el Blanco
 Poissa
|
 |
: 09.03.2007 klo 16:45:21 |
|
Tämän tarinan alkuvaiheet julkaistiin joskus myös ykkösen puolella, mutta huomattuani, ettei mielenkiintoni riitä tätä pidemmälle, niin lyhensin tarkoituksenmukaisesti kokonaisuutta. Kyseessä on siis jalkapalloilullinen versio Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta, yhdestä suomalaisen kirjallisuuden kulmakivistä.
Tarina ei koeta olla erityisen riemastuttava tai kauhea omaperäinenkään, vaan kyhäelmä Linnan tarjoamista repliikeistä ja kerrontatyylistä yhdistettynä jalkapalloon. Muutama forumismi on tietysti uppotunut tarinoinnin mukaan. En jaksanut kuin vähän alusta -kommentit voi jättää jo nyt kirjoittamatta, koska onhan tällä sen verran pituutta...
TUNTEMATON PELAAJA
1.
Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias ja kaukaa viisas. Niinpä Hän oli aikoinaan antanut kaupungin lahjoittaa maatontin eräälle jalkapalloseuralle Joensuussa. Tapansa mukaan jääkiekkoihmiset koettivat kaikkensa estääkseen kaupunkia myymästä tonttia, mutta järkähtämättä Korkein Tahto oli päättänyt kohtalon kietoutua Hänelle sopiviin tarkoituksiin.
Muuan urheiluvaikuttaja huomasi ensimmäisenä miten pitkälle oli ulottunut Kaikkivaltiaan katse. Hän oli erään jalkapalloseuran omistaja ja hän huomasi tilaisuutensa tulleen. Suomen MM-karsinnat oli karsittu, karsinnat olivat olleet siihenastisista parhaat, sillä siinä voittivat kaikki pelaajat itselleen henkilökohtaista kunniaa. Suomalaiset voittivat sikäli vähemmän, että heidän täytyi luovuttaa karsintojen jälkeen liigakenttiensä tähtipelaajia ulkomaille kuluttamaan penkkiä. Uudet lasten ja nuorten idolit poistuivat Suomen kentiltä ja jääkiekko sai jälleen yliotteen.
Uusi stadion sai lopulta Joensuun Palloseuran vaivakseen. Keväthelteellä lähtivät rakennusmiehet, stadion oli kaikin puolin jo valmis. Porakonineen, työkaluineen, piirroksineen kaikkineen he lähtivät eikä töiden jälkeen ollut enää työttömänä sen kummempia "sopeutumisvaikeuksia". Perinpohjainen suomalainen humala ja sitten katsomaan MM-lätkää samalla hakaten vaimoa Karjala-lippis päässä.
Ylipäänsä he siis olivat perin halveksuttavaa rotua. Heillä ei ollut sielua, ei kunnon aatoksia, ei tarkoitusta. Syvälle painuneet silmät rohtuneiden poskien yläpuolella olivat kuvastaneet eläintä, joka hurjana koetti onnistua kahdessa tehtävässä yhtäaikaa, kendoilussa ja örveltämisessä.
Nuori jalkapallojoukkue astui sijaan. Siinä he seisoivat, hieman vaivalloisesti rivissä, nämä Suomen jalkapallohistorian valitsemat uhrit. Oli nuorta, hiukan vanhempaa ja siltä väliltä.
Hieman Mäkinen aristeli aluksi. Pallo kainalossa, ykköstreeniasu yllään ja taskussa vähän purkkaa. Hänellä oli idolinsa julistekin, jonka hän pisti pukuhuoneessa oman kaappinsa oveen. Eihän Mäkinen sen suuremmin Zidanesta piitannut, sen paremmin kuin Zidanekaan hänestä, mutta joukkueessa kuulemma ihailtiin suuria pelimiehiä.
Mikä oli hänen suhteensa Suomen jalkapalloilun tilanteeseen ja historiaan, josta kantautui jotain hänen korviinsa? SPL panee hulinaksi. Sitä mieltä hän oli. Kyllä Mäkinen tiesi mitä hulinaksi paneminen oli. Vielä sattui urheilukapakassa, että joku "haka" veti tuolilla television lattialle ja karjaisi: "Tappio tuli, jumalauta!"
"Kaunis on karsiutua kun joukkueesi eessä urhona pelaat, taistellen puolesta maas." Palloliiton koulussa oli yritetty jalostaa tuota sankarimieltä, joka ilmeni kapakassa hulinoimisella. Kauniimmin oli tultava tuon yltiöpäisyyden näkyviin. Mutta ei näiden miesten mieli ottanut syttyäkseen sanoista, joita joku ontuva Palloliiton saunakerhon jäsen oli sepitellyt. "Siellä jossakin, silloin oikein vanhaan aikaan, meinaan, kun ei Suomea vielä ollutkaan."
Herroille, seurajohtajille, sellaiset laulut sopivat, sillä suomalainen perusfutari tietää tavallisen hyvin, mitä herrojen päässä on. Paremmin heidän mieltään nostattivat ottelut, joissa pelaajat hyppäsivät rohkeasti puskutilanteisiin ja vetelivät rajuja taklauksia takaapäin. Se muistutti enemmän kotoista tyyliä.
Sellaisessa heidän suomalaisuutensa ylevöityi. Sillä tavoin he olivat isänmaallisia. Oikeastaan hengeltään mahdollisimman soveliaita siihen tehtävään, jota varten heidät oli koottu.
Vuosi kului. Stadion oli valmis. Siellä he juoksivat, melusivat ja kehittyivät vähitellen laiskansitkeiksi "vanhuksiksi". Puolustaja Mäkisenkin kai piti olla. Ei hänestä aivan sellaista pakkia tullut kuin valmentajat olivat tarkoittaneet, mutta sellaisenaankin hän sai kelvata astumaan Suomen jalkapallohistorian nieluun.
2.
JoPS harjoitteli kotistadioninsa nurmella. Oli helteinen iltapäivä, ja lämpö sekä äskettäin syöty päivällinen oli veltostuttanut pelaajat niin, että harjoitus sujui tavallistakin vetelämmin. Sivummalla seisovista huoltajista ei ollut innostajiksi eikä myöskään suojelijoiksi, jos päävalmentaja kiehahtaisi. Sellainen olisi nimittäin saanut jonkun pelaajan mutisemaan: "Älä huuda, saatanan mieshuora!"
Laiskasti kajahtelivat kehotukset, ja hieman sitäkin laiskemmin joukkue totteli.
"Tämä se on. Kääntyä sitä pitää ottelussa osata. Myö senkun vinkkeliä tehhään, siin selvä. Kausi käy."
"Mitä se Rahikainen mutisee? Turpa kiinni rivissä."
"Hoitelehan omas."
Yhtäkkiä harjoitus sai eloa. Melu ja liike vilkastui ja sivummalla seisoskelleet huoltajatkin astelivat kentälle pelaajien joukkoon. Tämä johtui siitä, että stadionin käytävältä ulkoilmaan ilmestyi lyhyenläntä, kuivankälpeä mies. Hän oli seuran puheenjohtaja, rakennusmestari Kaarna. Hän oli iältään viisissäkymmenissä ja niin suoraryhtinen, että pienestä koostaan huolimatta hän vaikutti jopa komealta. Puheenjohtaja oli hyvin nopealiikkeinen ja vilkas mies, mutta tällä kertaa hän vaikutti hyvin kiireiseltä. Hän katseli kävellessään koko ajan pelaajiin. Niinpä hän kompastuikin kentän laidalla lojuneeseen juomapullotelineeseen, mutta pääsi ripeästi tasapainoon, ja suusta tuli nopeasti: "Kas, kas perkelettä."
Hän kääntyi katsomaan telinettä ja kompastui heti uuteen, onnistuen vain vaivoin pysymään pystyssä. Touhua täynnä oleva mieli purkautui yksinpuheluun: "No, no, no, no. Saatanan perkeleen helvetti!"
Sen jälkeen kuului vielä kurkkuäniä: "Hmkhy, hmkhy..."
Joukkueen luokse ehdittyään hän pysähtyi ja veti ilmaa keuhkoihinsa. Sitten hän painottaen kiljaisi äänellä, joka särkyi voimavarojen puutteessa: "Jo-en-suun Pal-lo-seu-ra!"
Joukkueen rintamasuunta kääntyi hetkessä kohti puheenjohtajaa. Kaikki kolme valmentajaa alkoivat nopeasti kävellä puheenjohtajaa kohti. Tämä odotti kärsimättömänä katsellen välillä heidän lähestymistään, välillä taivaalle, siirrellen samalla jalkojaan levottomasti. Kaikki kolme valmentajaa, päävalmentaja ja kaksi apulaista pysähtyivät puheenjohtajan eteen hyväryhtisinä. Kaarna vältti katsekontaktia päävalmentaja Lammioon. Häntä ärsytti ennen kaikkea Lammion nykivä pää ja oudot silmät. Muutenkin koko mies ärsytti häntä, mutta silti Lammio oli kieltämättä erinomainen valmentaja. Nuori helsinkiläislähtöinen valmentaja oli itse pelannut perin vaatimattoman pelaajauran Kiffenin paidassa, mutta valmentajana menestystä oli tullut sitäkin enemmän. Kuitenkin, hän oli jotenkin liian hienosteleva persoona ja joukkueen pelaajat inhosivat eniten hänen ääntään, joka oli ilkeän kimeä hänen ladellessaan huolliteltuja sanojaan.
Ensimmäinen apulaisvalmentaja oli vielä varsin nuori, niin ikään helsinkiläinen, joka yritti verhoutua sivummalle kuin olisi kokenut jo enemmän omassa nykyisessä roolissaan. Hänen nimensä oli Kariluoto.
Toinen apulaisvalmentaja oli hiukan ensimmäistä vanhempi. Vilho Koskela oli hämäläistaustainen FC Hakan kasvatti. Tanakkaruumiinen, vaaleatukkainen, sinisilmäinen, lovileuikainen ja niin vähäpuheinen, että oli saanut liikanimen Ville Vaitelias. Miehet olivat kuulleet hänen kunnostautumisistaan pelaajauralla eurocupeissa. Itse koskaan hän ei siitä puhunut sanaakaan. Tiedettiin vain, että hän loppuaikoina pelaajaurallaan oli toiminut Hakan kapteenina. Uran loputtua hän oli heti ryhtynyt valmennuspuuhiin ja lopulta hän oli päätynyt Joensuun Palloseuraan, varsinaiseen suomalaiseen muukalaislegioonaan. Valmentamisessa hän oli vähä-ääninen, hiukan kömpelö, mutta asiallinen, niin että hän kyllä sai perille asiansa.
Puheenjohtaja piti häntä suuressa arvossa, ja niinpä hän nytkin puhui henkilökohtaisesti Koskelalle, muiden ollessa jotenkin sivullisia. Joukkue ja huoltajat seurasivat noiden neljän henkilön hieman pitkäksi venyvää keskustelua, elätellen samalla toivoa treenien loppumisesta. Lopulta neuvottelu päättyi. Puheenjohtaja palasi takaisin stadionin käytävien uumeniin ja valmentajat kävelivät pelaajien luokse. Mieliala pelaajien kesken kohosi, kun ilmi tuli harjoitusten loppuminen.
"Eiköhän lähetä baariin kylmälle kaljalle", suhahti joku toiverikas.
Pukuhuoneessa Koskela aloitti: "Noin. Huoltajat. Teitin tarttee nyt huolehtia semmonen asia. Joukkue lähtee huomenna bussilla Kuopioon ja sen takia kaikki täytyy olla valmiina. Pelaajille vaatteet vaan päälle ja pelikamat mukaan kasseihin. Ja pallot tietysti. Koittakaa pitää kiirutta."
Tilanteessa tuntui olevan jotain todella poikkeuksellista, olihan kyseessä kuitenkin sarja-avaus. Joukkueen kapteeni, Urho Hietanen, kysyi: "Mihin täst sitten ollenka lähdetään? Vissi Savo ast?"
Koskela vilkaisi päävalmentajaa ja vastasi: "Sitä minä en tiedä sanoo. Semmonen on vaan käsky, että Kuopioon ja Keskuskentän stadionille. Minä lähen nyt meneen. Pankaahan rähinä päälle."
Sen verran saivat nämä miehet tietää kohtalostaan. Mutta innostuneita he olivat. Hietanen keksi kirjoittaa paperilappuselle luettelon mukaanotettavista tavaroista: peliasut, säärisuojat, juomapullot, musiikkia linja-autoon... Tämä varsinaissuomalainen keskikenttämies oli kova poika puhumaan. Hän oli reipasluontoinen ja voimakasruumiinen mies, jonka oli onnistunut saavuttaa joukkueen kapteenius.
Joku uhosi: "Pojat puhuivat toimittajien sanoneen, että paikallislehden urheilutoimittajat oli sanoneet, että meidät viedään Kuopiin oikein teurastettavaks."
Hietanen tunsi kyllä tällaiset puheet, vastustaja kun oli vahva, mutta hän vastasi pilkallisesti: "Mää taas kuulin naapurin koiralta et me joudutaan Klubia vastaan cupissa. Kaik vanha pelimiehet meiät hoitelee. Tule joka miehel paska housuun. Semmotti mää kuulin. Kaikki asioi mää ain kuulen."
Varakapteeni, keskikentän työmyyrä Lahtinen, oli polvillaan lattialla ja availi nauhojaan. Tämä isokokoinen pohjoishämäläinen oli selkeästi suuntautunut kommunismiin ja venäläiseen jalkapalloiluun, ja sieltä hän jupisi: "Saatte nähdä pojaat, että tästä tulee kahina. Ne yhet kohjot siellä Kuopiossa lähtee rynnii ensin, ja meidän nilkit painaa perässä. Meinaan, on sen verran meiän ultria lähössä sinne."
Hän katsoi huolestuneen näköisenä ympärilleen, suu tärkeässä mytyssä ja jatkoi: "Saa nähdä vaa, kuinka käy. Meinaan, siinä kaupungissa riittää hulinaa. Ja soihtuja on pojaat kaarteessa."
"Ja kyttien kyynelkaasua siellä vaan on!" huudahti hyökkääjä Rahikainen, pohjoiskarjalainen lunkki ja pinnari.
"Ei poja. Mää tien. Me mennään sinne voittamaan. Herrat Kuopiossa pelkää et ultrat menee vaan sotimaan sinne keskenään." Se oli Hietasen ajatus, mutta Lahtinen mutisi edelleen: "Mitä se siihen vaikuttaa? Ei se voitto mun tietääkseni estä hulinointia."
Hietanen oli jo vastaamassa tähän, kunnes pukuhuoneeseen astui yhtäkkiä puheenjohtaja Kaarna.
"Jatkakaa, jatkakaa. Jaha. Jaha. Jokos ollaan kunnossa?" puheenjohtaja liikehti ketterästi ympäri tarkastellen pelaajien kasvoja puhellen: "Rikkinäiset varusteet vaihdetaan uusiin. Jos teillä on ylimääräisiä varusteita, niin palauttakaa ne huoltajille. Kaikki liikakama pois. Tiedättekös te, pojat, mitä Palloliiton saunanoveen on kirjoitettu? Nurella oli pari hyvää vaparia. Nurella oli pari hyvää vaparia. Jaha, jaha.”
"Herra puheenjohtaja. Minä kun en ole mikään SPL:n juntan kannattaja, niin minä en tiedä, kenen meistä tulisi hoitaa vapaapotkut. Ei suinkaan vain minun?" Se oli keskikenttäpelaaja Lehto.
Puheenjohtaja pysyi tyylissään: "He... heei. Ei sitä niin vaan vapareita ammuta. Vaparit ampuu Hietanen."
"Herra puheenjohtaja. Se sitä nykyään on vastustaja kova kulkemaan. Nopeita vapareita kun on."
Kaarna katsahti Rahikaista ja naurahti: "Minkäs sille sitten teet? Täytyy osata vain varautua ja puolustaa."
"Puolustettaan, puolustettaan. Ja kun kerrankin puolustettaan niin pelataankin oikein riippulukkoa." Se oli vaihtopenkillä yleensä istuva keskikenttäpelaaja Salo, keskipohjalainen, joka halusi myös saada äänensä kuuluville.
"Sillä tavalla, sillä tavalla." Puheenjohtajan kasvoilla häivähti kuitenkin vastenmielisyys, sillä Salon mielistelevä catenaccio-viittaus tuntui hänestä ällöttävältä, ja hän jatkoikin asiallisessa äänensävyssä, puhuen Lehdolle: "Muuten. Taisi käydä niin, että Lehto jäi ilman niitä tervetuliaiskahveja."
"Eipä ole väliksi", vastasi Lehto kuivasti.
Asia oli nimittäin sillä tavoin, että Lehto oli siirtynyt vasta vajaa viikko sitten JoPS:n joukkueeseen Tampere Unitedista. Lehto oli pienestä pojasta asti harrastanut jalkapalloa ja unelmoinut maajoukkuepaikasta, jota ei ollut vielä onnistunut saavuttamaan missään ikäluokassa. Hänessä oli jotakin synkkää ja ilkeää. Tyly ja kova luonne ei koskaan näyttänyt sulamisen merkkejä. Monien mielestä hän oli katkera siitä, että hänen kotikaupunkinsa oli aina tunnettu nimenomaan suomalaisen jääkiekkoilun kehtona.Tämä seikka oli kuitenkin perin ymmärrettävä ja Lehto oli sopeutunut nopeasti Joensuun Palloseuraan - suomalaiseen muukalaislegioonaan.
3.
Seuraava päivä koitti. Oltiin lähdössä. Tarkalleen ottaen ei tiedetty joukkueen vahvuuksia, "virallista" tavoitetta ei edes ollut. Kaikki oli täysin auki, vain taivas rajana. Huoltaja Mäkilä ei suotta ollut Laihialta kotoisin. Saituus oli Mäkilän intohimo, jopa niin suuressa määrin, että olisi aivan hyvin voinut puhua sairaudesta. Kaikki varusteet olivat hyllyissä siisteissä riveissä. Joukkueelle hän jakoi tarvittavat varusteet aina risaisimmasta päästä, vanhimmat treeniverkkarit, reikäiset sukat, haisevat pyyhkeet, pehmeimmät pallot... Hänen ja joukkueen välillä vallitsi jatkuva riita. Yleensä Mäkilä uhosi jotakin tähän suuntaan: "Kyllä kai täs jokahinen tahtoos suuren maailman kamppeis kulukoo, ollaan kuin Juve, ManU ja Madrid. Mutta niitä täs täytyy pitää mitä jää."
Joensuun Palloseuran peliasuna olivat siniset paidat ja punaiset housut. Sukat olivat valkoiset. Kokonaisuutena ei järin kaunis asu, mutta peliasu kuitenkin. Siinä asussa, noissa sekasortoisissa väreissä piili JoPS:n pieni kunnia. Kunnia, joka saattoi kohota vaikka kuinka suureksi. Aika näyttäisi.
4.
Puheenjohtajankin toimistossa valmisteltiin lähtöä. Kaarna oli samalla sekä seuran puheenjohtaja että pääomistaja. Lähtökahvi porisi. Pöydän ääressä Kaarna katseli ikkunasta stadionin tyhjää katsomoa ja vihreää kenttää. Sirot ja jänteikkäät sormet pyörittelivät mustekynää. Suupielessä käväisi pieni hymy, kun sisään astui sihteeri Sievänen.
Sievänen tarjoili Kaarnalle kahvia. Sitten neiti sanoi: "Se taitaa tietää tänään tappiota, KuPS on yksi suurimmista suosikeista."
Kaarna vastasi epäröiden: "Ei osaa sanoa. Se riippuu monesta tekijästä. Ja onhan niitä muitakin mestarisuosikkeja tälle kaudelle. KuPS kuitenkin tulee olemaan kova."
"Mutta pelkäättekö selkäsaunaa?"
"En osaa sanoa. Omasta puolestani minä kannatan röyhkeää hyökkäystä. Maailmassa on aina oikeus seurannut voittajan miekkaa. Niin se tekee nytkin."
Neiti oli vähän aikaa hiljaa ja sitten sanoi: "Kai minä jään tänne?"
"Parasta se on sinun jäädä tänne. Ei pelimatkat joukkueen mukana ole naisia varten."
Sihteeriä nauratti. He joivat yhdessä kahvia. Kaarna katseli vaivihkaa sihteerinsä pitkiä sääriä. Puheenjohtaja huokasi: "Kaikenlaista kauneutta sitä on."
"Anteeksi?" kysyi neiti hämmentyneenä.
"Ei, ei mitään. Ajattelin vain..."
5.
Joensuun Palloseuran äärikannattajat tekivät jo lähtöä. He halusivat olla ennen joukkuetta Kuopiossa. Ultrat tungeksivat bussiin.
"Älä perkele änkee väliin äijä. Mee hännille", joku sanoi toiselle. Lopulta tarvittiin kaksi bussia, sarja-avaus kun oli aina erityinen sessio.
Ei ollut jalassa prässättyjä housuja. Kenellä oli mitäkin. Pukeutuminen oli tapahtunut hyvin casuaalisti. Busseissa puhuttiin: "Tänä iltana poltellaan soihtuja niin paljon kuin riittää. Kaikki savut ilmaan vaan."
"No niin. Sota siitä tulee. Sen merkit on ilmassa. Ennen ei sentään sen koommin suunniteltu. Nythän se vallan käy niin epäspontaanisti. Tokko myö Banzaille mittään mahetaan..."
"Mitä munitte? Menkäähän jo paikoillenne."
Juuri ennen kuin bussi lähti, eräs ultra kirjoitti stadionin kylkeen seuraavasti: Tämä stadioni on Joensuun Palloseuran. Täältä he lähtevät aina kohti tuntematonta päämäärää ja täällä on vastustajilla aina vaikeaa. Vastustajan kannattaja. Kun lähestyt tätä areenaa, niin riisu väärät värit itseltäsi pois, sillä stadioni, jota lähestyt, on JoPS:n pyhä paikka.
6.
Heidät siunattiin kuitenkin ennen lähtöä. Koska aikaa oli, kävi seuran oma pastori pitämässä hartauksen. Joukkue järjestettiin stadionin parkkipaikalle bussin viereen. Päävalmentajan ja puheenjohtajan käskyistä pelaajat hiljenivät kuuntelemaan kirkonmiehen sanat ennen matkaa.
Pastori puhui syvällisellä ja voimallisella äänellään: "Herra, kansojen Jumala. Sinä, jonka kädessä pidät meidän kohtaloitamme. Käännä kasvosi meidän puoleen ja ole meille armollinen. Jos sinä lähetät meidät Kuopioon heti sarja-avauksessa, niin me olemme sen koettelemuksen ansainneet, mutta me rukoilemme sinua: Vahvista joukkueemme taistelutahtoa. Anna meille voimaa tehdä yllätys. Täytä meidän ruumiimme samaisella voimalla mitä Roy Keanella on. Anna meille Maradonan taidot ja Ronaldinhon peli-ilo. Anna meille riittävä itsevarmuus, niin kuin Zlatanilla on. Siunaa meitä, suojaa meitä, varjele meitä."
Sen jälkeen pappi luki Herran Siunauksen arkisella äänellä, sillä hänen uhonsa oli jo laskenut. Siunauksen päälle sihteeri Sievänen soitti vielä nokkahuilulla hengellisen veisun ja sen jälkeen kaikki oli valmista lähtöön.
Rahikainen puhui: "Jopa pit saarnan. Meistä tulloo maradoonia ja slaattaneita, hei."
"Hyvinhän tuo puhui", vastasi Salo.
Bussiin astuessa Hietanen inostui lauleskelemaan:
"Katsomosta katselin kun pelaajat juoksi
Veritaksen samettista kenttää.
Huuda Tepsi juu Turku se on juu vai juoksentelee
tuota Veritaksen samettista pintaa.
Ja Tepsi Tepsi Tepsi älä maalia omiin tee
sillä muuten menee mestaruus
Hili rimpsas juu, hei hei juu
muuten menee mestaruus."
"Turpa kiinni, me ei olla Tepsi", joku sanoi bussin lähtiessä liikkeelle.
7.
"No niin pojaat. Se on jo alkanut!" huudahti joku kun JoPS:n äärikannattajat astuivat busseistaan ulos. Keskuskentän lähiympäristössä kävi vilkas liike. Kaikki ultrat pyrkivät bussista ulos samaan aikaan.
Jostain kauempaa kuului paukkupommin räjähdys ja perään huutoa.
"Jo ampuuvat", joku tokaisi.
Muutamat alkoivat jo liikehtiä levottomasti. Aurinko oli vielä taivaalla, mutta ilta hämärtyisi vielä. Banzain joukkoja ei vielä näkynyt. Ei näkynyt, mutta kuului kyllä. Raikuvat huudot kaikuivat jo itse stadionilla. Mukana oli myöskin uusia innokkaita ultria. Vanhemmat selittivät heille hiukan käyttäytymisnormeja tähän tapaan: "Noin. Taitaa olla tarpellista vähän selittää. Kun minä, meinaan, olen ennenkin ollut. Ei siinä oikeastansa muuta ole, mutta rauhallisesti se on otettava. Turha hermoileminen ei edusta mitään. Liput, bannerit ja soihdut vaan kädenulottuville, se on paras, ja siitä se selviää. On muistettava, etteivät ne ihmistä kummempia ole nekään. Polliisin kyynelkaasua ne tottelevat kuin kaikki muutkin."
Sitten mentiin sisään. Ryhdikkäässä parijonossa. Turvatarkastu oli vain näennäinen. Pelokkaat turvamiehet eivät suuremmin kyselleet. Lopulta heidät ohjattiin omaan katsomonosaan. Tunnelma nousi jo varsin korkealle, vaikka ottelun alkuun olikin vielä vajaa tunti.
8.
Edessä oli vaikea ottelu. Päävalmentaja Lammio puhui viimeisiä sanojaan ennen kuin joukkueet marssisivat kentälle stadionin tunnelista. Matka Joensuusta Kuopioon oli sujunut JoPS:lta hyvin, vaikkakin jäsenet jäykkinä alkuverryttely ei ollut näyttänyt erityisen innokkaalta.
”Keskikenttä levittää peliä laidoille, pyritään maalin eteen. Siihen yhtyvät kärkimiehet. Heti tilanteen tultua ilman käskyä yritätte maalintekoa. Älkää pysähtykö, vaan koettakaa yhteen menoon. Missään tapauksessa ei saa jäädä tuleen makaamaan, eli epätoivoiseen puolustustaisteluun emme lähde. Onko sinulle, Koskela, jokin seikka vielä epäselvä?”
”Ei… selvä on. Pidän peukkua”, Koskela vastasi kummastellen. Lammion aggressiivinen taktiikka tuli hänelle yllätyksenä, matkalla vielä oli puhuttu vankasta puolustuspelaamisesta, mutta nyt Lammio painotti keskikentän levittyvää peliä, joka laitojen kautta toisi maalipaikkoja keskitysten ja poikittaissyöttöjen valossa.
Lopulta he lähtivät liikkeelle. Kentälle astuttuaan pelaajat näkivät ensimmäistä kertaa keltapaitaiset vastustajansa ja kuulivat yleisömeren kiihkon ja kannustushuudot. Tilanne tuntui jännittävältä, olihan ottelu monelle JoPS:n pelaajalla ensimmäinen pääsarjassa.
”Eteenpäin! Ei saa pysähtyä… ei jäädä tuleen makaamaan… pyrittävä yllätykseen”, kolmosvalmentaja Kariluoto huuteli ohjeita ensimmäisten minuuttien ajan. Lammio istui vaihtopenkillä tyynesti katsellen silmä tarkkana kentän tapahtumia. Koskela nojaili vaihtokatoksen pylvääseen ja haroi harmaantuneita hiuksiaan. KuPS hallitsi palloa mielin määrin.
9.
”Piiska, perkele!” JoPS:n ultrat huudahtivat yhteen ääneen, kun kotijoukkue teki ensimmäisen maalin vain kymmenen minuutin pelaamisen jälkeen upealla vapaapotkulla.
”Pullo! Antakaa pian!” eräs vanhempi ultra huusi ja pian hänen kädessään oli muovinen, puoleksi vedellä täytetty pullo, joka saman tien lensi kentälle kohti tuulettavia KuPS-pelaajia. Heittäjän tähtäys ei kuitenkaan ollut täydellinen ja pullo ei vahingoittanut ketään. Mies kirosi ja huusi: ”Anna soihtu!”
Takana ollut nuorempi ultra ei ollut kuulevinaan vanhemman käskyä ja kun vanhempi ei saanut ojennettuun käteensä soihtua, hän kääntyi ja mulkaisi nuorempaa pahanlaatuisesti huutaen raivosta punaisena: ”Saatanan tonttu! Minä sotken sut suohon!”
Nuorempi ultra räpytteli silmiään, mutta ei vastannut, hän vain vapisi pelosta.
”Anna olla”, sanoi toinen kokeneempi äärikannattaja ja aloitti esimerkillisesti kannatuslaulun, sillä JoPS tarvitsi tukea takaiskumaalin jälkeen.
”Pettyny kai tässä on jokainen, mutta luulis sitä nyt sentään käden saavan liikkuvan”, tokaisi vanhempi ultra ja tuhahti yhtyen lauluun mukaan.
10.
Puolen tunnin kohdalla JoPS koki ensimmäisen loukkaantumisen, kun keskikentän oikealla laidalla viilettänyt Vuorela taklattiin pahoin seurauksin. KuPS:n pelaaja sai ansaitusti punaisen kortin, mutta se ei paljoa lohduttanut Vuorelaa, joka kannettiin paareilla pois kentältä – kotiyleisön vihellyskonsertin säestämänä.
”Meni liian hyvä mies. Aivan liian hyvä mies loukkaantui”, hoettiin JoPS:n vaihtopenkillä ja Lammio pyöritteli päätään samalla kun Koskela lähetti pari pehmeää pilkkahuutoa KuPS:n vaihtopenkin suuntaan. Tauolle lähdettiin tilanteessa 1-0.
11.
”Kuinka kävi?” kysyivät pelaajat yhteen ääneen pukuhuoneessa. Vuorelaa he tietysti tarkoittivat.
”Loppu tuli Jaakosta”, sanoi joukkueen lääkäri vakava ilme kasvoillaan, Vuorela oli kiidätetty Kuopion yliopistolliseen sairaalaan ja hänen kohdallaan kausi päättyi jo nyt.
Tieto Vuorelan tilanteesta ei saanut JoPS:n miehistöä ollenkaan pelihalukkaalle tuulelle, mutta kostaa he silti halusivat, tuntui vain siltä, että KuPS oli liian vaikea vastus heti kauden alkajaisiksi.
Loput tauosta Lammio loi uskoa joukkueeseen, Koskela sanoi jonkin sanan väliin ja Kariluoto istui syrjemmässä kirjoittaen kirjettä vanhemmilleen Helsinkiin. Kariluoto oli tunnettu siitä, että hän alkoi kirjoittaa kirjeitään oudoissa ajankohdissa, nytkin jalkapallo-ottelun tauolla. Näin Kariluoto kirjoitti:
Isälle ja äidille:
Olen ylpeä tehtävistäni. Olen nyt lopullisesti päättänyt ruveta jalkapallovalmentajaksi. Katson muunlaisen uran tänä aikana tarkoituksettomaksi. Pian saamme nähdä Suomen porhaltavan kohti ensimmäisiä arvokisojaan, toivon mukaan. Syvimmän epätoivon pohjasta Suomi nousee suuruuteensa. Joensuun Palloseurassa olen jo kokenut paljon, vaikka nyt on menossa vasta kauden avausottelu Kuopiossa. Ja tänä päivänä olen lopullisesti ymmärtänyt, että elämäni omistan jalkapallolle ja olen avannut silmäni nähdäkseni SPL:n korruptoituneen tilanteen, kutsut Mursun luolaan Kontulaan ja saunaillat, joista liitto vaikenee julkisuudelle.En kuvittele turhia, tiedän ettei nouseminen Suomen A-maajoukkueen päävalmentajaksi ole helppoa, mutta näen edessäni selvän ja suoran tien, ja kaikkeni minä teen sillä pysyäkseni. Tiedän nyt tehtäväni, sen olen jo aloittanut Joensuussa.
Kariluoto kirjoitti myös hunajahuulelleen Sirkalle tähän tapaan:
Sirkalle:
Tunnen niin kuin tänään voisin puhua jostain muustakin kuin jalkapallosta. Uskon sinun olevan selvillä siitä, että olen joka päivä selaillut FF2:lla nimimerkki casman tyttötopicia, mutta ei mies luonteelleen mitään mahda. Tänään minua hymyilyttää arkuuteni, tyhmyyteni. Mikä lapsi ennen olinkaan, nyt olen kohta rutinoitunut jalkapallovalmentaja ja aviomies. Toivon, että näemme toisemme, kun saavun JoPS:n kanssa Helsinkiin. Pelaamme HJK:ta vastaan Finskillä kolmen viikon kuluttua.
12.
Toisella puoliajalla JoPS:n pelaaminen näytti epätoivoiselta, mutta kun KuPS:kaan ei osannut hyödyntää maalipaikkojaan, niin vierailijoille avautui tilaisuus viisi minuuttia ennen loppua. Lahtinen kuljetti palloa yllättävänkin sulavasti halki keskikentän, kunnes syötti Määtälle. Pienikokoinen Määttä haki itselleen tilaa, toimitti pallon onnekkaasti Lehdolle ja Lehto ampui vihaisesti kuudentoista alueen rajalta kohti KuPS:n maalia. Isäntien maalivahti torjui, mutta sylkäisi pallon niin pahasti eteensä, että täysin vapaaksi unohtunut Urho Hietanen siirsi pallon hallitusti verkon perukoille.
Joensuun ultrat räjähtivät riemuun ja pelaajat syöksyivät onnittelemaan Hietasta.
”Jumalauta, se oli temppu! Temppu!” huusi Lehto suoraan Hietasen korvaan, joka ei minuuttiin kuullut miltei mitään, sillä vieraskannattajien infernaalinen huutomyrsky oli tehostanut euforista tunnetta tasoitusmaalin synnyttyä.
”Pellit auki, pojat!” huusi Koskela vaihtopenkiltä ja jopa Lammio hymyili. Kariluoto hypisteli kirjeitään ja katseli asiallisesti pelaajien tuuletteluja ajatellen Sirkan kauniita kasvoja, vastustamatona povea, litteää vatsaa, keikkuvaa takamusta, märkää ja lämmintä…
”Hurraa, pojat!” Kariluoto kiljaisi yhtäkkiä, hänen sisuksissaan kuohui suuria tunteita ja Sirkka sai taas jäädä taka-alalle, kun hänen sydämensä sykki pallon pomppimisen tahdissa.
Ottelu päättyi 1-1. Pekka Hämäläinen katseli heitä VIP-katsomosta. Aika pelimiehiä.
|
