Ylivoimaisesti suurin ongelma juniorivalmennuksessa Suomessa

[forza juve]

Onko suomalaisen valmennuksen ydin on liikaa taktisissa asioissa? Yksilön henkilökohtainen taidon opetus on erittäin tärkeää mikäli uskominen on Espanjalaisiin junnu valmentajiin. Niin sanottuja pallo jonglöörejä omista sarjoista ei oikein tule juuri ollenkaan.
Pelaajien taito tulee (voin olla väärässä) yksin tehdyistä treeneistä. Peliasento on myös yksi asia joissa ollaan muuta maailmaa jäljessä tämäkin asia taas La masian valmentajien suusta, jolloin peli hidastuu oleellisesti. Onko meillä oikeasti paikka korjata omaa valmentajien koulutus puolta jos nämä asiat ovat pielessä? En itse jaksa uskoa että suomalaiset junnut ovat yhtään sen huonompia teknisessä osaamisessa kuin muun maan vastaavat. Mitä mieltä te olette jotka enempi olette näiden asioiden kanssa painineet?

[Metsän poika]

Keskimääräinen harjoittelumäärä --- yhdessäkään minun Excelissä ei ole keskimäärä noussut yli neljän

Siis millä ajanjaksolla?

Ihmisellä on tapana laistaa melkein asiasta kuin asiasta. Itse olen sen kannalla, että järjestämme kolme erittäin laadukasta 1,5h-2h harjoitusta viikossa, kuin neljästi viikossa. Olen myös sitä mieltä, että pelaajien tulee tehdä myös omalla ajalla asioita, mutta päävastuu on aina joukkueharjoittelussa. Iso osa omatoimisista tulee olla ohjattua, jotta pelaajat tekevät tärkeitä asioita omatoimisesti ja nämä mennään höntsäämään / vetelemään perseitä hiekkakentälle saadaan unohtaa. Laatu on kyseessä kaikessa, myös omatoimisissa. Höntsälle on oma aikansa ja paikkansa, kun omatoimiset on ensin tehty. Lapselle vastuun siirtäminen ei kehitä kokonaisuutta tarpeeksi, valvohan varmasti heidän läksyjenkin tekemistä koulussa vai mennäänkö himassakin "jos susta siltä tuntuu linjalla"?

No selkeästi pedagoginen näkemyksemme ihmisestä on eri. Fokus pitäisi mielestäni olla täysin eri asiassa. Kyllä myös akateemisissa taidoissa se joka innostuu oppimisesta ja oppii oppimaan on kaikin puolin vahvempi kuin se joka istuu vain tunnilla ja pakotettuna tekee läksyt. Molemmat kyllä oppivat vaikka lukemaan, mutta se on ihan sama tapahtuuko se Aku Ankasta vai oikeaoppisesti suunnitellusta aapisesta.
 Jalkapallossa on vielä se puoli, että sen voi lopettaa, ja se lopetetaankin, kun ei sitä intoa riitä. Tämän vuoksi motivaation ylläpito vielä korostuu.

Se että jollain on kenttä vieressä ja näkee mitä siellä tehdään ei todellakaan tarkoita, että niin tehtäisi kaikkialla. Itse oleilen paljon alueella jossa jalkapallo on todella monen lapset päivän teema ja siellä näkee aivan kaikkea, hyvää ja huonoa. Samaa näen valmentaessani, joten jos et ole oikeasti toiminnassa mukana niin turha on tulla totuuksia laukomaan mutu tuntumalla. Paskaa sekä loistavaa on jokapuolella, mutta miksi sen hyvän näkeminen on niin vaikeaa?

Erikoinen puolustuskanta, että muka vain paskaa näkisin. Olen aivan samaa mieltä, että toiminnassa on mukana erinomaisia ja vähemmän erinomaisia toimijoita, jotka kaikki varmasti koulutuksesta hyötyisivät. Itseasiassa lähinnä olen yrittänyt saada selville mikä sinusta pitäisi olla juniorivalmennuksen päämäärä.
 Ja en tiedä miksi minun mutuni olisi vähempiarvoista kuin omasi - en varmasti ole yhtä syvällä toiminnassa kuin sinä olet, mutta toisaalta omaan asiaan luultavasti useampia näkökulmia. Objektiivisesti voidaan puhua käyttämällä selkeitä mittareita. Nämä toki riippuvat tavoitteista. Minusta harrastajien säilyminen lajin parissa on yksi hyvä mittari mittaamaan tarjotun toiminnan mielekkyyttä. Siihen taas en usko ammattijalkapallovalmentajien määrän olevan tärkein tekijä ja sikäli relevantti mittari. Mutta mikä sinusta olisi oikea tapa mitata onnistumista juniorivalmennuksen päämäärissä (jotka siis voit määritellä)?

 Itse en mainitsemaasi  joidenkin esittämää vaatimusta kovista kansainvälisistä peleistä jaa. Ja se kuinka hyviä maamme parikymmentä parasta jalkapalloilijaa on, on minusta myös huono mittari toiminnan tasolle lyhyellä tähtäimellä (5-10v). Mutta toki se riippuu taas, mitä toiminnan tavoitteena pidetään.

[Snoopy]

Siis millä ajanjaksolla?

11kk. Pidän kirjaa käytännössä kaikesta ja lasken paljon keskiarvoa mm. pelirasituksista. Pelirasitukset jaksotetaan marras-huhtikuulle, jolloin pelataan harjoituspelimuotoisesti kaksi-kolme peliä kuukauteen, keskimäärin kolme päivänturnausta. Huhti-kesäkuun pelirasitukset muodostuvat piirisarjasta, jolloin pelejä tulee kerran viikkoon ja tälle ajalle tulee keskimäärin kaksi kaksipäiväistä turnausta sekä kaksi pelitällitapahtumaa ja yksi leiri. Tällä ajanjaksolla on siis suurin rasitusaste peleissä. Heinäkuulle osuu vain Helsinki Cup sekä loma. Syksykausi pelien osalta alkaa elokuussa ja jatkuu lokakuulle, jolloin pelataan piirisarjaa kerran viikossa, keskimäärin kaksi kaksipäiväistä turnausta sekä kaksi pelitällitapahtumaa. Ikäluokasta riippuen ulkomaan matka ajoittuu lokakuulle, toisilla se siellä on ja toisilla ei, jos ulkomaan matkaa ei ole, niin syyskuulle tulee leiri. Koko tänä aikana harjoitellaan keskimäärin kolmesti viikossa, mutta luonnollisesti pelit ja turnaukset vievät harjoituksia pois. Me emme käytännössä treenaa koskaan neljästi viikossa, vain talviaikaan, kun mukana on esimerkiksi oheinen.
Mutta siis tiedän tasan tarkkaan pelaajien tapahtumien määrät ja olen vuosien saatossa oppinut pelaajia seuraamaan hyvin. Jotkut tekevät hommia myös muissa joukkueissa, joten heidän kohdalla poissaoloja katsotaan hyvin mielellään läpi sormien.

No selkeästi pedagoginen näkemyksemme ihmisestä on eri. Fokus pitäisi mielestäni olla täysin eri asiassa. Kyllä myös akateemisissa taidoissa se joka innostuu oppimisesta ja oppii oppimaan on kaikin puolin vahvempi kuin se joka istuu vain tunnilla ja pakotettuna tekee läksyt. Molemmat kyllä oppivat vaikka lukemaan, mutta se on ihan sama tapahtuuko se Aku Ankasta vai oikeaoppisesti suunnitellusta aapisesta.

Mistä lähtien joku tekisi jalkapallossa asioita pakotetusti? Vedätkö päätelmät sen perusteella, että sanon haluavani ensin pelaajien tekevät omatoimiset ja sen jälkeen keskittyvän omiin mielihaluihin? Ei kukaan meidän pelaajista tee mitään pakolla eikä siihen pyritäkkään. Me olemme opettaneet miten tehdään omatoimisia, jotta toistot olisivat mahdollisimman laadukkaita, sitä pelaajat toistavat ja opettelevat. Mikäli pelaaja tekee vähän mitä huvittaa on helpoin tapa aina tehdä siitä mistä pitää, mutta se ei ole vielä tarpeeksi laaja-alaista jotta pelaaja oppisi asioita joissa ei ole niin hyvä kuin voisi olla.

Erikoinen puolustuskanta, että muka vain paskaa näkisin. Olen aivan samaa mieltä, että toiminnassa on mukana erinomaisia ja vähemmän erinomaisia toimijoita, jotka kaikki varmasti koulutuksesta hyötyisivät. Itseasiassa lähinnä olen yrittänyt saada selville mikä sinusta pitäisi olla juniorivalmennuksen päämäärä.
Ja en tiedä miksi minun mutuni olisi vähempiarvoista kuin omasi - en varmasti ole yhtä syvällä toiminnassa kuin sinä olet, mutta toisaalta omaan asiaan luultavasti useampia näkökulmia. Objektiivisesti voidaan puhua käyttämällä selkeitä mittareita. Nämä toki riippuvat tavoitteista. Minusta harrastajien säilyminen lajin parissa on yksi hyvä mittari mittaamaan tarjotun toiminnan mielekkyyttä. Siihen taas en usko ammattijalkapallovalmentajien määrän olevan tärkein tekijä ja sikäli relevantti mittari. Mutta mikä sinusta olisi oikea tapa mitata onnistumista juniorivalmennuksen päämäärissä (jotka siis voit määritellä)?

En oikeastaan enää jaksa avata tätä, sen verran paljon on tullut vuosien saatossa puhuttua asiasta, mutta eipä tähän nyt paljon mitään lisäämään. Tuskin kukaan täällä on niin idiootti, etteikö tahtoisi saada massaa kasvamaan ja juuri massan keskimääräisen taidon nousemaan. En oikein jaksa uskoa, että esimerkiksi sinä et ymmärrä sitä, että ammattivalmentaja ja isävalmentaja on eri asiat, vaikka molemmissa onkin omat yksittäistapauksensa, niin ne jotka tekevät tätä työnään ovat keskimääräistä parempia valmentajia. Samalla he tekevät parempaa työtä kuin talkoohenkiset valmentajat.
Junioritoiminnassa ei ole olemassa kunnon mittareita ja kaikki mitataan vasta vuosien päässä. Yksi hyvä ikäryhmä saattaa antaa mielikuvan erinomaisesta juniorityöstä, mutta todellisuudessa oikeat mittarit ovat vasta aikuisissa.

-Snoopy-

[mikse]

Olen itse nykyisin apuvalkkuna joukkueessa, johon on sattumalta osunut poikia joilla lähes jokaisella on jalkapallon ohella 1-2 muutakin lajia. Tavallisimpia sivulajeja ovat joukkuelajeista sähly, koripallo ja tietenkin jääkiekko. Yksilölajeista paini ja yleisurheilu. Olemme vastuuvalkun kanssa asiasta oikein tyytyväisiä ja kannustamme tähän. Yli-innokkaan vanhemman ehdotellessa joukkueen treenikertojen lisäämistä, olemme yleensä ehdotelleet jonkin toisenkin lajin harrastuksen aloittamista ja moni on näin toiminutkin. (Sivulajivalinnoista on muuten oman tuntuman perusteella muutama hassuntuntuinen havainto suhteessa pelaajan kehittymiseen.)

Tässä ei ehkä ollut tarkoitus juuri näin asiaa ilmaista, mutta toi sivulaji hieman särähtää. Moni lätkää pelaava kundi pitää fudista sivulajinaan ja muutenkin tuo muun lajin automaattinen sivulajistatus vähän ihmetyttää. Toki riippuu vähän seurasta ja ikäluokasta, mutta "sivulajien" määrä ei älyttömän vanhoista pelimanneista ehkä kerro.

[Metsän poika]

Vedätkö päätelmät sen perusteella, että sanon haluavani ensin pelaajien tekevät omatoimiset ja sen jälkeen keskittyvän omiin mielihaluihin? Ei kukaan meidän pelaajista tee mitään pakolla eikä siihen pyritäkkään. Me olemme opettaneet miten tehdään omatoimisia, jotta toistot olisivat mahdollisimman laadukkaita, sitä pelaajat toistavat ja opettelevat. Mikäli pelaaja tekee vähän mitä huvittaa on helpoin tapa aina tehdä siitä mistä pitää, mutta se ei ole vielä tarpeeksi laaja-alaista jotta pelaaja oppisi asioita joissa ei ole niin hyvä kuin voisi olla.

En oikeastaan enää jaksa avata tätä, sen verran paljon on tullut vuosien saatossa puhuttua asiasta, mutta eipä tähän nyt paljon mitään lisäämään.
Junioritoiminnassa ei ole olemassa kunnon mittareita ja kaikki mitataan vasta vuosien päässä. Yksi hyvä ikäryhmä saattaa antaa mielikuvan erinomaisesta juniorityöstä, mutta todellisuudessa oikeat mittarit ovat vasta aikuisissa.

 Lähinnä kaikista perusteluistasi näkee, että toimit tavoitteellisten nuorten kanssa ja katsot tavoitteeksi, että heistä tulee mahdollisimman "laadukkaita" pelaajia jatkossa. Sinällään se on tehtävässäsi varmasti ihan hyvä näkökulma. Mutta siitä näkökulmasta juniorivalmennuksen "ylivoimaisesti suurimman ongelman" ratkaisujen johtaminen ei välttämättä ole hedelmällistä.

Mistä lähtien joku tekisi jalkapallossa asioita pakotetusti?

Ei teekään. Jos ei kiinnosta tehdä sillä tavoin, niin lopetetaan,ellei ole itselle mielekkäämpiä tapoja tehdä asiaa.

Tuskin kukaan täällä on niin idiootti, etteikö tahtoisi saada massaa kasvamaan ja juuri massan keskimääräisen taidon nousemaan.

Mutta kustannusten lisääminen on tätä tavoitetta vastaan. Ja nimenomaan harrastajamäärä on minusta primaaritavoite sekä helposti mitattava indikaattori.

En oikein jaksa uskoa, että esimerkiksi sinä et ymmärrä sitä, että ammattivalmentaja ja isävalmentaja on eri asiat, vaikka molemmissa onkin omat yksittäistapauksensa, niin ne jotka tekevät tätä työnään ovat keskimääräistä parempia valmentajia. Samalla he tekevät parempaa työtä kuin talkoohenkiset valmentajat.

Minusta taas vapaaehtoistyö on niin valtava voimavara, että on typerää ylenkatsoa sitä. Kaikki ovat varmasti sitä mieltä, että koulutus  ja palkattu henkilökunta voivat parantaa toiminnankin laatua. Mutta se myös maksaa - mikä ei sinun tavoitteessasi (pieni määrä laadukkaasti koulutettuja pelaajia) ole ongelma, mutta minun tavoitteessa (paljon harrastajia) on.

 Ei nuo tavoitteet tietenkään noin mustavalkoisia ole. Mutta massasta motivoituneempi osa voidaan kouluttaa laadukkaiksi pelaajiksi pienemmilläkin resursseilla. Toisaalta massa mahdollistaa enemmän asioita, mahdollisuudet esim erillaisiin tasojoukkueisiin kasvaisivat massan myötä. Mutta jos keskitytään vain motivoituneiden pelaajien laadukkaaseen kouluttamiseen, niin siitä ei synny massaa.

Minusta hyvä malli olisi, että ammattivalmentaja (juniorikoordinaattori tms tittelillä) toimisi "managerina" isävalmentajan taustalla. Isävalmentaja saisi hoitaa joukkueen valmentamisen, mutta saisi koulutusta ja tukea toimintaan ammattilaiselta. Ammattilainen voisi seurata useampaa joukkuetta (paria ikäryhmää) ja seurata pelaajien polkuja, niin että siirtyminen tavoitteellisten ja vähemmän tavoitteellisten joukkueiden välillä toimisi joustavammin ja lopettamisia ei turhaan tulisi.
 Ja esim noita isävalkkujen ylilyötejä tulospallossa manageri voisi suitsia, kun ottaisi vastuun odotuksista. Tavoitteet taas voisi sitoa seuran pelitapaan ja harrastajamäärään.
 Tuossa olisi myös haluamaasi urapolkua isävalkulle, jos hommat omien lapsien jälkeen vielä kiinnostaisivat.
 Toisaalta näin joka joukkueessa ei tarvittaisi erikseen maksullista valmentajaa.
 Riskohän näissä on tietenkin, että aletaan vaatia pikavoittoja ja kohdennetaan se ammattivalmentaja siihen parhaaseen joukkueeseen, että saadaan "laadukasta valmennusta" parhaille ja muut saavat jäädä höntsäämään keskenään.

 Ennemmin keskustelisin resurssien tehokkaimmasta jakamisesta, kuin haikailisin uusia resursseja.
 

[JayAi]

Suurin ongelma edellämainitussa mallissa, missä ryhmät on erittäin isoja ja isävalmentajat hoitaa kaiken valmennuksen käytännössä, että se ryhmän ammattilainen(eli palkattu valmentaja) onkin sitten hallintoihminen. Enkä sano etteikö vanhempivalmentajat ole nyt ja tulevaisuudessakin Suomessa ainoa mahdollisuus toimia. Mutta se, että löytyykö meiltä:

A) Riittävän hyviä isä-/äiti-valmentajia
B) Mahdollisuutta käyttää ryhmien ns. parhaat valmentajat vain hallinnointiin

Niin enpä usko että tähän voidaan mennä. Massaa pitää olla, mutta mielestäni edelleen olisi tärkeämpää päästä tilanteeseen missä eri seurat profiloituisivat tiukemmin tiettyyn osaan jalkapallosta. Esim. seura A voisi keskittyä entistä enemmän harrastepuoleen ja seura B taas kilpapuoleen. Niin että seurassa A olisi se massa tärkeämpää ja sen massan laadukas liikuttaminen. Tälläisessä seurassa sitten voisi se palkattu tekijä ollakkin enemmän valmentajien sparraaja ja yleisen laadun kehittäjä. Sitten taas seurassa B se valmentaja keskittyisi siihen kilparyhmään.

Ja ei, en taaskaan aja mallia missä me 8-9vuotiaana valitaan kilparyhmät valmiiksi ja niillä mennään tappiin saakka. Vaan ainoastaan sen, että meidän seurakartalla liian moni seura tekee vähän kaikkea. Sitäkautta ei sitten kunnolla(siis tosi laadukkaasti) mitään. Ja vielä samaan aikaan kilpaillaan keskenään sen kaupungin/alueen toisen seuran kanssa kampittaen molempien yhteistä kehitystä. Ja ei, en sano etteikö kilpailua voisi/pitäisi olla, vaan ainoastaan sen että voi kilpailla kirittäen toista ja samalla edistäen molempien toimintaa.

[Thalian]

Massaa pitää olla, mutta mielestäni edelleen olisi tärkeämpää päästä tilanteeseen missä eri seurat profiloituisivat tiukemmin tiettyyn osaan jalkapallosta. Esim. seura A voisi keskittyä entistä enemmän harrastepuoleen ja seura B taas kilpapuoleen. Niin että seurassa A olisi se massa tärkeämpää ja sen massan laadukas liikuttaminen. Tälläisessä seurassa sitten voisi se palkattu tekijä ollakkin enemmän valmentajien sparraaja ja yleisen laadun kehittäjä. Sitten taas seurassa B se valmentaja keskittyisi siihen kilparyhmään.

Tätä seurojen profiloitumistahan Liitton alkanut ajamaan yhä enemmän ja itsekin näen sen todella hyvänä asiana. Toki maaseutuseuroilla, jotka ovat alueensa ainoita seuroja, tuolla ei ole mitään oikeaa merkitystä, mutta suuremmissa kaupungeissa merkitystä alkaa olla jo ihan eri tavalla.

[Kaihlamo]

Tätä seurojen profiloitumistahan Liitton alkanut ajamaan yhä enemmän ja itsekin näen sen todella hyvänä asiana. Toki maaseutuseuroilla, jotka ovat alueensa ainoita seuroja, tuolla ei ole mitään oikeaa merkitystä, mutta suuremmissa kaupungeissa merkitystä alkaa olla jo ihan eri tavalla.

On sillä niillekin merkitystä jatkossa jos ja kun seurojen rahalliset tuet sidotaan profiloinnnin kautta laatujärjestelmään kiinni. Eli "Tanskan mallia" kai liitto on näillä näkymin ottamassa käyttöön myös Suomessa. Tällöin myös yksittäisten järjestelmässä mukana olevien seurojen rahallinen tuki tulee olemaan suurempi kuin mitä se on ollut tähän saakka.

[Thalian]

On sillä niillekin merkitystä jatkossa jos ja kun seurojen rahalliset tuet sidotaan profiloinnnin kautta laatujärjestelmään kiinni. Eli "Tanskan mallia" kai liitto on näillä näkymin ottamassa käyttöön myös Suomessa. Tällöin myös yksittäisten järjestelmässä mukana olevien seurojen rahallinen tuki tulee olemaan suurempi kuin mitä se on ollut tähän saakka.

Eivät nuo maaseutuseurat taida olla kovin suuressa määrin niitä, jotka saisivat Liitolta senttiäkään rahaa.

[Kaihlamo]

Eivät nuo maaseutuseurat taida olla kovin suuressa määrin niitä, jotka saisivat Liitolta senttiäkään rahaa.

Niin? Jos tuo malli otetaan käyttöön niin silloin niihin tukiin on nimenomaan mahdollista päästä profiloitumisen kautta kiinni. Toki vaatii myös laadullisten kriteerien täyttämisen.

[takuri]

Miten tämä ei ole päässyt tänne? Onko ylivoimaisesti suurin ongelma suomalaisessa juniorivalmennuksessa se, että jalkapalloa pidetään aikaisen erikoistumisen lajina?

http://www.hs.fi/urheilu/a1475645225076

Islannin jalkapalloliitto on tutkinut, mikä teki EM-joukkueesta niin erityisen. Joukkueen runko selvitti tiensä aiemmin alle 17-vuotiaiden EM-lopputurnaukseen ja myöhemmin alle 21-vuotiaiden lopputurnaukseen.

Islannin jalkapalloliiton valmennuskoulutuksen päällikkö Dagur Sveinn Dagbjartsson kertoi Helsingin Sanomille Reykjavikissa, että joukkueen pelaajien taustoista löytyi muun muassa pari mielenkiintoista yhtäläisyyttä.

Monella pelaajalla oli vanhempi veli, jonka kanssa pelaajat olivat joutuneet kamppailemaan pihapeleissä. ”Heidän piti olla kovia, se voi olla yksi merkittävä asia”, Dagbjartsson kertoi.

Toiseksi suurimmalla osalla pelaajista oli ollut toinen laji 14–15-vuotiaaksi asti. Islannin jalkapalloliitto suhtautuu siihen myönteisesti. Kakkoslajit kehittivät pelaajille jalkapallotaitoja tukevia ominaisuuksia ja kykyjä. Katsokaa vaikka Islannin rajaheittokatapulttia Aron Gunnarssonia.

Joka tapauksessa Dagbjartssonin mukaan kyseessä on poikkeuksellinen pelaajasukupolvi.

[koera]

Sitä pidetään aikaisen erikoistumisen lajina kaikkialla muualla paitsi Islanissa. Islannin malli toimii hyvin yhdistettynä pitkiin palloihin ja erikoistilannemaaleihin perustuvaan pelitapaan, mutta kyseessä on kaikilla mittareilla säännön vahvistava poikkeus. Se mitä tuosta pitäisi oppia, on että yhtenäisen valmennus- ja lajikulttuurin massa on paljon helpompi luoda pelaajien vahvuuksia tukeva ja heikkouksia peittävä pelitapa.

Suomen tapauksessa pelaajamateriaali on sillisalaattia, valmennuksen painotukset vaihtelevat seurasta, ikäluokasta ja valmentajasta toiseen, eikä liiton puolelta löydy todellista halua luoda kansallista laji-identiteettiä. Monilajisuus on sellainen kärpäsenpaskan kokoinen yksityiskohta, josta kiisteleminen on ajanhukkaan niin kauan kun suomalainen futiskenttä on jakautunut, eikä valmennusosaamisen kehittäminen kiinnosta kuin muutamaa hassua seuraa.

[takuri]

Monilajisuus on sellainen kärpäsenpaskan kokoinen yksityiskohta, josta kiisteleminen on ajanhukkaan niin kauan kun suomalainen futiskenttä on jakautunut, eikä valmennusosaamisen kehittäminen kiinnosta kuin muutamaa hassua seuraa.

Olen kuullut kaikenlaisia tarinoita muiden lajien kieltämisestä tai edustusjoukkueiden rakentamisesta ja muiden heitteillejätöstä. Muista lajeista myös on näitä kuulunut, mutta jalkapallosta selvästi (suhteessa) eniten.

Hieman ehkä myös provosin kysymyksellä mutta kysytään nyt vielä: Vaikka mieitään että futis vaatii aikaisen erikoistumisen niin kumoaako ylläoleva sanomasi sen että näin kannattaisi toimia myös Suomessa?

[koera]

Monilajisuuden mahdolliset edut liittyvät yleiseen urheillullisuuteen (etenkin kamppailulajeista on hyötyä kehonhallinnassa). Mahdolliset haitat liittyvät ajankäytön rajallisuuteen ja siihen että pallon kesyttäminen vaatii todella paljon aikaa. Jos monilajisuus syö pallon kanssa vietettyä aikaa etenkin herkkyyskausina, niin vaarana on että taidollista takamatkaa ei saa koskaan kiinni edes älyttömällä harjoittelulla.

Islannin tapauksessa laadukkaalla juniorivalmennuksella on pystytty kompensoimaan puutteita pallonkäsittelytaidoissa. Islannin maajoukkuepelaajat havainnoivat ympäristöään hyvin, ja tekevät esim. prässin alla melko johdonmukaisesti oikeita päätöksiä: milloin purkaa painetta lyhyillä syötöillä ja milloin roiskaista. Syöttöpelissä puhdasta roiskintaa on kuitenkin aika vähän. Pallo pelataan korkeana sovitulle alueelle, ja koska joukkue häviää kaksinkamppailuita ilmassa 100-0 todella harvoin, vastahyökkäyksen vaara on jatkuvasti läsnä.

Noista syistä puhun poikkeustapauksesta. Islanti on valmentajien laadun takia ulosmitannut hyvin lähelle 100% yhden sukupolven potentiaalisimmista futareista. Hyvässä valmennuksessa kehittyy. Hyvä valmentaja myös tietää milloin oma annettava/pelien tarjoamat haasteet juniorille alkavat lähestyä loppuaan, ja on aika siirtyä eteenpäin. Meillä seurojen välillä on nähty käsittääkseni oikeuteen asti edenneitä riitoja junioripelaajien pelioikeuksista ja seurasta toiseen siirtymisistä. Muualla Euroopassa pienten seurojen valmentajat ylpeilevät sillä, kun pelaajia on tultu hakemaan isoihin seuroihin. Meillä saadaan myllyt aikaan jopa saman seuran kilpa- ja harrastejoukkueiden välillä.

Kun me aikuiset olemme miinoittaneet junioreiden pelaajapolun sen jokaiselta metriltä, on aika absurdia edes haaveilla siitä että meillä pystyttäisiin Islannin kaltaiseen saumattomaan yhteistyöhön ja yhteisymmärrykseen, jossa pelaajat saavat sopivassa suhteessa haasteita ja onnistumisia polun jokaisessa vaiheessa.  

On siis poikkeuksellisissa olosuhteissa kehitelty islantilainen resepti, joka on toiminut hämmästyttävän hyvin yhden kerran. Sitten on se keskieurooppalainen resepti, joka on toiminut Suomen kokoisilla tai pienemmillä väestöalueilla kymmeniä kertoja. Esim. Baskimaan tai Katalonian maajoukkueet olisivat todennäköisesti sekä Suomea että Islantia kovempia. Kroatian väestö on Suomea miljoonan verran pienempi, mutta he lähtevät otteluun ennakkosuosikkina. Amsterdam ei ole kovin paljon Helsinkiä suurempi, mutta niin vaan paikallisista seuroista puskee tasaisella tahdilla jalkapalloammattilaisia.

Jos Islannin malli pystyttäisiin kopioimaan yksi yhteen, se olisi toki edistysaskel nykyiseen kahtia jakautuneeseen futiskenttään ja sen tarjoamaan töyssyiseen pelaajapolkuun. Mutta jos Islannista lainataan vain se monilajisuus ja skipataan valmentajien kouluttaminen ja valmennuksen laatuvaatimukset, niin alamäkemme vain syvenee.  

[drone]

Kun me aikuiset olemme miinoittaneet junioreiden pelaajapolun sen jokaiselta metriltä, on aika absurdia edes haaveilla siitä että meillä pystyttäisiin Islannin kaltaiseen saumattomaan yhteistyöhön ja yhteisymmärrykseen, jossa pelaajat saavat sopivassa suhteessa haasteita ja onnistumisia polun jokaisessa vaiheessa.

Onhan se absurdia, jos tuosta "saumattomasta yhteistyöstä" ei edes voisi haaveilla. Sen verran, mitä olen tätäkin keskustelua seurannut, niin tuo yhteistyön parantaminen ja omista poteroista ulostuleminen olisi melkeinpä ensimmäinen edellytys sille, että voimme alkaa haaveilla menestyksestä. Meillä on varmaan vuosikymmeniä vallassa ollut eripuraisuuden kulttuuri, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö se voisi muuttua. Alkoholistikin voi parantua, mutta ei se tule ilman ponnistelua. Askel kohti paranemista on, että ongelma on tiedostettu.  

Jos Islannin malli pystyttäisiin kopioimaan yksi yhteen, se olisi toki edistysaskel nykyiseen kahtia jakautuneeseen futiskenttään ja sen tarjoamaan töyssyiseen pelaajapolkuun. Mutta jos Islannista lainataan vain se monilajisuus ja skipataan valmentajien kouluttaminen ja valmennuksen laatuvaatimukset, niin alamäkemme vain syvenee.  

Islannin mallista pitää lainata parhaat puolet, jotka palvelevat meidän tilannettamme ja olosuhteitamme parhaiten. Valmentajien osaamistaso on heidän mallissaan puhdasta timanttia. Miksemme ottaisi sitä? Lisäksi pitää pystyä tuomaan jotain uutta, tekemään jotain paremmin. Jos vain kopioimme "yksi yhteen", olemme jatkuvasti vuosia jäljessä kilpailijoistamme.

[JayAi]

Olisi kiva tietää ihan tuntimääräisesti kuinka paljon sitä "kakkoslajia" on harrastettu. Nythän siis Suomessa moni käsittää tuon niin että harrastetaan vaikka 3-4 neljääkin lajia. Jokaista sitten säntäillään vetämässä joku 2-3 kertaa viikossa ja harjoitusmäärät on viikkotasolla sitten 10-12 luokkaa. Käytännössä tämä tarkoittaa ettei pallon kanssa edes ehditä olla tekemisissä harjoitusten ulkopuolella. Lopputuloksen jokainen tajunnee...

Nyt edelleen korostan että monipuolinen liikunta on tärkeää, mutta onko tärkeää harrastaa montaa lajia seurassa, vai liikkua muuten monipuolisesti. Nämä kun ovat täysin eri asioita. Nyt Suomessa siis vallallaan tässä "monilajisuudessa" juuri se että säntäillään sinne sun tänne ja kokoajan pitäisi olla jonkun lajin harjoituksissa. Sen sijaan että keskityttäisiin 1-2 seuran tarjoamaan lajiin ja muuten liikuttaisiin monipuolisesti.

[betluck]

Eiköhän tuokin ole erittäin yksilöllistä. Toiset lapset tykkäävät vaihtelusta ja vaikka siitä, että talvella pääsee fudiksen vastapainoksi kiekkoilemaan ihan seurassakin. Toisia moinen ei taas voisi vähempää kiinnostaa, eikä tässä ole mitään yhtä oikeaa totuutta. Olennaista olisi joka tapauksessa huomata ne yksilöt, joilla on kova palo fudikseen mutta jotka eivät yleisessä urheilullisuudessa ole muiden kanssa samalla viivalla, ja vinkata heille, että joku sivulaji siihen kylkeen voisi olla paikallaan ihan jalkapallonkin näkökulmasta. Mikä laji se sitten on, riippuu tietenkin siitä, että mikä poikaa/tyttöä kiinnostaa ja mitä paikkakunnalla helposti ja laadukkaasti voi harrastaa.

[Sportacus]

Sami Kalaja ainakin puhuu varsin vahvasti monilajisuuden puolesta: https://www.youtube.com/watch?v=DsCvA1WCJRU

[koera]

Jalkapallo on siinä mielessä poikkeus, että Kalajan puhumiin pohjiin pitää lisätä pallon kesyttäminen. Aivojen fyysisellä tasolla käsien motoriikalle on varattu aika paljon lääniä, eli motorinen oppiminen on nopeaa. Plastiset aivot mukautuvat sen mukaan miten niitä käytetään, joten jaloilla on mahdollista oppia vaikka soittamaan kitaraa, mutta se vaatii huomattavasti enemmän työtä.

Lisäksi jalkoja, palloa ja ympäristöä ei saa mitenkään mahtumaan samaan "kuvaan", vaan huipputasolla vaadittava havainnointi - ja päätöksentekonopeus rakennetaan seuraavasti:

1) pallon kesyttäminen (tätä ei voi skipata tai tehdä puolittain, muuten jatko vaarantuu)
2) katseen nostaminen ja ympäristön havainnointi pallollisena (vilkuilu)
3) yksinkertaisista pienen alueen tilanteista suurempiin ja monimutkaisempiin etenevät pienpelit

Näistä rakentuu sellainen kuvapankki, jonka avulla erilaisten tilanteiden tunnistaminen nopeutuu, jolloin päätöksentekoon jää enemmän aikaa. Esimerkkinä "kuvapankista" voi käyttää shakinpelaajia: tunnetussa tutkimuksessa on todettu että huipputason pelaajat pystyvät muistamaan erilaisia pelitilanteita lähes virheettä vain muutaman sekunnin tarkastelun jälkeen. Kuitenkin jos pelinappulat laitetaan paikkoihin, jotka ovat shakin sääntöjen mukaan mahdottomia, taantuvat huippupelaajat tavallisen tallaajan tasolle.

Jos pallon kesyttäminen ei tapahdu riittävän ajoissa, katse ei nouse jaloista. Kun ympäristön havainnointi on puutteelista, kuvapankkin jää puolittaisia räpsyjä, ja pelin hahmottaminen on vaillinaista. Tämän päätöksenteon lievän hitauden näkee Suomen maajoukkuuesta ihan kouriintuntuvasti. Puhutaan ehkä joistain kymmenistä millisekunneista, mutta kun nämä erot kertautuvat kutakuinkin jokaisen pelaajan kohdalla koko ottelun ajan, lopussa ero on ratkaiseva, eikä sitä pysty kompensoimaan millään taktisella tempulla.     

Monilajisuudesta tietysti voi olla valtavasti hyötyä jos se ei ole pois pallon kesyttämisestä tai kuvapankkia kartuttavasta pienpelaamisesta etenkään herkkyyskausina. Mutta jos monilajisuudella aletaan syömään näitä futiksen peruspilareita, ollaan kaidalla tiellä. 

[OppiPoika]

Sami Kalaja ainakin puhuu varsin vahvasti monilajisuuden puolesta: https://www.youtube.com/watch?v=DsCvA1WCJRU

Itsellä ei ole tähän oikein kantaa, että onko monilajisuus hyvä vai huono asia kun en niin hyvin asiaa tunne. Löytyyköhän jostain jotain tutkimustietoa esim. huippujalkapalloilijoiden taustoista eri lajien parissa? Huipulla tarkoitan tässä tapauksessa jonkin huippusarjan (Valioliiga, Bundesliiga, La Liga jne) avauskokoonpanon pelaajaa.
Toisaalta voisi kuvitella, että monissa seuroissa harjoitukset ovat monilajimaisia, vaikka virallisesti harrastetaan vain jalkapalloa. Ainakin itse olen pikkunappuloiden kanssa treeneissä harjoitellut usein osan treeniajasta yleisurheilun- ja voimistelunomaisesti eli ollaan heitetty palloja, juostu aitoja, tehty erilaisia voimisteluliikkeitä yms.

[Pussikalja]

Onko suomalaisen valmennuksen ydin on liikaa taktisissa asioissa? Yksilön henkilökohtainen taidon opetus on erittäin tärkeää mikäli uskominen on Espanjalaisiin junnu valmentajiin. Niin sanottuja pallo jonglöörejä omista sarjoista ei oikein tule juuri ollenkaan.
Pelaajien taito tulee (voin olla väärässä) yksin tehdyistä treeneistä. Peliasento on myös yksi asia joissa ollaan muuta maailmaa jäljessä tämäkin asia taas La masian valmentajien suusta, jolloin peli hidastuu oleellisesti. Onko meillä oikeasti paikka korjata omaa valmentajien koulutus puolta jos nämä asiat ovat pielessä? En itse jaksa uskoa että suomalaiset junnut ovat yhtään sen huonompia teknisessä osaamisessa kuin muun maan vastaavat. Mitä mieltä te olette jotka enempi olette näiden asioiden kanssa painineet?

Painotus ei ole taktisessa puolessa 6-12 vuotiaana. Ei edes kahden kolmen pelaajan yhteistyön opettamisessa, vaan yksilön taitojen kehittämisessä. Ja tämä näkyy myös siinä peliasennossa, kun ei opeteta ymmärtämään sijaintia kentällä, lähimpien pelaajien perus liikkeitä, ensisijaisia syöttösuuntia ja tavoitetta, mihin olisi tarkoitus pelata, tältä se jalkapallo sitten näyttää.

Tästä pääsee siihen monilajisuuden hyötyihin. Koska puutteet on jalkapallovalmennuksessa, pelaamisen oppii helpommin lajeissa, jossa peli on yksinkertaisempaa. Voi väitellä, onko monilajisuudesta hyötyä, jos jalkapallovalmennus on laadukasta. En näe siitä mitään hyötyä, nyt kun jalkapallovalmennuksesta on hävinnyt toimivat käytännöt ja tullut uusia, joiden tarkoitus jää hämärän peittoon. Peli on ositettu ja pelaamista ei juuri opasteta. Jos HJK, TPS yms on lippulaivoja, niitä esimerkkejä laadusta, miksi niiden koulun käyneiden ongelmat on aivan samat kuin jo kauan on ollut. Kuinka ratkaista pelitilanne kovassa temmossa, se kaatuu jo peliasentoon ja katseeseen, ennen kun pallo on edes pelaajalle pelattu. Kentän havannointi on ala-arvoista nuorilla pelaajilla tänä päivänä.

[Johnny99]

Itsellä ei ole tähän oikein kantaa, että onko monilajisuus hyvä vai huono asia kun en niin hyvin asiaa tunne. Löytyyköhän jostain jotain tutkimustietoa esim. huippujalkapalloilijoiden taustoista eri lajien parissa? Huipulla tarkoitan tässä tapauksessa jonkin huippusarjan (Valioliiga, Bundesliiga, La Liga jne) avauskokoonpanon pelaajaa.
Toisaalta voisi kuvitella, että monissa seuroissa harjoitukset ovat monilajimaisia, vaikka virallisesti harrastetaan vain jalkapalloa. Ainakin itse olen pikkunappuloiden kanssa treeneissä harjoitellut usein osan treeniajasta yleisurheilun- ja voimistelunomaisesti eli ollaan heitetty palloja, juostu aitoja, tehty erilaisia voimisteluliikkeitä yms.

Hornig (2014): 1. Huipulle päässet saksalaiset pelailleet 10x enemmän futista kuin kaikkia muita lajeja yhteensä. 2. Muiden lajien harrastamisen keskiarvoa havainnollistaisi parhaiten tilanne missä pelaaja tekee 3kk ajan (talvi) 1x/viikko myös toista lajia, muuten pelkkää futista. Toki tutkimuksessa sanotaan että mitään tällaista kaavaa ei löytynyt, vaan keskiarvo on useiden erilaisten polkujen ka.

Leite (2009): Portugalilaisista 4 eri lajin maajoukkuepelaajista futarit ovat erikoistuneet aikaisimmiten ja voimakkaimmin.

jne.

En ole vielä Forsmannin väikkäriin tutustunut, mutta sen teoriaosioista voisi kuvitella löytyvän suht helposti lisää.

[ginikettu]

Yksilöitä toki, mutta eikö näistä maailmalla olevista suomalaistoivoista ainakin jolle ja lod ole pelannut jääkiekkoa ihan tosissaan aika pitkälle? Eikö litmanenkin pelannut aika pitkään kiekkoa futiksen rinnalla? En usko, että noista varsinaisesti on haittaakaan ollut, mutta varmaan näitä yhdistää se, että ovat pelanneet silti paljon.

[Finte]

1. FC Nürnbergin junnupäällikkö Michael Köllner on juuri julkaissut kirjan "Dein Weg zum Fussballprofi" junnupelaajapoluista huipulle.

http://www.michaelkoellner.com/

Hän kirjoittaa myös monilajisuuden eduista mm. motoriikan kehittymisessä, henkisenä vastapainona jalkapallolle ja loukkaantumisten ehkäisijänä.

Kirja on muutenkin erittäin mielenkiintoista luettavaa Saksan kielen taitoisille.

[JayAi]

Kukaan ei varmaan kiellä etteikö monilajisuus olisi hyväksi, jos se tukee jalkapalloa. Kuitenkin se voi helposti olla pois jalkapallosta. Eli seuraavat asiat tulisi ottaa huomioon:

A) Tuleeko viikossa liikaa tapahtumia(eli liikaa autossa istumista ja henkisesti raskasta lapsille)
B) Onko muu harjoittelu pois jalkapallolta(eli väheneekö pallokosketukset ja oikeat suoritukset viikossa)
C) Onko muu harjoittelu pois omalta ajalta(tämä liittyy kahteen edelliseen)

Mitä isommin nämä asiat ovat pois jalkapallolta, niin sitä kauemmas mennään hyötyjä. Eli jos pelaaja X harrastaa vaikkapa voimistelua, niin varmasti se tukee hänen kehitystään. Mutta jos pelaaja harrastaa voimistelua esim. 3x 5h(tai 5x3h) viikossa niin onko se enää pelkästään hyödyksi.