ValmistelutJo ennen Mestareiden liigan lohkoarvontaa olin päättänyt toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni: heti kun lohkoarvonta olisi suoritettu, varaisin matkat mieluisimpaan Roman kotiotteluun ja lähtisin kuuntelemaan liigan hymniä sinne, missä sen olisi pitänyt soida taukoamatta joka ikinen kausi. Ylväälle Stadio Olimpicolle.
Lohkoarvonta heitti Roman lohkoon kaksi todellista jättiläistä Manchester Cityn ja Bayern Münchenin muodossa. Lohkon neljäs joukkue CSKA Moskova ei herättänyt minkäänlaista kiimaa allekirjoittaneen mielessä, minkä lisäksi Roma-CSKA tuli lohkon ensimmäisenä otteluna vastaan vähän liian nopeasti. Niinpä valinta rajautui nopeasti kahteen huippuotteluun. Lopulta viisari kääntyi aika helposti osoittamaan saksalaisten suuntaan. Ajankohta sopi paremmin omiin aikatauluihin, minkä lisäksi samalla pääsisi näkemään tuoreen maailmanmestarijoukkueen runkopelaajatkin livenä. Siispä lentoliput varaukseen, passista valokopio Francescolle (roomalainen ystäväni, tsekkaa
edellinen matkakertomus) lipun hankkimista varten ja varmistus, että samaiselle kaverille pääsisi yhdeksi yöksi bunkkaamaan. Kyllä, yhdeksi yöksi.
Koska oletin olevani töissä viikolla 43, varasin niin tiukan aikataulun lennot kuin mahdollista. Nopealla googlettelulla ostoskoriin valikoituivat Norwegianin lennot: tiistaina 15:55 lähtö Helsingistä ja keskiviikkona lähtö Roomasta 11:50. Siihen päälle
Rome Shuttle Limousine -palvelusta (suosittelen lämpimästi, nopeampi ja halvempi kuin taksi) kyyti lentokentältä Stadio Olimpicolle, niin logistiikkapuoli alkoi olla kivasti kunnossa. Ja eikun odottelemaan matkaa.
Kun sain kuulla, että saisin pitää jäljellä olevan kesälomaviikkoni juuri kyseisellä viikolla, alkoi hieman harmittaa, että tuli buukattua niin tiukat lennot. Mutta toisaalta,
once in a lifetime ja niin edelleen.
Tiistai 21.10.Lähtöpäivänä ajelin kaikessa rauhassa Tampereelta Helsinki-Vantaalle, jätin auton parkkiin ja käppäilin olkalaukkuni kanssa turvatarkastukseen. Kevyesti on mukava matkustaa. Laukussa oli passin ja lentolippujen lisäksi huppari, hammasharja ja -tahna, tuliaissalmiakit Francescon perheelle ja kännykän laturi. Taskuissa kännykkä ja lompakko. Ihan riittävästi kamaa, siis. Laukku olikin mukana lähinnä takaisin tuomisia varten.
Lento oli hieman etuajassa, sympaattinen (mutta liikenteessä täysin kaistapäinen) kuskini vastassa nimikyltin kanssa ja liikenne aina viiden kilometrin päähän stadionista asti rauhallista. Stadionilla suoraan vasta-avattuun AS Roma Storeen, De Rossin nimellä ja UCL:n tähti-hihabadgella varustettu kolmospaita (vieraspaidasta ei löytynyt kokoja, mikä oli lievä pettymys) niskaan ja Francescoa tapaamaan Cuore Sole Villagen luo. Hieman alkoi nälkä jo kaivella sisuksia, mutta onneksi Francesco oli italialaiseen tapaan varustautunut hyvin. Tuoreet pizzat ja pizzettet naamariin ja kohti Curva Sudin portteja.
Francesco (tai oikeastaan hänen äitinsä) oli saanut hankittua allekirjoittaneelle lipun ”vain” Distinti Sudiin, koska Curvaan oli myynnissä ainoastaan kaikki kolme kotipeliä kattavia lippupaketteja, jotka myytiin loppuun hetkessä. Kevään esimerkistä rohkaistuneena päätimme kuitenkin yrittää saada tämän ”Suomesta asti vain tätä matsia katsomaan tulleen romanistan, jolla ei ole lainkaan tuttuja muualla stadionilla” puhuttua sisään Curvan porteista. Tällä kertaa onni ei kuitenkaan ollut suopea, vaan saatuani järkkäreiltä pakit noin viidellä portilla, päätin kymmenen minuuttia ennen matsin alkua antaa periksi ja juosta omaan katsomonosaani. Ajoitus oli hyvä, sillä ehdin juuri Distintiin ennen pelaajaesittelyjen alkua.
Vaikka laulut ja valtava huuto olivatkin kaikuneet stadionin ulkopuolelle saakka, pystyi Stadio Olimpico eteläpäädyn johtamana yllättämään meikäläisen housut kintuissa. Viimeistä paikkaa myöden loppuunmyyty stadion toivotti Roman pelaajat kentälle sellaisella metelillä, että siinä olisi heikompaa hirvittänyt.
Roma Roma Roma kajahti ilmoille täynnä voitonuskoa, rakkautta ja itseluottamusta. Mitä sen jälkeen tapahtui, onkin sitten luettavissa virallisista otteluraporteista.
Bayern oli täysin suvereeni aivan kaikilla pelin osa-alueilla. Paitsi katsomossa. Vain lyhyen hetken ajan saksalaisten siirryttyä 3-0 -johtoon Olimpico hiljeni hetkeksi aikaa käsitelläkseen pettymyksen, joka voittamiseen viime aikoina tottunutta yhteisöä kohtasi. Punakeltainen katsomo käsitteli kuitenkin asian nopeasti ja pian laulut raikasivat taas kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Gervinhon kavennus sai kosmeettisuudestaan huolimatta aikaan jopa melkoisen huutomyrskyn. Varsin kuvaavasti koko absurdia ottelua kuvaa tämä
video, jolla Curva ja Distinti laulavat ottelun päätyttyä seisaaltaan
Vinceremo, vinceremo, vinceremo il tricolor. Rooma seisoo vahvasti suurimman ylpeytensä takana, mikä ei aikaisempina vuosina ole aina ollut mitenkään itsestäänselvyys.
Kävellessämme kevyessä vesisateessa (joka ei muuten paljoa haitannut Rooman hellässä ja lämpöisessä loppukesän illassa) kohti irkkupubia, jossa olimme keväälläkin Udinese-ottelun jälkeen pyörähtäneet, Francesco puki hyvin sanoiksi monen romanistan tunteet. ”Kun itku loppui, alkoi naurattaa. Juve-ottelun jälkeen ei naurattanut.” Kuten stadionin lauluista, myös Francescon puheista välittyi vain yksi ainoa tavoite: Rooma haluaa scudetton. Mestareiden liigan aika on myöhemmin.
Keskiviikko 22.10.Keskiviikkoaamuna Francesco lähti töihin ja hänen äitinsä saattamaan minua pieneen fanipuotiin, joka avasi ovensa vain allekirjoittanutta varten 45 minuuttia tavallista aikaisemmin, jotta ehtisin koneeseen. On se suomalaiselle hieman ihmeellistä, kuinka ovet ja ihmisten sydämet avautuvat yhden ja saman asian edessä. Puodista mukaan tarttui viisi kaulahuivia, isohko seinälippu sekä pieni fanipaita kotona kasvavalle parivuotiaalle romanista-neidille. Ilmeisesti Curva Sudin portillakin esitetty, tositapahtumiin pohjautuva tarinani sai aikaan jonkinlaista sääliä, sillä kaupanpitäjä nirhaisi vielä mukavat alennuksetkin ostoksiini.
Lentokenttäbussin pysäkille siirtyessämme Francescon äiti halusi välttämättä ostaa minulle evääksi croissantteja. Vastasin mielestäni erittäin selvästi, että kaksi riittää, mutta niin vain paperipussista löytyi lentokentällä viisi sokerikuorrutettua croissanttia. Ihana nainen. Lentokentällä lähtöselvityksessä kävi ilmi, että boarding time olikin jo 11:05 ja löytäessäni turvatarkastuksiin vievän, noin satametrisen kolmijonon, kello näytti tasan yhtätoista. Noh, ei muuta kuin kasuaalisti jonon ohi huutelemaan vartijalle huonolla italialla, että nyt olisi vähän kiire. Vartija vilkaisi nopeasti takkini alta pilkottavaa Roman logoa, avasi köydet ja ohjasi minut kaikkien ihmisten ohi suoraan metallinpaljastimeen. Nätti tyttö tarkasti lipun ja passin, minkä jälkeen molemmat huikkasivat hymyillen perääni ”Forza Roma!”. En enää ikinä liiku ikuisessa kaupungissa ilman punakeltaisia värejä.
Summa summarum. Lukuun ottamatta kahta (tai oikeastaan vain yhtä) 45 minuutin kestoista tapahtumasarjaa Olimpicon nurmella, reissu oli aivan huikea kokemus. Aikataulu toi mukanaan sellaista sykettä, mitä harvemmin kokee ja silti ehdin imeä sisääni hyvää mieltä, joka kantaa pitkälle Suomen synkän talven uumeniin. Eikä se vaatinut mitään muuta kuin pitämään 24 tuntia kaikki aistit avoinna ilman sen suurempia huolia. Kai se on lähdettävä taas keväällä reissuun uudestaan, sillä ei sitä Suomen kesääkään kovin helpolla aina kestä.
PS. Koitan saada vähän kuvia myöhemin postattua, nyt pitää kaivella striimi Roma-Cesena -matsiin.
Forza Roma!
