidney Sam iski ja pudotti maalipeikon vihdoin harteiltamme! Fortuna tuli hetken kuluttua kulmapotkusta onnekkaasti Leverkusenin pakin omalla maalilla tasoihin, mutta miltei välittömästi tasoituksen perään Andre Schürrle kuittasi taukolukemiksi 2-1 kotijoukkueelle.
Toiseksi puoliajaksi päätimme siirtyä kotikannattajien seisomakatsomoon, Nordkurveen, jossa näytti olevan huomattavasti parempi meno kuin omassa lohkossamme. Homma osoittautui lopulta mahdottomaksi. Portinvartijat pyysivät jok’ikistä Nordkurveen pyrkijää näyttämään lippunsa. Suunnitelma tyssäsi siihen ja poistuimme olutruudun kautta takaisin omille paikoillemme toiseksikin puoliajaksi.
Nordkurvea vastapäätä.Mutta kyllä matsia kelpasi seurata tuularipaikoiltakin. Näkyvyyden puolesta paikat olivat kuitenkin viikonlopun parasta antia. Itse ottelutapahtumista sen verran että kotijoukkueen Simon Rolfes häädettiin ulos, mutta heti perään vajaamiehisen kotijoukkueen Gastro pääsi huudattamaan sekä kenttäkuuluttajaa että yleisöä. Drei. Eins. Bitte. Ottelu ei ollut vielä taputeltu vaan ylivoimalla pelannut Fortuna iski viisi minuuttia ennen varsinaisen peliajan umpeutumista kavennuksen Adam Bodzekin komealla kaukovedolla. Lopusta saatiinkiin varsin kiimainen, ja asiantuntijakatsomotkin yltyivät riehakkaaseen kannustukseen. Lopputulos 3-2. Kiitos Meidän Sami.
Lopun alkua.Ottelun jälkeen porukka valui isona laumana takaisin kohti Leverkusenin asemalaituria, josta Düsseldorfiin suuntaava ihmismassa ahdettiin seuraaviin laiturille saapuneisiin juniin. Tällä kertaa ei tullut mieleenkään hommata junalippua, koska sellaista ei kukaan moisissa karjavaunuissa tulisi kyselemään. Fortunan kannattajat yrittivät tappiosta huolimatta pitää iloista ilmettä paluumatkalla. Etenkin tieto DFB-Pokalin seuraavan kierroksen vastustajasta herätti suuret suosionosoitukset: Kickers Offenbach.
Maalinälkä tuli lopulta tyydytetyksi Leverkusenissa, joten Düsseldorfissa päätimme keskittyä muihin kulinaristisiin nautintoihin. Bahnstrassen lukuisista aasialaista ravintoloista valtitsimme onnistuneesti hotelliamme vastapäätä sijainneen erittäin maittavan sushiravintolan. Kun tuoreen ravinnon tarve oli tyydytetty, suuntasimme jälleen Altstadtiin nauttimaan parit oluet vain voidaksemme huuhtoa pöhnäisen ruosteen maun suustamme maittavilla dönereillä. Düsseldorfissa ollessamme törmäsimme vain pariin kebab-kioskiin, kun puolestaan aasialaisten ravintoloiden määrä oli lähes kymmenkertainen ensin mainittuihin verrattuna. Summa summarum, viimeinen voitelu oli suoritettu onnistuneesti ja matka kohti kotia alkoi maanantaiaamulla.
