Maakuntakierros Etelä-Amerikassa
Alkusanat
Vuonna 2006 menin ensimmäisen kerran Brasiliaan tutussa ja turvallisessa jätkäporukassa. Silloin ei olisi tullut mieleenkään lähteä menemään läpi Etelä-Amerikan ja yksin. Aivan kauhistuttava ja mahdoton ajatus. Seitsemän vuotta takaperin Englannin kielen taitoni oli todella surkea. Peruskoulussa se ei ollut paljoa kiinnostanut ja portugalin kielestä ei ollut vielä silloin mitään hajua.
Nyt halusin kulkea läpi ”ringo route:n”, niin kuin tätä reittiä kutsutaan reppureissaajien keskuudessa. Matkan suunnittelun aloittaessani tiesin, että siinä on vain kaksi vaihtoehtoa, lähteä yksin tai unohtaa koko juttu. Olin hyväksynyt sen tosiasian, että tällaiseen reissuun en löydä kaveria mukaan. Näiden seitsemän vuoden aikana kielitaito on parantunut huimasti, vaikka vieläkin se on huono ja ennen kaikkea on kertynyt rutkasti kokemusta Etelä-Amerikasta. Kaikkineen olen viettänyt siinä maanosassa yli kahdeksan kuukautta. Näiden asioiden ansiosta löytyi niin paljon itseluottamusta, että päätin lähteä tien päälle. ”Tärkeintä on lähteminen”, kuten eräs kaverini ja todellinen ”reissuruuna” sanoi kerran. Loppu menee sitten omalla painollaan. Myös joistakin aikaisemmista retkistä löytyy juttua futisfoorumilta.
http://futisforum2.org/index.php?topic=48998.msg1925897#msg1925897, 2008
http://futisforum2.org/index.php?topic=97571.0, 2010
http://futisforum2.org/index.php?topic=121359.0, 2011
http://futisforum2.org/index.php?topic=139773.0, 2012
Kuvia reissuni varrelta löytyy runsaasti facebookista.
https://www.facebook.com/media/set/?set=a.10200585942306409.1073741826.1094734507&type=1&l=d8602c60b9 Vihje: Juttu on aika pitkä ja jos joku haluaa lukea vain futista käsittelevät kohdat, niin ne on helppo paikallistaa väliotsikoiden ja kuvien avulla.
Kymmeniä tunteja suunnittelua
Aloitin matkani suunnittelun jo syyskuulla. Etelä-Amerikan läntinen puoli ei ollut niin hirveän tuttua aluetta ja se vaati paljon tiedon keräämistä. Internet, televisiosta tallennetut ohjelmat, Kilroy Travelsin ” kataloogi” ja South American handbook antoivat kyllä riittävästi informaatiota. Ensimmäinen visioni oli aloittaa matka Perun Limasta ja päätyä Brasiliaan. Mietin sitä monet kerrat, että meneekö se liian vaikeaksi, kun espanjan kielen taito rajoittuu ihan perussanoihin. Jotenkin se hieman hirvitti, koska tiesin lähteväni yksin tien päälle. Sitten kerran lenkillä ollessani ja asioita miettiessäni, keksin siihen hyvin yksinkertaisen ratkaisun. Ja melkein välittömästi olin varma lähdöstäni. Miksi en tekisi matkaa toisinpäin. ”Tutusta ja turvallisesta Brasiliasta” aloittaminen tuntui kovin helpolta. Siellä voisin taas totuttautua reissaamiseen ja englannin puhumiseen, ikään kuin ”ajaa itseni sisään” vaikeampia osuuksia varten. Se oli vaan henkisesti paljon helpompi aloittaa sieltä päästä. Reitiksi muodostui näin Brasilia-Argentiina-Chile-Bolivia-Peru.
Minulla oli kaksi tavoitetta reissulle. Lähinnä Kilroyn "kataloogia" hyödyntäen suunnittelin reitin, minkä varrella olisi Etelä-Amerikan ”high lightseja” sekä muita kiinnostavia juttuja. Halusin kokea ja nähdä ne. Toinen tavoite oli nähdä futista useammassa maassa. Näin jälkikäteen voin todeta, että ensimmäinen tavoite toteutui 100 prosenttisesti. Onnistuin kiertämään kaikki ne paikat, joihin halusin mennä eikä aikataulu tuntunut liian kiireiseltä. Toisessa tavoitteessani en onnistunut aivan niin hyvin, mutta sille en itse voinut oikein mitään. Brasiliassa pääsin katsomaan viisi matsia, joukossa todellisia huippuotteluita. Argentiinassa olisin voinut nähdä yhden matsin, mutta olisin joutunut luopumaan kahdesta ottelusta Brasiliassa. Chilessä kävin vain yhdessä paikassa ja siellä ei ollut peliä tarjolla ja en tiedä, oliko koko kylässä edes joukkuettakaan. Ollessani La Pazissa Boliviassa, oli sarja juuri sinä viikonloppuna tauolla. Perussa onnistuin näkemään yhden liigamatsin.
Tien päälle
Aloitin maakuntakierrokseni Koillis-Brasiliasta Recifen kaupungista, missä tapasin ystäväni Glorian. Se oli juuri karnevaaliviikonloppu. Karnevaalit Riossa ovat tietysti maailman kuulut, mutta menoa on myös Salvadorissa, Recifessä ja sen vieressä sijaitsevassa Olindan historiallisessa kaupungissa. Facebookissa olevissa reissukuvissa on erään sanomalehden kannessa ollut kuva. Siitä saa hyvän käsityksen, paljonko ihmisiä oli Recifessä karnevaalia juhlimassa.
Heti ensimmäisenä iltana sain muistutuksen, että nyt ollaan Brasiliassa ja aina pitää olla tarkkana mukana olevien tavaroiden suhteen. Joku bändi esiintyi Recifen downtownissa järjestetyissä bileissä. Samasta hotellista meidän mukaan lähti brasilialainen pariskunta. Tämä kaveri otti uudella, hienolla puhelimellaan valokuvaa bändistä nostaen kameran päänsä yläpuolelle. Jostakin ilmestyi tumma poika, riuhtaisi puhelimen mukaansa ja juoksi karkuun väentungokseen. Hänen tyttöystävällään oli samanlainen puhelin ja sen avulla he onnistuivat paikantamaan tämän toisen puhelimen. He kysyivät useammastakin paikasta poliisilta apua puhelimen takaisinsaamiseksi, mutta turhaan. Poliisit ehkä olisivat tarvinneet jonkinlaisen summan ”lähtörahaksi” tai sitten se alue oli sellainen, mihinkä he eivät kaksin uskalla mennä.
Seuraavan päivän vietimme Olindan karnevaalihulinoissa menoa ihmetellen ja olutta nauttien. Takaisin lähtiessä hyppäsimme pieneen, noin 20 hengen linja-autoon, missä oli juopuneita paikallisia ihmisiä. ”Gringon” havaitessaan he heti innostuivat kyselemään. Ensimmäiseksi kysyttiin luonnollisesti mistä olen. Vastauksen kuultuaan, he alkoivat huutamaan kuorossa Finland, Finland, Finland. Sama tapahtui nimeni kanssa, rytmikkäät Marko huudot kuuluivat vähän aikaa. Kolmas kiinnostava ja tärkeä asia oli, että mikä naisella on ”Sen” nimi suomeksi. Sitten kuului vähän aikaa pillu, pillu, pillu ja kansalla oli hauskaa. Harmittomia, mutta kovin äänekkäitä ihmisiä. Lyhyt matka meni siinä rattoisasti heidän kanssaan.
Recifen miljoonakaupungin jälkeen oli aika lähteä maaseudun rauhaan. Glorian kotikaupungin Joao Pessoan kautta suuntasimme pieneen Barra da Cunhaun rannikkokylään. Viikonloppuna tapahtui sitten paluu juurille, eli Nataliin, mistä aloitin vuonna 2006 poikaporukalla Brasiliaan tutustumisen. Pousadassa olleesta sanomalehdestä huomasin juuri ennen lähtöä, että sinä päivänä olisi Natalissa Copa do Nordeste:n matsi ABC-ASA. Nataliin menin vain sen takia, että sieltä voisi lentää Rioon. Nyt tälle ainoalle siellä viettämälleni illalle tuli jotain ohjelmaakin.
Tämä Copa do Nordeste ei ole minulle mikään tuttu sarja. Välillä sitä pelataan ja välillä ei, esim. vuosina 1970-93 ja 1995-96 se on ollut tauolla. Brasilialainen Placar- futislehti kertoi sitä pelatun vuoteen 2003 asti, sitten seuraavan kerran 2010 ja nyt taas kolmen vuoden tauon jälkeen kuusitoista joukkuetta oli alun alkaen aloittanut taistelun sen voitosta. Tämä ottelu oli neljännesfinaali. Ensimmäinen osa oli päättynyt 0-0, joten kotijoukkue tarvitsi voiton tai vähintäin maalittoman tasapelin. 1-1 tuloksella ASA menisi jatkoon vierasmaalisäännön turvin.
Ottelu pelattiin Maria Lamas Farache stadionilla, jossa olin aiemmin nähnyt ABC:n pelaavan hyvän cupin matsin Vasco da Gamaa vastaan. Nyt he eivät yltäneet samanlaisen esitykseen. Ensimmäisellä jaksolla Junior Xuxa vei kotijoukkueen johtoon hienolla kierteisellä vapaapotkulla ja yli 6000 kannattajaa saivat toivoa välieräpaikasta. Viimeinen ”kymppi” oli sitten synkkää nähtävää heille. 80. minuutilla Dirira tasoitti ja minuuttia myöhemmin Osmar iski 1-2 taululle. Siinä vaiheessa monille kotijoukkueen kannattajille tuli mitta täyteen. Usko ei riittänyt kahden maalin tekemiseen ja he häipyivät stadionilta. Alagoasista kotoisin oleva ASA meni lopulta finaaliin asti, missä hävisi Campinense:lle yhteismaalein 4-2. Linkistä näet maalit.
http://www.youtube.com/watch?v=vO-ijzn45eQ 
Tästä vapaapotkusta syntyi avausmaali
Rion joukkueille voi tulla 65-70 ottelua vuodessa
Yön aikana lensin Recifestä Rioon ja heti ensimmäisenä päivänä oli edessä Carioca-sarjan kamppailu kahden huippujoukkueen, Flamengon ja Botafogon välillä. Tämä Cariocan pelisysteemi on perin erikoinen. A-sarjassa pelaavat 16 Rion osavaltion joukkuetta on jaettu kahteen lohkoon. Ensin he pelaavat yksinkertaisen sarjan toisen lohkon joukkueita vastaan. Sitten välierät ja finaali, jonka voittaja on Taca Guanabara:n mestari. Sen jälkeen pelataan Taca Rion mestaruudesta siten, että joukkueet kohtaavat oman lohkonsa joukkueet, välierät tyyliin A1-B2 ja A2-B1 ja lopuksi finaali. Cariocan mestaruuden ratkaisevat sitten näiden sarjojen mestarit. Tänä vuonna Botafogo voitti molemmat mestaruudet ja näin loppuottelua ei pelattu laisinkaan.
Parhaille Rion joukkueille voi tulla vuodessa liki 70 ottelua. Esim. tänä vuonna Fluminense pelasi 18 ottelua Cariocassa, 38 mestaruussarjassa ja ainakin 10 matsia tulee lisää Etelä-Amerikan ”mestarien liigassa” Copa Libertadoresissa. Näiden 66:n matsin päälle tulevat vielä cupin ottelut ja mahdollinen menestyminen Copa Libertadoresissa poikii lisää otteluita.
Carioca-sarjan huippujoukkueilla on yhteinen fanikauppa
Flamengon ja Botafogon ottelusssa ei ollut enää niin kauhean suurta panosta, koska molemmat olivat varmistaneet paikkansa Taca Guanabaran välierissä. Hernane vei Fla:n jo kolmannella minuutilla 1-0 johtoon ja enempää maaleja ei kamppailussa nähtykään. Pelin ehkä mielenkiintoisin juttu oli Clarence Seedorfin pelaaminen Botafogon keskikentällä. Tämä kokenut Hollannin ex-maajoukkuetähti oli musta-valkoisten pelin sielu ja näytti olevan varsin monen kannattajan suosikkipelaaja, paitoja oli myyty paljon. Eurooppalainen pelaaja Brasilian kentillä on todella harvinaisuus, mutta ehkä tilanne muuttuu tulevina vuosina.
http://www.youtube.com/watch?v=44y8b3Vuj9U Seurasin matsia keskiviivan tuntumassa, yläkatsomossa, kiihkeimpien Flamengo-fanien seassa. Useamman nähdyn matsin kokemuksella, minulla on sellainen tuntuma, että Rion neljästä huippujengistä Flamengolla ja Vasco da Gamalla ovat kaikkein fanaattisimmat kannattajat. Ehkä se johtuu siitä, että heidän faneissaan on eniten favelassa asuvia kannattajia. Siinä on jotain eläimellistä raivoa, kun he piiskaavat oman jenginsä vauhtiin. Kannattajien eroavaisuus tuli myöhemmin hyvin esille junassa välierämatsien jälkeen. Vascon voitettua oman matsinsa, elämä junassa oli hyvin äänekästä ja jokainen takuulla tiesi, mikä jengi on tänään voittanut. Seuraavana päivänä Botafogon siistin näköiset opiskelijapoikafanit tyytyivät vain keskenään käymään matsin tapahtumia läpi ilman sen suurempaa elämöintiä. Toki Botafogon fanikatsomossa oli ihan hyvä meno päällä.
Päivä Rio das Pedrasissa
Olin lukenut, että eräs bussireitti menee Rion rannikkoa pitkin ja nousee vuoristoon päätyen köyhälle Rio das Pedrasin alueelle. Maisemia kehuttiin ja päätin tarkistaa asian, kun ei ollut muutakaan ihmeempää tekemistä. Nämä normaalit nähtävyydet olen kiertänyt jo useampaankin kertaan, joten ne jätin välistä. Reitti oli ihan ok, mutta kuvittelin bussin jatkavan saman tien takaisin Copacabanalle. Kuski jäikin tauolle Rio das Pedrasissa ja auto tyhjentyi. Ensimmäisenä kävin ostamassa vesipullon supermarketista. Sitten päätin vähän tutustua tähän erilaiseen alueeseen. Siitä ei ehkä käytetä favela nimitystä, mutta se oli hyvin lähellä sitä. Aluksi menin lähimpään baariin ja siinä kaljaa juodessani katselin paikallista elämänmenoa. Lähdin liikkeelle ja rohkaistuin ottamaan myös kamerani esille, vaikka aluksi ajattelin toisin.
Kävelin siellä jonkin aikaa ja päädyin nälkäisenä pieneen baariin. Tilasin noin viiden euron arvoisen ihan hyvän annoksen. Naapuripöydässä oli paikallisia ihmisiä, pari kolmikymppistä kaveria ja vanhempi nainen. He alkoivat siinä haastelemaan minulle ja siirryin olueni kanssa heidän pöytäänsä. Olin siinä istunut jonkun aikaa, kun kiinnitin huomioni pitkätukkaisen kaverin kynsiin. Tajusin saman tien, että tämä heppu ”leikkii eri hiekkalaatikolla” kuin minä. Kynnet olivat kuin naisilla. Jatkoin siinä istuskelua, mutta yhden kommentin jälkeen katsoin parhaaksi vaihtaa baaria. Tämä pitkätukka sanoi minulle, ” sinä olet kaunis mies.” Ainahan positiviiset kommentit ovat mukavia, mutta en nyt välttämättä pidä tämän laatuisista kehuista.
Päätin lähteä ja menin maksamaan ruokani sekä olueni. Pienemmissä paikoissa on tapana, että ensin juodaan ja vasta lopuksi käsitellään rahaa. Tyttö kertoi hinnan ruuasta ja kahdesta oluesta. Korjasin hänelle, että join neljä pulloa olutta. Ajattelin, että hän joutuu maksamaan omistaan vajauksen kassassa ja se ei ole mukavaa. Tiedän, että hänen kuukausipalkkansa on todella pieni suomalaisen mittapuun mukaan ja en halunnut maksattaa oluitani hänellä.
Siirryin seuraavaan baariin ja taas sen jälkeen seuraavaan. Jo pelkästään sen yhden kadun varressa oli useampia ”kippoloita”. Siinähän se päivä sitten vierähtikin. Tulin sinne puolilta päivin ja illalla yhdeksän pintaan tuli mieleen, että pitäisiköhän täältä lähteä poiskin. Löysin oikean bussin ja palasin Copacabanalle. Menin morjestaan vanhoja tuttuja Cafe Bar Garibaldiin.
Tämä juttu täytyy kertoa sen takia, että se kuvaa hyvin, minkälaisia ihmisiä brasilialaiset ovat pääsääntöisesti. Otin oluen ja istahdin jalkakäytävän varrelle baarin rappuselle. Vähän sivussa jalkakäytävällä oli kyllä tyhjä pöytä ja pari tuolia. Yksi baarin ”kantapeikkoja”, keski-ikäinen lukuisia kertoja prosenttipitoisia juomia nauttinut äijä kävi hakemassa toisen tuolin minulle, että ei tarvitse rappusilla istua! Huomasin, että hän tilasi aina Cachasaa, halpaa ja pahaa sokeriruokoviinaa. Myöhemmin ostaessani olutta tarjosin hänelle yhden Cachasa- paukun ja hän oli kovin ilahtunut. Kuvitellaampa tilanne toisin päin, tummaihoinen vieras kaveri tulee suomalaiseen ”kulmakuppilaan”. Hakeeko suomalainen keski-ikäinen hieman alkoholisoitunut baarin kanta-asiakas hänelle tuolin. Ei varmasti hae, ajattelee mielessään, että ”mitä toikin täällä tekee”.
Engenhao-stadion ei ole kannattajien suosiossa
Keskiviikkona oli sitten kiertueen huippumatsi, Brasilian huippujoukkueet Fluminense ja Gremio vastakkain Copa Libertadoresissa. Oletin, että siihen kamppailuun tulisi lähes ”tupa täyteen” ja saavuin paikalle jo pari tuntia ennen alkuvihellystä, jotta varmasti saan lipun ilman hirveätä jonottamista.
Junassa juttelin erään Fluminensen kannattajan kanssa. Hän piti minua varmaan kovana Fluminensen fanina, kun kerroin nähneeni viime kaudella heidän cupin matsinsa Riossa ja Buenos Airesissa. Hän kaipasi jo kovasti pelien siirtämistä takaisin Maracanalle. Nythän se oli suljettuna remontin vuoksi. Tulevalle olympiastadionille Engenhaolle hänen pitää matkustaa metrolla sekä junalla, kun taas Maracanalle pääsee lähes stadionin nurkalle metrolla. Myöskään ahtaista kaduista stadionin ympärillä hän ei pitänyt. Moni tuleva kisavieras tulee kyllä hämmästelemään Olympiastadionin ympäristöä. Se on rakennettu keskustasta sivuun, vähän köyhemmälle alueelle ja ympäröivät kadut eivät tosiaan ole mitään ”avenueita”. Hän oli kyllä hyvin avulias kaveri. Kuultuaan, että olen huolestunut lipun saamisesta, hän lähti kaverikseni lippuluukuille. Lipun saamisessa ei ollut mitään ongelmaa, olisikohan ollut kolme henkilöä minua ennen luukulla. Lipun hinta oli 24e. Jonkun aikaa pyörin stadionin ulkopuolella ja sitten menin valitsemaan katsomosta parhaan mahdollisen paikan.
Itse suosin paikkoja heti sisääntuloaukkojen yläpuolella. Siinä ei ole ainakaan vaaraa, että edessä istuva kaveri ei maltakaan istua, vaan seisoo koko matsin ajan näkökentän edessä. Ottelun yleisömäärä oli kyllä yllätys ja pettymys minulle. Matsin loppupuolella ilmoitetaan aina kolme tietoa. ”Pagante” (maksaneita katsojia) oli 18.947, ”presente” (katsojia paikalla) 22.151 ja ”renda” (ottelun myynti) 747.550 realia. Ihmettelin pientä yleisömäärää kaverilleni Fabiolle. Hänen mukaansa cupin ensimmäiset matsit eivät vielä kiinnosta katsojia niin hirveästi.
Näihin otteluihin järjestetään myös pakettimatkoja, mutta niille en halua osallistua. Esim. tähän otteluun bussikuljetus ja paikka päätykatsomossa, kaukana kentästä olisi maksanut 48e. Nyt maksoin vähän yli 28e kaikkineen ja seurasin matsin huippupaikalla. Omatoimisuus kannattaa.
Odotin ottelusta tasaista vääntöä, olivathan vastakkain liigan viime kauden 2. ja 3. Gremio on haalinut kokeneita Euroopasta palanneita pelureita riveihinsä. Maalissa oli AC Milanista tuttu Dida, laitapakkina Arsenalista lainattu Andre Santos, topparina Cris (ex-Lyon), keskikentällä Manchester Cityssä ja Besiktasissa pelannut Elano sekä Saksan kentillä hienon uran pelannut Ze Roberto. Kaikki tuttuja kasvoja myös maajoukkueesta.
Tällä kertaa kokemus oli valttia, Gremio vei tärkeät pisteet mennessään 0-3 (0-1) voitollaan. Maajoukkuekärki Fred on usein ratkaissut ottelut Fluminensen hyväksi, mutta nyt vanha joukkuekaveri Lyonista, Cris oli liian kova luu puolustuksen keskellä. Flu ei saanut montaakaan tekopaikkaa ottelun aikana. 38-vuotias Ze Roberto oli hyvä Gremion keskikentällä.
http://www.youtube.com/watch?v=UulnM61nZY0
Engenhao stadionille sai kyllä lipun helposti, kun meni ajoissa, ei ollut suuria ruuhkia
Vapaapotkuissa vaarallisilta etäisyyksiltä erotuomari merkitsee vaahdolla pallon ja muurin paikat
Hostellimajoitus favelassa
Reppumatkailu on paljolti uusien kokemusten ja elämysten etsimistä. Uudet paikat ja uusien lajien kokeilu ovat sitä, mutta sitä voi olla myös yöpyminen erikoisessa paikassa. Olen yöpynyt lukuisissa hostelleissa pitkin Etelä-Amerikkaa, mutta ne ovat paljolti samanlaisia, eivätkä jää mitenkään erityisinä mieleen. Nyt halusin kokeilla jotain erilaista ja se kyllä jäi mieleen, positiivisella tavalla.
Kun Madventures hemmot Riku ja Tunna vierailivat Riossa, he majailivat The Maze Inn-hostellissa Tavares Bastosin favelassa. Heidän kommenttinsa oli lupaava, ”Rion päräyttävin budjettimajoitusmesta”. Kiinnostuin välittömästi. Netistä löytyi hyvin tietoa tästä paikasta ja vielä noin kuukausi ennen lähtöä siitä oli tarinaa ”Hesarissa”. Halusin kokea sen ja varasin aluksi vain yhden yön sieltä. Minullakaan ei ollut tarkkaa käsitystä siitä, minkälainen paikka se loppujen lopuksi on. Tuli vain mieleen, että jos siellä ihmiset ajattelee tyyliin ” mitä toikin tänne tulee kyyläämään meidän asuinoloja” niin ei siellä välttämättä ole mukava pyöriä. Se oli aivan turhaa pelkoa, mitään sellaista henkeä en havainnut ilmassa.
Paikan on perustanut taiteilija ja entinen BBC:n kirjeenvaihtaja Bob Nadkarni. Tämä britti on asunut jo pitkään Riossa ja 60-luvulla hän on viettänyt kesän Suomessakin. Vieläkin hän muistaa jotain suomalaisia sanoja. Faveloita on erilaisia. On niitä, joita huumediilerit hallitsevat ja mihinkä reissaajan ei todellakaan kannata mennä. Osan faveloista poliisin erikoisjoukot ovat puhdistaneet ja niissä elämä on rauhallista. Näiden poliisin erikoisjoukkojen eli Bopen koulutuskeskus on juuri tässä favelassa. Se oli kivenheiton päässä hostellin terassilta. Itse tekemäänsä alueen karttaan Bob oli kirjoittanut ”300 commandos here”.
Tyypillisesti favela sijaitsee vuoren huipulla. Sinne sai kävelläkin, mutta kaikki kyllä kulkivat mototaksin tai vanhan ”volkkarin” pikkubussin kyydissä. Ylöspäin kyyti oli halpa ja alaspäin vielä halvempi. Mototaksit laskettelivat alas sammutetulla moottorilla bensan säästämiseksi. Kapeata keskuskäytävää mentiin noin 80 metriä ja sitten tuli vastaan hostelli. Käytävän varrella oli pieniä baareja, grillin tyylinen myyntipaikka ja parturikin sieltä löytyi. Ulkopuolelta löytyi kolme pientä kuppilaa aivan vieretysten.
Hostelli on toiminut siellä jo vuosikausia, joten paikalliset ovat tottuneet gringoihin. Vietettyäni siellä vuorokauden, huomasin, että se on ihan ok paikka. Bob on hyvä äijä ja tuntui luottavan asiakkaisiinsa. Hostellia esitellessään hän näytti baarin ja sanoi, ota kaljaa kaapista ihan vapaasti ja maksat sitten pois lähtiessä. Ei missään näin vapaata systeemiä ole ollut. Kyllä tuoppi ja rahat vaihtavat omistajaa aina yhtä aikaa. Kuitenkaan ihmisten, joille tähdet ovat tärkeitä hotellia valitessa, ei kannata tulla tänne. Tämä on kuitenkin favelaympäristö ja olot ovat vähän karut, facebook-kuvani kertovat paljon. Kuvissa ei näy ihmisiä paitsi pelikentillä. Yritin olla siellä paikallisia kunnioittaen, en ottanut heistä valokuvia enkä mennyt kurkkimaan huomiota herättävästi heidän asuntoihinsa, vaikka ne olivat siinä käytävän varrella usein ovet auki. Mitä nyt vähän vilkuilin ohi kävellessäni, niin monessa kämpässä oli uuden mallin televisio ja näyttivät ihan normaali asunnoilta. Asukkaat olivat pukeutuneet siististi ja monella näytti olevan kosketusnäyttöpuhelin. Sellaisia katupoikia, mitä pyörii esim. Copacabanalla, en nähnyt yhtäkään siellä. Monessa favelassa asiat ovat paljon huonommin.
Yhden päivän kokemuksen perusteella päätin palata sinne seuraavalla viikolla, kun tulen takaisin Rioon. Positiivisten kokemusten lisäksi siihen oli toinenkin syy. Minulla oli paljon tavaraa mukana makuupussista alkaen ja en halunnut ottaa kaikkea kannettavakseni maakuntakierrokselle. Tänne pystyin jättämään yhden pussillisen tavaraa jemmaan ja olin aivan sata varma, että ne myös löytyvät seuraavalla viikolla.
Vierailu Minas Geraisin osavaltiossa
Ouro Preton historiallisessa kaupungissa, Minas Geraisin osavaltiossa minun on pitänyt monta kertaa käydä, mutta aina se oli jäänyt. Nyt lähdin käymään siellä ja samalla reissulla tapasin Carinen, johon tutustuin edellisellä reissullani. Yhden päivän vietimme Belo Horizontessa. Siellä oli tarkoitus käydä Atletico Mineiron fanikaupassa. Hän on kova ”Galo:n” fani ja halusi ostaa heidän pelipaitansa. Isompi myymälä oli suljettu, pääsimme ainoastaan tutustumaan ala-aulassa olleisiin palkintovitriineihin, joissa oli pokaaleita ihan kiitettävästi. Osavaltion pääkaupungista löytyi sitten myös pienempi fanikauppa ja sieltä paidan ostaminen onnistui.
Tuleva MM-stadion Belo Horizontessa
Viikonlopun vietimme Ouro Pretossa, mikä oli 1700-luvulla kulta-ajan keskipiste. Nykyisin se on Unescon kulttuuriperintökohde. Ouro Preton ja Marianan välillä on kultakaivos, missä ”mainarit” lopettivat työskentelyn 1978. Siellä vierailu oli ihan mielenkiintoinen juttu. Laskeuduimme brittiläisen pariskunnan ja oppaan kanssa kiskoilla kulkevalla vaunulla 110 metrin syvyyteen. Siellä oli selvästi avarammat käytävät verrattuna hopeakaivokseen, missä vierailin myöhemmin.
Suunnitelmani oli palata Belo Horizonteen sunnuntaina. Lähteä sieltä yöbussilla Camposiin ja jatkaa saman tien bussilla kaverini Fabion kotikaupunkiin Sao Joao da Barraan. Vaihdoin syksyllä DNA:n liittymän ja sen tulen kyllä vaihtamaan pois ennen seuraavaa reissua. Kenttää ei löytynyt Ouro Pretossa ja se oli lähellä aiheuttaa pitkän ja turhan kierroksen. Olin lopulta liki kuusi viikkoa ilman toimivaa puhelinyhteyttä. Vasta paluumatkalla Frankfurtissa löytyi kenttää.
Fabio työskentelee paikallisessa seurassa toimittajana ja hoitelee paperiasioita. Viikkoa ennen sarja-avausta kaikki lupa-asiat eivät vielä olleet kunnossa ja Fabio joutui tulemaan Rioon hoitamaan niitä. Puhelimella hän ei saanut minua kiinni ja oli jättänyt viestin Facebookiin. Onneksi avasin sen sunnuntaina ja vältyin näin turhalta keikalta rannikolle. Sovimme Fabion kanssa, että palaan Rioon ja lähdemme sieltä sitten alkuviikosta yhdessä Sao Joao da Barraan, kunhan lupa-asiat ovat kunnossa.
Takaisin favelaan
En varannut mitään yösijaa Riosta vaan luotin siihen että Bobin favelahostellista löytyy tilaa minulle. Menin sinne ihan yllättäen. Nähdessäni minut Bob sanoi ”welcome to home” ja sain saman tien entisen betonipunkkani takaisin. Toimittajia vieraili kyllä hostellissa, mutta ei siellä mitään hirveätä ruuhkaa ollut asiakkaista.
Arkipäivinäkin piti keksiä jotakin tekemistä. Olin löytänyt aika yllättävän tiedon, Cateten kaupunginosassa olisi Jean Sibeliuksen aukio ”Sibelius praca” ja hänen patsaansa. Otin karttani mukaan ja lähdin kävelemään Copacabanalta Ipaneman ja Leblonin läpi Cateteen. Reilun tunnin kävelyn jälkeen päädyin aukiolle ja läheltä, pienestä puiston tapaisesta löytyi myös patsas. Se on ollut siellä vuodesta 1965, kun tuli 100 vuotta täyteen Sibeliuksen syntymästä. Se on muuten kova suoritus saada patsas Rio de Janeiroon, kunnioitukseni Sibeliukselle.
Illalla istuskelin käytävän varrella pienessä baarissa. Olin harrastanut jo jonkin aikaa kommunikointia portugalinkielellä baaria pyörittävän naisen kanssa, kun paikalle ilmestyi muutama peliasuinen pikkupoika. Hän selitti pisimmälle pojalle, että tässä on englantia puhuva asiakas tarkoittaen minua. Poika, kuka kertoi olevansa 13-vuotias esitti välittömästi muutaman peruskysymyksen selkeällä ja terävällä englannin kielellä, selvästi ylpeänä kielitaidostaan. Paikalle tuli joku mies ja hänet poika esitteli minulle ”he is my footballteacher”.
Myöhemmin kulkiessani keskuskäytävää, kuulin jostain sivukäytävän varrelta kovaa ”mekastusta”. Lähdin uteliaisuuttani katsomaan, mistä tämä huuto oikein tulee. Sieltä rakennusten välistä löytyi aidattu futsalkenttä ja pojilla oli vauhdikas peli menossa ”footballteacherin” johdolla. Pelissä oli ainakin kova yritys päällä, kukaan ei seisoskellut passiivisena kentällä. Aikani kuluksi katselin poikien pelaamista jonkin aikaa.
Myöhemmin illalla lähdin vielä käymään Copacabanalla ja siellä jouduin taskuvarkaan kohteeksi. Kävelin yöllä rantakadulla Avenida Atlanticalla, kun rannalta ilmestyi eteeni vain pieneen minihameeseen pukeutunut tyttö. Hän alkoi hinkuttamaan takamustaan vasten meikäläisen etumusta. Tilanne tuli niin äkkiä, että olin vähän hämmennyksissäni, mutta oivalsin kuitenkin, että nyt on syytä olla tarkkana. ”Ilmaisia lounaita ei ole”. Hänen juonenaan oli, että uhri alkaa kourimaan hänen rintojaan ja kiinnittää kaiken huomion niihin. Huomasin heti, että vasen käsi alkaa sukeltamaan minun reisitaskuuni. Läväytin kämmenellä suhteellisen lujaa häntä sormille ja sanoin ”wrong man” (väärä mies). En tiedä osasiko englantia, mutta kyllä hän lähti menemään saman tien.
Seuraavana aamuna ”käppäilin”mietteissäni favelan pihassa. En heti huomannut, kun yksi edellisiltaisista pikkupojista tuli vastaan minua. Sieltä kuului niin iloisella ja reippaalla äänellä ”hi” että tuli oikein hyvä mieli. Pieni juttu, mutta siitä jäi hyvä muisto. Hänellä oli taas peliasu päällä, mutta jalassa olivat nyt nappulakengät. Suuntana oli lähellä sijaitseva tekonurmikenttä. Se oli oikein silmään ottavaa, miten sellaisessa ympäristössä oli viimeisen päälle hieno, aidattu ja valaistu viheriö. Sitä en tiedä, mikä taho kentän rakentamisen on kustantanut.
Futsalkenttä favelan syövereissä
Sama areena päivällä
Tavares Bastosin favelassa oli myös tekonurmikenttä
Tiistaina olin Fabioon yhteydessä ja asiat eivät vielä olleet kunnossa. Päätimme vielä katsoa, mikä on tilanne seuraavana päivänä. Lähdin käymään metrolla Maracanalla ja ”haistelemaan” vähän mikä on remontin tilanne. Ei siellä ainakaan mitään viimeistelytöitä vielä tehty, koska stadionin sisällä oli vielä kolme isoa rakennusnosturia. Ulkopuolella oli kymmenittäin, voi olla toistasataakin äijää tekemässä kivetyksiä yms. Jonain iltana näin televisiossa juttua Maracanan remontista ja sen sain selville siitä, että 78 % remontista olisi valmiina. Silloin elettiin helmikuun loppupuolta. Remontti valmistui sitten juuri vappua ennen.
Helmikuussa Maracanalla oli vielä remontti pahasti kesken
Vesi ongelma, ei sähköjä
Saman päivän iltana fiilikset olivat vähän maissa. Favelassa oli ongelmia veden saannin kanssa ja sitä piti säännöstellä, että se riittää edes pakollisiin tarpeisiin. En kehdannut mennä suihkuun. Illalla iski ukkonen niskaan. Kun kävelin käytävällä ja väistelin alhaalla roikkuvia johtoja ja johdon päitä, katsoin turvallisimmaksi vaihtoehdoksi pysytellä huoneessani. Jotain touhusin siinä otsalampun valossa ja aloin makailemaan.
Ehkä tunnin päästä kuulin iloisia huudahduksia ja arvasin sähkön palanneen. Lähdin baarille, missä olin aiemminkin istuskellut. Siellä baarin pitäjän mies seisoi jakkaralla ja yritti tehdä sähköasennuksia. Hänellä oli kädessään energiansäästölamppu pohjaan kiinnitettynä ja siitä lähti johdot. Katon betonipalkista tuli esille muutama johto. Vaimon näyttäessä taskulampulla valoa hän yritti etsiä, mitkä johdot kuuluisivat yhteen. Olin ottanut otsalamppuni mukaan kaiken varalta ja olin antamassa sitä lainaksi asentajalle. Samalla hetkellä hän sai mojovan sähköiskun sormilleen ja asennukset loppuivat siihen. Kuulin, kun hän selitti vaimolleen ”positivo, negativo”. Tais mennä positiivot vähän sekaisin. Tällin saatuaan hän alkoi juomaan olutta ja yritti kommunikoida meikäläisen kanssa. Brasiliassa ”sähkö” ja ”turvallisuus” ovat sanat, mitkä eivät aina kuulu yhteen. Siellä näkee toisinaan niin sekalaisia asennuksia, että niille ei voi kuin nauraa. Varsinkin näillä köyhemmillä alueilla.
Keskiviikkona aamupäivällä tapasin ainoat suomalaiset ihmiset koko reissun aikana. Bobilla on jazz-bändi ja sen rumpali on suomalainen Sam Kontola. Heillä oli hostellissa treenit ja niitä ennen haastelin häntä. Hän kertoi viettävänsä joitakin kuukausia vuodesta Riossa. Maailma on kyllä pieni, sillä reilun kahden kuukauden päästä Samin tapaamisesta kävimme yhdessä syömässä kotikaupungissani. Hän oli tullut yllättäen töihin Mänttään. Samin mukana hostelliin tuli toinen suomalainen heppu, kuka opiskelee valokuvausta Sao Paulossa. Suomalaisia ei kyllä liiku hirveän paljon Etelä-Amerikassa repun kanssa, Kaakkois-Aasia on paljon suositumpi. Jotkut matkaajat kertoivat minun olevan ensimmäinen suomalainen, kenetkä olivat tavanneet siellä.
Iltapäivällä tapasin sitten Fabion ja kuulin, että lupa-asiat eivät ole vieläkään kunnossa. Päätin, että en lähde ollenkaan Sao Joao da Barraan, aika kävi jo niin vähiin. Annoin hänelle Suomesta tuomani pelipaidat. Fabiolla on yksi maailman suurimmista aitojen pelipaitojen kokoelmista. ”Aito” tarkoittaa sitä, että paidalla on myös pelattu. Nyt hänellä on noin 900 paitaa kokoelmassaan. Aiemmassa jutussani on enemmän asiaa hänen kokoelmastaan.
Samana päivänä siirryin majailemaan vaihteeksi Copacabanalle. Illalla menin ”sporttibaariin” katselemaan Huachipaton ja Fluminensen matsia. Riossa oluen hinta on paljolti sidottu baarin tasoon ja sijaintiin. Tämä baari oli tarkoitettu turisteille ja kohtalaisesti ansaitseville paikallisille. Se oli yksi melko kallis olut ja ”bye bye”. Siirryin pieneen kansan baariin ja katselin matsin loppuun siellä. Siellä sai 0,6 l halvemmalla kuin pienen pullon sporttibaarissa. Tein huomion, että osalle asiakkaista myytiin piikkiin. Kaveri sai kaljan ja tarjoilija kaivoi paksun muistikirjan tiskin alta, mihinkä teki merkinnän.
Joku voi ajatella, että ompa ”nuuka äijä”. Kannatta huomioida, että se on eri asia olla kaksi viikkoa lomalla kuin viettää kaksi kuukautta tien päällä. Jos koko ajan ajattelee tyyliin ”toihan on vaan vitonen meidän rahassa, kyllä ton viidentoista euron ruoka-annoksen voi ottaa”, niin pitkässä juoksussa se nostaa reissun kokonaiskustannuksia huomattavasti. Rahaa menee väkisinkin ja saa mennäkin, mutta kannattaa aina vähän miettiä miten sitä käyttää.
Cariocan välierät
Minulla oli mahdollisuus nähdä jalkapalloa Argentiinassakin, tosin ei pääsarjaa, mutta se olisi edellyttänyt lentoa Saltaan jo lauantaina. Jäin kuitenkin vielä Rioon seuraamaan Cariocan välierät. Lauantaina oli Vasco da Gama-Fluminense. Menin taas paikalle hyvissä ajoin ja lipun sai kyllä helposti. Paikalla oli huomattavasti enemmän Vascon kannattajia, sen näki hyvin päätykatsomoista. Flu:n päädyssä oli todella vähän faneja. Vascon päädyssä sen sijaan oli elämää. Iso, lähes koko päätykatsomon peittävä ”tifo” oli muutamaan kertaan esillä ja jengillä oli kova meno päällä siellä.
Vasta viimeisellä parikymmentäminuuttisella alkoi tapahtumaan. Vasco avasi maalinteon, mutta Thiago Neves ja Wellington Nem hiljensivät maaleillaan Vascon fanit hetkeksi. Loppu oli sitten Vascon juhlaa. Ensin Romario puski takakulmalta tasoituksen ja ylösnoussut toppari Dede ohjasi 87. minuutilla maalin edestä pallon maalin perukoille ja joukkueensa loppuotteluun.
http://www.youtube.com/watch?v=MGqBHPPiyNg,
Näkemissäni matseissa ei ollut kahakoita, mutta poliisit olivat aina toimintavalmiina
Osa Fluminensen faneista tuotiin poliisisaattueessa pelipaikalle
Flu fanien baari stadionin kupeessa
Molempien puoliaikojen puolivälissä pidettävä juomatauko on brasilialainen erikoisuus
Tässä vaiheessa Fluminensen fanit vielä uskoivat voittoon
Vascon pääty
Seuraavana päivänä oli vuorossa toinen välierämatsi, Flamengo-Botafogo ja se oli samalla 80-luvun brassitähden Zicon 60-vuotis syntymäpäivä. Päivällä häntä haastateltiin televisiossa ja toinen legenda, Roberto ”Dynamite” piti siellä juhlapuheen. Luonnollisesti fanit muistivat häntä ottelun aikana, katsomossa oli useita Zico-aiheisia tifoja. Flamengon pelaajat eivät vaan pystyneet antamaan hänelle voittoa syntymäpäivälahjaksi.
Heti ensimmäisellä minuutilla Julio Cesar teki röyhkeän läpiajon rangaistusalueen ulkopuolelta kohti maalia ja Fla:n puolustajat yllätettiin pahemman kerran. Itse seurasin ottelua Botafogon kannattajien seurassa. Vieressäni istunut kaveri pomppasi pystyyn maalin tullessa, ensin ”ylävitonen” meikäläisen kanssa ja sitten tuulettamaan betonireunuksen päälle. Katsomo suorastaan räjähti elämään .Matsissa oli kyllä hyviä maalintekotilanteita muutama, mutta seuraava osuma tuli vasta 93. minuutilla. Flamengon veskarikin nousi Botafogon maalille hyökkääjien avuksi. Puna-mustien puolustaja sai pallon keskialueella ja pelasi tilanteen tyhmästi. Pitkä kaaripallo suoraan Botafogon maalivahdin Jeffersonin näppeihin ja hän avasi nopeasti vastahyökkäyksen. Vitinholla oli helppo työ tykittää viimeinen niitti, kun vain puolustaja seisoi maalin edessä.
http://www.youtube.com/watch?v=1y-Vn0iS73k
Jairzinhon, vuoden 1970 maailmanmestarin ja Botafogo legendan patsas sijaitsee Engenhaon edustalla
Botafogo ja Flamengo taistelivat loppuottelupaikasta
Botafogon faneilla oli aihetta juhlaan tänä vuonna, selvästi Rion paras joukkue Carioca-sarjassa
80-luvun tähti Zico täytti 60-vuotta
Engenhaon lehdistökatsomo
Kohti Argentiinaa ja Andeja
Lentoni Pohjois-Argentiinaan Saltan kaupunkiin lähti aikaisin maanantaiaamuna. Nyt oli pakko käyttää taksia. Yleensä pyrin välttämään niitä. Mitä vähemmän joutuu tekemisiin brasilialaisten taksikuskien kanssa, niin sitä pienempi mahdollisuus on tulla huijatuksi. Otin taksin yöllä kadulta. Jos kuski ei olisi pistänyt mittaria päälle, olisin neuvotellut hinnan valmiiksi. Hän pisti heti mittarin päälle, joten ajattelin kaiken olevan ok. Seurasin hänen ajoreittiään ja sekin oli ihan okay, ei tullut mitään ylimääräisiä kierroksia. Jossain vaiheessa matkan aikana huomasin, että näytössä olevalla rahasummalla on muutama vuosi sitten päässyt kentälle asti. Mielestäni summa oli liian iso, mutta ehkä varhainen ajankohta teki minusta flegmaattisen, en jaksanut alkaa kinaamaan kuskin kanssa. Tapasin terminaalissa kaksi tyttöä, jotka olivat tulleet samasta hostellista kentälle ja kysyin heidän maksamansa hinnan. Silloin asia varmistui, minun taksissani oli ollut ”viritetty” taksamittari. Se pyöri liian lujaa. Rahallinen tappio ei harmittanut niin hirveästi, vaan se, että taksikuski sai nauttia siitä tunteesta, kun pystyi huijaamaan tyhmää gringoa. Itseäni ”ruoskin” siitä, että en kysynyt hintaa lähtiessä.
Se että, olen suhteellisen kokenut Brasilian reissaaja, on muutaman kerran luultavasti pelastanut minut taksikuskien huijauksilta. Usein kuskit kysyy, että oletko ensimmäistä kertaa Riossa. Olen sitten kertonut heille montako kertaa olen ollut siellä ja missä olen Brasiliassa kierrellyt. Suurkaupungeissa tapahtuvista huijauksista kertovassa TV-sarjassa Discovery-kanavalla riolainen taksikuski kertoi avoimesti taktiikkansa. Jos käy ilmi, että turisti on ensimmäistä kertaa Riossa, kuski käyttää heti tilaisuuden hyväkseen. Turisti on hänen mukaansa hieman päästään pyörällä uusista maisemista ja on helppo uhri. Jos kyyti maksaa esim. 45r ja asiakas antaa viiskymppisen. Kuski vaihtaa näppärästi sen vitoseen ja sanoo asiakkaalle ”tämä on vain viisi realia”. Sitten asiakas antaa lisää rahaa. Tätä konstia he eivät ole vielä koskaan koittaneet minun kanssani. Sen opin tästä ohjelmasta, että teen aina kuskille selväksi sen, että tiedän minkä rahan annan hänelle.
Buenos Airesissa oli välilasku ja sieltä jatkoin Saltaan. Tarkoitus oli viettää vain yksi yö Saltassa ja jatkaa saman tien eteenpäin. Olin kyllä varautunut henkisesti siihen, että suunnitelmani saattaa ”kusta” tällä kertaa ja niinhän siinä kävi. Menin suoraan lentokentältä linja-autoasemalle ja koin saman tien pienen pettymyksen, mutta toisaalta se oli hyväkin juttu. Tiistaina lähtevä bussi oli jo täynnä ja seuraava lähti vasta torstaina. Ostin lipun siihen. Hyvä juttu oli se, että olin ensimmäisiä lipunostajia ja sain paikan yläkerrasta toisesta penkkirivistä. Siitä näki hienot maisemat hyvin.
Saltassa oli ihan hyvä hostelli. Sisäpihalla oli puutarhakatos ja siellä televisio. Katselin kahden kaverin kanssa Real Madridin ja Manchester Unitedin matsia. Siinä tuli sitten puhetta suosikkiseuroista. Argentiinan poika ilmoitti suosikikseen Boca Juniorsin ja hollantilainen Ajaxin. Minä sanoin kylmän viileästi ”Mäntän Valo, viides divisioona”. Kaverit ihmetteli sitä ja että miten joku seura voi pelata niin alhaalla. Olisihan se kuulostanut hienommalta sanoa vaikka Barcelona, mutta saman vastauksen olen antanut aina kaikille kysyjille.
Stadion Saltassa
Torstai aamuna marssin kahden australialaisen kaverin kanssa ”linikselle”. Samoihin heppuihin törmäsin myöhemmin vielä Boliviassa Copacabanan kaupungissa. Noustessani bussiin en tuntenut suoranaista pelkoa, mutta pientä jännitystä kuitenkin, koska uusi asia oli asia edessäni. Kuinka kehoni sopeutuisi korkeaan ilmanalaan. Olin lukenut Merja Mähkän kirjan ”Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois”. Hän meni samoja reittejä minun kanssani ja kokemus Andien ylittämisestä oli hänelle vähemmän mukava. Kirjassaan hän kertoo ” En saanut enää happea. Olin pyörtyä ensimmäiselle raja-asemalle. Bussi oli kiivennyt Saltan noin kilometrin korkeudesta kolmeen vain muutamassa tunnissa. Veri pakeni päästäni. Oli pakko istua maahan. Tuuli puhalsi tyhjyydessä ilkeästi, mutta hiki valui pitkin selkääni. Nytko se vuoritotauti iskisi? Upouuden bussin ja hyvän tien ansiosta nousu oli ollut liian nopea, eikä kehoni ollut ehtinyt tottua korkeuteen.”
Nämä sanat pistivät vähän miettimään, mitä tulee tapahtumaan. Kaikki meni kuitenkin hienosti. Näissä korkeuksissa en huomannut vielä mitään ihmeellistä. Se on näköjään aika yksilöllistä, mitenkä keho reagoi korkealle nousemiseen. Myöhemmin Boliviassa tulin kyllä tuntemaan, että merenpinta on nyt paljon alempana. Andien ylittäminen otti jotain kymmenisen tuntia ja ainoa pysähdys oli Argentiinan ja Chilen välisellä rajalla. Reitti oli kuitenkin upea. Hyväkuntoinen bussi kiemurteli vuoren rinteitä ylös ja alas. Tie oli päällystetty, mutta kovin mutkainen, joten keskinopeus ei kohonnut vallan huimaksi. Oli hienoin reitti mitä olen bussilla matkustanut tai ajanut elämässäni.
San Pedro de Atacama, maailman kuivin autiomaa
Illalla saavuimme Chileen, San Pedron kylään. Pienestä kyläpahasesta voi käyttää nimitystä ”turistirysä”. Kylän keskustasta on aitous kaukana. Katujen varret ovat täynnä ravintoloita, rahojen vaihtopisteitä, pieniä matkatoimistoja ja muita turisteille tarpeellisia paikkoja. Kylää ympäröi maailman kuivin autiomaa ja vähän matkan päässä on ”Moon Valley” eli kuun laakso. Tämä on paikka, missä maisemat ovat samanlaiset kuin kuussa.
Seuraavana päivänä lähdin kävelemään kylille ja löysin tekonurmikentän kylän laidalta. Katsomossa istui pari ”hapettunutta” äijää pahvisen viinitölkin kanssa. Toinen heistä huuteli jotain minulle ja päätin mennä jutulle. Tämä heppu oli asunut aikanaan USA:ssa ja osasi ”rallikuskienglantia”, juuri hyvä juttukaveri minulle. Kentästä hän sanoi, että pakko olla tekonurmea kun ei siellä kuivuuden vuoksi mikään kasva.
Heti alkuun muistin kehua Chilen esityksiä MM-kisoissa -98, vaikka eivät voittaneet yhtään matsia ja tappavan vaarallista kärkimieskaksikkoa Marcelo Salas ja Ivan Zamorano. Tällä keräsin heti pisteet itselleni. Äijät olisivat tarjonneet viiniä minullekin, mutta jätin nyt väliin. Kyselin peleistä ja juttukaverini kertoi hyviä uutisia. Lauantaina olisi naisten peli ja sunnuntaina miesten välieräottelu.
Menin lauantaina uudelleen kentälle ja sama äijä oli taas siellä, nyt viinipullon kanssa. Yhtään naispelaaja en nähnyt siellä. Kysyin ottelusta ja selitys oli tosi uskottava, ”too many parties last night” (liian monia bileitä viime yönä.) Kyllä siellä jotain naisfutis touhua on, koska läheisen baarin hyllyssä oli heidän voittamiaan palkintoja. Jotenkin meni tämän äijän juttuihin uskottavuus. Koitin saada itselleni uskottavuutta ja vähän ”väritin” juttuani hänelle. Kerroin olevani suomalainen urheilutoimittaja ja teen lehteen juttua Etelä-Amerikan futiksesta ja nyt todella haluan nähdä futista Chilessäkin. Hän lupasi, että kyllä huomenna on miesten peli ja pyysi vielä, että hänen kuvansakin tulisi lehtijuttuun.
San Pedro de Atacaman naisjoukkueen palkinnot olivat näytillä eräässä kuppilassa
Sunnuntaina marssin suurin odotuksin jälleen kentälle ja nyt näytti hyvältä. Joukkueet menivät juuri kentälle hienoissa peliasuissaan. Karu totuus paljastui kuitenkin nopeasti. Kaverit pistivät pallot kahteenkymppiin ja ilman mitään lämmittelyjä ”hirmuisia tykityksiä” kohti maalia, useimmiten ohi maalin. Oivalsin heti, että aivan amatöörien puuhastelua. Vielä pahempaa oli luvassa.
Matsin alkuun oli vielä aikaa ja kävin syömässä munakkaan kantapaikassani. Tullessani takaisin matsi oli jo alkanut. Se oli aivan täyttä ”kuraa”. Nopeasti huomasin, että toisella porukalla oli yhdeksän pelaajaa ja vastustajalla vain kahdeksan. Sitten tajusin, että eihän siellä ole yhtään tuomariakaan viheriöllä! Joukkueiden taso ei ollut kaksinen, Mäntän Valo olisi pöllyyttänyt kummatkin jengit. Toinen joukkue oli Club Deportivo Checar ja toisesta ei mitään hajua. Ilmeisesti jotain paikallissarjaa. Vartin verran istuskelin katsomossa kahdenkymmenen muun katsojan kanssa ja sitten häivyin. Tämä oli niin pieni kylä, että ei sieltä voi olettaakaan löytyvän mitään ammattilaisjoukkuetta. ”Kaveriani” ei nyt näkynyt missään, ilmeisesti oli viinit lopussa.
Jotain paikallissarjaa San Pedro de Atacamassa
Dominoa, Shakkia, olutta
San Pedrossa majailin Talar-hostelissa. Se oli vähän sivussa keskustasta ja päälle päin se ei ollut hirveän houkuttelevan näköinen. Siellä oli kuitenkin mukavia ihmisiä ja ilmapiiri oli viihtyisä. Hostellin respassa työskennellyt viehättävä Jessica selaili Facebookia ja vinkkasi minut katsomaan erästä sivua. Hän sanoi ”mi novio” ja näytti erään Jussin kuvaa. Yllätys, hänellä oli suomalainen poikaystävä. Kyllä on Jussillakin pitkä ja vaikea matka morsiamensa luo.
Voi kuulostaa ehkä hieman oudolta, mutta lauantai-iltana pelailimme dominoa ja kaikki ihan selvin päin. Peliporukassa olivat minun lisäkseni Jessica, toinen työntekijä Marcelo, chileläinen Mauro ja eräs brittipariskunta. Mauro oli vieraillut Suomessakin. Hän oli työskennellyt risteilijällä ja oli ollut sitä hakemassa Masa Yardsin telakalta Turusta. Reissuni aikana tapasin yllättävän paljon ihmisiä, joilla oli joku Suomi-yhteys.
Sunnuntaina Mauro kysyi, olenko pelannut shakkia. Myönsin pelanneeni, mutta sitten tajusin, että siitähän on aikaa liki 30 vuotta! Kaksi tappiota kirjattiin tilastoihin, mutta pystyin kuitenkin antamaan sellaisen vastuksen, että kehtasin kulkea pää pystyssä. Mauro oli mukava heppu ja shakki pelien jälkeen aloin tissuttelemaan olutta hänen kanssaan
.
Kohti Boliviaa
Seuraavana aamuna minut ja brittipariskunta noudettiin hostellista Boliviaan lähtöä varten. Olimme varanneet kolmen päivän maasturiretken samasta matkatoimistosta. Saavuin kokoontumispaikalle pukeutuneena t-paitaan, josta hihat oli saksittu pois ja pitkän mallisiin shortseihin. Osa porukasta oli varustautunut tyyliin, ”fleece-paita ja kuoritakki päällä”. No okei, ilmassa oli pientä yön jälkeistä viileyttä, mutta ei mitään kylmyyttä. Minua ei todellakaan palellut näissä vaatteissa. Illalla kun olimme päivällisellä, eräs brassityttö kysyi minulta, mistä olen. Vastauksen kuultuaan hän totesi, ”nyt hän ymmärtää, miksi sinulla ei ole hihoja”. Hän oli aamulla ihmetellyt pukeutumistani. Etelä-Amerikassa ihmiset tietävät parhaiten maastamme kylmyyden ja toisena Kimi Räikkösen.
Minun piti mennä samaan maasturiin tämän brittipariskunnan kanssa, mutta samaan autoon olivat tulossa myös toinen pariskunta ja kaksi tyttöä, kaikki Englannista. Siinä oli jo yksi liikaa, joten minä yksinäisenä seikkailijana siirryin toiseen Land Cruiseriin. Seurakseni sain viisi brasilialaista, pariskunnan ja triathlon teamin, valmentaja ja kaksi urheilijaa. Tämä kävi minulle erittäin hyvin, ymmärsin heidän englantiaan paljon paremmin, kuin brittien. Tämä valmentaja, Diego oli paljon maailmaa nähnyt mukava kaveri ja hän ystävällisesti tulkkasi minulle meidän kuskin/oppaan juttuja. Kuski ei puhunut sanaakaan englantia. Diego oli aikanaan valmentanut myös suomalaista naistriathlonistia Viveka Kaitilaa.
Reitti meni pitkin erämaata vuorten välissä, välillä pysähtelimme laguuneilla ja kuumassa lähteessä kävin myös virkistäytymässä. Yöksi meidän 18 hengen ryhmä majoittautui majataloon, mikä oli tehty yksinomaan näitä retkiä varten. Se oli tiedossa, että yöllä saattaa olla pakkasta, kuten olikin. Majatalossa ei ollut mitään lämmitystä, mutta hyvin pystyi nukkumaan. Ennen nukkumaan menoa selitin brasilialaisille, että armeijassa nukuttiin yöt teltassa metsän siimeksessä pakkasen ollessa 25 astetta miinuksella. He vähän tätä ihmettelivät. Piirsin heille teltan pohjapiirroksen, missä tikku-ukot nukkuivat koivet oikosena kaminan ympärillä. Kyllä he vähitellen alkoivat tajuamaan, mikä on homman nimi.
Mitä matkani aikana olin kuullut juttuja toisten reissaajien taustoista, niin siellä vilahtelivat sanat ”high school” ja ”university”, monet olivat opiskelleet tai työskennelleet ulkomailla. Oma taustani on pikkaisen erilainen , lyhyt ammattikoulu. Koskaan en ole vielä tavannut reppureissaajaa, kuka olisi linja-auton tai kuorma-autonkuljettaja. Päivällisellä erämaan majatalossa kerroin tästä huomiostani vieressäni istuneelle saksalaistytölle. Hän myönsi asian ja totesi, että yleensä reppureissaajat ovat opiskelleet jonkun verran. Olinhan minä siellä vähän heikommilla ”eväillä” liikkeellä, kuin muut. Kaikki muut reissaajat puhuivat hyvää englantia ja/tai espanjaa, useat omistivat älypuhelimen ja monilla oli tietokonekin mukana.
Tällä retkellä minäkin jo huomasin, että nyt ollaan korkealla, parhaimmillaan liki 5000 metrin korkeudessa Bolivian ylängöllä. Ensimmäisenä yönä heräsin päänsärkyyn, oli kuin krapula mutta ilman alkoholia. Päivällä olin kiipeämässä eräälle kumpareelle, kun tunsin, että kannattaa luopua siitä. Ilma oli niin ohutta, että tunsin oloni hieman heikoksi. Otin homman rauhallisesti ja oloni tasaantui.
Meillä kävi hyvä tuuri kuskin kanssa. Nuori kaveri, mutta oli vuoden aikana ajanut erämaan läpi satakunta kertaa. Hän ajoi Land Cruiseria hyvin ammattitaitoisesti, ei sortunut kaahailuun. Reitillä on tapahtunut pahoja onnettomuuksiakin. Diego antoi hänelle heidän teaminsa hienon paidan ja itse annoin hyvät tipit reissun päätyttyä. Pieni raha suomalaiselle, mutta hänelle mukava lisä. Kaveri oli hyvin tyytyväinen.
Kolmantena päivänä vierailimme Boliviassa junien ”hautausmaalla”, johon oli jätetty vanhoja vetureita ja vaunuja. Poikkesimme Uyunin kaupungissa ja jatkoimme maailman kuululle Salar de Uyunin suola-aavikolle. Siellä tuli hyvin kotoinen fiilis, ihan kuin olisi ollut aurinkoisena kevätpäivänä jäällä. Valkoista aavikkoa oli silminkantamattomiin. Miehet lapioivat suolaa kekoihin kuivamaan. Tosi miesten työtä mutta heikolla palkalla. Miltä kuulostaa, lapioit kolmen päivän aikana 30.000 kg suolaa ja saat 40e käteen?
”Kuoleman työmaa”
Osa meidän porukasta jatkoi saman tien Uyunista Potosiin, mutta itse vietin yhden yön siellä. Seuraavana päivänä saavuin sitten Potosiin, mikä on kuuluisa Cerro Ricon hopeakaivoksesta. Ensin hieman epäröin lähteä tutustumaan kaivokseen, mutta olisihan se ollut outoa käydä Potosissa ja jättää käymättä kaivoksessa. Retki ei nyt kuulunut mihinkään reissun ”top 5 kokemuksiin”, mutta oli ilman muuta käymisen arvoinen.
Hostellissa saimme vaatteet, saappaat ja otsalampun kaivokseen menoa varten. Oppaana meillä oli entinen ”mainari”, siis kaveri kuka oli työskennellyt siellä. Ennen kaivokseen menoa ostimme tuliaisia mainareille, koka-lehtiä, limonadia ja 96% Ceibo-viinaa. Opas hehkutti, että kuinka on vahvaa viinaa. Piti mennä sitten sanomaan ylpeänä, että meillä on yhtä vahvaa Suomessa eli pirtua. Eikö vaan, hän antoi sitten meikäläiselle hieman maistiaisia. En kehdannut kieltäytyäkään, vaan tempaisin sen ykkösellä sen suuremmin maistelematta. Kyllä sitten muutkin rohkenivat maistaa sitä. Ceiboa myytiin torilla, 0,7 litran pullo maksoi noin 1,7e ,joten ei se ainakaan hinnalla ole pilattu.
Kaivoskäytävillä kulkeminen ei ollut pitkälle miehelle mikään nautinto, ne olivat hieman liian matalia minulle. Puolen tunnin jälkeen eräs tyttö ilmoitti haluavansa pois, ilmeisesti alkoi ahdistamaan. Pahimpaan paikkaan minäkään en mennyt. Eräästä aukosta pääsi vielä 45 metriä menemään alaspäin. Katsoin, että reitti on liian paha selkävaivaiselle äijälle. Jäin yhden ranskalaispariskunnan kanssa odottelemaan ylös.
Vaikka minäkin olen nähnyt monenlaisia työmaita, niin kyllä tämä oli todellinen ”kuoleman työmaa”. Sitä kuvaa hyvin se, että kaivosmiesten odotettu elinikä on vain 40 vuotta. Veljet painaa rankkaa hommaa alkeellisilla systeemeillä, hengittävät myrkkykaasuja ja elintavat ovat vähemmän terveelliset. Työpäivän aikana he eivät syö mitään, saavat energiansa pureskelemalla koka-lehtiä ja hörppimällä ”limpparilla” lantattua viinaa. Hommat aloitetaan jo nuorena, nuorin kaveri oli 14-vuotias.
Potosista löysin sopivan ruokapaikan minulle ja vierailin siellä useamman kerran. Yksi paikan miestarjoilijoista osasi englantia ja hänen kanssaan päädyin juttelemaan futiksesta. Olimme samaa mieltä, että maidemme on vaikea selvitä MM-lopputurnaukseen, koska kilpailu paikoista on niin kovaa molemmissa maanosissa. Kadulla kävellessäni aloin muistelemaan, että eikös Bolivia pelannut 90-luvulla alussa MM-kisoissa ja Marco Etcheverry oli maan ”Litmanen”.
La Paz, missä kotijoukkueella on todellinen kotietu
Potosista matkasin Bolivian pääkaupunkiin La Paziin yöbussilla kymmenen tuntia. Matka meni suurelta osin nukkuessa. La Paz sijaitsee yli kolmessa tuhannessa metrissä ja joitakin vuosia sitten FIFA kielsi Bolivian maajoukkueelta pelit täällä. Ohuen ilman vuoksi kotietu on todella merkittävä. Myöhemmin tämä kielto on kumottu.
Itse huomasin ohuen ilman vaikutuksen kouriintuntuvasti. Olin syönyt tukevasti ja lähdin kävelemään ripeästi loivaan ylämäkeen. Sitten alkoi ”heittämään” päässä ja jaloissa. Istahdin alas penkille ja vedin vähän aikaa henkeä siinä. Hiivin varovaisesti hostelliini ja parin tunnin nukkuminen palautti olon normaaliksi. Sen jälkeen varoin tekemästä mitään ”urheilusuorituksia”.
La Pazin hostellissa tutustuin mukavaan belgialaiseen tyttöön. Hän yöpyi samassa dormissa kanssani ja oli myös yksin liikkeellä. Häneltä sain hyvää tietoa tulevista paikoista, koska hän oli juuri käynyt niissä. Tosin tämä oli hyvin lyhytaikainen tuttavuus. Illalla kävimme syömässä, aamulla kaupungilla ostoksilla ja sitten hän lähti pisimmälle bussimatkalle, mitä olen ikinä kuullut. Hän oli ottanut kovan urakan, matka La Pazista Buenos Airesiin vie 48 tuntia!
La Pazissa osallistuin kahdelle kaupunkiajelulle, vierailin paikallisessa kuun laaksossa, koka-museossa tuli käytyä ja maailman korkeimmalla sijaitsevalla stadionilla kävin pyörähtämässä. Sisälle ei päässyt. Täällä sain varmistuksen Bolivian osallistumisesta MM-kisoihin (osallistunut kaikkiaan kolme kertaa). Stadionin edessä oli kaikkien vuoden -94 kisajoukkueen pelaajien nimilaatat. Etcheverryn ohella Erwin Sanchez oli tuttu nimi.
Kotona sitten katsoin tilastoja kisoista. Bolivia hävisi Saksalle 0-1, Espanjalle 1-3 ja pelasi 0-0 Etelä-Korean kanssa. Etcheverryn nimi oli jäänyt minulle mieleen ennen kisoja tapahtuneesta hehkutuksesta ei pelillisistä suorituksista kisoissa. Hän oli loukkaantunut juuri ennen kisoja, pääsi kentälle avauspelin lopulla ja kolmen minuutin pelaamisen jälkeen punainen kortti. Seuraavat matsit hän oli luonnollisesti pelikiellossa. Ei mennyt Marcon kisat ihan ”putkeen”.
Maailman korkeimmalla sijaitseva stadion La Pazissa
Bolivian vuoden 1994 MM-kisajoukkueen kokoonpanon voi tarkistaa stadionin edustalta
Espanja-Suomi peliä yksin katsomassa baarissa
Olin kaikkiaan neljä päivää La Pazissa ja sitten siirryin Titicaca-järven rannalle Copacabanan kylään. Välillä matkustajat ohjattiin moottoriveneisiin ja linja-auto vietiin lautalla järven yli. Copacabanalla reppumatkaajia vetää puoleensa Isla del Sol:n saari, mihinkä minä myös tein retken. Täällä tapasin myös vanhoja tuttuja. Samat aussikaverit, joihin tutustuin Argentiinassa, tulivat vastaan rannalla.
Bolivia on hyvin halpa maa eurooppalaiselle matkaajalle. En ollut varannut majapaikkaa ennakkoon. Bussi jätti matkustajat pääkadulle ja marssin rinkkani kanssa juuri siinä kohtaa olleeseen hostelliin. Siellä tarjottiin omaa huonetta viiden euron hintaan. Tällä kertaa majoittauduin sellaiseen. Välillä oma rauha on ihan mukavaa mutta on siinä huonotkin puolensa. Yleensä sitä tutustuu sellaisiin ihmisiin, jotka yöpyvät samassa huoneessa ja matkaavat yksin. Ei omassa huoneessa kyllä montaa yötä peräkkäin jaksaisi olla.
Hostellin lähellä oli baari, mihinkä menin illalla syömään. Ihan viihtyisä paikka, mutta ei siellä ollut kuin työntekijät, nuori pariskunta. Milton toimi tarjoilijana ja Nancy kokkasi keittiössä. Syömisen jälkeen jäin ottamaan muutaman kaljan siellä. Työntekijöillä ei ollut suurempia kiireitä ja he tulivat pöytääni istumaan ja aloimme kommunikoimaan. Sitä ei voi sanoa keskusteluksi, koska osaan espanjaa vain jotain perussanoja. Sanakirjaa, kynää ja vihkoa apuna käyttäen kyllä ymmärsimme toisiamme. Sen sain selville, että Bolivian paras pelaaja on brasilialaista Gremiota edustava Sanchez. Miltonin mukaan hyviä bolivialaisia pelaajia on juuri Brasiliassa ja Argentiinassa, mutta ei Euroopassa. Näyttelin heille valokuvia talvisesta Suomesta ja ne kiinnostivat kovasti. Milton toivotti tervetulleeksi seuraavana päivänä katsomaan Kolumbia-Bolivia matsia ja lupasin tulla. Ilta meni ihan mukavasti vaikka yhteinen kieli oli vähän hakusessa.
Lähdin baarilta ja menin rantaan katsomaan, mitkä festivaalit siellä ovat. Siellä oli hyvin porukkaa ja viinaa jaettiin ilmaiseksi. Porukkaa oli jonossa ja jokainen sai mukin vuorollaan. Seurasin touhua sivusta. Mukin pohjalle lorautettiin tätä 96% viinaa ja päälle kaadettiin kuumaa juomaa. Minä menin jonoon mukaan, mutta jostakin kumman syystä ne tunnistivat, että en ole paikallisia ja eivät antaneet minulle mukia. Näyttivät viereistä baaria, että sieltä saat. No siellä se oli puoli-ilmaista. Se oli kuin meidän glögiä, ainakin kaneli tuntui maistuvan. Juhlat jatkuivat heti seuraavana aamuna lasten ja nuorten paraateilla pääkadun läpi ja rannassa oli jotain ”silmää tekeviä” seuraamassa juhlintaa lavalla istuen. Hostellissa työskennellyt kaveri kertoi minulle juhlimisen taustaa. Bolivia ja Chile sotivat 1980 ja Bolivia menetti jonkun alueen viholliselle. Tämä oli sen tapahtuman muistopäivä ja sitä vietetään joka vuosi aina 22.3.
Perjantaina menin baariin ja kuvittelin katsovani siellä Bolivian peliä. Yllätys, yllätys, Milton oli jostakin löytänyt kanavan, mikä näyttikin Espanja-Suomi matsin. Sitä hän ylpeänä esitteli heti tultuani sisälle. Aloin seuraamaan matsia kieltämättä hieman pelon sekaisin tuntein, se on pakko myöntää. Kesken ottelun vaalea nainen tuli baariin ja hän tuli viereeni tarkistamaan, että mitä tapahtuu, kun yksinäinen mies seuraa ruutua keskittyneesti. Nainen oli saksalainen ja hän jäi vähäksi aikaa juttelemaan kanssani. Silloin en vielä osannut kuvitella, että me tapaisimme toistamiseen ja matkustaisimme yhdessä.
Baarissa vallitsi hiljaisuus, ainoastaan matsin selostus kuului vaimeana. Teemu Pukin ohjatessa 1-1 tasoitusmaalin tuli karjaistua ja Milton tuli välittömästi katsomaan, mitä tapahtui. Viimeisillä minuuteilla kuva välillä pimeni ja siinä tuli jo ”pirut mieleen”, tuleeko tyypillinen suomalainen loppu. Ei sitä pelkäämääni Espanjan maalia tullut ja loppuvihellyksen kuuluessa oli kyllä henkäistävä. Olihan se jännittävä matsi.
Stadion Copacabanan kaupungissa Boliviassa
Futsalia ja oluen juontia Perussa
Seuraava määränpää oli Peru ja Punon kaupunki. Punoon saavuttuani ostin jo ”linikseltä” päivän risteilyn Titicaca-järvelle. Kelluva Uros- saari on paikka, mikä täällä vetää matkailijoita puoleensa. Risteilyn myynyt nainen järjesti minulle rehellisen taksin ja se myös oli sitä. Perulaisista takseista olin lukenut paljon negatiivista informaatiota ja se kyllä hieman pelotti. Jos Brasiliassa on pieniä huijauksia, niin täällä voi olla valetakseja ja he ryöstävät kaiken. Taksimatkani päätyi lopulta aika köyhän näköiselle alueelle ja siellähän se varaamani hostelli oli. Oli kuitenkin kävelymatkan päässä keskustasta.
Majoittauduttuani lähdin kävellen tutustumaan kaupunkiin. Aivan hostellin lähellä oli käynnissä joku paikallisten harrastajien futsal-turnaus betonipohjaisella kentällä. Tosin he pelasivat kuusi miehisillä joukkueilla ja kenttä oli hieman normaalia isompi. Pari kaveria tuli siinä juttusille, puhuivat sellaista meikäläisen tasoista englantia. Juttu kääntyi nopeasti jalkapalloon. Oli pakko todeta siinä, että eilen jouduimme tyytymään tasapeliin Espanjan kanssa. Hekin olivat kyllä tuloksen noteeranneet.
Joka maasta on syytä tuntea ainakin kyseisen maan legendaarisimmat pelaajat, sillä luo itselleen uskottavuutta. Muistin kyllä kehua Teofilo Cubillasta hyvistä otteista Argentiinan MM-kisoissa -78, jolloin hän paukutti samat viisi maalia kuten vuoden -70 kisoissakin. Kuvitelkaapa nyt tilannetta, juttelette jonkun keski-eurooppalaisen kanssa, kuka on olevinaan futismies ja kysyy ”kuka Litmanen?” Voiko häntä arvostaa futismiehenä, ei voi. Teki kyllä mieli sanoa perään, että hävisitte tahallaan Argentiinalle 6-0 -78 kisoissa ja Brasilia menetti sen takia finaalipaikan. Olin nyt kuitenkin hiljaa.
Olimme jonkun verran kentän yläpuolella, penkalla katselemassa ja en huomannut vielä mitään ihmeellistä. Kävin heittään pienen kävelylenkin kaupungilla ja palasin hostellille kentän sivuavaa tietä pitkin. Sitten totuus paljastui, tämä oli todellinen harrastajien turnaus, pelaajat olivat selvästi juovuksissa. Minut huomattuaan he alkoivat piirittämään meikäläistä. Kaikilla tuntui olevan asiaa niin pirusti, tosin espanjan kielellä, josta en ymmärtänyt pätkääkään. Pelaajilla oli olutpullot käsissään ja niistä tarjottiin minullekin auliisti. Tyhjiä 0,6 litran pulloja lojui kentän reunoilla. Eräs kaveri tuli minua kohti pelipaita käsissään. Tuli jo mieleen, että ei kai hän vaan ala houkuttelemaan pelaamaan. Onneksi hän vain halusi esitellä oman seuransa paitaa. Siinä tuli jotenkin sellainen ahdistunut olo, olin liikaa huomion keskipisteenä ja häivyin hiljakseen majapaikkaani.
Punossa majoittauduin vähän huonommalle alueelle ja hostellin lähistöllä oli käynnissä amatöörien futsalturnaus
Turnaus ei ollut kovin vakavahenkinen, olutta oli myynnissä ja myös pelaajat joivat sitä reilusti
Illalla lähdin italialaisen Moritzin kanssa syömään. Minä tein varman valinnan, otin pizzan. Italian poika valitsi Perun kansallisruuan, marsun. Ei se nyt niin kauhean houkuttelevan näköinen ollut siinä lautasella, kun pääkin näkyi selvästi. Kovasti siitä ainakin kertyi jätettä. Samalla reissulla tapasin vanhoja tuttuja. Hopeakaivoksessa kanssani ollut ranskalainen pariskunta tuli vastaan kadulla.
Loppuosa löytyy täältä
http://futisforum2.org/index.php?topic=155747.0
