Lounasseuralainen
 Poissa
Suosikkijoukkue: Ykkösliiga
|
 |
: 19.11.2014 klo 18:42:21 |
|
EIF:in nousu tuli varmasti täydellisenä yllätyksenä ravintola Aszun vieraille ja henkilökunnalle. Kesken alkukeiton Amsterdam-Rami nousi pöydästä ja alkoi läpsyttää käsillä tahtia reippaaseen ”EIFFI, EIFFI, EIFFI”-kannatushuutoonsa. Viereisten pöytien ruokailijat vaihtoivat jo katseita tarjoilijoiden kanssa, kun Jylhä riuhtaisi Ramin takaisin tuolille gulassinsa ääreen. ”Älä nyt saatana tällasessa paikassa meuhkaa!” ”Sorisori, mä jotenkin innostun aina tosta EIF:istä. Aatelkaa: ens kesänä tulee Tepsi Tammisaareen häviämään. Vittu se on hienoa.”
Onhan se. EIF ei kaikessa hienoudessaan kuitenkaan jaksanut pitää Ramia hereillä; se piti toimittaa hotellille nukkumaan, vaikka fiilikset oli katossa ja oli matsia edeltävä leppeä ilta Budapestissa. EIF tosin oli noussut, joten onhan sekin jotain.
Matsipäivänä Rami oli meistä se kaikkein virkein, ja jaksoi pitää hyväntuulista puhetulvaansa yllä meidän muiden vaisuhkossa seurassa. Haettiin liput Szimpla Kertistä jo iltapäivällä, ja SMJK:n äijien paksut lippupumaskat ja epätoivoiset ilmeet kertoivat omaa kieltään suomalaisten määrästä Budapestissä. Kyllä niitä sinivalkopaitoja riittikin! Szimplastakin tarjoilun hitaus karkotti meidät muualle. Paikkahan oli sinänsä huikean rähjäinen sisäpihapubi keskellä raunioitunutta korttelia. Vikström pyöritti päätään epäuskoisena: kuinkahan montaa rakennus-, anniskelu- tai työturvallisuuslakia tässäkin paikassa rikotaan. Ei onnistuisi ikinä Suomessa!
Vanhojen rakennusten määrä oli muutenkin ihan älytöntä luokkaa. Entinen imperiumin pääkaupunki ei ole vaatimaton millään tavalla, upea parlamenttitalokin taitaa olla suurin maailmassa. Lisää valtavia monumentteja saatiin nähdä Memento Parkin patsaspuistossa Budan takana teollisuusalueella, mihin oli roudattu kaikki neuvostoaikaiset Leninit, pronssisoturit ja muut sosialismin sankarit tuijottelemaan kivisillä silmillään tyhjiä tontteja, korkeajännitelinjoja ja autoliikkeitä. Stalinin saappaat oli jätetty yhden korkean jalustan päälle, vaikka itse Joe-setä oli kadonnut maisemista.
Reilut parikymmentä tuhatta katsojaa vetävä Ferencsvarosin uusi stadion oli kadehdittavan hieno. Arkkitehtuuriltaan tarpeeksi omaperäinen, mutta silti toimiva. Paljon etukäteen kohutut alkoholitestaukset ja syntymäaikojen vahtaamiset eivät tietenkään toteutuneet, vaan suurpiirteiset magyaarijärkkärit viittoilivat kovemmassakin kumarassa olevat kieliserkut peremmälle.
Sisällä hieno tunnelma senkun jatkui. Peli sujui mukavasti meidän komennossa, katsomossa Ranskaa valtaamaaaaan Mixun johdollaaaaa halusi suurilukuinen suomalaisporukka ja kotiyleisön äänekkäästä kannustuksesta tuli mukavasti tunnelmaa. Pallo liikkui kivasti, hallintaa löytyi ja huuhkajien otteissa oli määrätietoisuutta. Kyllä niitä tilanteita ja maalejakin vielä tulee, me uskoimme vakaasti. Ei tullut. Siltikin Unkarin maali tuli järkytyksenä muutama minuutti ennen loppua. Se poisti suomut silmiltä, ja meidän oli pakko myöntää, että me hävitään tää peli. Sen lopullinen tajuaminen oli kauhistuttavaa.
Loppuvihellys soi, ja stadionilta piti päästä mahdollisimman nopeasti pois. Käveltiin summamutikassa eteenpäin ja koukattiin parin kapakan kautta että tämän kuoleman ja kooman saisi jotenkin kaavituksi pois iholta. Ei siitä mitään tullut. Poistuimme taas ja ensimmäistä kohdalle sattunutta taksia pyydettiin viemään meidät johonkin keskustan baariin. Päässä jyskytti tappio, laskuhumala ja vitutus, matkaa ei huomannut ollenkaan. Jotenkin vaan sitten vastassa oli Erzsébetin aukion maailmanpyörä, ja Pestin perjantai-illassa ihmiset pitivät hauskaa. Meitä kuvotti kaikki. Tuossa vieressäkin elämää hehkuvana oli palloliiton hotelli, saatana. Otimme kioskista aprikoosipalinkat ja päätimme luonnollisesti mennä hotelliin vetämään Alajaa turpaan.
Vaelsimme murheellisena letkana pramean Kempinski-hotellin eteen. Sen julkisivu jakautui symmetrisesti ravintolan terassin ympärille, ja kaiken keskipisteenä öisissä valoissa istui Pertti Alaja kuin renessanssiruhtinas valtaistuimellaan. Hovia oli ympärillä juuri sen verran, että pikkusikarin tuhkille löytyisi aina karisuttaja. Pysähdyimme tyrmistyneinä että sehän jumalauta onkin täällä ja mitäs nyt? Jylhä kohensi ryhtiään ja sanoi hoitavansa asian. Mun ja Ramin ei tartte kuin hakea bisset.
Palattuamme tuoppien kanssa vessa- ja baarireissulta mä näin Alajan tepastelevan jo hotellin aulassa ihan vahingoittumattoman näköisenä. Pari pelaajaakin oli paikalla; Halstilla oli puhelu kesken ja Sparv kavereineen siemaili sivistyneesti punaviinilasillistaan kaukana nurkkapöydässä. ”Mitäs tapahtui?” kysyin Jylhältä terassilla. ”No me puhuttiin lähinnä runoudesta.” ”Mitä? Eikö sun pitänyt iskeä siltä hampaat sisään ja kai Mixu saa ainakin huomenna kenkää? ”Noeiii. Pertti lausui mulle uuden runonsa ja se oli oikeastaan aika koskettava. Ja Mixu on karsinnat loppuun.” Jylhä hörppäsi Soproni-tuopistaan ja mä vajosin epätoivon täyttämänä Ramin viereen terassin sohvalle. Päätin siirtyä viskiin.
Aikaa kului. Rami ja Jylhä oli hävinneet omille teilleen ja mä istuin kylmenevällä terassilla, join lisää viskiä ja yritin saada oloa paremmaksi. Ei onnistunut, joten sitten vaan kävelemään hotellia kohti. Matkalla Vaci Utcan tytöt halusivat piristää minua ja nuoret unkarilaisfanit tarjota palinkaa, mutta mä vaan kävelin kun en muutakaan voinut. Miksi tää on tällä kertaa näin vaikeaa?
Marriottin lähellä tyhjällä kadunpätkällä huomasin, miten korttelin päässä mun edelläni loput huuhkajat pelmahtivat Pukin johdolla ulos jostain pikaruokapaikasta. Kirosin mielessäni ja aivot löi tyhjää: eiii, ei nyt näitä. Mä en pysty!
Ne kääntyivät kohti, ja hyökkääjän reflekseillä Pukki havaitsi heti Pohjoiskaarre-huivini ja kääntyi salamana poispäin. Rykäisin ääneen, että ei tartte Teme, ei mua kiinnosta. Jatkoin omaan suuntaani, jätkät epäluuloisina omaansa ja ohitimme toisemme luimistellen kadun vastakkaisilla puolilla. ”Belfastissa sitten”, huikkasin kuolleella äänellä. Joku heilautti kättään takaisin.
Jäin turtana katsomaan kaupungin sumuiseen yöhön loittonevien pelaajien selkiä. Siinä ne saatanat nyt menee, minunkin puolesta taistelleet. Sisuksissa myllersi ja silmäkulmista pyrki ulos kaikkia elämänkokoisia tunteita. Tää on ihan liikaa. Taas.
|
