Parempi puoliskoni oli saanut jostain päähänsä ajatuksen juosta syksyllä täyspitkä maraton. Kohteeksi valikoitui erinäisistä hinta-, sää- ja reittipoliittisista syistä Frankfurt. Allekirjoittaneelle kohde kelpasi myös luonnollisesti erinomaisesti, olihan tuo kolkka Saksasta vielä neitseellinen futiskolonialismini osalta. Ajankohdassa toki oli reippaasti toivomisen varaa, samana viikonloppuna kun pelattaisiin "Apinasaarella" Palloseuran toistaiseksi viimeinen liigaottelu. Toki ennen matkakohteen virallista siunausta tarkistin, että lähiseudulla kotiottelunsa tuona viikonloppuna pelaisivat ainakin Eintracht, Kaiserslautern, Darmstadt ja Sandhausen. Etenkin kahden ensimmäisen toivoin osuvan perjantaille ja lauantaille. Maraton sunnuntaina ja paluulento maanantaina vesittäisivät muut pelipäivät.
Kun pelipäivät viimein lyötiin lukkoon, huomasin ilokseni että Eintrachtin kotipeli Stuttgartia vastaan osui lauantaille. Valitettavasti yksikään muista mainitsemistani lähiseudun peleistä ei osunut perjantaille. Footballfans.eu:n avulla kasvattelin toimintasädettä pariin sataan kilometriin, kunnes muutamia kiinnostavia pelejä osui tutkaan. Greuther Fürth isännöisi Frankfurtin kakkosjengiä FSV:tä ja Fortuna Köln kohtaisi Preussen Münsterin. Toki TuS Koblenzilla ja Eintracht Trierilläkin oli kotipelinsä, mutta aiemmin mainitut suuremmat pelit olivat lopulta sekä kiinnostavampia että helpommin junailtavissa. Lopulta junamatkan nopeus ja muistin sopukoissa leijailleet Kapteeni_Alkion suositukset saivat vaakakupin kallistumaan Kölnin puoleen. ICE-juna veisi tunnissa määränpäähän ja samaan hintaan mitä parin tunnin reissu Nürnbergin kylkeen olisi maksanut.
Perjantai (Köln):Vanhojen hyvien tapojen mukaisesti lento starttasi perjantaiaamuna kukonlaulun aikaa Turun kansainväliseltä lentoasemalta. Helsingin päässä oli aamukahvin mittainen vaihto, jonka jälkeen siirryttiin peltipurkkiin lähtöä odottelemaan. Hetken istuskelun jälkeen pilotti kertoi koneen lähdön viivästyvän Frankfurtissa vallitsevan sumun vuoksi, ensin parikymmentä minuuttia, ja heti perään reilun tunnin lisää. Tässä vaiheessa alkoi olla selvää, että etukäteen hankittu junamatka Frankfurtin Hauptbahnhofilta Kölniin kostautuisi turhaksi ostokseksi. Nämä riskit on toki aina tiedossa, mutta DB:ltä ajoissa etukäteen ostettu junamatka on aina reilusti edullisempi kuin mattimyöhäisillä.
Seisovassa lentokoneessa kärvistellessäni toivo kuitenkin heräsi huomattuani Kölnin junan ajavan Frankurtin lentokentän juna-aseman kautta. Tätä orastanutta riemua kesti kuitenkin vain hetken. Lopulta hommassa maistui vahva analogia TPS:n liigakesään 2014. Ensin hanskat heitettiin naulaan, sitten toivon liekki heräsi henkiin, vain sammuakseen hetkeä myöhemmin uudelleen. Akillen kantapääksi muodostui tällä kertaa saapuminen etäisempään terminaaliin, josta siirtyminen ykkösterminaaliin ja sen takana sijaitsevaan lähtölaituriin kostautui liian pitkäksi. Ehkä näin jälkiviisaana voi sanoa, että tuo reilu puolentoista tunnin siirtyminen koneesta hotellin kautta päärautatieasemalle oli alkujaankin liian optimistinen.
Edessä oli siis koukkaus päärautatieaseman vieressä sijaitsevan hotellin kautta. Aluksi matka vei kakkosterminaalista bussilla ykkösterminaalin eteen, josta siirryimme viereiselle Regional Bahnhofille. Matkalippuautomaatista kertaliput ja alas kohti keskustaan vievien S8- ja S9 -linjojen lähtölaituria. Lentokentältä keskustaan vienyt tägien peittämä vanha pikajuna toimitti vartissa matkaajat määränpäähänsä. Ylimääräiset tavarat nopeasti hotellille, ja takaisin kohti haupparia. Kölniin vievään ICE-junaan (uudelleen) ostetut liput maksoivat enemmän kuin tässä kehtaa tunnustaa, mutta kyseessä oli pakkorako. Niin myöhäisillan paluuliput Kölnistä kuin matsiliput illan kolmosliigakohtaamiseen olivat jo taskussa. Deutsche Bahnin automaatilla oli taas henkilökohtaisia ongelmia pankki- ja luottokorttiemme kanssa. Lopulta kolmas yritys onnistui, tällä kertaa ilman PIN-koodin syöttämistä tai maksutavan valintaa. Meniköhän se nyt ihan niin kuin piti...?
Asemalla piti luonnollisesti nauttia myös reissun ensimmäinen döner, matkakumppanille kelpasi vain epäpyhä kasvisversio edellä mainitusta. Kasvisdönerissä lihan korvasi jonkinlainen kotijuuston siivu. Paikka toimitti tehtävänsä, mutta listalta löytyneen paikallisen herkun, Halbes Hänchenin (puolikas kana grillattuna), testaaminen jäi vielä odottamaan tulevia aikoja.
Kokonainen ja puolikas paikallisherkku.Parinsadan kilometrin etapin taittuminen tunnissa toi puseroon kuitenkin jonkinlaista tyytyväisyyden tunnetta siitä, että rahoille sai hiukan vastinettakin. Kyllä siinä kelpasi 280 kilometrin tuntivauhdissa maisemia katsella, etenkin kun DB:n uusien junien kakkosluokan paikat vastaavat minun käsitystäni ykkösluokasta. Varsinaiset linnakukkulat ja viinilaaksot taisivat olla hiukan reitiltä sivuun, vaikka olinkin näitä näkevinäni. Noh, mielikuvalisä varmasti sisältyi tyyriin lipun hintaan. Vastapäätä istunut, sosiaaliseksi heittäytynyt pallokorvalädi intoutui kehumaan modernia Suomea ja haukkumaan Saksan vanhanaikaisuutta, mitä tulee teknologiaan ja byrokratiaan. Olihan tuo osittain oikeassa, pankkikortit eivätkä suuremmat setelit tuntuneet kelpaavan dönerioissa eikä lippuautomaateilla. Vanha tuttu juttu toki.
Lopulta saavuimme Kölnin pääasemalle noin klo 14:30. Matsin alkuun oli siis vielä lähes viisi tuntia aikaa. Syvempi tutustuminen kaupunkiin jäisi nyt myöhästyneen aikataulun vuoksi toteuttamatta. Haupparin vieressä taivasta kohti kurottavassa Domissa piti kuitenkin käydä pyörähtämässä. Vaikka tuolla on tullut ennenkin käytyä, niin kyllähän tuomiokirkon koko teki edelleen vaikutuksen. Pakollisen Dom-visiitin jälkeen olikin aika siirtyä läheisimpään olutravintolaan janoa sammuttamaan. Kölnissä ei kai ole soveliasta juoda muuta olutta kuin
kölschiä eli Kölnin alueen omaa pintahiivaolutta. Homma Kölsch-juottolassa toimii lyhykäisyydessään seuraavasti: istut pöytään, ilmoitat tarjoilijalle olevasi janoinen (tämä vaihe saattaa olla jopa tarpeeton) ja pöytään tuodaan kahden desin lasissa paikallista olutta. Lasin pohjan alkaessa kuultaa, tuo tarjoilija tilalle uuden oluen ja samalla merkkaa lasinaluseen tukkimiehen kirjanpidolla uuden tikin. Hommaa toistetaan kunnes katkaiset kierteen sanallisesti tai laittamalla lasinalusen tyhjän lasin päälle. Tässä tuomiokirkon viereisessä idyllisessä
Gaffel am Dom -panimoravintolassa yksi lasillinen kölschiä kustansi 1,70 euroa. Parastahan hommassa on se, ettei olut pääse lasissa pahemmin väljähtymään. Mainittakoon vielä että kölschiä on olemassa useita eri merkkejä, edellä mainittu panimoravintola tarjoili nimensä mukaisesti Gaffel Kölschiä.
Pakollinen turistikuva Domista.
Geißbock Hennes XIII
Gaffel am DomParit Kölschit nautittuamme olikin aika siirtyä metrolla/tramilla eteläiseen Kölniin,
Südstadtiin. Kölnissä kaupungin sisäisen liikenteen viiden hengen päivälippu irtosi hintaan 12,10 euroa. Yhdeltä hengeltä samainen päivälippu olisi kustantanut kympin, joten jo kahdella matkaajalla tuli ryhmälipulla reilusti säästöä. Linja 16 vei meidät suoraan Domin U-asemalta Chlodwigplatzille. Tai suoraan ja suoraan. Kölnin raideverkosta pitää sen verran mainita, ettei se ole mitenkään suoraviivainen, vaan mukailee monien linjojen osalta edelleen kaupungin keskiaikaisen muurin sijantia, eli
Kölner Ringeä. Chlodwigplatzilta astuttiin vanhan keskiaikaisen portin,
Severinstorburgin, läpi Severinstrasselle, jossa määränpäänä oli Fortuna Kölnin putiikki. Olin jo etukäteen ostanut matsiliput netistä Fortunan seisomakatsomoon 16,40 euron tasarahahintaan (kpl), mutta täältäkin niitä olisi vielä saanut ostettua. Myyjä vahvisti sen, mitä olin etukäteen epäillytkin. Matsissa myytäisiin kyllä huiveja ja muuta roinaa, mutta ainoastaan mellakka-aidan paremmalla puolella, toisin sanoen katetussa katkarapukatsomossa. Koukkaus Severinstrasselle siis kannatti - mukaan tarttui niin huivi, ottelulehti kuin t-paitakin. Ja avecille tietysti trendikäs puuvillakassi…
Kölnin metrolaitureilla pääsi nauttimaan vielä edellisiltaisista Gladbachin ja Wolfsburgin euromaaleista.
Severinstorburg.
Südstadt-Kult.Chlodwigplatzilta hyppäsimme takaisin linjan 16 kyytiin Barbadossaplatzille, jonka maastosta löytyi runsaasti ravintolatarjontaa. Koko päivä oli yhtä hiilareiden tankkaamista aina sopivan paikan tullen, joten kun ottelun alkuun oli enää reilut pari tuntia aikaa, en ajansäästösyistä vastustellut kun seuralainen ehdotti muovista tex-mex -ketjuravintolaa kuvun täyttämiseksi. Useat muut seudun ravintolat olisivat avanneet ovensa vasta klo 17 jälkeen.
Saksassa lutuuria, Suomessa junttia. Tai toisinpäin.Vatsantäyttöoperaatio saatiin suoritettua aikataulussa, joten oli aika siirtyä linjan 12 laiturille. Illan ottelu alkoi näkyä yhä enemmän katukuvassa. Niin Preussen Münsterin vihreämustavalkoista kuin kotijoukkueen punavalkoista väriä tunnustaneet joivat sulassa sovussa kölschiä tramissa ja kadulla. Jäimme kyydistä Herthastrassen pysäkillä Höningerstrassella, josta suuntasimme viereiseen, näppärästi nimettyyn, Höninger-ravintolaan. (Tässä vaiheessa kiitokset nimimerkille
darkside erinäisistä vinkeistä eteläisen Kölnin suhteen.) Ottelun alkuun oli vajaat pari tuntia aikaa, ja tässä varsin siistissä ravintolassa oli paikalla niin otteluun suuntaavaa kansaa juomassa, kuin paikallista varttuneempaa väkeä nauttimassa päivällistä. Pari edullista puolentoista euron Gaffel Kölschiä nautittuamme päätimme siirtyä kadulle etsimään hieman toisenlaista tunnelmaa. Sitä löytyikin samaiselta kadulta, lähempää Südstadionin portteja.
Vava's kioskin edustalla parveili monikymmenpäinen miesjoukkio tutustumassa hämärtyvässä syysillassa kioskin olutvalikoimaan. Kävin itsekin noukkimassa kylmäkaapista pullon Reissdorf Kölschiä. Kioskin myyjä ei sentään suostunut avaamaan oluttani, mutta osoitti ystävällisesti ulko-oven reunustalla roikkuvaan pullonavaajaan. Vähintäänkin kohtuullista.
Höninger Weg & Jean Löring’s Schäng Gäng
Kasuaali katuolut.Alle tunti ennen ottelun alkua valui Pohligstrassen tramipysäkiltä väkeä tasaisena letkana kohti Südstadionin portteja. Stadionin sisäänkäynnit löytyvät Am Vorgebigstorin varrelta, puistoalueen eteläpuolelta. Lounaiskulman portista pääsi katettuun pääkatsomoon istumapaikoille, pitkän sivun seisomakatsomoon mentiin parinkymmenen metrin päästä tästä oikealle. Printtilipun viivakoodin lukuvaikeuksien ja turvatarkastuksen jälkeen pääsimme lopulta sisälle.
Pohligstraße - Südstadionin virallinen pysäkki.Nimensä mukaisesti eteläisessä Kölnissä sijaitseva
Südstadion on vanhan koulukunnan perinteinen yleisurheilustadion. Katettuun pääkatsomoon mahtuu noin tuhat katsojaa, loput ¾ katsomosta on mellakka-aidoilla varustettua
terassialuetta. Kokonaiskapasiteetiksi on ilmoitettu noin 15.000 katsojaa, mutta jos peilaan illan yleisömäärää tuohon lukuun, en ymmärrä miten tuonne saa puserrettua viisinumeroista lukua silmäpareja. Viime kaudella Fortuna veti paikallisotteluun Viktoria Kölniä vastaan reilut 6400 katsojaa. Nyt kun “arkkivihollinen” jäi Regionalligan syövereihin, ei vastaavia lukuja ole odotettavissa kolmosliigassa(kaan). Pelejä käy katsomassa keskimäärin sellaiset 1500 katsojaa + vieraskannattajat.
Viktoria Kölnin pomo Franz-Josef Wernze ei ole tervetullut tänne.
Pari sanaa isännistä. Fortuna Köln voidaan laskea perinteikkääksi seuraksi, mutta se majailee silti vahvasti koko kaupungin ylpeyden 1.FC Kölnin varjossa. Fortuna vietti gloorian päiviään 70-, 80- ja 90-luvulla, jolloin seura viihtyi yhtäjaksoisesti Saksan toiseksi korkeimmalla sarjatasolla liki kolme vuosikymmentä. Tämä lienee edelleen jonkin sortin ennätys Sakanmaalla. Tuo menestyksekäs ajanjakso henkilöityy vahvasti Jean Löringiin, avokätiseen mesenaattiin seuran taustalla. Kun vuosituhannen vaihteessa Löring syrjäytettiin, alkoi samalla Fortunan alamäki. Muutama vuosi eteenpäin ja seura löysi itsensä varattomana kuudennelta sarjaportaalta. Sittemmin seura on raivannut tiensä ylös aina 3.Ligaan asti. Nousu tapahtui täksi kaudeksi viime kevään dramaattisen nousukarsintaottelun päätteeksi. Bayernin kakkosjoukkue kukistui Fortunan yliajan viimeisten sekuntien vierasmaalilla. Seuran suurin yksittäinen saavutus on edelleen vuoden 1983 DFB Pokal -finaali kaupungin ylpeyttä FC Kölniä vastaan. Pikkuveli pysyi pikkuveljenä, kun Pierre Littbarski upotti ottelun ainoan maalin Fortunan verkkoon. Tästä ottelusta muistutti vielä viiri Gaffel am Dom -ravintolan visiirissä.
Fortunan wanhat hyvät ajat.
Pimenevä syysilta - futispuitteet parhaimmillaan.Ja mitä tulee perinteisiin, voidaan vierasjoukkue Preussen Münsterin laskea olevan vahvasti
Traditionsverein. Münsterin “Kotkat” (seuran lempinimi
Die Adler) ovat yksi Bundesligan perustajaseuroista, kun sarja lanseerattiin vuonna 1963. Sittemmin kotkarinnat ovat esiintyneet pääasiassa maan toisella tai kolmannella sarjatasolla. Uudella vuosituhannella seura koki hieman vastaanvanlaisen notkahduksen kuin Fortunakin, mutta nousi Oberligasta takaisin kolmosliigan porteille Leverkusenin nykyvelhon, Roger Schmidtin, johdolla. Viime vuosina Preussen on vakiinnuttanut paikkansa kolmannen sarjaportaan ylemmässä keskikastissa. Niin tälläkin hetkellä, siinä missä kotijoukkue Fortunan tavoitteena on säilyttää kovalla työllä saavutettu sarjapaikka valtakunnallisella tasolla.
Parinsadan kilometrin päästä pohjoisesta oli saapunut kiitettävän kokoinen vieraskannattajien edustus. Stadionin koko pohjoiskaarteen miehittänyt Münsterin perinneseuran mobi oli silmämääräisesti vähintään tuhatpäinen, todennäköisesti vieläkin suurempilukuinen. Ottelun alkukin viivästyi vartin verran, koska osa münsterläisistä oli vielä saapumatta stadionille. Kotijoukkueen kannatus lippuineen ja rumpuineen oli puolestaan keskittynyt pitkän sivun keskivaiheille. Fortunan suurin (ja ainut?) ultraryhmä totteli nimeä
Eagles. Täytyy kyllä sanoa että Preussin kotka oli vakuuttavampi kuin eltaantuneelta balladipumpulta kalskahtanut kotikannattajien ryhmä. Kaikki kunnia kuitenkin tällekin porukalle, tunnelma pysyi hyvänä läpi ottelun.
Ihailtavan kokoinen vierasmobi kolmanneksi ylimmän sarjaportaan pelissä.Vaikutti siltä, että niin stadionin vieraspääty kuin myös Fortunan pitkän sivun seisomakatsomo oli täynnä lähes viimeistä paikkaa myöten. Itse valitsimme paikkamme sivukatsomon ylätasanteelta, kuten valitettavan moni muukin. Tasanteelle muodostui pari riviä katsojia, joten lyhyemmille meistä tuotti hieman vaikeuksia nähdä peliä. Eipä siinä voi kuin syyttää itseään, vessakäynnin yhteydessä menettää kaiteeseen nojailu -oikeutensa. Hieman yllätyin jälkikäteen kun ottelun yleisömääräksi ilmoitettiin 3705 katsojaa. Itse kuvittelin paikalla olleen enemmänkin väkeä.
Tässä vaiheessa kaiteella oli vielä tilaa.
Anpfiff.
Väkeä riitti.Itse ottelu ehti vanheta vain pari minuuttia, kun kotijoukkue Fortuna iski pitkän sivurajaheiton jälkitilanteesta 1-0. Muuten ensimmäisen puoliajan tapahtumista ei hirveästi kerrottavaa ole. Kölschiä tuli haettua kioskilta 2,50 euron hintaan. Moni valitsi "mäyriksen", eli kuuden kölsch-mukin pahvisen kantoviritelmän. Mukin, koska ei tuollaista parin desin annosta tuopiksikaan kehtaa kutsua. Tauolle mentiin näissä tunnelmissa ja lukemissa.
Kölsch.Stadion palveluineen oli konstailemattoman toimiva. Paikalta löytyi asiaan kuuluvat olut- ja nakkikioskit sekä toimiva vessakontti. Fortuna-Shopin tädit olivat tosin oikeassa; minkäänlaista huivimyyntiä (saati ottelulehtiä) en tällä kattamattomalla puolella stadionia havainnut. Kasarihenkiset huligaaniaidat reunustivat juoksuratoja, ja samalla myös erottivat pääsyn katetun pääkatsomon puolelle. Katsomossa kerättiin kolehtia niin ultrien kuin omien junioreidenkin hyväksi. Valotaulu oli pimeänä ja korvaavalle tulostaululle vaihdettiin lukemia vanhanaikaisin tikapuukonstein. Kaiken kaikkiaan sympaattinen ottelutapahtuma, joka toi vahvasti mieleen taannoisen vierailuni Tennis Berlinin Mommsenstadionille. Südstadionhan on seuran omin sanoin "paikka, jossa jalkapallo tuoksuu vielä bratwurstilta".
Saniteettitilat.
Oluttreffit. Termi välittömään käyttöön.
Pakollinen Currywurst-kuva.
Scoreboard.Toisella puoliajalla vierasjoukkue painoi alusta asti entistä kovemmin päälle ja näytti että on vain ajan kysymys milloin Preussen tasoittaa pelin. Katsomon puolella Münsterin ultrat avasivat pyroshow'n: sekä vihreitä soihtuja että stroboja nähtiin. Kotikannatus oli hieman vaisumpaa, vahvimpana mieleen jäi pääkatsomon ja seisomakatsomon välinen "Foooooortuuna Köln" -dialogi. Kentällä vieraiden hyvä paine katkesi Fortunan terävään vastaiskuun. Vieraiden toppari joutui kaatamaan läpiajossa olleen hyökkääjän ja lensi toisella keltaisella ulos noin vartti ennen loppua. Tästä seurasi puolestaan kotijoukkueen jatkuvia läpiajoja ja maalipaikkojen tuhlailua. Tolppaa lähemmäs Fortuna ei kuitenkaan päässyt, "ja niin kuin usein näissä käy, kun et itse tapa peliä, niin vastustaja tulee ja rokottaa" (pahoittelut kliseistä). Münster tuli ja iski muutama minuutti ennen täyttä aikaa tasoituksen 1-1:een. Loppuvihellyksen kaiu'uttua ilmoille vieraat tuulettivat siinä missä kotijoukkueen pelaajat potkivat mainosaitaa. Pistekin toki kelvannee Fortunalle, mikäli se sillä säilyttää sarjapaikkansa keväällä.
Pyrot.
Münsterin pelaaja marssii pukukoppiin ja Fortunalla mahdollisuus naulata peli.Oli aika kiittää ja kumartaa, ja siirtyä parin tramietapin kautta takaisin päärautatieasemalle, josta matka jatkui pikajunalla edelleen kohti Frankfurtia. Väsymys alkoi painaa silmäluomia, joten herätyskello piti laittaa varmuudeksi soimaan, ettei aamuyöllä heräisi Münchenistä…
Lauantai (Frankfurt):Lauantaina olikin sitten luvassa Frankfurtin ylpeyden, Eintrachtin, kohtaaminen Stuttgartin kanssa. Matsiliput olin ostanut taas etukäteen seuran nettilipunmyynnistä. Kotikannattajien seisomapäätyyn (=alakatsomoon) ei ollut asiaa, mutta
Westkurven yläkatsomossa oli vielä tilaa. Lippujen hinnaksi muodostui 32 euroa naamaa kohti. Stuttgart vastustajana laskettiin semikiinnostavaan hintakategoriaan B.
Ottelupäivä käynnistyi ensin pakollisten juoksevien asioiden hoitamisella Frankfurt Messen maratonkeskuksessa. Tämän jälkeen veimme roippeet takaisin hotellille ja päätimme lähteä U4-linjalla kohti Bockenheimia. Useista eri lähteistä (lue:foorumilta) saadut suositukset osoittivat kohti Bockenheimer Warten nurkilla sijaitsevaan
Doctor Flotteen. Pelin alkuun oli vielä neljä tuntia, mutta oletin että pelipäivänä paikka pursuaisi jo keskipäivällä Eintracht-väkeä. Tunnelma oli lännenelokuvista tuttu astuttuamme baariin. Kaikkien kolmen asiakkaan päät kääntyivät ja hiljaisuus laskeutui. Scooterin laulajalta tukkamuotinsa kopioinut kapakoitsija istui rööki suussa asiakkaiden pöydässä ja lopulta rikkoi hiljaisuuden tervehdyksellään. Paikka oli pieni ja tupakansavun pinttämä, erittäin autenttinen paikalliskuppila. Tätä ei voinut muoviseksi haukkua. Olutta sai toki nenänsä alle, mutta niiden kolmenkin asiakkaan juotua oluensa loppuun ja poistuttua paikalta, tunnelma oli jokseenkin ankea. Kapakoitsija turisi itsekseen ja me odottelimme paikan täyttymistä, mitä ei koskaan tapahtunut. Puolentoista tunnin istuskelun aikana paikalle pelmahti vain yksi asiakas, luultavasti sekakäyttäjä, joka sekoitti Suomen Islantiin ja alkoi selittää meille tulivuoren purkauksesta. Oli aika kiittää kohteliaasti ja vaihtaa paikkaa.
Bockenheimin hiljainen lauantaipäivä.
Doctor Flotte.
Ilmoja piteli.
Oli täällä ainakin joskus käynyt todistettavasti Eintrachtin ultria.Palasimme U4:lla takaisin päärautatieasemalle ja päätimme siirtyä Eintrach-lipuin koristeltuun O’Reilly’s -irkkubaariin. Täältä löytyikin kapakan täydeltä matsiväkeä. Baarimikko tarjoili oluen lisäksi viiltäviä piikkejä pulistuamme suomea hetken: “Finns, right? You all sound like Kimi Räikkönen”. Eiköhän tästäkin paikasta löytynyt yksi ongelmakäyttäjä, joka tunki väkisin seuraan. “Finland? I love the music that comes from your island. Björk and…” Tässä vaiheessa henkilökunta tuli poistamaan kaverin pöydästämme ja saattoi tämän ulos. Ei ollut kuulemma ensimmäinen poistumiskehoitus. Rauhassa nautittujen oluiden jälkeen olikin aika siirtyä kohti stadionia. Määränpäähän vievä tramilinja 21 oli poikkeuksellisesti pois käytöstä, joten aseman infotaulut kehoittivat otteluun suuntaavaa kansaa käyttämään S-linjoja S8 ja S9.
Irkkupubi Hauptbahnhofia vastapäätä.Stadion sijaitsee keskustan ja lentokentän välissä, joten sinne vievät samat junat kuin lentokentällekin. Netistä ostettuun matsilippuun sisältyi myös RMV-Kombiticket, joka piti etukäteen aktivoida erillisellä koodilla ja tulostaa mukaan. Tuo lippu sisältää julkisen liikenteen matkustusoikeuden pelipäivänä, alkaen 5 tuntia ennen ottelua.
Stadionin pysäkillä oli perintainen poliisiarsenaali odottamassa. Fölikaljan ja huivien myyjät olivat heti valppaana aseman ulkopuolella. Itse asiassa koko metsätie, joka johti nimensä mukaisesti metsässä sijaitsevalle
Waldstadionille, oli miehitetty erilaisin eines-, juoma- ja huivikojuin. Peruskauraa Bundesliga-pelipäivinä. Olut, bratwurst ja huivi tarttui myös omaan matkaani, yhteishintaa ei kauheasti yli kymmenen euron kertynyt. Stadionia lähestyessä näköpiiriin ilmestyi myös tyylikkäitä Eintracht-maalauksia. Koko junaradan alikulku oli koristeltu kotkin sekä muin asiaan kuuluvin symbolein ja tekstein. Stadionin portit toivottivat virallisesti tervetulleeksi Commerzbank-Arenalle, mutta kuten paluujunassa vastapäätä istuneen kannattajan paidassa seisoi: “Für immer Waldstadion”. Stadionhan on purettu alas muutamaan kertaan ja rakennettu alusta asti uudelleen (Saksan isännöimiin MM-kisoihin), mutta kansan suussa paikka kulkee edelleen nimellä Waldstadion.
Makkaratreffit metsässä. Jatkoon.
Kohti stadikkaa.
Kuvan huivikojusta lähti matkaan 5 euron huivi.Viivakoodiporttien ja turvatarkastuksen läpäisyn jälkeen ostin kannattajien oman ottelulehtisen eurolla lähimmältä tyrkyttäjältä. Hetken päästä nappasin vielä seuran virallisen ottelulehden mukaani euroa kalliimmalla. Molempien aviisien kantta koristi paikallinen mursu ja iki-Werder, Thomas Schaaf, joka hyppäsi täksi kaudeksi Eintrachtin pukkoihin Armin Veh’n siirryttyä Stuttugartin luotsiksi. Siis tämänpäiväisen vastustajan. Molemmilla valmentajilla riittää työsarkaa. Lähtökohtaisesti joukkueet taistelevat alemmassa keskikastissa läpi kauden. Europeleihin oikeuttaville sijoituksille ei ole asiaa, eikä putoamispeikkokaan kaukana kurkistele.
Eintrachtin menestyksen vuodet ovat kaukana takana päin. Bundesligan perustajajäsenen ainut Saksan mestaruus on ajalta ennen uuden pääsarjan perustamista, vuodelta 1959. Seuraavana vuonna Eintracht eteni aina Mestarien liigan edeltäjän eli vanhan Euroopan Cupin finaaliin asti. Real Madrid vei kuitenkin pokaalin selvin numeroin 7-3. Suurin kansainvälinen meriitti seuralle lieneekin vuoden 1980 UEFA cupin voitto. Tällä vuosituhannella Eintracht on käynyt useampaan otteeseen hakemassa vauhtia sarjaporrasta alempaa.
Seuraavaksi piti etsiä käsiin räikeän vihreään pukeutunut stadionkorttien kauppaaja. Kortin pantti kustansi pari euroa, saman verran oli myös oluttuopin pantti. Kahdenkympin seteli ajoi asiansa riittävän hyvin tällä kertaa. Lopulta sillä sai panttihinnan lisäksi kaksi alkoholi- ja kolme eri ruoka-annosta. Vielä ennen ottelun alkuseremonioita poikkesimme Fan Shopissa ostamassa parit tuliaiset, minkä jälkeen olikin aika kivuta yläkatsomoon. Paikkamme olivat sektorissa 39N, rivillä 9, joka oli melko lailla keskellä yläkatsomoa. Hieman edempänä olisi ollut vielä paremmat näkymät niin kentälle kuin alakerran ultriin.
Waldstadion.
Ennen aloituspotkua oli menossa perinteiset rutiinit. Kokoonpanot lueteltiin, ja kun päästiin kotijoukkueen kapteenin ja suurimman ikonin Alexander Meierin kohdalle, kuului dialogi seuraavasti:
“Nummer 14, Alex…”
“MEIER, FUßBALLGOTT!”Huiveja nostattanutta seurahymniä seurasi vielä toinen menevämpi ralli
Schwarz-Weiß wie Schnee. Alakerran lipuista silmiinpistävin oli Kellopeliappelsiinin
drugista nimensä ottaneen ultraryhmän lippu. Stuttgartista oli saapunut kiitettävä vieraskannattajien edustus vastapäiseen katsomoon; Frankfurt on kuitenkin yksi lyhimmistä vierasreissuista heille.
Huivihymni.Eintracht Frankfurtin lempinimi on
Die Adler eli Kotkat. Sama siis kuin edellisiltaisella tuttavuudella Preussen Münsterilla. Molempien seurojen pelipaidan rintamusta komistaa myös liki identtinen kotkalogo. Ottelun alkuseremonioissa viheriöille tuotiinkin näytille seuran maskottikotka
Attila, jota ei kuitenkaan Benfican ja Lazion tyyliin päästetty ilmoille stadionia kiertämään.
Aufstellung.Ottelutapahtumien kuvaus tällä raportilla ei tekisi pelille oikeutta, joten ohitan ne kursiivisesti. Kotijoukkue siirtyi parinkymmenen peliminuutin jälkeen johtoon, mutta vielä ennen taukoa iski Itävallan maajoukkueratsu Martin Harnik kahdesti Stuttgartille. Alusta asti näytti siltä, että Frankfurtilla on suuria ongelmia puolustuspelinsä kanssa, aivan kuten edellisviikonlopun pelissä Paderbornia vastaan. Tauolle siis näissä (vielä) kohtuullisissa lukemissa 1-2.
Katsomon puolella vallitsi hyvä tunnelma. Täälläkin huudatettiin päädystä käsin muita katsomoita. “Eintracht! - Frankfurt! - Eintracht! - Frankfurt!” -palloittelu kannattaja- ja tuularikatsomoiden välillä kaikui ponnekkaana. Kaikkia chantteja en enää muista, mutta kirjaimia ja värejä ainakin huudatettiin: “S! G! E!… Schwarz! Weiss! Rot!…” SGE-lyhenne tulee seuran vanhasta virallisesta nimestä
Sportgemeinde Eintracht. Tätä kirjainkolmikkoa näkyy graffitien muodossa pitkin kaupungin kolkkoja betoniseiniä. Myös perinteinen
Pippi Langstrumpf -numero nähtiin, kuultiin ja koettiin katsomossa, luonnollisesti.
Faktat faktoina: mitä tulee ruokapuoleen, futismatsi Saksassa kasvissyöjän kanssa on yhtä helvettiä. Stadioneilta saa lähinnä lihaa eri muodoissaan sämpylän väliin tungettuna. Normaalisti tilanne on kuitattavissa annoksella Rot-Weiss pommeseita (ranskalaiset ketsupilla ja majoneesilla), mutta maratontankkaus ravintoarvoineen tekee tilanteesta entistäkin haastavamman. Eikä niistä bretzeleistä kukaan voi oikeasti tykätä, eihän? Lopulta palasin tauolta käsissäni jonkin sortin lämmin juusto-tomaattipatonki, joka allekirjoittaneen piti hakea alhaalta maanpinnan tasolta asti, maratoonarin säästellessä jalkojaan. Itselleni mukaan tarttui Bockfurst mit Brötchen ja iso muki lämmintä Apfelweinia. Bockfurst muistuttaa hyvin pitkälti perinteistä suomalaista grillimakkaraa, mikä oli harmikseni päässyt unohtumaan. Paikallinen Apfelwein puolestaan upposi itselleni huomattavasti paremmin tässä lämpimässä muodossa kuin kylmänä. Muistutti etäisesti vaaleaa glögiä, tai niin ainakin kuvittelin.
Lihaa sämpylän väliin.Ottelun toinen puoliaika oli melkoista hulinaa. Stuttgart siirtyi jo ratkaisevan tuntuiseen 1-3 -johtoon, mutta peli oli vielä kaukana ratkenneesta. Eintracht sai enemmän otetta pelistä, ja takoi kolme maalia kahdeksaan minuuttiin. 4-3. Tässä vaiheessa vierustovereiden kanssa heiteltiin ylävitosia, mutta peliä oli vielä liki puoli tuntia jäljellä. Nyt kotipäädyn yläkatsomossa seisoivat nekin, jotka olivat vielä hetki sitten istuneet. Suurin osa katsojista kyllä seisoi yläkatsomon keskisektoreilla läpi ottelun, hieman vastaavasti kuin Herthan pelissä viime syksynä. Kymmenisen minuuttia ennen pelin loppua se vääjämätön kuitenkin tapahtui: Stuttgart tuli ensin tasoihin ja parin minuutin kuluttua siirtyi 4-5 -johtoon. Tästä pari minuuttia ja kotijoukkueen sveitsiläishyökkääjä Haris Seferović lensi punaisella ulos. FT 4-5. Lopputulos harmitti tietysti myös kotijoukkueen puolella ollutta jalkapalloturistia, mutta enpä ole aiemmin tainnut todistaa ottelua, jossa johtoasema on kääntynyt kolme kertaa päälaelleen.
Tässä vaiheessa kaikki näytti vielä valoisalta.Ottelun yleisömääräksi ilmoitettiin 49.700 katsojaa. Hyvä lukema ja yli seuran katsojakeskiarvon, mutta 1800 katsojaa olisi vielä mahtunut lehtereille. Vasta stadionilta pois kävellessä havahduin päivän ensimmäiseen perinteiseen farkkuliivimieheen. Katoava luonnonvarahan tuo muutenkin on, mutta pisti miettimään onkohan noita alkujaankaan ollut Frankfurtissa yhtä lailla kuin muualla? Muuten stadionilta poistuminen sujui täysin autopilotilla: matkaolut kärrykauppiaalta, massojen mukana kohti asemalaituria, junavaunuun ryysiminen ja lopulta päärautatieasemalla poistuminen kukin omille teilleen. Seuraavana aamuna edessä siintänyt maraton rajoitti matkaseurueemme jälkipeli-intoa. Seuralaisen ojennellessa raajojaan hotellihuoneessa poistuin vielä Münchener Straßen yöhön noukkimaan itselleni ansaitun dönerin.
Stadionin maksukortti ja fölikalja.
