IntroToisinaan työ- ja vapaa-aika kohtaavat suotuisasti. Kun tarjolla oli työreissua Lontoon kupeeseen hiihtolomaviikon maanantaille ja tiistaille, aloin heti mielessäni yhdistää mahdollisia futismatseja samaan pakettiin. Alusta asti oli selvää, että kyseessä olisi FA Cup -viikonloppu (Fifth Round), eikä Valioliigaa näin ollen pelattaisi. Tämä ei tietenkään ollut mikään ongelma. Kaikki pääsarjaa alemmat sarjat pyörisivät normaalisti ja hyvällä tuurilla cup-otteluita osuisi myös Lontoon suunnalle. Alunperin oli tarkoitus saada viikonlopuksi pari kaveria seuraksi mukaan, mutta näiden lopulta estyttyä pääsemästä, oli tiedossa laatuaikaa omassa seurassa aina lauantaista keskiviikkoon asti.
FA Cupin neljännen kierroksen pelit uusintoineen viivästyttivät pelipäivien kiinnitykset aina tammi-helmikuun vaihteeseen asti, ja aiheuttivat muutenkin ottelusiirtoja. Normaalisti täysin yhdentekevä FA Cupin viidennen kierroksen arvonta tulikin tällä kertaa (=ensimmäistä kertaa ylipäätään) katsottua suuren odotuksen vallassa. Lopulta kävi sikäli onnellisesti että lauantai-illan ottelupariksi arvottiin Crystal Palace vs. Liverpool/Bolton. Liput Selhurst Parin kohtaamiseen tuli ostettua Palacen nettilipunmyynnistä pakollisen membershipin kylkiäisenä hintaan 25 + 25 = 50 puntaa.
Sunnuntaille ei 150 mailin säteellä osunut ainuttakaan kahdeksan ylimmän sarjatason ottelua. Ainoat toimintasäteellä pelattavat ottelut olisivat Arsenal-Middlesbrough ja Aston Villa-Leicester. Ensimmäinen ei ollut edes vaihtoehto, joten ostin junaliput Birminghamiin meno-paluuhintaan 29 puntaa. Itse ottelulippu irtosi Villan nettilipunmyynnistä varsin edulliseen 15 punnan hintaan. Maanantai oli potentiaalinen välipäivä, mutta tiistai-illaksi olin alkujaan suunnitellut vierailua Leyton Orientin Brisbane Roadille. Vierasjoukkue Bradford Cityn tuhkimotarina FA Cupissa sai kuitenkin jatkoa, joten kyseinen ottelu siirrettiin keskiviikolle. Tiistaille löytyi kuitenkin korvaava ottelu Championshipistä, Reading-Wigan.
Lauantai 14.2. Crystal Palace vs. LiverpoolYstävänpäivä koitti varhain allekirjoittaneelle. Edessä oli jo lähes perinteeksi muodostunut aamukuuden lento Turun kansainväliseltä lentoasemalta. Pikaisen Vantaalla poikkeamisen jälkeen oltiin jo ilmassa kohti Sumusaarten pääkaupunkia. Rehellisyyden nimissä oli virkistävää päästä vaihteen vuoksi Englannin maaperälle, mitä tulee jalkapallomatkailuun. Heathrow’n kentältä ostin viiden punnan panttia vastaan
Oyster Cardin, jonne latasin 30 puntaa matkakrediittiä. Tämä riittikin reilusti koko reissun ajaksi. Meno-paluulipun
Heathrow Expressiin olin puolestaan ostanut jo etukäteen netistä. Kyseinen juna operoi tasaisin väliajoin lentokentän ja Paddingtonin aseman väliä, ja on se nopein yhteysvaihtoehto tälle etapille. Hintaa meno-paluulle kertyi yhteensä 35 puntaa, eli hieman alle 50 euroa. Ei halpaa, mutta kätevää.
Noin varttitunnin kestäneen junamatkan jälkeen olinkin Paddingtonilla jo aamukymmeneltä paikallista aikaa, joten koin parhaaksi käyttää aikani aamupalamestan etsimiseen. Aseman nurkilta löytyikin kelvollinen paikka nauttia
Full English Breakfast. En keksi juuri parempaa tapaa heittäytyä oikeaan vireeseen Lontoon vierailulle, kuin edellä mainittu kulinaristinen nautinto. Okei, The Clashin
London Calling ja/tai viktoriaaninen pubi ajaisivat myös saman asian. Siispä aamupalan jälkeen olikin aika siirtyä jälkimmäiseen, sopivasti
The Victoria -nimiseen Fuller’sin panimon anniskeluravintolaan. Paikka oli mainittu matkan pohjalukemiseksi suoritetussa Arto Nybergin ja Kari Ylänteen
Lontoon pubit - 100 parasta -oppaassa, ja lunasti kaikki ennakko-odotukset korkojen kera. Sisustus oli taattua perinteistä englantilaista
public house -interiööriä takkoineen ja lukuisine oluthanoineen. Ensin nautitun hieman liian kliseisen ja tutun London Priden jälkeen arvoin tiskillä hetken seuraavaa juomavalintaani. Neito tiskin takaa tarjoutui innoissaan antamaan maistiaisia eri vaihtoehdoista. Kolmen näytteen jälkeen osasin jo tehdä valintani. Tiskillä sanomalehteä lukenut
ginger kuittaili peribrittiläiseen tyyliin, että tämä mies taitaa käydä kaikki Lontoon pubit läpi maistelemassa ilmaisia juomia. Hieno paikka.
Paddingtonin aseman ulkopuolella.
Breakfast of Champions.
The Victoria.
Ensipuraisu Lontoon maaperällä.
Antiteesi muoville.Parin tuopin jälkeen oli aika kiittää, ja ottaa suunnaksi Lancaster Gaten liepeillä sijainnut omakustannehotellini
The Elysee Hotel. Kaikki sanan
kompakti asettamat lupaukset lunastettiin
Compact Single Roomin huonealan mittauttaessa silmämääräisesti komeat kuusi neliömetriä. Huone oli kuitenkin edullinen ja sijainti oli varsin kätevä liikkumisen kannalta. Seinästäkin löytyi yksi vapaa matka-adapterin mentävä reikätrio. Eipä siis muuta kuin puhelimen akku täyteen ja kohti Selhurst Parkia.
Hotellini ja tien toisella puolella sijainnut The Mitre.
Oyster Card - a must-have.
Kompakti huone.Muita lauantaille osuneita pelejä Lontoossa olisi ollut Craven Cottagella kotijoukkue Fulhamin ja Ipswichin kohtaaminen, sekä The Valleylla pienimuotoinen “derby” Charltonin ja Brentfordin välillä. Crystal Palacen ja Liverpoolin FA Cupin ottelu oli lopulta itselleni selvä valinta niin pelin itsensä kuin myös myöhäisemmän alkamisajankohdan vuoksi.
Lancaster Gatelta pääsin kätevästi yhden linjanvaihdon kautta Victorian asemalle, josta edelleen Southern-junalinjalla kohti Selhurstin asemaa. Mistään ei vielä Victorian asemalla olisi voinut tietää, että
Etelä-Lontoon Ylpeyden ottelu alkaisi parin tunnin kuluttua. Siirtymän viimeiselläkään, noin varttitunnin kestäneellä, junaetapilla ei voinut olla varma, että tässä ollaan menossa jalkapalloa katsomaan, jollei lopulta silmiini olisi osunut pari scouseria/turistia Liverpoolin väreissä muuten lähes tyhjässä junassa.
Pari sanaa illan kotijoukkueesta. Crystal Palace on saanut nimensä alkujaan vuoden 1851 maailmannäyttelyyn rakennetun, sittemmin eteläiseen Lontooseen "siirretyn", suuren lasikompleksin mukaan. Seura perustettiin 1800- ja 1900-luvun taitteessa FA-cupin finaalinäyttämönä toimineen Crystal Palacen stadionin paikalliseksi seuraksi vuonna 1905. Syvemmäs etelään Selhurst Parkille seura muutti vuonna 1924. Sittemmin seuran juuria kunnioittanut lempinimi
The Glaziers eli “Lasittajat” muuttui hiljalleen muotoon
The Eagles kun seuran alkuperäisiin väreihin ja logoon mentiin kajoamaan 1970-luvulla. Viime vuosikymmenet Crystal Palace on lähinnä keskittynyt jojoilemaan Valioliigan ja Championshipin väliä suht tiiviiseen tahtiin.
Selhurstin asemalla korviini kantautui heti poliisisireenin äänet. Liekö maineikkaat
Holmesdale Fanaticsit myllyttämässä, oli ensimmäinen ajatukseni. Selhurst Parkin ympäristö on keskellä perusbrittiläistä, hieman nuhjuista, matalarakenteista lähiötä. Ilman Holmesdale Roadin kaksikerroksista päätykatsomoa stadionin löytäminen olisi varsin haasteellista. Ainut juottola stadionin ympäristössä, The Clifton Arms, vaikutti sen verran sisäpiiriläiseltä, että päätin turistin ominaisuudessa suorittaa huivi- ja käsiohjelmaostokset alta pois. Ottelulehtiä myytiin jokaisella stadionia ympäröineellä kadunkulmalla, ja hintaa moiselle kertyi kolme ja puoli puntaa. Oikeastaan kyseessä oli kaksi käsiohjelmaa, sillä varsinaisen ottelulehtisen sisään oli laitettu myös uudelleen painettu otteluohjelma Crystal Palacen ja Liverpoolin FA Cupin semifinaalin uusintaottelusta vuodelta 1990, jonka
Kotkat voittivat dramaattisten vaiheiden jälkeen jatkoajalla 4-3.
Holmesdale Roadin ja Clifton Roadin risteyksestä löytyi lähitienoon ainoa pubi ja ensimmäiset ottelulehtien myyjät.
Match programmes.
Holmesdale Road...
...ja paikalliset ratsupoliisit samaisella kadulla.Virallinen huivi tarttui yhdeksällä punnalla mukaan myyntikojusta pääkatsomon takaa, Sainsbury’s-ruokamarketin ja virallisen fanituotemyymälän läheltä. Joutessani päätin kiertää koko stadionin. Vieraskannattajille oli varattu puolet pitkän sivun Arthur Wait -katsomosta, jonka taakse joku oli kyhännyt myös Liverpoolin kannattajille suunnatun fanikrääsäkojun. ”Matchday scarf!” -huutoja kantautui kaikkialta tasaisin väliajoin. Stadionin porttien auettua päätin suunnata suoraan sisälle janoa sammuttamaan. Edesmenneen Crystal Palace -patruunan mukaan nimetyn Arthur Wait -katsomon sisätilat olivat ahtaat ja matalat. Kaiken kaikkiaan siis epäkäytännölliset, eli juuri oikeanlaiset futis- ja stadionromantikolle. Seinille oli maalattu mm. Ian Wrightin karikatyyri sekä erinäisiä sitaatteja ja sloganeita. Pulitin 4,20 puntaa puolen litran Carlingista, jota tuli tuhottua juttuseuran puutteessa seuraamalla stadionin sisäkäytävän tv-ruuduista Englannin ja Italian välistä rugby-maaottelua. Rugby Six Nations -kisat saivat Lontoon vierailuni aikana muutenkin medianäkyvyyttä melkein samassa mittakaavassa kuin lätkän MM-kisat Suomessa. Melkein.
Stadionin porteilla pääkatsomon takana.
Katoavaa stadionperinnettä.
Ian Wright.
Arthur Wait Standin sisätiloja.Lähempänä ottelun alkua tv-ruuduille alkoi jo ilmaantua perinteisesti lauantaisen jalkapallokierroksen tuloksia ja illan kokoonpanoja. Vartti ennen ottelun alkua siirryin paikalleni X-katsomon kutosriville. Normaalisti en näin läheltä kenttää viitsi huonon näkyvyyden takia paikkaani ottaa, mutta Arthur Wait -katsomon tukipilarit ja matala katto haittasivat näkyvyyttä ylemmiltä riveiltä. Vasemmalla kohosi Hillsborough’n katsomokatastrofin ja sitä seuranneen Taylorin raportin jälkimainingeissa vanhan seisomakatsomon paikalle rakennettu Holmesdale Roadin kaksikerroksinen kotipääty. Tämän alakulmassa majaili Englannissa perin harvinaisesti käyttäytyvä noin satapäinen Holmesdale Fanatics -
ultraryhmä. Kyseinen poppoo ihastuttaa ja vihastuttaa Briteissä. Toisten mielestä rummut, liput ja tifot eivät kuulu brittiläiseen katsomoperinteeseen, toisten mielestä taas sinnikkästi seisova, nuorista miehistä koostuva kovaääninen ryhmä on juuri se kaivattu sysäys oikeaan suuntaan pois istumapaikkojen ja kohonneiden lipun hintojen väljähdyttämästä katsomotunnelmasta.
En voi suositella takimmaisia rivejä... Daifujen takana vierassektio.Itsestäni katsottuna oikealla, Arthur Wait Standin toisessa päässä majaili parituhatpäinen vierasmobi. Tämän vieressä sijaitsi Whitehorse Lane Stand, joka tunnetaan myös perhekatsomona. Samaisessa päätykatsomossa sijaitsee myös iso liuta aitioita. Itseäni vastapäätä sijainnut pääkatsomo oli ainut alkuperäinen osa nykyään reilut 26 tuhatta katsojaa vetävällä stadionilla. Paikkani sijaitsi siis oivallisesti molempien äänekkäiden kannattajaryhmien välissä.
Ennen ottelun alkua videotaululla näytettiin aiemmin mainitun vuoden 1990 semifinaalikohtaamisen parhaat palat ja maalit. Hienoa kuvamateriaalia ja historian havinaa. Ja tarinan kaarelle sopivasti, kukas muukaan sen voittomaalin jatkoajalla kyseisessä kohtaamisessa iski kuin Crystal Palacen nykyinen päävalmentaja Alan Pardew. Itselleni tuli yllätyksenä, että kyseisen nostalgiatripin jälkeen kentällä lennätettiin kotkaa Lazion ja Benfican tyyliin. Toisin kuin esimerkiksi Eintracht Frankfurtin peleissä, täällä kotka tosiaan otti muutaman matalalennon maalilta toiselle, eikä sitä vain näytetty kädessä pitäen videoscreenilta.
Joukkueet marssivat kentälle yleisön hakatessa käsiään
Glad All Overin tahtiin. Samanaikaisesti Holmesdale-pääty paljasti tifonsa. Kuvassa komeili Alan Pardew ja banderollissa seisoi: ”Who put the ball in the scousers’ net?” Kokonaisuutta oli höystetty punaisilla ja sinisillä ilmapalloilla, joita kentänhoitajat puhkoivat parhaansa mukaan talikoillaan. Oikealta kajahti vieraskannattajien toimesta
YNWA, kun taas vasemmalta kantautui puoliajan aikana erinäisiä popklassikoiden säveliä aina Belinda Carlislen
Heaven is a Place on Earthista The Outhere Brothersin
Boom, Boom, Boomiin.
Holmesdale Fanaticsin tifo, pääosassa Alan Pardew.Pelikentällä kotijoukkue siirtyi vieraiden painostuksesta huolimatta varttitunnin pelin jälkeen johtoon, kun Frazier Campell iski Mignolet’n torjuman Dwight Gaylen puskun irtopallon verkon perille. Yleisö ei heti räjähtänyt suoraan huutoon - osa ei ollut uskoa maalia heti todeksi, osa luuli sitä varmasti paitsioksi. Palace sai puolustettua johtonsa aina tauolle asti. Itse en lähtenyt ennakoimaan tauolle kesken pelin, vaan suuntasin vessa- ja ruokajonoon kiltisti silloin kun ne olivat pahimmillaan. Niin kuin näissä joskus sattuu, nälkä ja jano koituvat miehen kohtaloksi. Muutama palvelupiste useaa tuhatta katsojaa kohti ei ole suosiollinen suhde, mutta se on se hinta jonka romantiikasta joutuu maksamaan. Tällä kertaa hinnaksi muodostui Daniel Sturridgen toisen puoliajan alkuun iskemä tasoitusosuma, joka jäi näkemättä jonossa edellä olleen geezerin perhetilauksen ja ennestäänkin hitaan asiakaspalvelun vuoksi.
Vessalle oma sisään- ja uloskäyntinsä.
Näkymä pääkatsomon ja Whitehorse Lane Standin suuntaan.Kanapiirakka sylissä siirryin katsomaan kuinka Liverpool vääjäämättömästi puski päälle ja lopulta iski Balotellin vapaapotkun jälkiseurauksesta 1-2 -maalin. Lallana iski irtopallon verkkoon ja siirtyi tuulettamaan maaliaan aivan Holmesdale Fanaticsin eteen. Moinen epäsopiva ja provosoiva käytös palkittiin erinäisillä katsomosta lentäneillä irtoesineillä kotikannattajien toimesta. Toisen puoliajan suurimmat aploodit sai Palacen riveihin palannut Wilfried Zaha päästyään vaihdosta kentälle noin vartti ennen loppua. Lopussa Kotkat saivat vielä hyvän paineen päälle, mutta lisäosumia ei enää nähty. Illan AM:ksi ilmoitettiin 25.261, eli tuhat katsojaa vajaa täysi tupa. Oli aika siirtyä ihmismassan mukana kohti Selhurstin asemaa, ja samaa reittiä Victorian aseman kautta takaisin Lancaster Gatelle. Vielä yksi iltaolut hotellia vastapäätä sijainneessa Mitre-kuppilassa ja
let’s call it a day.
Sunnuntai 15.2. Aston Villa vs. LeicesterAston Villan ja Leicesterin alkamisajaksi oli FA:n toimesta päätetty itselleni varsin hankala ja epämiellyttävä klo 12:30 paikallista aikaa. Tämä tarkoitti aikaista heräämistä ja muitakin ongelma. Hotellin aamupala olisi tarjolla vasta puoli kahdeksalta ja juna Lontoon Marylebonen asemalta lähtisi kohti
Midlandsia jo klo 8:15. Lisäksi sunnuntaina oli ohjelmassa hotellin vaihto omakustanteisesta kopista firman maksamaan, joten matkatavaroille piti keksiä jotain. Päätin jättää vaaterepun vanhan hotellini matkatavarasäilöön, mutta läppäri lähti turvallisuussyistä mukaan
Keskimaiden suuntaan. Viidessä minuutissa _suoritetun_ aamupalan jälkeen suuntasin ensin kävellen Paddingtonin underground-asemalle, josta jatkoin pari pysäkinväliä Bakerloo-linjalla Marylebonen juna-asemalle. Jo ennestään haasteellinen siirtyminen Villa Parkille hankaloitui vielä entisestään, kun maanvyöryn vuoksi Banburyn ja Lensington Span välinen osuus junamatkasta korvattiin bussikyydillä.
Aamuvarhain kohti Paddingtonia.
Lontoon Marylebonen asemalla.Birmingham ja Leicester sijaitsevat toisistaan alle tunnin ajomatkan päässä, ja näiden välimaastossa sijaitsevalta Coventryn “vaihtoasemalta” nousikin kyytiin lisää otteluun suuntaavaa väkeä, lähinnä
Kettujen sinivalkoisia värejä tunnustavia kannattajia. Birminghamin keskustassa on kolme rautatieasemaa, mikä ei ole omiaan helpottamaan matkamiehen tuskaa. Ehkä juuri maanvyöryn aiheuttamien bussijärjestelyjen ansiosta juna jättikin matkustajat Birmingham New Streetin asemalla pois, vaikka tarkoitus oli saapua Moor Streetin asemalle. Tämä kelpasi allekirjoittaneelle, koska juuri New Streetin asemalta lähtee junat Villa Parkin suuntaan. Koska aikaa ei ollut liiemmin hukattavaksi, kiirehdin heti aluksi aseman Left Luggage -tavarasäilytykseen, jonne lopulta kahdeksan punnan veloitusta vastaan jätin läppärikassini säilytykseen ottelun ajaksi.
New Streetin asemalta siirtyminen Villa Parkia lähinnä sijaitsevalle Wittonin asemalle taittuu noin kymmenessä minuutissa. Junia kulkee stadionin suuntaan kuitenkin jokseenkin harvakseltaan pelipäivinäkin, joten vaunut pullistelivat täynnä ihmisiä kuin Milanon derbyn alla tai Schalken pelistä palatessa. Osa otteluväestä jäi kuitenkin jo yhtä pysäkkiä aiemmin pois kyydistä, Astonin asemalla. Ehkä vaunusta loppumaisillaan ollut happi kannusti ulkoreippailuun, sillä kävelymatka Astonin asemalta stadionille on ainakin pidempi.
Wittonin aseman välittömässä läheisyydessä oli kotikannattajille tarkoitettu olutteltta-alue. Jätin moisen kuitenkin väliin ja valuin massan mukana Doug Ellis Standin takaa kulkevaa Witton Lanea pitkin kohti maineikasta Holte Endiä. Ottelulehtinen tarttui mukaan kolmella punnalla. Perinteiseen tapaan huivikauppiaita oli runsaasti liikkeellä.
Wittonin aseman “kauppakeskus”. Kuvan vasemmassa reunassa Villa-kannattajien olutteltta.
Witton Lanella riitti huivikauppiaita.
Katso edellinen kohta.Villa Park on komea vanhan koulukunnan stadion. Kenttää reunustaa neljä erillistä katettua katsomoa. Nykyinen kapasiteetti on reilut 42 tuhatta katsojaa. Ensimmäisen kerran palloa on Villa Parkilla potkittu jo vuonna 1897. Stadionin sijaitsee Aston Parkin pohjoispuolella muutama maili Birminghamin keskustasta pohjoiseen. Seuran nimellä on vahva maantieteellinen kivijalka. Astonin alueen lähellä on Villa Roadin, Lozells Roadin ja Heathfield Roadin risteyskohta Villa Cross, jossa sijaitsi
Aston Villa niminen rakennus. Näillä kulmilla seura perustettiin vuonna 1874, jatkumona pari vuotta aiemmin perustetulle krikettiseuralle.
Doug Ellis Stand ja North Stand.Holte End -katsomon takana sijainneista konteista irtosi huivi kahdeksalla punnalla ja jalanmittainen nakkisämpylä 3,50 punnalla. Holte Endin fasadi on kyllä yksi hienoimmista, joita olen jalkapallostadioneilla kohdannut. Vanhalta näyttävä tiilifasadi on itse asiassa osittain silmälumetta, sillä tämä kotikannattajien vanha seisomaterassi rakennettiin uudelleen Hillborough’n jälkimainingeissa vuonna 1994, aivan kuten Selhurst Parkillakin. Ei muuta kuin portaat ylös ja kohti yläkatsomoa. Penetroiduttuani toista kertaa 24 tunnin sisään stadionin uumeniin äärimmäisen ahtaasta kääntöportista, ei voi kuin ihmetellä millä isompikokoiset geezerit ja big mamat homman suorittavat.
Holte Endin julkisivu.
Kisamakkara.
Holte Endin parkkipaikka kojuineen.Holte Endin sisätilat olivat huomattavasti edellisiltaista kokemusta tilavammat. Olipa sisätilojen uumenista mahdollista katsoa pelaajien alkulämmön ottoakin, samalla olutta siemaillen. Tämän lähemmäs katsomossa keputtelua ei saarivaltakunnassa taida päästä, ja näidenkin ikkunoiden päälle laskettiin sermit puoli tuntia ennen kick-offia, juuri kun olin oman muovipulloni Carlsbergia saanut korkattua.
Keputerassi.Siirryin paikalleni yläkatsomon eturiviin varttitunti ennen ottelun alkua, juuri sopivasti näkemään videoscreeniltä cup-highlightseja menneiltä vuosilta. Aivan kuten edellisenä iltana Selhurst Parkilla, myös Villa Parkilla sukellettiin nostalgian lämpimään maailmaan. Vuoden 1982 Euroopan cupin voittajille tämä onkin luonnollista, viime vuosina kun menestys on vältellyt
Midlandsin Ylpeyttä.
Näkymä Upper Holte Endin portilta.Joukkueet marssivat kentällä
Paranoidin pauhatessa taustalla. Jollei tietäisi Black Sabbathin olevan kotoisin Birminghamista, voisi valintaa pitää hieman banaalina. Useimmilla seuroilla kun sisääntulomusiikkina kajahtaa komeasti perinteisempi seurahymni. Samoilla kellonlyömillä laskettiin Holte Endin edestä liikkeelle seuran lakana. Yksittäisistä pelaajista Christian Benteke oli selvästi kotiyleisön suosikkipoika, sen verran monta kertaa Benteke-chantti kajahti ilmoille lähinnä Holte Endin toimesta. Vieraskannattajia oli paikalle saapunut myös varsin kohtuullisesti Doug Ellis Standin pohjoisen puoleiseen reunaan. North Standin päätykatsomon reunaan olikin kerääntynyt joukko kovaäänisiä kotikannattajia, jotka ottivat vieraat heti hampaisiinsa. Trinity Roadin pitkän sivun katsomon kolmoskerros näytti jäävän kokonaan tyhjäksi katsojista.
Seuran lakana Lower Holte Endin kuljettamana.Surkean alkukauden pelannut Villa oli juuri muutama päivä ennen ottelua ilmoittanut Paul Lambertin potkuista ja Tim Sherwoodin nimittämisestä uudeksi manageriksi. Sherwood istui vielä tämän ottelun katsomossa ja miestä näytettiin ahkerasti videotaululla kotiyleisön osoittaessaan suosiotaan. Katsomossa mies taisi viettää pääosan otteluistaan toimiessaan Spursinkin managerina…
Ottelun avausjakso mentiin kotijoukkueen lievässä komennossa, mutta mitään vaarallisempaa sekään ei saanut aikaan. Mitä nyt kertaalleen pallon Leicesterin verkon perukoille juuri ennen taukovihellystä, mutta maali hylättiin täysin oikeutetusti paitsiona.
Juoksu- ja taistelupallon perinteet elävät edelleen vahvana saarivaltakunnassa. Läpi ottelun vierustoverini (muun kotiyleisön tavoin) huusivat ”Chase it!” tilanteissa, joissa kotijoukkueen hyökkääjän oli aivan turha lähteä jahtaamaan vierasjoukkueen pakin palautussyöttöä maalivahdilleen, tai ”Shoot!” aina kun kotijoukkueen pelaaja pääsi pallon kanssa 35 metriä lähemmäs vastustajan maalista. Vauhtia ja taklauksia tunnutaan edelleen arvostavan enemmän kuin ajatusta. Viereisessä istuneen vanhemman herrasmiehen
brummeyn murre oli sen verran paksua, että ymmärsin puheesta lähinnä vain ilmoille kajahtaneet
fuckoffit ja
fuckinghellit. Perinteinen katsomomeno saikin hymyn huulilleni sekä tunkemaan puhelimen syvemmälle taskuun. Enhän halunnut paljastua Holte Endin ainoaksi turistiksi, enhän?
Näkymä paikaltani yläkatsomon ensimmäiseltä penkkiriviltä.Katsomossa seisomisesta varoitettiin erikseen jokaisella sisäänmenoportilla. Vaarallisen hyökkäyksen, parin chantin tai standing ovationeiden aikana tätä luonnollisesti kuitenkin rikottiin. Lower Holte Enden toisessa reunassa oli kuitenkin sinnikäs ryhmä joka rikkoi kieltoa kiitettävällä päättäväisyydellä. Hieno vivahde menneiltä ajoilta oli myös alakatsomossa väkeä huutoihin lietsonut Stone Islandiin pukeutunut yli kuusikymppinen kalju geezer. Chanteista useimmin kuultiin
A Cowboy Legendin tahtiin rai’annut ”Yippie ai eee, yippie ai ooo, Holte Enders in the Sky!”
Tauko meni perinteitä noudattaen sekä olut- että vessajonossa. Jonot vetivät kuitenkin nopeasti, eikä tällä kertaa tullut missattua toisen puoliajan alkua. Toinen jakso meni vielä ensimmäistä enemmän Aston Villan komennossa, ja lopulta 68 minuutin kohdalla Leandro Bacuna vei komealla vedolla boksin rajalta isännät 1-0 -johtoon. Lisää seurasi hieman ennen täyttä aikaa, kun Leicesterin maalissa pelannut Mark Schwarzer puppeloi vaihdosta sisään tulleen Scott Sinclairin vedon maaliviivan yli. Tästä kuitenkin meni vain hetki, ja vieraat nousivat maalin päähän ottelun ensimmäisellä lisäaikaminuutilla. Läpi ottelun hyvillä otteillaan vakuuttaneen Andrej Kramaric’in maali jäi kuitenkin ottelun viimeiseksi. Valioliigaan täksi kaudeksi nousseiden Kettujen manageri Nigel Pearson sai kotiyleisön toimesta kuulla saavansa potkut aamulla. Yleisömääräksi ilmoitettiin surkeahko 28,908 katsojaa.
Niin ikään surkean liigakauden pelanneen Villan cup-unelma eli yhä, ja sen kuuli matkalla ulos stadionilta. Wembley-aiheiset chantit kaikuivat ilmoille väkimassan valuessa kohti Astonin asemaa. Järjestysmiehet neuvoivat jo Wittonin asemalle saapuessani käyttämään paluureittinä mieluummin Astonia, jolta lähtisi junia Birminghamin New Streetille puolet tiheämmin kuin Wittonilta. Lähes puoli tuntia sai Astonillakin lopulta odotella junan saapumista. Aika kului kyllä leppoisasti kuunnellessa Villa-kannattajien chantteja putoamiskurimukseen juuttuneen Leicesterin kannattajille. Tästä seurasikin pitkä sunnuntaisiirtyminen välillä Aston - Birmingham New Street - Birmingham Moor Street - Lensington Spa - Banbury - Paddington - hotelli - pubi, mutta ei siitä sen enempää tässä.
Tyytyväinen kotiyleisö valui ottelun jälkeen Astonin aseman ja Aston Parkin suuntaan.Maanantai 16.2. Public HousesRankan viikonlopun stadionhyppelyn uuvuttamana päätin viettää maanantaina välipäivän ja keskittyä saarivaltakunnan toiseen hienoon antiin, pubikulttuuriin. Valinta välipäivästä vahvistui viimeistään silloin kun suur-Lontoon ainoa maanantai-illan ottelu Hendon FC:n ja Metropolitan Policen (7.sarjataso) välillä päätettiin siirtää. Lisäksi Lontoon kiinnostavimmat nähtävyydet oli jo ennen tätä reissua tullut nähtyä ja koettua, joten en keksinyt syytä olla menemättä nauttimaan muutamaa tuoppia.
Työpainotteisen päivän jälkeen päätin suunnata metrolla Chancery Lanen maisemiin. Ensimmäiseksi kohteeksi valikoitui Cittie Of Yorke. Yksi
pint Samuel Smithin tammitynnyreissä muhinutta ja tuoppiin oikeaoppisesti käsipumpulla laskettua pintahiivaolutta maistui juuri niin hyvältä kuin näissä puitteissa olettaa sopii. Tämänkin pubin hämärät sisätilat ja korkea kattoa huokuivat vuosisatoja vanhoja perinteitä, vaikka nykyinen pubi onkin uudelleenrakennettu niinkin tuoreeltaan kuin vuonna 1920. Reissun ensimmäinen ja ainoa fish&chips -annos tuli myös nautittua täällä, ihan vain turistikliseiden ja stereotypioiden kokoon saamiseksi. Nykyään tosin thaicurrykana tuntuu valtaavan tilaa yhä useamman pubinkin ruokalistalta.
Cittie of Yorken hämärässä.
Samaisen paikan Fish&Chips.Aikani kuunneltua vieressä istuneiden taideopiskelijoiden höpinöitä päätin ottaa suunnaksi Lontoon ”piilotetun helmen”, ainakin mitä julkisiin juottoloihin tulee. Kyseinen Arto Nybergin ehdoton suosikkipaikka löytyy niin ikään Chancery Lanen metroaseman lähettyviltä, mutta se on piilotettu ovelasti Hatton Gardenilta johtavan kujan päähän, korttelin sisäpihalle. Kyseinen kuppila on yksi Lontoon vanhimmista, perinteet johtavat aina vuoteen 1564 asti. Samaisessa pubissa on kuvattu myös otoksia Snatch-leffaan. Tässä paikassa ei ollut mitään muuta modernia tai muovista kuin seinässä pöhissyt ilmalämpöpumppu. Vessakin löytyi pubin ovien ulkopuolelta, sisäpihalta erillisestä kopista.
Tämän enempää en modernilla teknologialla häpäissyt Ye Olde Mitreä.Viaton tarkoitukseni oli nauttia vain tuopillinen, mutta tilanpuutteen vuoksi/ansiosta ajauduin samaan pöytään parin itseäni hieman vanhemman herrasmiehen kanssa. Pian juttu kääntyikin jalkapalloon, ja lähellä oli etteivät nämä Newcastlen ja Arsenalin kausikorttilaiset jossain vaiheessa käyneet toistensa raiveleihin kiinni. Heput olivat mainosalalla töissä, ja lopulta kävi ilmi että heillä oli vaikutusvaltaisia “kavereita” Crystal Palacen Steve Parishista, Newcastlen omistajaan Mike Ashleyyn asti. Espoossakin oli käyty Nokian menestysvuosina saunomassa. Paljastui myös kiusaantuneen ilmapiirin saattelemana, että osasyyllinen St. James’ Parkin uudelleennimeämiseen saattoi istua allekirjoittanutta vastapäätä. Vaikka kaikki tämä, etenkin aika monen ilmaisen kierroksen jälkeen, saattaa tuntua sinisilmäisen suomalaisen vedätykseltä, ei lopussa käteeni lyödyt käyntikortit ainakaan kumonneet tarinoita… Jutut ja seura oli joka tapauksessa hyvää, tätä kai se pubikulttuuri parhaimmillaan on! Ja kun tuopin keskihinta kaikissa juottoloissa liikkui siinä neljän punnan huitteilla (alle 6 euroa), ei juominen missään nimessä ollut se reissun merkittävin kuluerä.
Muista pubeista, The Victorian ja Mitren lisäksi, mainittakoon vielä Leinster Terracella sijainnut
The Leinster Arms, joka oli ainut viidestä vierailemastani Lontoon pubista jossa oli televisio. Tosin ruudusta tuli jalkapalloa (ilman ääniä), joten loppusaldoksi tämän osalta kirjattakoon plusmiinusnolla. Vaikka futista on kiva seurata töllöstäkin, pilaavat televisiot tavallaan perinteisten brittipubien tradition. Erään asiakkaan mukana pubiin tullut koira nosti lopputuleman kuitenkin reilusti peukuttelun arvoiseksi. Pubikoira.
The Leinster Arms...
...ja samaisen paikan “nakit ja muusi”.Tiistai 17.2. Reading vs. WiganPienimuotoinen ähky junissa istumisesta, oluen kittaamisesta sekä jalkapallosta alkoi rassata kroppaa ja mieltä odottaessani pimenevällä asemalaiturilla lopulta 40 minuuttia myöhässä ollutta junaani. Eikä rehellisyyden nimissä Reading, tuo paikallinen Espoo/Raisio, ollut etukäteen se kiimaa nostattavin jalkapallokulttuurin kehto, vaikka vuonna 1871 perustettu seura onkin yksi Englannin vanhimmista. Toisaalta, mitä muutakaan sitä yksin tekisi vieraalla maaperällä tiistai-iltana kuin menisi katsomaan paikallista jalkapalloa?
Odottelun jälkeen vihdoin Readingin asemalla.Junan odottelusta aiheutunutta janoa lähdin sammuttamaan päättäväisesti heti ensimmäiseen Readingin asemalta löytyneeseen juottolaan. Lopulta en päässyt
The Three Guineasiin ulko-ovea sisemmäs, kun paikallinen jääkaappipakastimen kokoinen ovimies nappasi pipopäistä turistimikkihiirtä isällisesti olkapäästä kiinni ilmoittaen napakasti: "Hat off!" Pari sanaa jätin kanssa vaihdettuani kävi samalla ilmi ettei minulla muutenkaan ollut mitään asiaa kyseiseen vieraskannattajien kapakkaan. Lähdin etsimään sopivampaa paikkaa, ja sellainen löytyikin asema-aukion toiselta puolen. Matsin alkuun oli vajaa kaksi tuntia aikaa, joten ehdin sopivasti nauttimaan
Oakford Social Clubilla purilaisen (oikeastaan kaksi) paikallisen pintahiivaoluen kera ennen kuin lähdin etsimään matsibussien lähtöpaikkaa.
Läskiksi meni taas. Oakford Social Clubilla oli tarjolla kaksi purilaista yhden hinnalla.Madejskille on Readingin juna-asemalta useampi kilometri matkaa, joten kyseinen etappi kannattaa suorittaa brömistelyhenkisesti nimetyllä
F1-bussilinjalla. Neljä puntaa (mieluiten tasaraha) maksanut meno-paluulippu oli kohtuullinen hinta noin varttitunnissa taittuneesta matkasta. Bussien päätepisteestä pääsin kätevästi suoraan talsimaan stadionin pohjoispäässä sijainneeseen lipputoimistoon noukkimaan ottelulippuni tilausvahvistusta vastaan. Hieman yllättäen Readingin ottelu oli reissuni kolmikosta se kallein, 27 puntaa. Toki ilman jäsenyyttä toisin kuin Palacen tapauksessa. Lipunmyyntitoimiston vieressä sijaitsi myös Megastore, josta tapojen mukaisesti tuli hommattua kotikoukkueen huivi kahdeksalla punnalla. Ottelulehden ostin ulkopuolelta kolmen punnan sopuhintaan.
Matsibussit starttasivat tuolta alhaalta, Readingin aseman kupeesta.
On se ruma. Sekä kuva että stadion.
Ottelulehti.Readingin puheenjohtajan Sir John Madejskin mukaan nimetty Madejski Stadium on tyypillinen moderni stadion. Se perustettiin vuonna 1998 kaupungin laidalle, entiselle jätemaalle. Se on kaikkialta katettu, yhtenäistä katsomoa ilman kattojen tukipilareita estämässä näkyvyyttä. Kokonaiskapasiteetti on 24.161 katsojaa ja stadionin yhteydessä sijaitsee myös hotelli. Reading FC jakaa stadionin rugbyseura London Irishin kanssa. Kaiken kaikkiaan kuulostaa hyvin nykyaikaiselta ja tylsältä.
Fish&Chipsiä tarjolla.Vietyäni läppärilaukkuni stadionin tavarasäilytykseen, lähdin suuntaamaan kohti itäpuolella sijainnutta sisäänkäyntiporttiani. Stadionin sisätilojen olutvalikoima yllätti positiivisesti. Tarjolla oli sekä Heinekenia että Amstelia, kuin myös paria brittiläistä olutta. Taisi olla myös ensimmäinen ottelutapahtuma allekirjoittaneelle, jossa tarjolla oli Guinnessia, joten pitihän sitä sitten ottaa. Hintaa puolilitraiselle kertyi neljä ja puoli puntaa.
Sisäänmenoportilla.Helmikuu, myöhäinen tiistai-ilta ja vain parisataa vieraskannattajaa paikalle houkutellut Wigan ei ehkä ole se lähtökohtaisesti potentiaalisin sell out match, mutta olin silti hieman pettynyt kun silmämääräisesti lähes puolet sinisistä penkeistä jäi täyttymättä aloituspotkun lähestyessä. Readingin kovaäänisin kotikannatus sijaitsi itäpuolen katsomon reunassa, yläriveillä lähellä stadionin ainoaa videotaulua ja eteläpäädyssä majaillutta vierasmobilisaatiota. Itäkatsomon aivan vastakkaisessa reunassa, koilliskulmassa, puolestaan joku pienempi porukka kumisutti rumpujaan.
Surullisen pieni vierasedustus paikalla stadionin eteläpäädyssä.Vielä pari kautta sitten sekä Reading että Wigan pelasivat Valioliigassa, mutta nyt sekä
The Royals että
Latics pelaavat Championshipin keski- ja alakastissa. Kotijoukkueen kuninkaallisen lempinimen juuret juontavat
The Royal County of Berkshireen, jossa Reading sijaitsee. Kuninkaallisen maakunnasta puolestaan tekee siellä sijaitseva Windsorin linna. Aiemmin seura tunnettiin yleisesti myös lisänimellä
The Biscuitmen kaupungissa alunperin sijainneen Huntley and Palmers -keksitehtaan ansiosta.
Readinghän voitti edeltävänä lauantaina Derbyn ja selvitti tiensä FA-cupin kuudennelle kierrokselle, kahdeksan parhaan joukkoon. Arpa heitti vastaan Bradfordin, joten ainakin semifinaaleihin asti Royalseilla on realistiset mahdollisuudet selvitä. Liekö Championshipin ennestäänkin ruuhkaisen otteluohjelman päälle tulleet cup-kiireet vieneet suurimmat mehut ja fokuksen kotijoukkueen pelistä, mutta ainakin sitä oli aivan hirvittävä katsella. Kaikkea ei voi väsymyksenkään piikkiin laittaa, sillä pelistä tuntui puuttuvan kaikki idea. Maalivahti ja pakit roiskivat kukkupalloa pystysuoraan kärjen suuntaan, laitoihin ei missään vaiheessa levitetty, eikä palloa pelattu maassa saati poikittain. Harhasyöttöjä oli älytön määrä. Tällaista taistelupalloako sumusaarten jalkapallo on Valioliigan alapuolella? Vierustoverien puheista päätellen nyt pelattiin Championshipinkin mittapuulla aivan hirveää palloa. Kotijoukkueen maalivahti Adam Federici saa ottaa kontolleen vieraiden avausmaalin. Ensin mies puppeloi pallon kulmapotkuksi, sitten itse kulmasta sylki pallon Wigan-debyyttinsä tehneelle Jason Pearcelle, joka iski avausjakson ainoan maalin.
Missä pallo? Kappas, ilmassa...Kylmän ilman ja Guinnessin aiheuttaman ähkyn johdosta totesin parhaimmaksi ottaa kahvin lämmikkeeksi toiselle puoliajalle. Peli itsessään ei toisellakaan jaksolla juuri mieltä lämmittänyt, vaan jatkui samanlaisena ideaköyhänä keskeltä puskemisena kuin ensimmäinenkin. Pahoitin myös mieleni siitä, että videotaulun pelikello juoksi ajassa alaspäin kohti nollaa. Wigan teki kyllä teki parhaansa kuluttaakseen sekunteja jokaisessa mahdollisessa tilanteessa. En meinannut aluksi uskoa silmiäni kun vierasjoukkueen ajanpeluun ja parin kolhun kunniaksi lisäaikaa lätkäistiin taululle kelvolliset 11 minuuttia.
Kalinaa.Vasta lisäajalla kotijoukkueen kannattajat pääsivät kunnolla vauhtiin. Kirosanat lentelivät ja porukka valui katsomon eturiviin huutelemaan tuomarille ja vastustajille. Osa tyytyi potkimaan penkkejään, kun osa illan 14.601 katsojasta oli puolestaan poistunut paikalta jo ennen täyttä aikaa. Paria näennäistä tasoituspaikkaa lähemmäs kotijoukkue ei päässyt. Ottelu päättyi 0-1. Tämä oli yksi huonoimmista näkemistäni jalkapallo-otteluista ja olen nähnyt mielestäni aika paljon kuraa. Putoamistaisteluun ajautuneelle Wiganille täydet pisteet tulivat tarpeeseen, vaikkei illan esityksestä olisi pitänyt jakaa kummallekaan joukkueelle pistettäkään. Oasiken
Don’t Look Back in Angerin pauhatessa taustalla, väki jätti taakseen sieluttoman Madejskin. Readingin managerin Steve Clarken lehdistötilaisuuden sitaatteihin on hyvä lopettaa tämä raportti:
"That was rubbish. I've no idea why so it's something I've got to look long and hard at.”
"It's very frustrating and I've got to be honest that tonight was a little bit embarrassing."
