Lounasseuralainen
 Poissa
Suosikkijoukkue: Ykkösliiga
|
 |
: 16.09.2013 klo 00:44:43 |
|
Elämän hienot hetket saapuvat joskus ilman ennakkovaroitusta. Kello oli kaksi aamulla, ja parin-kolmenkymmenen suomalaisen parvi istui Natakhtari-tuoppien kanssa entisen Gruusian neuvostotasavallan pääkaupungissa KGB-baarin terassilla. Kaukasian kuuma päivä oli hiipunut lämpimäksi illaksi ja kuuntelimme miten sade ropisi yllämme kaartuvissa markiiseissa. Matsipäivää edeltävä ilta oli ollut pitkä ja vaiherikas, Tbilisin eri baareissa ja kaduilla oli syöty, juotu, naurettu, laulettu ja huudettu eikä mikään elämässä tuntunut pahalta. Nyt eläminen alkoi jo vähän painaa: muutamat jo nuokkuivat, ja eräskin Esa (nimi muutettu) istui pöydässä lusikoiden sille väkisin tilattua vihreää keittoa keskittyneesti, mutta olosuhteisiin nähden vielä varsin reippaana. Jylhä tarjosi sille hörppyä omastaan. "Esan" silmät zoomasivat tuoppiin, käsi löysi kahvan ja mies kulautti koko Natakhtarin saman tien. Me vaan katsottiin, että miten se sen teki tuossa kunnossa? Sade vaan yltyi. Sitten hiljaisuuden keskeltä joku alkoi laulaa Finlandiaa. Yksi kerrallaan kaikki terassilla könysivät seisomaan ja yhtyivät lauluun. Ensin vähän arkaillen, kun ei niitä kaikkia sanoja osattu. Sitten yhä varmemmin ja niitä hyviä laulajia rohkeasti peesaten. Se ei ollut mitään kovaäänistä kailotusta, vaan suoraan sydämestä tulevaa tunnetta. Tunsin miten mua alkoi itkettämään ja miten ihmiset ympärilläkin melkein nolostuivat tilanteen hienoudesta. Siinä hetkessä ja niiden ihmisten kanssa oleminen teki reissusta kaiken vaivan ja rahan arvoisen. Eikä vielä oltu edes matsissa!
Tbilisin tiistaiaamu jatkoi omaa armotonta kulkuaan. Lauloimme muita lauluja ja nostimme maljoja ainakin Väinö Tannerille ja Jari Litmaselle, hienoja miehiä molemmat. Seuraavassa Sinatra-baarissa soi jostain ihmeen syystä SMC Lähiörotat ja palvelu oli jotenkin nihkeää ja hidasta, kunnes Arto Byggaren näköinen mies purjehti hirveässä tuubassa jonon ohi tiskille, vaati palvelua ja sai heti kaiken haluamansa. Paikallinen suttublondi varasti multa silmälasit ja iski heti sen jälkeen silmänsä nuorukaiseen, joka tuskin huomasi koko naista, vaikka kaula oli jo ihan huulipunassa (Löydä kuvasta foorumisti!). Jylhä osti blondille drinksun ja se hävisi viereiseen baariin ja onneksi jopa palautti mun rillit (Ainakin ne löytyi omasta päästä myöhemmin). Lisähupia aamuun toi vielä “River Platessa pelaava loukkaantunut Georgian maajoukkuemies”, joka istui baarissa vetämässä röökiä ja bisseä, kun ei matsiin kerran päässyt. Jutut olivat ainakin hurjia, kun 13-vuotiaana oli jo scoutattu Argentiinaan.
Mutta kaikki loppuu aikanaan. Aamun varhaisina tunteina tbilisiläinen baarikatu oli kuin Raatteen tie: läjittäin nuoria miehiä makasi pöydissä elottomina myttyinä kun yritimme päästä takasin hotellille. "Esa" oli onneksi hoidettu hotellille jo kauan sitten. Mutta tämä aamu olisi matsipäivän aamu ja se valkenisi ihan liian äkkiä.
----
Auringonpaisteisen terassin vierestä saatiin huidottua mittariauto. Meitä oli viisi ja taksiin mahtui neljä. Pantiin Sonninen hoikimpana makaamaan takapenkille meidän polviemme päälle. Urakka ei ollut ihan mitätön kenenkään kannalta, mutta ovet saatiin kiinni ja matkaan päästiin. Tavanomaisen kädetön kuski ei välittänyt takapenkin täyttöasteesta, vaan keskittyi löytämään tietä johonkin suuntaan. Amsterdam-Rami huomautti yllään lojuvalle Jaskalle, että nyt jos kännykkä soi, niin sun perseessä surisee, eikä se johdu minusta. Lupasimme uskoa.
Oltiin päätetty lähteä stadionille ajoissa ja käydä syömässä jossain ennen matsia. SMJK-baarin kellareista oltiin täksi päiväksi noustu muutaman metrin päähän aurinkoiselle terassille, jossa päiviräsäsmäisesti kuumottava rouva kantoi kaljoja ja rullakebabbeja pöytään. Stadikan lähelle päästyämme nälkä ja jano alkoivat kuitenkin taas vaivata, ja kaarsimme sisään kuppaisen näköiseen kellarikrouviin, jossa istui vaan yhteenkasvaneilla kulmakarvoilla varustettuja georgialaisia ja kellarin nurkassa viihdytti paikallinen Trio Erectus aivan häkellyttävällä humppaohjelmistolla. Saatiin pöytään litran kannu oranssinruskeaa valkoviiniä ja hetken päästä naapuripöydästä tultiin jo chacha-lasien kanssa ottamaan maljoja kansojen väliselle ystävyydelle. Pakko olla kohtelias.
Maljojen ja ruskean valkoviinin horjuttamina löysimme oman osastomme Dinamon stadionilta. Olemattomat turvatoimet, mutta järjettömästi poliiseja. Täällä on kyllä panostettu poliisitoimeen: näkyvyys lähentelee jo naurettavia lukemia, kaikki tuhannet poliisiautot ovat pari viikkoa vanhoja Octavioita ja teknologia on viimeistä huutoa. Ihme touhua, kun samalla osa maasta on vielä ihan neuvostoliittoa. Tbilisi oli kyllämuutenkin täynnä merkillisyyksiä. Itävaltalainen köysirata, joka johti joen rannassa olevalta Ronald Reaganin patsaalta (kyllä!) ylös vuorenrinnettä Narikalan linnoituksen raunioille. Tai mukavan tbilisiläisperheen omakotitalon olkkarissa oleva muinainen Zarathustran temppeli, jossa tuhannen vuoden ajan paloi ikuinen tuli ja johon nykyään pääsee vaan soittamalla ovikelloa ja toivomalla että joku on kotona. Mieletön kaupunki!
Stadionilla lisää suomalaisia alkoi valua paikalle. Stone Islandiin verhoutunut Arhinmäki pysähtyi seuraavalle penkkiriville. Nyökkäsimme asiallisina ja Jylhä kysyi viattomasti, että miksi sulla on toi Naton merkki tossa paidassa? Eiseoo, kuului vastaus ja ministeri päättikin saman tien jatkaa eteenpäin.
“Pitääkö sun aina vittuilla tolle?” kysyin Jylhältä. “Pitää.” Me oltiin valmiita matsiin.
|
