Ylivoimaisesti suurin ongelma juniorivalmennuksessa Suomessa

[papadopoulos]

No, otetaan toinen kuvio. Viisitoistavuotias tyttösi tulee kertomaan, että hänen suurin unelmansa on lähteä huoraksi Hampuriin. Sitä ennen on tarkoitus huorata paikallisesti niin paljon kuin ikinä ehtii. Tuetko tavoitetta, koska se on hänen todellisuuttaan ja sinä haluat antaa lapsillesi mahdollisuuden elää unelmaansa? Vanhoollisissa moraalikäsityksissä huoraaminen on pahasta, mutta näillä nuorilla voi olla eri arvot ja eri todellisuus. Mikä sinä olet tuomitsemaan nuoren unelmia? Pohjimmiltaan kysymys on samasta asiasta. Pitääkö lapsen tai nuoren unelmaa tukea, vaikka sen arvioisi olevan hänelle haitallinen. Jos koettaisit tässä tapauksessa edes teoriassa puhua lapsen ympäri etkä esimerkiksi auttaisi myymään itseään nettisivuilla tai vaikka maksaisi yrittäjähenkisesti hotellihuonetta, kyse on enää siitä, milloin vanhempi voi omaa elämänkokemustaan ja harkintaansa käyttäen koettaa ohjata nuorta omasta mielestään "parempaan" suuntaan.

Minä olen siinä mielessä vanhoillinen. Minusta lasten kasvattaminen on vanhempien juttu. Oma poikani ei osaa laulaa. Hänellä ei ole lainkaan nuottikorvaa. Hän ei ole koskaan harrastanut musiikkia. Sama koskee kaikkia sukulaisia molemmista vanhempien suvuista. Hänellä ei toisin sanottuna ole mitään edellytyksiä koskaan tulla hyväksi tai edes keskinkertaiseksi oopperalaulajaksi. Jos hän viisitoistavuotiaana tällaisesta unelmasta alkaisi puhua, olisi hänellä luultavasti vakavia mielenterveysongelmia. Ja pahin, mitä voi tapahtua? Ehkä jopa todennäköisin on, että hän käyttäisi kaiken aikansa ja vanhempiensa rahat toivottomaan projektiin, päätyisi julkisesti nolatuksi, menettäisi täydellisesti itsetuntonsa ja pilaisi koko elämänsä. Ja ei, vaikka se olisi minun todellisuuttani, jos hän ilmoittaisi lopettavansa koulun, jotta voi tavoitella unelmaansa, en tukisi häntä tavoitteessa tulla oopperalaulajaksi.

Kaikki liittyy toki ikään. Toistaiseksi olen tukenut viisivuotiasta tyttöäni kaikissa pyrkimyksissä tulla isona jääprinsessaksi. Sen osalta kaikki näyttääkin vielä hyvältä. En myöskään ole missään vaiheessa latistanut toisen pojan unelmaa tulla jalkapalloilijaksi. Siitä huolehtii kyllä suomalainen seuratoiminta.

Onhan siinä nyt pieni ero oletko oopperalaulaja vai huora. Oopperalaulajan ammatti on yhteiskunnallisesti arvostettu ja huoran ammatti taas jotain muuta.
Tämä nyt oli aivan päätön vertaus.

Haluan kysyä sinulta kumpi on päättänyt ettei lapsellasi ole nuotikorvaa sinä vai lapsesi itse? Jos sinä olet kuullut pienenä kuten koko sukusi, että sukusi ei ole musikaalinen niin onko kyse geneettisyydestä vai itseään toteuttavasta ennustuksesta?
Tässä on se koko suomalaisen jalkapallon ongelman ydin, sillä me elämme uskossa, että Suomesta ei voi tulla huippuja futikseen ja välitämme sen viestin myös lapsillemme alitajuisesti. Ei välttämättä itse, mutta yhteiskuntana.
Litmasen kirjan ydin oli siinä, ettei Litmanen välittänyt paskan vertaa siitä mitä hänen ympärillään puhuttiin. Sitä vaaditaan tässä maassa jos haluaa jalkapallossa menestyä.

[Lenko]

-

[Ravi-Paisti]

Ehkä tässä itsellä painaa liiankin läheltä nähty "panostan kaiken urheiluun" tapaus. Kun 15-vuotiaaksi saakka painoi täysillä pelkkää sporttia ja sen jälkeen tuli stoppi, niin se stoppi olikin sitten aika kova. Koulussa ei mennyt erikoisesti, eikä oikeastaan tuntenut ketään edes omalta luokalta kun käytännössä kaikki koulun ulkopuolinen aika meni treeneissä. Siinä olikin opettelemista kun piti opetella "normaali" elämä aika nollilta.
Ei tämä ehkä ole se suurin ongelma, mutta yksi haaste tämäkin, että minä ja monet muut, emme näe järkeväksi panostaa liikaa jalkapalloon.

[koera]

Hyvä kun tuo nuottikorva tuli esille, se nimittäin on oiva esimerkki aikaisten ikävuosien tärkeydestä ihmisen kehityksessä. Olen toitottamalla toitottanut, että ikävuodet 0-5 ovat "use it or lose it" -aikaa. Eli jos lapsi ei tuolloin liiku, ryömi, kiipeile, heitä palloa jne. niin hän lähtee myöhäisempään urheiluharrastukseen takamatkalta. Nuottikorva on vielä parempi esimerkki, sillä kaikilla ihmisillä on syntymälahjana ns. absoluuttinen sävelkorva. Se ei ole hyvä nuottikorva, vaan täydellinen nuottikorva. Jos sitä ei kuitenkaan käytetä ensimmäisinä vuosina, niin taito häviää, kuten lähes kaikille käy. Nuori pystyy vielä oppimaan sen takaisin järjestelmällisellä treenauksella, mutta aikuisiällä se on melkein mahdotonta.

Eli 15-vuotias on auttamatta myöhässä oopperalaulajaksi, jos taustalta ei löydy aikaisempaa musiikkiharrastusta. Musiikki on ns. aikaisen erikoistumisen laji, kuten myös jalkapallo ja taitoluistelu. Huoraus on puolestaan on myöhäisen erikoistumisen laji, eikä se vaadi kovin hankalia erikoistaitoja. 

[Lenko]

-

[papadopoulos]

Bullshit. Kyse ei ollut minun, sinun tai yhteiskunnan arvoista vaan lapsen unelmista ja vanhempien oikeudesta vaikuttaa niihin. Et ehkä arvosta huoria. Se on sinun näkemyksesi. Miksi sen pitäisi olla lapsesi näkemys myös? Miksi et tukisi hänen unelmiaan? Miksi sinulle maailmankuulu jalkapalloilija on parempi kuin maailmankuulu pornotähti? Siksi, että sinun maailmassasi jalkapalloilija on arvostetumpi ja pornon tekeminen moraalisesti arveluttavaa? Aivan samalla tavalla joku vanhempi ei usko, ettei lapsella ole tulevaisuutta jalkapallossa eikä jalkapalloilija ole oikea arvostettava ammatti. Hänen arvoihinsa kuuluu ohjata lapsi mieluummin vaikkapa akateemiselle uralle, koska hän uskoo, että lapsi tulee olemaan siellä onnellisempi. Miksi sinun arvosi ovat parempia kuin hänen arvonsa? Miksi olisi oikein vaikuttaa nuoren unelmointiin pornotähteydestä tai prostituutiosta, mutta ei hänen unelmointiinsa ammattijalkapalloilijan urasta? Kyse ei pohjimmiltaan ole enää nuoresta tai hänen unelmistaan, vaan siitä, että vanhempi pyrkii vaikuttamaan nuoren unelmiin oman arvomaailmansa pohjalta.

Muistutetaan muutama viesti ylöspäin, mistä on kyse ja mitä mieltä olit vielä hetki sitten:

Riippuuko vastaus kuitenkin lopulta vanhempien arvoista? Lapsen unelmiin onkin sallittua vaikuttaa, jos ne kovasti poikkeavat vanhempien arvomaailmasta. Vai miten tämä lopulta menee?

e: ja jos joku ei ymmärrä, miten tämä liittyy otsikkoon niin minun mielestäni junnuvalmennuksen suurin ongelma Suomessa ei ole, että vanhemmat ohjaavat lapsensa opiskelemaan eivätkä panosta täysillä jalkapalloilijan uraan

Jos pidetään keskustelu asioissa, jotka eivät ole laissa kiellettyjä tai muuten vahvasti kytköksissä rikollisuuteen niin pysyy jonkinlainen järki mukana.

Huora ja pornotähti on ainakin minun mielestäni hyvinkin eri asia. Jos puhutaan siitä, että tyttäreni sanoo haluavansa pornotähdeksi (ja hänellä on lain mukaan ikää tehdä se päätös) niin kyllä, se on hänen päätöksensä ja minulla ei asiaan ole sanottavaa. Hän ei toimillaan vahingoita ketään ja jos se loukkaa minun arvomaailmaani on ongelma minun, ei hänen.

Asian ydin on se mitä me viestimme lapsillemme kun sanomme, että kannattaa panostaa uraan, joka on todennäköinen, ei siihen joka on unelmissa. Me viestimme lapsillemme, että sinusta ei ole siihen. Haluamme hyvää, mutta tämä on ikävä kyllä se jonka lapsi alitajunnassaan kuulee.

Itse unelmoin ja näin vaivaa muutamastakin eri asiasta ennen päätymistäni nykyiseen melko tavalliseen ammattiini. Silti en vaihtaisi päivääkään pois, sillä menestyminen nykyisessä työssäni on osittain sen ansiota, että sain perspektiiviä asioihin ensin muualta. Kaiken lisäksi on mahdollista, että pääsenkin työskentelemään kiertoteitse unelmieni asian parissa, koska näin aikoinani vaivaa sen kanssa. Vaivaa näin, koska se oli minun päätös ja minun unelmani jota sain toteuttaa vapaasti.

Koskaan ei tiedä mitä elämä tuo tullessaan. Jos poikasi yrittää oopperalaulajaksi, onkin mahdollista, että hän löytää uran lavateknikkona tai ohjaajana. Samoin "epäonnistuneesta" futaajasta voi tulla vaikka menestynyt valmentaja, jolla on ymmärrys siitä mitä menestyminen vaatii.
Jos emme anna lastemme yrittää, emme saa koskaan tietää mitä heistä voi tulla.

[Lenko]

-

[papadopoulos]

Tästä syystä kirjoitinkin kytköksissä rikollisuuteen johon pornoteollisuus ei kytköksissä juurikaan ole.

Luin n. 1,5 vuotta sitten artikkelin lentokoneessa China dailystä jossa pohdittiin syitä Kiinan jalkapallon menestymättömyyteen vaikka maalla on erittäin suuri pelaajamassa. Suurimmaksi syyksi todettiin vanhemmat, jotka eivät salli lastensa panostaa lajiin vaan vaativat varmempaan uraan panostamista.
Kiinassa varmaan aiheellinen pelko, mutta ei meillä. Nuorien futareiden koulusta pidetään huoli ja kaikki ovet pysyy avoimena vaikka ura ei jalkapallon parissa urkenisikaa. Huonosta olosuhteista tuleville se saattaa jopa olla pelastus.


Tätä en väitä suurimmaksi ongelmaksi vaan osaksi ongelmaa, joka on suomalainen negatiivinen lajikulttuuri.

[Waltsu]

Eilen kun kävi katselemassa yhtä Suomen kovimmista turnauksista(koskien U9-U11 ainakin), jossa mukana paljon ikäluokkiensa kärkijoukkueita, niin kyllä tasoerot ovat valtavat. Enkä puhu nyt vain tuloksista, vaan ihan pelistä. Useilla U11 pelaajillakaan ei ole vielä peruspelivalmiuksia. Perustaidoissa on isoja puutteita, mutta pelitaidoissa(pelikäsitys tiivistettynä) vielä enemmän. Joukkueiden pelin rakenne on hyvin puutteellista, jne. Siitä huolimatta suosittelen jos vielä tänään miettii "mitä sunnuntaina tekisin", niin reissua Tampereelle ja katsomaan läpileikkausta suomalaisesta juniorifudiksesta(ja valmennuksesta). http://www.gameresultsonline.com/ilvesjalkapallo/ilves-cup-2017 tuolta voi katsella miten pelejä on. Jos jotain kiinnostaa yksittäisten seurojen edesottamukset, niin tänäänkin olen paikalla ja katselen pelejä, niin voi kysellä.

edit: Niin ja vielä tarkennettakoon liittyen otsikkoon. Niin suurin ongelma on tosiaankin se, että ongelmia on todella paljon. Osa isoja, osa pienempiä, mutta paljon.

Tartun tähän vielä, kun satuin nyt huomaamaan kommenttisi. Olin samaisessa turnauksessa pari päivää apuvalmentajan ominaisuudessa keskisuuren kaupungin joukkueessa. Meillä ongelmana on materiaalin vähyys. Parin avainpelaajan puuttuminen vaikuttaa liikaa tämän tasoisissa turnauksissa, niin kuin ko. turnauksessa Tampereellakin. Minulla oli oikeastaan erilainen ajatus kuin sinulla: tuntui, että kun jouduttiin antamaan vähän tasoitusta materiaalissa tällä kertaa, ei pärjätty millään, vaikka paljon hyviä pelureita oli meillä kuitenkin mukana. Vastustajilla oli tasoa yllättävän paljon, vaikka ennakkoon pidin monia joukkueita meitä heikompina. Miten tätä ketjua seuraavat arvioisitte muiden maiden joukkueiden tasoa ja perustekemisen laatua? Onko jollakin enemmän kokemusta/näkemystä asiasta? Olen ymmärtänyt, että suomalaiset juniorit kyllä pärjäävät kohtalaisesti kansainvälisissä ympyröissä, mutta aikuisten taso on sitten sitä mitä se on.

[Jortsukka]

Tartun tähän vielä, kun satuin nyt huomaamaan kommenttisi. Olin samaisessa turnauksessa pari päivää apuvalmentajan ominaisuudessa keskisuuren kaupungin joukkueessa. Meillä ongelmana on materiaalin vähyys. Parin avainpelaajan puuttuminen vaikuttaa liikaa tämän tasoisissa turnauksissa, niin kuin ko. turnauksessa Tampereellakin. Minulla oli oikeastaan erilainen ajatus kuin sinulla: tuntui, että kun jouduttiin antamaan vähän tasoitusta materiaalissa tällä kertaa, ei pärjätty millään, vaikka paljon hyviä pelureita oli meillä kuitenkin mukana. Vastustajilla oli tasoa yllättävän paljon, vaikka ennakkoon pidin monia joukkueita meitä heikompina. Miten tätä ketjua seuraavat arvioisitte muiden maiden joukkueiden tasoa ja perustekemisen laatua? Onko jollakin enemmän kokemusta/näkemystä asiasta? Olen ymmärtänyt, että suomalaiset juniorit kyllä pärjäävät kohtalaisesti kansainvälisissä ympyröissä, mutta aikuisten taso on sitten sitä mitä se on.

Tuloksellisesti suomalaiset joukkueet pärjäävät ihan ok, mutta pelillisesti eroja on jo 10-11vuotiaissa paljon. Varsinkin jos puhutaan siis huippuakatemioiden joukkueista, mutta myös ns. "kyläjengeistä" löytyy eroja. Isoimmat erot ovat henkisen puolen(kulttuurin miten harjoitellaan, pelataan, jne.), sen jälkeen tulevat pelitaidolliset ja vielä myös ihan perustaidolliset. Näissä ne erot ovat jo olemassa, mutta toki kasvavat kokoajan vuosien saatossa.

Suomessa meidän kärkijoukkueet saavat aivan liian vähän kovia pelejä. Pelejä joissa oikeasti joudutaan joka tilanteessa laittamaan itsensä likoon. Euroopassa nämä pelit ovat jatkuvia ja niitä on viikosta toiseen. Useita pelejä samassa turnauksessa.

Jos joku haluaa tarkempaa infoa omista näkemyksistä suomalaiset vs kansainväliset joukkueet, niin voi pistää yv:tä aiheesta.

[joosar]

Suomessa meidän kärkijoukkueet saavat aivan liian vähän kovia pelejä. Pelejä joissa oikeasti joudutaan joka tilanteessa laittamaan itsensä likoon. Euroopassa nämä pelit ovat jatkuvia ja niitä on viikosta toiseen. Useita pelejä samassa turnauksessa.

Mutta eikös tuolla toisaalla olevassa junnufutis-foorumissa juuri tyrmätä nämä. Ei saa tehdä näin aikaisin mitään taso joukkueita vaan kaikille kaikkea.

[Jortsukka]

Mutta eikös tuolla toisaalla olevassa junnufutis-foorumissa juuri tyrmätä nämä. Ei saa tehdä näin aikaisin mitään taso joukkueita vaan kaikille kaikkea.

Varmaan voidaan tyrmätä vaikka missä, jos ei ole sitä realistista kuvaa totuudesta. Jokainen joka ei ole nähnyt noiden ulkomaalaisten joukkueiden tasoa tai itse seuraa oikeasti toimintaa läheltä voi puhua ihan mitä vaan mikä mieleen tuntuu hyvältä. Sitten otsitaan vielä joku "mikkosalasuo" joka on samaa mieltä asiasta ja sillä homma on varmistettu ja itse täysin oikeassa asioista. Mutta tosiaan jokainen katsomaan ulkomaille missä mennään jo vaikka aiemmin mainitussa U11 vaiheessa ulkomailla, niin voi silmät avautua. Tämä olettaen että katsoo oikeasti rehellisesti todellisuutta silmiin.

Suomessahan juuri vedetty yli 10-vuotta sillä idealla että ei ole tasoryhmiä, kaikki pelaa saman verran, jne. Mikä on ollut tulos? Samaan aikaan hyvänä esimerkkinä täysin päinvastaisesta toiminnasta on KäPa, jossa pienestä pitäen jo tasojoukkueita/ryhmiä ja seura noussut 10-vuodessa seurasta joka ei tuota kuin satunnaisesti yksittäisiä maajoukkuepelaajia seuraksi joka tuottaa vuosi vuodelta enemmän juniorimaajoukkueisiin pelaajia.

Erot ovat ihan järkyttäviä ja se että meidän massa kasvaa ei takaa yhtään huippua enempää. Eikä myöskään ne että harrastetaan 10 lajia 18-vuotiaaksi. Joskus on toiminut, mutta maailma muuttuu. Nyt joku vetää tähän varmaan taas Jari Litmasen. Kuitenkin hyvä muistaa että sen lisäksi että tuosta esimerkistä on 20+ vuotta jo, niin Litmanen myös teki omalla ajalla juuri jalkapallon suhteen valtavasti töitä. Jokainen voi käydä kysymässä kuinka montaa lajia Saksan isoissa akatemioissa jossain U14 vaiheessa pelaavat kaverit pelaa/harrastaa.

Ja ei, en taas tuomitse esim. monipuolista liikuntaa, päinvastoin. Liikunnan pitää olla monipuolista, tasoryhmien pitää olla liukuvat, jne. Mutta samaan aikaan pitää ymmärtää kuinka paljon töitä jalkapallo vaatii, kuinka kovaa kilpailua se huipputasolla on ja kuinka tarvitset paljon oikeanlaisia ärsykkeitä päästäksesi joskus huipulle(siis edes ammattilaiseksi, ei puhuta edes C.Ronaldosta tai Messistä). Suomessa suurimmalla osalla on täysin epärealistinen kuva näistä asioista. Jopa monissa seuroissa. Tämän takia nostin esiin tuonkin epäkohdan, kun jo U11 vuotiaissa meillä voi olla Suomen sisällä valtavia eroja ns. "parhaiden" ja "hyvien mutta ei ihan parhaiden" seurojen pelaajien valmiuksissa kehittyä kohti omaa huippua.

[joosar]

Jokainen joka ei ole nähnyt noiden ulkomaalaisten joukkueiden tasoa tai itse seuraa oikeasti toimintaa läheltä voi puhua ihan mitä vaan mikä mieleen tuntuu hyvältä. Sitten otsitaan vielä joku "mikkosalasuo" joka on samaa mieltä asiasta ja sillä homma on varmistettu ja itse täysin oikeassa asioista. Mutta tosiaan jokainen katsomaan ulkomaille missä mennään jo vaikka aiemmin mainitussa U11 vaiheessa ulkomailla, niin voi silmät avautua. Tämä olettaen että katsoo oikeasti rehellisesti todellisuutta silmiin.

Siellä toisella kun seuraa keskusteluja niin ilmeisesti meidän junnu kehityksen suurin este on kuiten nämä tasoryhmät. Paljon on siellä valmentajia jotka ovat vastaan näitä tasoryhmien tekoja junnuaikana.
Ainoastaan massaa vaan että niitä riittää sinne B/A-junnuihin asti. Tämä on hokema. Ei ole kiirettä

[rukkanen]

Siellä toisella kun seuraa keskusteluja niin ilmeisesti meidän junnu kehityksen suurin este on kuiten nämä tasoryhmät. Paljon on siellä valmentajia jotka ovat vastaan näitä tasoryhmien tekoja junnuaikana.
Ainoastaan massaa vaan että niitä riittää sinne B/A-junnuihin asti. Tämä on hokema. Ei ole kiirettä

Ymmärrän, että nostat tätä esimerkkiä ironissävytteisesti esiin. Ihan mielenkiinnosta, onko tällä "toisella foorumilla" kukaan koskaan esittänyt uskottavaa perustelua sille, miksi oikein järjestettynä tasoryhmät eivät edesauttaisi nimenomaan sen peruslaadukkaan pelaajamassan lisäämistä?

Täällä en ainakaan ole sellaiseen törmännyt.

[joosar]

perustelua sille, miksi oikein järjestettynä tasoryhmät eivät edesauttaisi nimenomaan sen peruslaadukkaan pelaajamassan lisäämistä?

Täällä en ainakaan ole sellaiseen törmännyt.

Ei sellaista perustelua ole löytynyt että olis hyväksyttävää/oikeudenmukaista. Kiirettä kun ei ole näihin jakoihin. 
14-16v katsotaan sitten kenestä tulee ja mitä.

[papadopoulos]

Tasoryhmät on kuin ydinvoima. Oikein käytettynä tehokas tapa tuottaa energiaa, mutta väärissä käsissä joukkotuhoase.

Ongelma tasoryhmissä on valmentajat joiden motiivina on omaa egoaan pönkittävä joukkueen tuloksellinen menestys.
Jos tasoryhmien lähtökohta on pelaajien kehitys ja valmennus ymmärtää, että pelaajista ei voi sanoa paljon mitään ennen teinikää on niiden käyttö perusteltua.

[rukkanen]

Tasoryhmät on kuin ydinvoima. Oikein käytettynä tehokas tapa tuottaa energiaa, mutta väärissä käsissä joukkotuhoase.

Ongelma tasoryhmissä on valmentajat joiden motiivina on omaa egoaan pönkittävä joukkueen tuloksellinen menestys.
Jos tasoryhmien lähtökohta on pelaajien kehitys ja valmennus ymmärtää, että pelaajista ei voi sanoa paljon mitään ennen teinikää on niiden käyttö perusteltua.

Tässähän se tuli hyvin kiteytettynä. Ei lisättävää.

[HolyMoses]

Mikä on sopiva määrä harjoituksia/pelejä U8-U9 joukkueelle, jos tavoitteena on kasvattaa mahdollisimman monesta 1 div. - Veikkausliiga pelaajia?
Aina puhutaan, että tulee harrastaa monipuolisesti. Mielestäni se ei tarkoita monilajisesti. Jos pallon kanssa voi tehdä monipuolisesti asioita, onko se väärin?

Onko kyseisille ikäluokille liikaa esimerkiksi viikossa 4 tapahtumaa: 1 yleisliikuntaharjoitus ( ketteryys-koordinaatio-nopeus-lihasvoima-kehonhallinta ), 1 palloharjoitus, 1 peliharjoitus ( joukkueen sisäinen ) ja 1 virallinen ottelutapahtuma?
Miksi heille, jotka ovat valmiit sitoutumaan ei järjestetä enemmän tapahtumia viikossa?

Kun vertaa tapahtumien määrää esim. jääkiekkojunioreiden tapahtumiin, ollaan jalkapallossa jäljessä. Miksi? Pelätäänkö vanhempien reaktioita? Eivätkö valmentajat uskalla tehdä omia ratkaisuja, ovatko he vanhempien talutusnuorassa.
Onko ongelma, jos asiat puhuttaisiin suoraan, ja seuravalmentajat tekevät päätökset, ei vanhemmat. Ilmoitettaisiin, että tässä on nyt kilpa- ja haastejoukkue, jotka treenaavat tosissaan, sekä harrastejoukkue, jossa pelaillaan.

Joka päivä etelä-amerikassa pojat pelaavat palloa kaduilla ja kentillä. He eivät mene rikki. Koska Suomessa ei ole samanlaista kulttuuria, onko väärin, jos mahdollistaa pihapelit seuran tapahtumana. Kentältä varattu vuoro, johon pojat kuskataan ja he pelaavat itsenäisesti valmentajien esimerkiksi valvoessa tapahtumia, kuitenkaan pelisuorituksiin puuttumatta? Voiko näin tehdä joka päivä? Pelaajat saavat tulla tapahtumiin vapaaehtoisesti, eli halu pelata olisi heistä itsestään kiinni.

Onko Suomessa oikeasti edes kokeiltu "kovempaa" linjaa harjoitusten määrässä ja tasojaottelussa? Jos se toimii paremmin pelaajatuotantoa ajatellen kuin "kaikki pelaa" systeemi, olisiko aika ottaa käyttöön linjaus, " Kaikki harjoittelevat, osa tosissaan, jokainen pelaa omalla tasollaan".

[bamse]

Seuraava linkki vastannee yllä oleviin pohdintoihin. Tässä KäPan valmennuslinjaus vuodelta 2010. Siinä on ikäkausittain listattu joukkueharjoitusmäärät, omatoimiset, teemat jne.

https://issuu.com/timomaakannas/docs/kaikkipelaa-omalla_tasollaan_2010_uusi

[emilkostadinov]

Seuraava linkki vastannee yllä oleviin pohdintoihin. Tässä KäPan valmennuslinjaus vuodelta 2010. Siinä on ikäkausittain listattu joukkueharjoitusmäärät, omatoimiset, teemat jne.

https://issuu.com/timomaakannas/docs/kaikkipelaa-omalla_tasollaan_2010_uusi

Tämä Käpassa toimii lähinnä pikkupoikien joukkueissa mutta riippuu todella paljon ikäluokasta/valmentajasta, tärkein Käpan menestykseen vaikuttava tekijä on liitteen ohjelmassa oleva vapaat harjoitukset joilla joukkuetta vahvistetaan kahdella periaatteella eli isoimmat kehittyneet pelaajat eri seuroista ja avainpelaajia kilpailevista seuroista, rotaatio on 3-7 pelaajaa per kausi samoin kuin muissakin aluejoukkueista kuten klubi, pkku, honka jne. Näillä keinoilla saadaan sitä menestystä United-joukkueille ja sitä kaivattua kassavirtaa vanhemmilta millä seuraa ja joukkueita pyöritetään. Ikäluokkien väliset erot ovat merkittävät Käpassa eli en pelkän pelikirjan perusteella bencmarkkaisi tätä vaan ehkä honkaa ja klubia joilla on jengi kärjessä lähes joka ikäluokassa, onko se pelikirjan ja juniorityön tulosta vai onnistunutta toimintaa pitämään joukkueet ja seura houkuttelevina herkästi liikkuville pelaajille tai etenkin heidän kunnianhimoisille vanhemmille.
Lähinnä tämä suuri pelaajien liikkuvuus tekee sarjoista ja peleistä epätasaisia ja edelleen ei taso nouse kun tyydytään hieman paremmassa joukkueessa siihen ikäluokan podium paikkoihin, missään en ole nähnyt että pelaajakehitys olisi oikeasti tärkeintä vaan jokainen junnujengi on franching-joukkue seuralle joka itsenäisesti pyörittää taloutta ja pelaajarulettia valmentajan painotusten perusteella tavoitteena voittaa sarja ja jokainen peli vaikka pitkää palloa heittämällä. Jostain syystä tietyistä joukkueista tulee nuorempien junnumaju pelaajat mutta mitä vanhemmiksi mennään niin otanta laajenee ja sitten aikuisena liigassa tai ulkomailla pelaavista pelaajista ei läheskään kaikki ole voittanut ELL-sarjaa tai hesa cupia.
Tasaiset pelit ja vaatimustason kasvattaminen nostaa tekemistä ja yksilöiden tasoa, nykyjärjestelmällä kisa loppuu B-junnuissa kun joukkueet vähenevät dramaattisesti ja kriittinen massa laskee liikaa, Euroopan isoissa maissa tapahtuu juuri päinvastoin.

[Lenko]

-

[KVilho]

Hyvä kommentti Lenkolta. Sen johdosta ajattelinkin laittaa omia vähiä kokemuksia juniorivalmennuksesta mitä isänä kentänlaidalta olen havainnut. Lähinnä tarina on omaa poikaa koskevaa. Pahoittelut pikästä jaarituksesta.

Poika siirtyi paikallisesta nappulaliigasta innostuneena ikäkausitoimintaan hieman muita ikäisiään myöhemmin reipas 6 vuotiaana. Tuolloin periaate oli se, ettei tasoryhmiä ollut, vaan poikia treenautettiin niin että vastassa oli mahdollisimman samantasoinen jamppa. Harjoitus oli tuolloin lähinnä 1vs1- ja 2vs2-tyyppistä. Mukana oli yksi ammattivalmentaja, pari isää auttamassa ja valmennuspäällikkö / talenttivalmentaja usein myös mukana. Poikia oli semmonen 20-30 keskimäärin mukana. Treenit taisi olla 3 kertaa viikossa.

Sitten mentiinkin seuraavana keväänä täysin uusiin kuvioihin. 7 vuotiaina pojat jaettiin eri tasoryhmiin ja touhu rupesi muistuttamaan Lenkon äsken kuvailemaa. Treenit oli muistaakseni 4 + 1 kertaa viikossa ja treenien pituus taisi olla 2 tuntia joista puolituntia fysiikkatreeniä (lankkua, hyppyjä, tikapuita jne.). Meininki oli aika spartalaista. Ei ollut leikkejä tmv. vaan touhu oli kohtuu totista. Itse en muista että olisi omat junnutreenit olleet noin kovia edes 15 vuotiaana.

Alkujumpat tehtiin koko porukalla, mutta sen jälkeen ei vastuuvalmentajaa paljon harraste / haasteryhmissä näkynyt. Valmennus oli yleensä selvästi heikompaa näissä kahdessa muussa ryhmässä. Vanhemmat alkoivat hermostua touhuun aika nopeasti. Valmentaja ei oikein ymmärtänyt, että jako tasoryhmiin ei ollut ongelma vaan se että valmennus ei ollut tasokasta kaikille. Lapsille olisi ollut tärkeää myös se, että vastuuvalmentaja (joka siis ammattivalmentajana seurassa) olisi huomioinut myös heidät, koska tuossa iässä valmentaja on kuitenkin ”jumalasta seuraava” ja jokainen tarvitsee oman osansa huomiosta, tasosta riippumatta.

Lenkon kolmikohtaisesta listata toteutuivat siis kohdat yksi ja kolme. Harrasteryhmässä touhu meni ihan leikkimiseksi ja haasteryhmässäkin touhu oli sekavaa johtuen osin tuosta Lenkon mainitsemasta kirjavuudesta. Poika ei innostunut näissä harjoituksissa käymään. Osittain varmaan johtui koulun aloittamisesta, mutta kyllä turhan raskas ja totinen tekeminen sekä haasteryhmän (jossa pääosin oli) kirjavuus niin valmennuksen kuin osallistujienkin osalta vaikutti.

Kilparyhmässä varmaan kehitys oli kovaa, mutta näki että kyseinen tyyli ei kaikille sielläkään sopinut. Tunnelma oli raskas ja verenmaku suussa väänsivät. Jos ei koko ajan vetänyt ”täysillä” (mitä se nyt tämän ikäisissä edes tarkoittaa) oli valmentajan prässi ja palaute kovaa.

Kilparyhmä selvästi oma tiivis porukkansa johon otettiin joku haasteryhmästä mukaan jos oli poissaoloja. Tämä asetelma aiheutti sen että moni haastajaryhmän poika ei edes yrittänyt esim. 1 vs 1 tilanteessa (jos jostain syystä tämmöisen tilanteeseen pääsi) kilpaporukan kaveria vastaan. ”Se on niin hyvä että en mä pärjää” oli vastaus kun omalta pojalta kysyin että miksi et edes yritä?

Tuona aikana aika moni harrasteryhmästä lopetti, vaihtoi lajia tai siirtyi toiseen joukkueeseen. Olosuhteet ja halliajat riittivät, eikä kustannuksetkaan olleet kovin korkeat. Harjoitusmääriä ei myöskään ollut karsittu ryhmän mukaan.

Vastahakoisesti lähdettiin harjoituksiin se kerran kaksi viikossa. Ei saanut tässä ilmapiirissä itsesään kaikkea irti ja näki muutenkin että homma oli pojalle todella väkinäistä. Ongelma ei ollut se, että jalkapallo ei olisi maistunut, koska koko kesän kulki kavereiden kanssa kentällä ja yhtenä päivän saattoi tulla 5-6 tuntiakin omaehtoista harjoittelua. Keväällä ja syksyllä niin ikään kentällä, ei tosin ihan kesän tahtiin mutta koulussa vähintään tunti pihapeliä 1-3 vuotta vanhempien kanssa (5 luokkalaisten kanssa pelattiin rohkeasti, mutta saman ikäisen kilparyhmäläisen kanssa ei kannattanut edes yrittää ).

Välitunnit oli järjestetty niin että puolituntia ehtivät vähintään pari kertaa koulupäivän aikana pelata (liikkuva koulu). Lähdettiinpä sitä joskus kouluun vähän aikaisemminkin pallon kanssa tai sitten jäätiin koulun jälkeen potkimaan kavereiden kanssa.

Tunteja pallon kanssa tuli siis paljon, mutta valmentajan näkökulmasta poika ei harjoitellut ja olikin ”sitoutumisen” tasoltaan enintään haastajatason kaveri. Sanoin pojalle, että käyt sen verran treeneissä kun pystyt, kunhan nokkaasi edes välillä näytät. Itse huomasin sen, että nämä ohjaamattomat pihapelit kehittivät poikaa enemmän kuin harjoitukset tuona aikana.

Eihän ne erilaiset kuljetuskombinaatiot kovin kummoisesti mene, mutta muuten pärjää kilparyhmän kavereille ihan hyvin – tai no verenmaku suussa ei osaa edelleenkään tosissaan vääntää, kun tempperamentti on enemmän sellainen että paras suoritus tulee rennoissa fiiliksissä.

Alkusyksystä sitten tuli kaksi kertaa sponttaani itku harjotusten alussa ´Isi mä en jaksa!’. Kyse ei siis ollut fyysisestä vaan henkisestä jaksamisesta. Sovittiin sitten että pidetään taukoa vähintään kuukausi.

Onni onnettomuudesta oli se että jonkin väännön takia pojille palkattiin uusi valmentaja. Vaikka aika kusiseen tilanteeseen uusi valmentaja joutuikin, olivat kaverin näkemykset valmentamisesta juuri sellaiset kuin mielestäni pitääkin. Tasoryhmiä tarvitaan mutta järjestelyt tulee hoitaa eri lailla kun aikaisemmin oli tehty. Harjoitukset supistettiin 1,5 tuntiin.

Vastuuvalmentaja osallistuu nyt kaikkien ryhmien vetämiseen vuorotellen – tai no ehkä vähän enemmän kilparyhmään, mutta sen vanhemmat ymmärtävät. Jos apuvalmentajia on paljon niin vastuuvalmentaja ei vedä mitään ryhmää vaan käy eri ryhmissä opastamassa poikia ja apuvalmentajia. Ilmapiiriä on vaikea muuttaa nopeasti, mutta väittäisin että se on parantunut tuntuvasti.

En tiedä onko uusi valmentaja ehtinyt vaikuttaa asiaan mutta poikia ja pari apuvalmentajaakin on tullut mukaan. Pojat ovat enemmän yhtenäinen joukkue eikä kilparyhmä ja ne muut. Myös aikuiset ovat olleet tyytyväisempiä ja sekin varmasti välittyy myös poikiin. Pojan harjoitusmäärät ovat nousseet eikä harjoituksiin tarvitse patistaa. Potkimassakin käydään lähes viimevuoden malliin. Jostain syystä myös itsevarmuus on noussut ja harjoituksissakin into on aivan toista luokkaa kuin aikaisemmin. Tämä on taas näkynyt siinä että paikka kilparyhmän treeneissä ja peleissä avautuu melko usein.

Kun laskeskelin niin pojilla on nyt treenit 6 kertaa viikossa, mukaanlukien yksi jumppa. Nyt alkukesästä on tullut viikkoja että on 4-5:kin treenissä käyty. Tähän vielä mukaan pelit ja muut potkimiset. Hyvin on jaksanut kunhan fiilis on hyvä ja on hauskaa.

[pallojalassa]

Karmeaa luettavaa, mutta tuttua nykymenoa.

[KVilho]

Karmeaa luettavaa, mutta tuttua nykymenoa.

Sitähä se paikkapaikoin on ollut, mutta nyt vaikuttaisi ihan hyvältä tilanne. Toivotaan että saadaan jatkaa näin mahdollisimman pitkään.

[Linkki]

Minun vastaukseni tähän on, että niin monta kuin lapsi haluaa. Jollakin viikolla se voi olla seitsemän, toisella vähemmän. Nyt meillä on tilanne, jossa setämiehet sanovat järjestelmän avulla lapselle, että ei ole tänään treenejä, koska et jaksa.

Suomessa ongelma ei minusta kuitenkaan ole kilpajoukkueiden tekemisen taso vaan se, mitä tapahtuu terävimmän kärjen jälkeen. Tasojoukkueissa on Suomessa kolme ongelmaa. Alla sen enempää perustelematta, koska olen ne jo perustellut aiemmin.

1. Haastajien valmennus on huonompaa kuin kilpajoukkueiden.
2. Haastajilla on vähemmän harjoituksia ja huonommat olosuhteet kuin kilpajoukkueilla.
3. Haastajien pelaajamateriaali on liian kirjavaa. Mukana on lapsia vasta-alkaneista harrastajista melkein kilpajoukkuepelaajiin.

Poikkeuksia sääntöihin varmaan jossain on, mutta täälläpäin kilpajoukkueesta putoaminen tarkoittaa pääosin kunnianhimoiselle pelaajalle tietä kadotukseen.

*

Joku voisi jossain koettaa systeemiä, jossa treenejä on 6-7 päivää viikossa ja lapset saavat käydä sen verran kuin haluavat. Ei siis niin, että valitaan 12 pelajaan kilpajoukkue, jolle järjestetään viidesti viikossa treeni ja siitä superjuniorit, jotka saavat kerran viikossa ylimäärisen treenin vaan siten, että kaikki saavat tulla ja treeneissä jaetaan tarpeen mukaan tasoryhmiin. Joku käy kahdesti ja joku seitsemästi, mutta setämies ei ole kertomassa lapselle, että sinä et saa tulla, koska olet ihan paska. Tämä systeemi ei olisi poissa kilpapelaajalta, joka voi käydä seitsemästi viikossa ja saada hyvää valmennusta, mutta antaisi niille heikommillekin mahdollisuuden treenata ja saada hyvää valmennusta. Se, keneltä tämä on pois, on harrastepelaajalta, joka haluaa käydä kahdesti viikossa, mutta joutuu maksamaan useammasta. He voivat valita kahdesti viikossa harrasteporukan, joka on siinä tapauksessa oma, ei setämiehen valinta.

Tiedän, miksi tämä ei toteudu. Ei ole tiloja, vuoroja tai valmentajia. Siksi ne vähemmän kehittyneet pitää saada pois treeneistä. Jämiä kuitenkin tarvitaan seuroihin maksajiksi, joten pidetään yllä näennäistä haastajaryhmää, joka todellisuudessa on harrasteryhmä.

Hyvä kirjoitus, kuten myös KVilhon teksti. Juuri tätä todellisuus on myös isommissa seuroissa. Kyllä itse alkaa olla aivan loppu siihen, että yrittää järjestää mielekkäitä harjoituksia yli 15 pojalle ilman apuvalmentajaa. Ja yleensä varsinkin talviaikana hallin keskialueella ei paljon pitkää syöttöä tai maalintekoa harjoitella. On melko epäreilua niin pelaajille kuin vanhemmillekin, että 10-vuotiaat rankataan kilpa- ja haasteryhmiin ja tämä jako on paria pelaajaa lukuunottamatta säilynyt jo pari vuotta. Ei tällä järjestelmällä ole toivoakaan saada haastejoukkueen pelaajia kilparyhmään, kun ei tarjota tasavertaisia kehittymismahdollisuuksia tai tryoutia kilpajoukkueeseen. Ja nyt puhutaan kuitenkin siis Suomen top10 -junioriseurasta.