Jalkapallon tulevaisuus

[Game]

Tässä otsikossa olisi tarkoitus arvioida jalkapallon kehittymistä lähitulevaisuudessa ja yrittää ennakoida mihin suuntaan ollaan menossa. Tulevaisuudesta ei voida koskaan tietää 100% varmuudella ja näin ollen meillä jää arviointiperusteeksi tämänhetkinen tilanne ja sitä, mitä historia on tuonut tullessaan nykyaikaan. Historia auttaa ymmärtämään menneisyyttä ja sitä miksi tilanne on tämä nykyisellään. Tämä pätee myös jalkapallossa ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen vedoten voidaan todeta esimerkiksi miksi 1938 -1950 välisenä aikana ei pelattu MM-turnauksia. Jalkapallon tulevaisuutta voidaan pohtia, vaikka kuinka paljon eri näkökulmista ja tässä olisi muutamat lyhyt katsaus eri osa-alueista. Myös History Of Football –dvd:ssa käsiteltiin osittain aihetta.

Seurajoukkueet vs. Maajoukkueet

Tällä hetkellä Fifan MM-turnauksen voittaminen on kaikkein arvostetuin saavutus, kuten hyvin pitkään on ollutkin. Maailmanmestaruuden arvostuksesta kertoo se, että vain kourallinen maita on sen pystynyt voittamaan näiden vuosikymmenien kuluessa. Vaikka MM-turnauksen mestaruus on edelleen suuressa arvostuksessa, niin vähitellen myös Mestareiden liigan voitto on kiilannut painoarvossaan lähes MM-kullan tasolle. Tulevaisuudessa voisi olettaa, että seurajoukkueiden merkitys korostuu sekä ihmisten että koko lajin keskuudessa. Tätä voidaan perustella muun muassa sillä, että kansallinen identiteetti ja kansallisvaltiot alkavat menettämään merkitystään, kun kuljetaan koko ajan kohti monikansallisuutta ja kansallisvaltiot hakeutuvat erilaisiin monikansallisiin ryhmittymiin. Kun puhutaan kansallisvaltioiden vähentymisestä, niin tätä tuskin voidaan yhdistää lähivuosina tapahtuvaan asiaan, ainakaan valtaosaan valtioiden keskuudesta. Osalla valtioista on paljon tehokkaammat siteet kansallisvaltioon eikä se ole hajanainen esimerkiksi etnisyyden tai uskonnon takia. Espanja taas on maa, jossa on paljon erilaista hajanaisuutta ja tällä ollaankin perusteltu maan heikkoa MM-menestystä. Maajoukkueet tulevat kuitenkin menettämään merkitystään ilmiön myötä ja seurajoukkueiden arvostus nousee edelleen. Tosin ihan vasta saimme kuitenkin havaita miten Saksassa koettiin maajoukkueen myötä semmoista kansallistunnetta, jota ei ole maassa näkynyt vuosikymmeniin. Aseeton liitto Fifa ei kuitenkaan ole ja heillä varmasti on suunnitelmia sen varalle kuinka heidän turnauksensa pysyy jälleen arvostettuna.

Sääntöjen muuttuminen

Olisiko aihetta olettaa, että jalkapallon säännöt muuttuvat vielä lähivuosina, aivan kuten ne ovat muuttuneet menneinäkin vuosina? Kaikenlaisia ehdotuksia on kyllä heitetty ilmaan ja suurin osa tyrmätään heti. Voisiko perustellusti väittää, että jonkinlainen sääntömuutos on tulossa vielä lähivuosina? Ainakin kuluneiden MM-kisojen jälkeen Blatter ehdotti, että maalien määrää on lisättävä. Turnaus oli jopa yllättävän puolustusvoittoinen ja voidaankin kysyä, että ollaanko menossa kohti puolustusvoittoista peliä, joka tarkoittaa sitä, että maalimäärät vähenevät entisestään?

Seurojen talous

Nykyaikana pelaajien seurauskollisuus on menettänyt aika pitkälti merkityksensä ja pelaajat hakeutuvat seuroihin, jotka pystyvät tarjoamaan heille enemmän palkkaa. En oikein näe perustetta sille, että tämä ilmiö olisi muuttumassa toiseen suuntaan, pikemminkin tahti vaan kiihtyy entisestään. Jos sama suuntaus jatkuu entisestään, niin käykö tässä lopulta siten, että kaikki tähtipelaajat hakeutuvat vaan pelkästään maailman parhaisiin seuroihin? Pääsyynä se, että pienemmillä seuroilla ei ole yksinkertaisesti varaa maksaa pelaajilleen riittävää palkkaa, jotta he pysyisivät seurassa. Mikä sitten olisi avuksi pienemmille seuroille? Löytyisiköhän pienemmille seuroille tukijoiksi näitä öljyllä rikastuneita viiksekkäitä herrasmiehiä, jotka tuovat seuralle huomattavasti lisää taloudellista tukea ja sitä kautta pelaajia voidaan pitää seurassa. Vai tehostuuko kenties UEFA:n rahallinen tuki entisestään ja pian huomataan olevan kierteessä, jota on vaikea katkaista. Seurat tarvitsevat enemmän rahaa, jotta he voivat pitää pelaajia joukkueessa ja myös hankkia uusia pelaajia. Pelaajat taas vaativat lisää palkkaa ja taas rumba jatkuu taas.


Afrikka

Hyvin monen nuoren afrikkalaisen jalkapalloilijan unelma on vielä joku päivä päästä pelaamaan eurooppalaiseen huippuseuraan. Useita tähtiä on myös tullut Afrikasta nostamaan eurooppalaisten joukkueiden tasoa, mutta asiassa on myös haittapuolia. Kun hyvät pelaajat ja vähän huonommatkin haluavat lähteä ulkomaille pelaamaan, niin kotimainen jalkapalloilu menettää kaikki hyvät pelaajansa. Samanlaista meininkiä on myös havaittavissa suomalaisessa jalkapallossa, tosin erona voidaan kuitenkin pitää Suomen vakaita oloja. Afrikkalaisten lähtemisen halua saattaa nostaa jo pelkästään rauhattomat olot, palkkoja ei makseta ja täysin pelikelvottomat olosuhteet. Mitä asialle on sitten tehtävissä? Löytyisikö sitä rahaa Afrikasta, millä kehitetään maan jalkapalloilua eteenpäin? En oikein usko. Rahareikiä on Afrikassa paljon muitakin kuin pelkkä jalkapallon kehittäminen, kuten puhtaan juomaveden saaminen ihmisille. Mutta entäpä tilanne muutaman vuosikymmen kuluttua, jos oletetaan, että perusasiat alkavat olla pääpiirteissään kunnossa ja rahareiät ovat vähentyneet. Onko Afrikalla edellytykset kehittää omaa sarjaansa ja lisäksi luoda entistä enemmän taitavia jalkapalloilijoita maailmalle ja samalla saavuttaa menestystä MM-turnauksessa? Väittäisin, että kyllä on, vaikka sitten Fifan kehitysavulla. Jalkapallo kuitenkin yhdistää lähes koko Afrikkaa ja sieltä suunnalta on varmasti suurta potentiaalia menestyä tulevaisuudessa, kunhan toimintaa kehitetään entistä intensiivisemmin.

[The Perfect One]

Mielenkiintoista on nähdä, että miten nämä nykyiset suurseurat pystyvät säilyttämään asemansa. Käykö silleen, että suurseuroista tulee aivan tavallisia keskikastin joukkueita ja esimerkiksi 10 vuoden päästä on jo aivan uudet joukkueet maailman huipulla. Samanlaista taantumista kuten ManU:lla aikaisemmin hienon menestysputken jälkeen. ManU:sta ei kuitenkaan tullut mitään pikkuseuraa, mutta onkohan odotettavissa, että joku seura romahtaa aivan täysin?

[Jamal Malik]

  loistavaa tekstii

[Migael]

loistavaa tekstii

sama

[hollowi]

Seurajoukkueet vs. Maajoukkueet

Tällä hetkellä Fifan MM-turnauksen voittaminen on kaikkein arvostetuin saavutus, kuten hyvin pitkään on ollutkin. Maailmanmestaruuden arvostuksesta kertoo se, että vain kourallinen maita on sen pystynyt voittamaan näiden vuosikymmenien kuluessa. Vaikka MM-turnauksen mestaruus on edelleen suuressa arvostuksessa, niin vähitellen myös Mestareiden liigan voitto on kiilannut painoarvossaan lähes MM-kullan tasolle. Tulevaisuudessa voisi olettaa, että seurajoukkueiden merkitys korostuu sekä ihmisten että koko lajin keskuudessa. Tätä voidaan perustella muun muassa sillä, että kansallinen identiteetti ja kansallisvaltiot alkavat menettämään merkitystään, kun kuljetaan koko ajan kohti monikansallisuutta ja kansallisvaltiot hakeutuvat erilaisiin monikansallisiin ryhmittymiin. Kun puhutaan kansallisvaltioiden vähentymisestä, niin tätä tuskin voidaan yhdistää lähivuosina tapahtuvaan asiaan, ainakaan valtaosaan valtioiden keskuudesta. Osalla valtioista on paljon tehokkaammat siteet kansallisvaltioon eikä se ole hajanainen esimerkiksi etnisyyden tai uskonnon takia. Espanja taas on maa, jossa on paljon erilaista hajanaisuutta ja tällä ollaankin perusteltu maan heikkoa MM-menestystä. Maajoukkueet tulevat kuitenkin menettämään merkitystään ilmiön myötä ja seurajoukkueiden arvostus nousee edelleen. Tosin ihan vasta saimme kuitenkin havaita miten Saksassa koettiin maajoukkueen myötä semmoista kansallistunnetta, jota ei ole maassa näkynyt vuosikymmeniin. Aseeton liitto Fifa ei kuitenkaan ole ja heillä varmasti on suunnitelmia sen varalle kuinka heidän turnauksensa pysyy jälleen arvostettuna.

Maa- ja seuramestaruuksien voitot ovat luonteeltaan niin erilaisia, etteivät ne koskaan kumoa toisiaan. Siinä missä seurajoukkueet ovat huolella harkittuja ja ostettuja, maajoukkueet ovat puolestaan ilmaiseksi valittuja maidensa parhaita pelaajia. Jari Litmanen ei koskaan ole voinut haaveillakaan maailmanmestaruudesta, mutta on kylläkin Euroopan seurajoukkuemestari, liigamestari ja yksi hienoimmista eurooppalaisista pelaajista koskaan. Joukkuetasolla Barcelonasta voinee sanoa "samaa", sillä sen kannattajille joukkueen menestys on monin verroin tärkeämpää kuin Espanjan menestys. Suomen maajoukkueessa pelaaminen puolestaan ei ole mikään mainittava uroteko maailmalla, kun taas brassifutaajan vakituinen avauspaikka maajoukkueessa on mitä mahtavin suoritus.

Vaikka Mestareiden liigan voitto onkin mitä mahtavin suoritus, ei sitä voida millään tavalla edes verrata MM-kultaan. MM-kisat pelataan kerran neljässä vuodessa - jo yksin tämä tekee siitä eri kokoluokan tapauksen. Legendaarisia seurajoukkueita, kuten vaikkapa 50-luvun lopun Madrid tai 90-luvun alun Barça (tai nyky-Barça!) ei ole juurikaan enempää kuin legendaarisia maajoukkueita, vaikka maajoukkueet (euro- ja lat.am-joukkueet, muilla ei suoraan sanoen niin väliä edes ole) kilpailevat käytännössä kerran kahdessa vuodessa - joka neljäs oman maanosansa mestaruus, joka neljäs MM-kisat. Useamman Mestareiden liigan voitto vähän ajan sisään yhdistettynä kotimaisen liigan voittoihin nostaa joukkueita legendaarisuuteen. Sitävastoin legendaarisia maajoukkueita löytyy jopa sellaisista, jotka eivät ole MM-kultaa voittaneet - tunnetuimpana esimerkkinä lienee 70-luvun Hollanti.

Tuskin aiheesta voi mitään absoluuttista sanoa, paitsi ehkä sen, että mitään ei voi sanoa. Seura- ja maajoukkuekilpailuiden erilaisuus siinä, missä seura- ja maajoukkueetkin ovat erilaisia johtaa jo itsessään siihen, ettei näitä kahta voi koskaan verrata. Yksittäisten pelaajien arvostuksen, tunnettavuuden yms. arvioinnissa toki seurajoukkuejalkapalloilu on jyrännyt maajoukkuefutiksen yli 100-0. Ennen kaikkea tämä johtunee siitä, että seurajoukkueet pelaavat enemmän ja niiden valikointimahdollisuudet ovat suuremmat. Niitä eivät painosta maiden tai edes mantereiden rajat, vaan ainoastaan kirstun suuruus. Maajoukkueissa pelaaminen on lähinnä palkintoa hyvästä menestyksestä seurassa.

Sääntöjen muuttuminen

Olisiko aihetta olettaa, että jalkapallon säännöt muuttuvat vielä lähivuosina, aivan kuten ne ovat muuttuneet menneinäkin vuosina? Kaikenlaisia ehdotuksia on kyllä heitetty ilmaan ja suurin osa tyrmätään heti. Voisiko perustellusti väittää, että jonkinlainen sääntömuutos on tulossa vielä lähivuosina? Ainakin kuluneiden MM-kisojen jälkeen Blatter ehdotti, että maalien määrää on lisättävä. Turnaus oli jopa yllättävän puolustusvoittoinen ja voidaankin kysyä, että ollaanko menossa kohti puolustusvoittoista peliä, joka tarkoittaa sitä, että maalimäärät vähenevät entisestään?

En usko sääntömuutoksiin lähiaikoina. Videotuomaroinnista keskustelu lienee ainoa vakavasti otettava keskustelu tällä hetkellä, ja sekin tunnutaan torpedoitavan ennen kuin ehtii koko sanan loppuun.

Seurojen talous

Nykyaikana pelaajien seurauskollisuus on menettänyt aika pitkälti merkityksensä ja pelaajat hakeutuvat seuroihin, jotka pystyvät tarjoamaan heille enemmän palkkaa. En oikein näe perustetta sille, että tämä ilmiö olisi muuttumassa toiseen suuntaan, pikemminkin tahti vaan kiihtyy entisestään. Jos sama suuntaus jatkuu entisestään, niin käykö tässä lopulta siten, että kaikki tähtipelaajat hakeutuvat vaan pelkästään maailman parhaisiin seuroihin? Pääsyynä se, että pienemmillä seuroilla ei ole yksinkertaisesti varaa maksaa pelaajilleen riittävää palkkaa, jotta he pysyisivät seurassa. Mikä sitten olisi avuksi pienemmille seuroille? Löytyisiköhän pienemmille seuroille tukijoiksi näitä öljyllä rikastuneita viiksekkäitä herrasmiehiä, jotka tuovat seuralle huomattavasti lisää taloudellista tukea ja sitä kautta pelaajia voidaan pitää seurassa. Vai tehostuuko kenties UEFA:n rahallinen tuki entisestään ja pian huomataan olevan kierteessä, jota on vaikea katkaista. Seurat tarvitsevat enemmän rahaa, jotta he voivat pitää pelaajia joukkueessa ja myös hankkia uusia pelaajia. Pelaajat taas vaativat lisää palkkaa ja taas rumba jatkuu taas.

Itse olen oikeastaan eri mieltä. Seurauskollisuus riippuu pelaajien kannalta enemmänkin siitä, mitä seurat tarjoavat heille urheilullisesti. Siirtyikö Ballack Chelseaan rahan takia? En usko. Kyllä Bayernilla on varaa maksaa ihan tarpeeksi monta miljoonaa pelaajalle, jotta hän siellä pysyisi. Bayernilla ei vain riitä kapasiteettia kilpailla tämän hetken kovimpia joukkueita Barçaa, Chelseaa, Milania ja Madridia vastaan. Itse asiassa ei tarvitse olla edes näistä joukkueista kyse, että Bayernin taso on ongelma. Nyt Ballack pääsee taistelemaan tasaisesti maailman kovimpien huippujen kanssa - ja totta puhuen liigankin taso on kovempi. Chelsean avain pelaajien ostamiseen tuskin lienee raha, joka pelaajille menee. Uskon sen olevan raha, joka menee siirtosummaan.

Pienemmät seurat tosiaan saattavat kamppailla rahaongelman kanssa, mutta näinhän se yksinkertaisesti on. Se ei myöskään ole todellakaan ainoa syy pelaajien siirtymiseen. Yllä mainittu urheilullinen tarjonta on pelaajille kuitenkin erittäin tärkeää, sillä loppuen lopuksi harva huipputason pelaaja voi todella käyttää enempää rahaa kuin mitä palkka antaa myöten. Jo sponsorit varmistavat tämän tarjotessaan pelaajille kaiken vaatteista ja kelloista autoihin. Ja niitä on sitten pakko käyttää. Minkäs teet? Joukkueet voivat muutenkin tarjota pelaajalle jotain, mitä rahalla ei voi saada. Vai mitäpä sanotte esimerkiksi Villarrealin pelaajista, jotka viikoittain käyvät syömässä yhdessä? Tällaista yhtenäisyyttä ei mikään seura voi tarjota, vaan se on puhtaasti pelaajien hengestä kiinni.

Koska on futiksessa ollut seurauskollisuutta? Kyllähän sitä joskus on. Silloin esimerkiksi, kun maan rajojen sisäpuolella pyörittiin pääasiassa. Myös 3 ulkomaalaispelaajan kiintiön aikana epäilemättä enemmän kuin nykyisen lähinnä vitsiksi muodostuneen kiintiön aikana. Herää kysymys: onko tämä seurauskollisuutta, vaiko vain olosuhteiden sanelemaa pakkoa? Kun suurseurojen ulkomaalaiskiintiöt olivat täynnä, ostivat he pikkuseurat tyhjiksi oman maan pelaajista, mutta samalla vain hiukan heikommat entiset pelaajat valuivat toiseen suuntaan. Piirit olivat pienempiä. Pelaajakauppa oli vaikeampaa.

Myös lajin luonne on muuttunut. Siinä, missä ennen vaihtopelaajat olivat pakollista roskaa, nykyään he ovat osa pelistrategiaa. Puhutaan supersubeista ja vaihtopenkille pääsy on monissa suurseuroissa, ennen kaikkea kai Chelseassa, saavutus. MM-kisoissa Pekerman näytti toteen tämän muutoksen: johtotilanteessa Jose teki kaikki väärät vaihdot ja lopulta hävisi ottelun omaa tyhmyyttään. Lieneekö muutos puhtaasti ottelumäärän lisääntymisestä kiinni? Näin uskon. On kuitenkin eri asia pelata 2x60min+90min kuin 3x90min yhden viikon aikana. Tämä tarkoittaa 10km/90min määrällä kuitenkin useamman juoksukilometrin säästämistä, ja ennen kaikkea välttää hapoille vetämistä. Varsinkin nuorten pelaajien, kuten Messin, kohdalla tämä on erittäin huomionarvoinen asia. Pelin luonne on myös muuttunut siten, että pelataan enemmän kentällisenä kuin puolustuksena, keskikenttänä ja hyökkäyksenä. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti enemmän juoksumetrejä. Voisinpa melkein veikata, että mitä pienempi keskihajonta pelaajien juoksumäärissä (eli mitä enemmän kaikki juoksevat) on, sitä paremmin seura menestyy.

Talous osana joukkueiden menestystä on toki nostanut päätään. En tosin usko, että urheilullisessa mielessä, vaan ihan kannattavuusmielessä. Kerskakulutuksen aika on ohi muilta paitsi Chelsealta ja ehkä jossain määrin Madridiltakin, ja nyt seuroista pyritään saamaan liiketaloudellisestikin kannattavia yrityksiä. Tämä ei tapahdu urheilun kustannuksella, vaan pikemminkin urheilu hyötyy tästä. Voitte vilkaista Barçaa, jonka talous meni päin vittua vuosituhannen alun - niin myös urheilukin. Kun ruoriin saatiin Laportan jengi, alkoi kirstu paisua, ja näin pystyttiin palkkaamaan lisää parempia pelaajia - ja ennen kaikkea paremmin scoutattuja. Madridmaisten hypeostosten aika loppui kuin se napaan, ja ostettiin tarkasti harkittuja pelaajia tiukasti neuvotelluilla hinnoilla. Kiitokset tästä menee ennen kaikkea Rosellille, Txikille ja Rijkaardille. Muuttiko tämä pelaajakaupan? Toivottavasti, sillä linja toimii - myös pikkuseurat voinevat oppia tästä jotain. Ja koska isot seurat eivät ehkä haluakaan enää 25 huippu(kallista )miestä, alkaa riquelmejä valua myös huipulta alaspäin... Tämä ei voi olla huono asia isossa mittakaavassa.

...

Itse nostaisin seuraavana aiheena esiin nuorten pelaajien scammäyksen. Siis mallia Cesc, Fran Merida, Piqué. Enemmän kuin näiden sankareiden menettäminen saariapinoille, allekirjoittanutta harmittaa korvauksen naurettavuus. Olisi kohtuullista, että kasvattajaseurat saisivat jonkin sortin korvauksia heiltä viedyistä junioreista. Voisin kirjoittaa tähän oman ehdotukseni, mutta sillähän ei tunnetusti ole paskan väliä, kun herrat kokoontuvat, joten jääköön.

...

Itse en ole huolissani lajin tulevaisuudesta, vaan ainakin Espanjassa se näyttää erittäinkin valoisalta, kun ainakin kymmenkunta joukkuetta taistelee europaikoista. Myös esimerkiksi Atletin, Zaragozan ja Villarrealin kokoamat huippujoukkueet tulevat järkyttämään pyhää Madrid-Barça-Valencia-kolminaisuutta ensi kaudella, sekä yllätyksiä tapahtuu aina - johtuen mielestäni siitä, että monilla joukkueilla on asettaa kentälle laadukas kentällinen, joskaan syvyyttä ei vaihtopenkiltä löydy isoveljien malliin.

Tulipas teksti, saakelin saakeli. 

[Game]

Mukava nähdä, että tähänkin on tullut tekstiä. Sen myös lisäisin, että kaikki väitteet avausviestissä eivät ole suoranaisesti omia mielipiteitäni vaan hahmotin vähän yleistä näkökulmaa. Sellaista näkökulmaa, jonka minä olen saanut jalkapalloa ”opiskellessani”.

Maa- ja seuramestaruuksien voitot ovat luonteeltaan niin erilaisia, etteivät ne koskaan kumoa toisiaan. Siinä missä seurajoukkueet ovat huolella harkittuja ja ostettuja, maajoukkueet ovat puolestaan ilmaiseksi valittuja maidensa parhaita pelaajia. Jari Litmanen ei koskaan ole voinut haaveillakaan maailmanmestaruudesta, mutta on kylläkin Euroopan seurajoukkuemestari, liigamestari ja yksi hienoimmista eurooppalaisista pelaajista koskaan. Joukkuetasolla Barcelonasta voinee sanoa "samaa", sillä sen kannattajille joukkueen menestys on monin verroin tärkeämpää kuin Espanjan menestys. Suomen maajoukkueessa pelaaminen puolestaan ei ole mikään mainittava uroteko maailmalla, kun taas brassifutaajan vakituinen avauspaikka maajoukkueessa on mitä mahtavin suoritus.

Kun arvioit maajoukkueiden ja seurajoukkueiden suhdetta toisiinsa, niin mielestäni näet asian aivan liian yksinkertaisesti ja pelkästään jalkapallon näkökulmasta. Sinänsä edellä esitetyistä argumenteista olen samaa mieltä, mutta mielestäni asiassa ei ole huomioitu maailman muuttumista ja kyllähän luonnollisesti jalkapallo muuttuu siinä samassa vanavedessä. Vaikka jalkapallon arvomaailma on aivan omaa luokkaansa, niin kyllä myös muun maailman vallitsevat arvot ja mentaliteetit vaikuttavat jalkapallon luonteeseen. Maajoukkueiden merkityksen vähentymistä yritin perustella avausviestissä lisääntyvällä antinationalismilla ja tämä arvo vaikuttaisi myös yleisesti jalkapalloon maajoukkueiden merkityksen vähentyessä. Ei seurajoukkue- tai maajoukkueturnaukset välttämättä koskaan väisty toistensa tieltä periaatteessa, mutta jos maajoukkueturnausten arvostus on hyvin pohjalla, niin mitä motivaatiota niitä on enää järjestää? Kyllähän maajoukkueeseen saadaan ilmaisella maailman parhaimpia pelaajia, mutta entäpä jos pelaajia ei enää kiinnosta koko homma ja he kieltäytyvät kunniasta? Kuvitellaan tilanne, että maailma on niin kansainvälistynyt, että pelaajat eivät näe syytä edustaa juuri sitä pientä osaa maailmasta, jota joskus aikoinaan kutsuttiin valtioksi.

Vaikka Mestareiden liigan voitto onkin mitä mahtavin suoritus, ei sitä voida millään tavalla edes verrata MM-kultaan. MM-kisat pelataan kerran neljässä vuodessa - jo yksin tämä tekee siitä eri kokoluokan tapauksen. Legendaarisia seurajoukkueita, kuten vaikkapa 50-luvun lopun Madrid tai 90-luvun alun Barça (tai nyky-Barça!) ei ole juurikaan enempää kuin legendaarisia maajoukkueita, vaikka maajoukkueet (euro- ja lat.am-joukkueet, muilla ei suoraan sanoen niin väliä edes ole) kilpailevat käytännössä kerran kahdessa vuodessa - joka neljäs oman maanosansa mestaruus, joka neljäs MM-kisat. Useamman Mestareiden liigan voitto vähän ajan sisään yhdistettynä kotimaisen liigan voittoihin nostaa joukkueita legendaarisuuteen. Sitävastoin legendaarisia maajoukkueita löytyy jopa sellaisista, jotka eivät ole MM-kultaa voittaneet - tunnetuimpana esimerkkinä lienee 70-luvun Hollanti.

Sitä ei voi kyllä missään tapauksessa kiistää etteikö MM-turnauksen painoarvo olisi tällä hetkellä erittäin suuri. Mutta mistä voi tietää, että kuinka usein tulevaisuudessa järjestetään arvokisaturnauksia ja kuinka suuri painoarvo niillä on, jos ne järjestettäisiin esimerkiksi kerran vuodessa jääkiekon tyyliin? Mielestäni tuo legendaarisuus-käsite on kyllä hyvin epämääräinen. Mikä tekee joukkueesta legendaarisen ja kuka sen päättää?

Itse olen oikeastaan eri mieltä. Seurauskollisuus riippuu pelaajien kannalta enemmänkin siitä, mitä seurat tarjoavat heille urheilullisesti. Siirtyikö Ballack Chelseaan rahan takia? En usko. Kyllä Bayernilla on varaa maksaa ihan tarpeeksi monta miljoonaa pelaajalle, jotta hän siellä pysyisi. Bayernilla ei vain riitä kapasiteettia kilpailla tämän hetken kovimpia joukkueita Barçaa, Chelseaa, Milania ja Madridia vastaan. Itse asiassa ei tarvitse olla edes näistä joukkueista kyse, että Bayernin taso on ongelma. Nyt Ballack pääsee taistelemaan tasaisesti maailman kovimpien huippujen kanssa - ja totta puhuen liigankin taso on kovempi. Chelsean avain pelaajien ostamiseen tuskin lienee raha, joka pelaajille menee. Uskon sen olevan raha, joka menee siirtosummaan.

Ballackin tapauksessa kyllä allekirjoitan väitteesi ja sen, että Bayern olisi sitä rahaa kyllä saanut tarpeeksi pitämään pelaajansa, jos se siitä olisi ollut pelkästään kiinni. Mutta mitenpä selität siirtomotivaation tilanteessa, jossa pelaaja siirtyy menestyksekkäästä suurseurasta toiseen vastaavanlaiseen? Minulla ainakin tulee väkisin mieleen , että eihän siinä voi olla mitään muuta kyseessä kuin raha, jos uusi seuraa tarjoaa suurempaa palkkaa ja välit ovat kuitenkin kunnossa edelliseen seurajohtoon eikä peliajastakaan ole puutetta. Ehkä pelaaja on joutunut muutaman kerran penkille, mutta ei mitään sen ihmeempää. Näitä siirtojahan on tapahtunut useita muun muassa Italiassa ja Espanjassa. Unohdetaan myös kaikki epärealistiset syyt ja maanvaihtoa ei tehdä siinä vaiheessa, kun pelaaja on hyvässä vireessä pelkästään tunteelliselta pohjalta. Ehkä sitten, jos ei vaan ole yksinkertaisesti sopeutunut ympäristöön.
 

Talous osana joukkueiden menestystä on toki nostanut päätään. En tosin usko, että urheilullisessa mielessä, vaan ihan kannattavuusmielessä. Kerskakulutuksen aika on ohi muilta paitsi Chelsealta ja ehkä jossain määrin Madridiltakin, ja nyt seuroista pyritään saamaan liiketaloudellisestikin kannattavia yrityksiä.

Mutta viittaat vaan tässä muutamaan tapaukseen ja mielestäni aika rohkeaa sanoa kerskakulutuksen loppuneen. Jos joka päivä tulisi johonkin seuraan uusi venäläismiljardööri, niin minä ainakin luulen, että siinä tilanteessa seura kyllä pistäisi rahat haisemaan. Varmasti myös hankintoihin panostettaisiin kunnolla, mutta myös samalla ostettaisiin aivan turhia kalliita pelaajia penkkiä kuluttamaan. Totta kai talouspuoli on seuroille hyvin tärkeää ja siihenhän Realin pelaajahankinnat myös perustuivat osittain. Kun saadaan joukkueeseen maailman parhaimpia pelaajia, niin sitä kautta myös seura kerää entistä enemmän sponsorirahoja, saavat rahaa tv-maksuista ja fanituotteiden määrä nousee jyrkästi ylöspäin. Pörssissä seurat ovat myös yrittäneet vaikuttaa, mutta sijoittajat eivät ole kamalan innokkaasti mukana toiminnassa, koska kurssit ovat hyvin ailahtelevaisia.


 

[hollowi]

Hyvä sinänsä, etteivät jutut olleet varsinaisesti omia mielipiteitäsi, koska ne olivat - kuten itse hyvin asian esitit - yleistä näkökulmaa. Sellaisia helppoheikkimäisiä valmiita vastauksia: jeesustelua maajoukkueiden huonosta tilasta, rahan vallasta, yms yms. Nyt kisojen aikana tuli monesti katsottua silmä kovana nimenomaan Eurosportin makasiiniohjelmaa, joka taisikin pyöriä enemmän tai vähemmän ympäri vuorokauden. Siinä mielestäni huomioitavaa oli se, että tämä joku asiantuntijatyyppi ei tosiaan antanut näitä iltapäivälehtimäisiä lausuntoja, vaan haastoi yleisen yksinkertaisen turpeuden siitä, että kaikki oli ennen paremmin. Oli hauska katsoa "väärää" mieltä olevaa tyyppiä, joka argumentoi kuitenkin omien näkemystensä puolesta loistavasti.

Maajoukkueiden merkityksen vähentymistä yritin perustella avausviestissä lisääntyvällä antinationalismilla ja tämä arvo vaikuttaisi myös yleisesti jalkapalloon maajoukkueiden merkityksen vähentyessä. Ei seurajoukkue- tai maajoukkueturnaukset välttämättä koskaan väisty toistensa tieltä periaatteessa, mutta jos maajoukkueturnausten arvostus on hyvin pohjalla, niin mitä motivaatiota niitä on enää järjestää? Kyllähän maajoukkueeseen saadaan ilmaisella maailman parhaimpia pelaajia, mutta entäpä jos pelaajia ei enää kiinnosta koko homma ja he kieltäytyvät kunniasta? Kuvitellaan tilanne, että maailma on niin kansainvälistynyt, että pelaajat eivät näe syytä edustaa juuri sitä pientä osaa maailmasta, jota joskus aikoinaan kutsuttiin valtioksi.

Jos puhutaan tilanteesta 30 vuotta sitten, on totta, että silloin ihmiset olivat pääasiassa nationalistisempia, mutta itse asiassa tällä hetkellä nationalismi ja omaan lähiympäristöön - kulttuuripiiriin, kielipiiriin, kansalaisuuteen, rotuun, uskontoon - tuijottaminen on yleistynyt viimeisen viiden tai kymmenen vuoden aikana.

Sikäli jos tilanne olisi mennyt eri suuntaan kuin mihin se nyt on mennyt ja seurajoukkuefutis laajentaisi vielä enemmän, noin 70-80 otteluun kaudessa, voisi kieltäytymisiä tulla. Toki monille merkitsevät seurat enemmän, mutta silti maajoukkue on nimenomaan täydellisen ilmaisuutensa takia kunniatehtävä käytännössä kaikille. Kun pelaaja valitaan maajoukkueeseen, on hän maansa muutaman huipun joukossa kyseisellä pelipaikalla. Se on suuri kunnia jokaiselle, olkoon pelaaja kuinka internationalistinen tahansa. Toinen vaihtoehto ongelmille on: oman kansallistunnealueen pieneneminen. Iso-Britanniahan on jaettu neljään maahan, vaikkakaan niistä yksikään ei ole valtio sinänsä. Koska näemme 17 espanjalaista "maajoukkuetta" karsimassa?

Mitä muuten tulee kisoihin & kekkereihin, nykyinen tyyli järjestää niitä enemmän tai vähemmän huuhaa-maissa jossain kaukana ei kyllä kerää suuriakaan pisteitä sivuunkirjoittaneelta. Kyllähän se on tietyllä tavalla hyvä, ettei aina vedetä tyyliin Englannissa, mutta eikö maailmasta tosiaan enää löydy sen enempää jalkapallomaita, kun nyt viisistä viime kisoista (jos lasketaan seuraavat mukaan) on kolmet järjestetty jossain, missä ei tosiaankaan jalkapalloa arvosteta. Nämä maat ovat siis USA, Korea-Japani ja E-Afrikka. Ymmärrän miksi, mutta silti: miksi?

Sitä ei voi kyllä missään tapauksessa kiistää etteikö MM-turnauksen painoarvo olisi tällä hetkellä erittäin suuri. Mutta mistä voi tietää, että kuinka usein tulevaisuudessa järjestetään arvokisaturnauksia ja kuinka suuri painoarvo niillä on, jos ne järjestettäisiin esimerkiksi kerran vuodessa jääkiekon tyyliin? Mielestäni tuo legendaarisuus-käsite on kyllä hyvin epämääräinen. Mikä tekee joukkueesta legendaarisen ja kuka sen päättää?

Kyllähän jalkapallokin kokonaisuudessaan voi joskus tulevaisuudessa unohtua, mutta ei vielä pitkään aikaan. Näin uskallan väittää. Onhan enemmän ja vähemmän legendaarisia joukkueita, mutta jos pyydetään joitain hyvin lajin historiaa tuntevia tyyppejä nimeämään 10 legendaarista joukkuetta, veikkaan listoissa olevan hyvin paljon yhtäläisyyksiä. Ei sitä kukaan päätä, mutta mielipiteistä vallitsee suhteellisen selkeä konsensus.

Ballackin tapauksessa kyllä allekirjoitan väitteesi ja sen, että Bayern olisi sitä rahaa kyllä saanut tarpeeksi pitämään pelaajansa, jos se siitä olisi ollut pelkästään kiinni. Mutta mitenpä selität siirtomotivaation tilanteessa, jossa pelaaja siirtyy menestyksekkäästä suurseurasta toiseen vastaavanlaiseen? Minulla ainakin tulee väkisin mieleen , että eihän siinä voi olla mitään muuta kyseessä kuin raha, jos uusi seuraa tarjoaa suurempaa palkkaa ja välit ovat kuitenkin kunnossa edelliseen seurajohtoon eikä peliajastakaan ole puutetta. Ehkä pelaaja on joutunut muutaman kerran penkille, mutta ei mitään sen ihmeempää. Näitä siirtojahan on tapahtunut useita muun muassa Italiassa ja Espanjassa. Unohdetaan myös kaikki epärealistiset syyt ja maanvaihtoa ei tehdä siinä vaiheessa, kun pelaaja on hyvässä vireessä pelkästään tunteelliselta pohjalta. Ehkä sitten, jos ei vaan ole yksinkertaisesti sopeutunut ympäristöön.

Onhan näitä siirtoja tapahtunut juu, ei tosin kovin usein. Sen lisäksi, että tällaiset ovat kuitenkin melko harvinaisia (että ihan oikeasti avauksen ukko ostetaan isolla rahalla seurasta toiseen - á la Figo), on kaikilla henkilökohtaisia preferenssejä. Myös seuroilla saattaa olla kiinnostusta liittyen pelaajamarkkinoihin, eli mikä ettei myydä 25 miljoonalla Juvesta Interiin, jos koetaan, että pelaaja on sen (saati vähemmän) arvoinen. Pelaajaa ehkä konsultoidaan aiheesta, ehkä ei. Pelaajat ovat siinä mielessä hyvin nöyriä, että harva pelaaja ilmoittaa pysyvänsä joukkueessa, jos hänen joukkueensa on hyväksynyt hänestä tehdyn tarjouksen. Enemmänkin siis seurat ovat heikosti uskollisia tai edes rehellisiä pelaajilleen. Lisää löytyy se vielä, että usean kauden jälkeen pelaaja varmasti mielellään vaihtaa ympäristöä niistä jo mainituistakin urheilullisista intresseistä, vaikka uudella seuralla ei olisi näennäisesti mitään tarjottavaa voi pelaajaa silti kiinnostaa jo uusi haaste. Tällä hetkellä Barça lienee hyvä esimerkki joukkueesta, josta siirtyminen ei olisi ainakaan eteenpäinmenemistä mitä joukkueen menestymiseen. Voisin kuitenkin aivan hyvin nähdä jonkun pelaajan siirtyvän johtuen tietystä puutumisesta, joka tasaisesta puurtamisesta tulee.
 

Mutta viittaat vaan tässä muutamaan tapaukseen ja mielestäni aika rohkeaa sanoa kerskakulutuksen loppuneen. Jos joka päivä tulisi johonkin seuraan uusi venäläismiljardööri, niin minä ainakin luulen, että siinä tilanteessa seura kyllä pistäisi rahat haisemaan. Varmasti myös hankintoihin panostettaisiin kunnolla, mutta myös samalla ostettaisiin aivan turhia kalliita pelaajia penkkiä kuluttamaan. Totta kai talouspuoli on seuroille hyvin tärkeää ja siihenhän Realin pelaajahankinnat myös perustuivat osittain. Kun saadaan joukkueeseen maailman parhaimpia pelaajia, niin sitä kautta myös seura kerää entistä enemmän sponsorirahoja, saavat rahaa tv-maksuista ja fanituotteiden määrä nousee jyrkästi ylöspäin. Pörssissä seurat ovat myös yrittäneet vaikuttaa, mutta sijoittajat eivät ole kamalan innokkaasti mukana toiminnassa, koska kurssit ovat hyvin ailahtelevaisia.

Ei tietenkään ole pointtia säästellä rahoja, jos niitä on. Kuitenkin tärkein huomio on se, että seurat halutaan taloudellisesti menestyviksi, ei ainoastaan pärjääviksi. Romankin on sanonut, että aikoo upottaa Chelseaan rahaa, mutta haluaa siitä pitkässä juoksussa menestyvän liikeyrityksen. Madridilla on vielä jotain pakkoneuroottisia oireita tuon kulutuksen kanssa, kun maksaa "jostain" Diarrasta enemmän kuin Barça maksoi Ronaldinhosta. Van Heppa tuli kohtuuhinnalla nähden miehen tulostasoon, ja Canna ja Emerson olivat iästään huolimatta jopa huippuostoksia.

On sinänsä aivan merkityksetöntä josko pelaaja maksaa 1, 10, vai 100 miljoonaa, olennaista on vain se, että se ei ole liikaa seuran talouden kestävälle kehitykselle. Jotkut Madridin maakaupat tai Chelsean miljardöörit ovat sillä tavalla irrelevantteja, että tuskin kukaan haluaa kuitenkaan rahojaan syydettävän kaivoon, suomeksi siis maksettavan pelaajista enemmän kuin mihin seuralla on varaa. Tällaiset edellämainitut "järjestelyt" ovat piristysruiskeita, joita ei loputtomasti tule.

Jalkapallossa ollaan vasta herätty talouden merkitykseen. Muutama vuosi takaperin italialaisjoukkueista vain muutamalla oli varaa aloittaa liiga vielä muutamaa viikkoa ennen sen oletettua alkua. Suurimpien joukkueiden budjetit ovat yli kaksinkertaistuneet viimeisen viiden vuoden aikana. Se on huikeaa, kun ottaa huomioon vuosituhannen vaihteen siirtosummat, jotka olivat nykyisiä huomattavastikin korkeampia. Mielestäni hyvä esimerkki tyylikkäästä ostamisesta on Deco. Keskikentälle halutaan luova pelaaja. Vaihtoehtoja on vähän, joten hinnat ovat korkeat. Porto sai miehestä Barçalta hyvän hinnan, muistaakseni n. 20 miljoonaa. Hinta kova, mutta niin on miehen tasokin. Muutenkin Barça on harjoittanut samantyylistä ostamista näin Laportan kaudella. Kovaa hintaa on maksettu Eto'osta, Ronaldinhosta ja Decosta. Sattumoisin Eto'o ja Deco voittivat pelipaikkansa paras -pystin viime kauden UCL:stä, ja Ronaldinho nappasi parhaan pelaajan palkinnon. Muista pelaajista on maksettu sopusuhtaisempia hintoja, ainoastaan Maxi Lopez on osoittautunut kalliiksi tasoonsa nähden.

Uskon niin, että tulevaisuudessa taloudellinen ja muutenkin institutionaalinen menestys ovat linkitettyjä urheilulliseen menestykseen täysin kaksisuuntaisesti. Ilman yhtä ei ole toista. Ainakaan pitkäaikaiseen menestykseen millään saralla on mahdotonta päästä ilman menestystä muilla osa-alueilla. Suurimman muutoksen jalkapallossa uskon olevan juuri tässä: seurojen toiminta ammattimaistuu.

[Game]

Jos puhutaan tilanteesta 30 vuotta sitten, on totta, että silloin ihmiset olivat pääasiassa nationalistisempia, mutta itse asiassa tällä hetkellä nationalismi ja omaan lähiympäristöön - kulttuuripiiriin, kielipiiriin, kansalaisuuteen, rotuun, uskontoon - tuijottaminen on yleistynyt viimeisen viiden tai kymmenen vuoden aikana.

Pitää paikkansa. Nykyään on havaittu monien asiantuntijoiden yllätykseksi nationalismin nousua etenkin 2000-luvun alussa. Kuitenkin nationalismin nousu on niin ollut niin marginaalista ja ilmentynyt muun muassa äärioikeiston nousuna ja Ranskan lähimellakoiden kaltaisten tapausten välikohtausten tuloksena. Mutta mitä olen asiaa seurannut ja tutkinut, niin kyllä nationalismi on kokonaisuutenaan ollut selvässä laskussa näistä muutamista poikkeuksista huolimatta ja lisäksi monet tulevaisuuden ennustajat ovat sitä mieltä, että nationalismi laskee lähivuosien aikana. Kuten aikaisemmissa viesteissäni olen tuonut esille, niin en kyllä osaa olla rinnastamatta nationalismin laskua maajoukkueen merkityksen laskuun.

Sikäli jos tilanne olisi mennyt eri suuntaan kuin mihin se nyt on mennyt ja seurajoukkuefutis laajentaisi vielä enemmän, noin 70-80 otteluun kaudessa, voisi kieltäytymisiä tulla. Toki monille merkitsevät seurat enemmän, mutta silti maajoukkue on nimenomaan täydellisen ilmaisuutensa takia kunniatehtävä käytännössä kaikille. Kun pelaaja valitaan maajoukkueeseen, on hän maansa muutaman huipun joukossa kyseisellä pelipaikalla. Se on suuri kunnia jokaiselle, olkoon pelaaja kuinka internationalistinen tahansa.

Tuohon seurajoukkuefutiksen lisäämiseen täytyy sanoa, että enpä heti näe syytä miksi ottelumääriä ei lisättäisi tulevaisuudessa. Jalkapallohan on nykyään suurta taloudellista kilpailua, joten miksi liigat eivät yrittäisi kerätä lisää rahaa ottelumäärien lisäämisellä? Kun kausi alkaa mennä liian pitkäkestoiseksi, niin vaikutusta ei voi olla huomaamatta maajoukkuetasolla. Fifa, seurajoukkuesarjat ja Uefa käyvät keskenään koko ajan kovaa kilpailua, vaikka tällä hetkellä asia on suhteellisen sopusoinnussa eikä seurajoukkuekausi estä pelaajia osallistumasta maajoukkueturnauksiin.

Mitä muuten tulee kisoihin & kekkereihin, nykyinen tyyli järjestää niitä enemmän tai vähemmän huuhaa-maissa jossain kaukana ei kyllä kerää suuriakaan pisteitä sivuunkirjoittaneelta. Kyllähän se on tietyllä tavalla hyvä, ettei aina vedetä tyyliin Englannissa, mutta eikö maailmasta tosiaan enää löydy sen enempää jalkapallomaita, kun nyt viisistä viime kisoista (jos lasketaan seuraavat mukaan) on kolmet järjestetty jossain, missä ei tosiaankaan jalkapalloa arvosteta. Nämä maat ovat siis USA, Korea-Japani ja E-Afrikka. Ymmärrän miksi, mutta silti: miksi?

Kisat järjestään tasapuolisuuden kannalta eri maanosissa melko vuorotellen(ja tämän varmaan tiesitkin). Jos kisoja pidettäisiin esimerkiksi Euroopassa useammat peräkkäin, niin varmasti toiminta herättäisi närää muissa maanosissa. Jo 1930-luvulla kahdet Euroopan kisat johtivat Uruguayn ja Argentiinan boikotointiin ja varmasti samanlainen tilanne syntyisi, jos ei pyrittäisi tasapuolisesti vuorotellen hakemaan kisapaikkaa eri puolelta maailmaa. Tilanne 30-lukuun verrattuna on vielä erilainen sen suhteen, että myös Afrikka pitää ottaa myös huomioon. Kisoilla pyritään varmasti myös herättämään lisää mielenkiintoa paikan päällä eikä valinta ole pelkästään kiinni kiinnostuksesta jalkapalloon. Myös maan poliittinen tilanne ja vakaus on otettava huomioon. Esimerkiksi Meksiko sai sekä 1970 että 1986 kisat poliittisten(talouspoliittisten) seikkojen takia. 1970 Meksiko meni epävakaan Argentiinan edelle ja 1986 kisat piti pelata Kolumbiassa, mutta maan talousvaikeuksien takia näin ei menetelty. Minä en ainakaan näe ristiriitaa siinä, että kisat pelataan semmoisissakin maissa, joissa ei jalkapalloa arvosteta. Oikeastaan näen päinvastoin siinä tilaisuuden levittää jalkapallon sanomaa. Käytännön kannalta ne järjestetään "huuhaa-maissa" ja uskon, että kisat järjestetään tulevaisuudessa semmoisissa paikoissa, jotka tällä hetkellä tuntuvat meistä aivan käsittämättömiltä.

Kyllähän jalkapallokin kokonaisuudessaan voi joskus tulevaisuudessa unohtua, mutta ei vielä pitkään aikaan. Näin uskallan väittää. Onhan enemmän ja vähemmän legendaarisia joukkueita, mutta jos pyydetään joitain hyvin lajin historiaa tuntevia tyyppejä nimeämään 10 legendaarista joukkuetta, veikkaan listoissa olevan hyvin paljon yhtäläisyyksiä. Ei sitä kukaan päätä, mutta mielipiteistä vallitsee suhteellisen selkeä konsensus.

Näinhän se asia on. Mutta kuitenkin tuntuu hyvin epämääräiseltä käsitteeltä tuo legendaarisuus. Joukkueesta voi tulla legendaarinen monien asioiden perusteella, vaikka se ei olisi saavuttanut esimerkiksi sitä kiiltävintä saavutusta. Jos joukkue koostuu jo pelkästään sen ajan tähtipelaajista, niin se voi tehdä jo joukkueesta legendaarisen.

Tällä hetkellä Barça lienee hyvä esimerkki joukkueesta, josta siirtyminen ei olisi ainakaan eteenpäinmenemistä mitä joukkueen menestymiseen. Voisin kuitenkin aivan hyvin nähdä jonkun pelaajan siirtyvän johtuen tietystä puutumisesta, joka tasaisesta puurtamisesta tulee.

Minä taas näen, että Barca juuri on tällä hetkellä tilanteessa, jossa monilla pelaajilla luulisi olevan motivaatiota vaihtaa seuraa mahdollisimman pikaisesti. Monet nuoremmat tulevaisuuden lupaukset joutuvat kuluttamaan penkkiä, kun joukkue koostuu tällä hetkellä niin lukuisista tähtipelaajista. Tietenkin, jos tässä viittasit joukkueen avainpelaajiin esimerkiksi Ronaldinhoon, niin siinä tapauksessa seuravaihto ei todellakaan olisi kovin järkevä vaihtoehto. Palkkapussikin luulisi näillä kavereilla olevan jo tarpeeksi suuri.
 

[c0pa]

Asiaa sivun täydeltä.
Yksi asia mikä itseänikin arveluttaa on maajoukkuepelaamisen kohtalo tulevina vuosikymmeninä, toki maailmanmestaruuden/Em/CupOfNationsin/etc. voittaminen on varmasti pelaajille vieläkin suurin tavoite esim. kymmene vuoden päästä, mutta se ilmiö mitä pelkään on maiden välisen "pelaajakaupan" yleistyminen. Tämä ilmiö on ollut havaittavissa näkyvästi vasta tietyillä öljy-alueilla, joissa pelaajat ovat vaihtaneet kansallisuuttaan pelipaikan perässä. Aiheesta en ole massiivista tietopankkia vielä löytänyt, mutta kuulopuheet ovat asiasta olleet hyvin lähelä toisiaan, joten voi olettaa että tämä ilmiö on todellinen. Siis jos tällaista loikkaruutta alkaa esiintymään muillakin mantereilla ja suuremmassa määrin esim. juuri Euroopan yhdentyessä, niin miellän ajatuksen kyllä ongelmaksi.
Jos tiedätte asiaa käsittelevän sivun tjms. infotkaa toki.
Enkä tarkoita kuitenkaan asialla siirtomaailmiötä kuten Ranskan maajoukkueessa.

Hyvälle topicille vielä ja asialliselle tekstille vielä