60 Päivää ja viisi ottelua Väli-Amerikassa
Alkuhöpinät
Kun viime syksynä aloin suunnittelemaan reissua jonnekin, niin lukuisien Etelä-Amerikan seikkailuiden jälkeen kaipasin jotain uutta haastetta. Ratkaisu oli oikeastaan aika helppo, nokka kohti Väli-Amerikkaa. Tosin aloitin taivallukseni Etelä-Amerikan puolelta Kolumbiasta, maanosan ainoa maa isoimmista valtioista Venezuelan ohella, jossa en ollut vieraillut.
Reitin suunnittelu vei lukuisia tunteja. Siihen sisältyi erilaisten nettisivustojen selaamista, Kilroy Travelsin esitteen tutkimista sekä Lonely Planetin matkaoppaan lukemista. Lopulta päädyin seuraavanlaiseen reittiin. Ensin kaksi viikkoa Kolumbiassa ja sen jälkeen lento Panaman puolelle. Maitse tämä väli on mahdottomuus mennä. Taivallus FARC-sissien hallitseman viidakon läpi ei oikein houkutellut. Moottoriveneelläkin sen voisi mennä, mutta siitä vaihtoehdosta olin lukenut ”kauhukertomuksia” ja hylkäsin sen. Panamasta lähdin etenemään Costa Ricaan, Nicaraguaan, Hondurasiin, Guatemalaan, Belizeen ja Meksikoon Jukatanin niemimaalle. Maitse matkaa kertyi kaikkiaan 5000 km. Lentoni lähti Meksikosta Cancunin kaupungista.
https://www.facebook.com/marko.perala.5/media_set?set=a.10205557318467706.1073741833.1094734507&type=3Täältä löytyy runsaasti kuvia reissultani. Jutussa olevat kuvat saa isommaksi klikkaamalla
.
Pablo Escobar, kokaiinikeisari ja futisfani
Matkani alkoi heti epäonnisissa merkeissä. Finnairin kone ei voinut lähteä ajallaan kohti Lontoota, koska siellä oli jotain hämminkiä. Sen seurauksena tuli kiire ja vaihto Heathrow:n kentällä tapahtui aika nopeasti, minä ehdin koneeseen mutta rinkkani ei .Miamissa monet suomalaiset kaipailivat laukkujaan. Puolitoista vuorokautta myöhemmin American Airlinesin ”juoksupoika” kiikutti omaisuuteni hostelliin ja taas alkoi elämä hymyilemään.
Aiemmilta reissuilta tuttu ystäväni, brasilialainen Gloria halusi myös kiertää Kolumbiaa ja hän oli odottamassa minua Bogotassa. Bogotassa vietimme muutaman päivän. Jalkapallon katsominen ei ollut mahdollista, maan sarjat olivat vielä tammikuun puolivälissä tauolla. Bogotasta lähdimme linja-autolla vuoristoiselle ja hitaalle taipaleelle kohti Medelliniä. Kaupunki, mitä pidettiin 80- luvulla maailman vaarallisimpana. Kaupungin synkät rikostilastot johtuivat paljolti huumekartellien välisistä yhteenotoista ja Pablo Escobarista.
Medellinissä osallistuimme ”Pablo Escobar tourille”. Gloria oli tästä muutaman tunnin retkestä kovin kiinnostunut ja kyllä se minuakin kiinnosti, vaikka olenkin huumeiden vastainen ihminen. Escobar hankki valtaisan omaisuutensa toimittamalla kokaiinia Yhdysvaltoihin. Vuonna 1989 hänet arvioitiin maailman seitsemänneksi rikkaimmaksi mieheksi. Hänen sanotaan tapattaneen satoja poliiseja sekä myöskin tuomareita ja poliitikkoja. Jos joku poliitikko uhosi vaalilupauksissaan lopettavansa Escobarin bisneksen, samalla hän allekirjoitti oman kuolemantuomionsa. Kaiken pahan ohella hänellä oli myös hyvät puolensa. Escobar avusti köyhiä rakennuttamalla jopa taloja heille, kirkkoja syntyi huumerahan voimin ja myös jalkapalloon liikeni rahaa.
Meidät haettiin hostellista pikkubussilla ja välittömästi opas pisti DVD:n pyörimään. Siinä kerrottiin ”rinta rinnan” kahden kuuluisan Escobarin elämäntarinat. Tämä toinen on tietysti Andres Escobar, jalkapalloilija, josta tuli hetkessä yksi maailman kuuluisimmista pelaajista, mutta traagisella tavalla. Nuoremmille foorumisteille, jotka eivät ole perehtyneet lajin historiaan kerrottakoon hieman taustaa. Andres Escobar oli kolumbialainen laitapuolustaja, kuka teki oman maalin USA:ta vastaan MM-kisoissa 1994. Suurin odotuksin kisoihin lähtenyt Kolumbia hävisi ”jenkeille” 2-1 ja pelit loppuivat alkulohkoon. Palattuaan kotimaahansa Escobar lähti viettämään ravintolailtaa, mutta joutui sanaharkkaan ravintolan ulkopuolella kahden rahansa hävinneen vedonlyöjän kanssa. Kiistelyn lopuksi toinen heistä ampui 12 luotia Escobariin ja huusi jokaisen laukauksen jälkeen ”maali”.
Filmi palautti mieleeni asioita, joita en enää muistanut niin tarkasti. Siihen aikaan Kolumbialla oli todella kova maajoukkue Carlos Valderraman, Faustino Asprillan, Freddy Rinconin ja Adolfo Valencian ollessa suurimmat tähdet. Karsinnoissa he eivät hävinneet yhtään matsia ja Argentiina kaatui vieraskentällä 0-5. Mikä muu maa voi ylpeillä tällaisella tuloksella? Hyvät karsinnat koituivat kuitenkin joukkueen kohtaloksi. Kolumbiassa lyötiin huumerahalla kovia vetoja joukkueen menestyksen puolesta. Kisoissa joukkueella oli hirveät paineet, pelaajia uhkailtiin ja kokoonpanoon pyrittiin vaikuttamaan . Gabriel Gomez joutui lähtemään kesken kisojen pois, koska hänen perheensä uhattiin surmata, mikäli hän olisi jatkanut pelaamista. Ei ihme, että nämä asiat sotkivat yhden kisojen suurimman suosikin pelin.
Filmillä näytettiin myös kuinka Pablo Escobarin suosikkijoukkue Club Atletico Nacional voitti Copa Libertadoresin finaalin rp-kilpailussa paragualaisen Club Olimpian 1989. Mestaruuden kunniaksi Escobar järjesti joukkueelle juhlat. Se kuulostaa varsin oudolta, että Escobarin ollessa vankilassa maan parhaat pelaajat kävivät siellä katsomassa hänen kanssaan jalkapalloa. Poliisin erikoisjoukot ampuivat Escobarin 1993. Hautajaisissa hänen arkkunsa päällä oli suosikkiseura Atletico Nacionalin lippu. Ei ollut sentään koko arkku Nacionalin väreissä. Brasiliassa olen nähnyt hautaustoimiston ikkunassa Flamengon väreissä ja logolla varustetun arkun.
Tällä ”tourilla” ensin menimme Escobarin kartanoon, jossa hänen veljensä Roberto esitteli paikkoja. Hän on myös ollut näitä kartellin miehiä, mutta ”ura” on nyt ohitse. Seinällä olleessa valokuvassa Roberto poseerasi yhdessä Valderraman ja legendaarisen maalivahdin Rene Higuitan kanssa. Kierros päättyi sitten vierailuun kokaiinikeisarin haudalla. Ilman tätä filmiä retken anti olisi jäänyt aika köyhäksi. Escobarin kuoleman myötä Medellin on rauhoittunut ja on nykyään suosittu paikka reppureissaajien keskuudessa.
Kolumbian futiksen legendat Higuita ja Valderrama sekä Pablo Escobarin veli Roberto
Santa Martassa suomalainen vuokraisäntä
Bogotan jälkeen vietimme yhden yön Cartagenassa ennen matkustamista Santa Martaan. Tämä Cartagenan keikka ei mennyt ihan putkeen. Varasin netin kautta hostellin yhdeksi yöksi. Kirjoitin osoitteen muistiin, mutta en perehtynyt paikkaan sen paremmin. Ensimmäinen taksikuski ei löytänyt paikkaa ja palautti meidät takaisin lähtöpisteeseen. Toinenkaan kuski ei löytänyt hostelliamme, ennen kuin sai sinne puhelinyhteyden. Netissä oli aivan väärä osoite, tämä paikka oli saarella kaupungin edustalla. Meidät jätettiin pimeälle rannalle, josta yönmusta mies poimi meidät moottoriveneen kyytiin.
Edellisen reissuni paluumatkalla istuin sattumalta rinnakkain suomalaisen kaverin, Villen kanssa. Hän oli nyt samaan aikaan Santa Martassa tapaamassa siellä asuvaa veljen perhettä. Kyselin häneltä hyvää hostellia kyseisestä kaupungista. Hostelleista Ville ei tiennyt mitään, mutta tarjosi paikkaa majoittua veljensä pihapiirissä. Otimme tarjouksen vastaan. Pihapiirissä oli kahden kämpän mökki, johon majoittauduimme. Se oli ihan hyvä valinta ja oli mukava välillä ottaa muutama iltakalja suomalaisten äijien kanssa. Santa Martasta palasimme takaisin Cartagenaan ja sieltä lähdimme eri suuntiin. Minä Panama Cityyn ja Gloria Brasiliaan Joao Pessoaan.
Kaksi ottelua Panaman liigaa
Vaikka Kolumbia on rauhoittunut, tunnetaan se edelleen huumeiden tuotannosta. Siitä syystä minutkin läpivalaistiin ennen maasta poistumista. Kai he olivat lähinnä kiinnostuneita, ettei mahassa tai suolessa ole mitään sinne kuulumatonta. Parempi tämäkin kuin kumihanska. Missään muussa maassa en ole joutunut kokemaan vastaavaa.
Panaman pääkaupungin Panama Cityn lentokenttä on 35 km kaupungin keskustasta. Sieltä olisi ollut helppo tulla taksilla Casco Viejo:n alueelle, jonne halusin majoittua. Siinä oli kuitenkin tilaisuus säästää rahaa, joten hakeuduin lentokentän ulkopuolelle bussipysäkille. Tein reppujeni kanssa hikisen bussimatkan keskustan linja-autoasemalle, josta tulin sitten taksilla hostellille. Ei nyt niin mukavaa mutta kyllä se kannatti.
Tiistaina päivällä tein melko pitkän kävelyretken keskustaan pilvenpiirtäjiä ihmettelemään. Siinä matkalla poikkesin ihailemaan komeita moottoriveneitä. Sataman portti oli auki ja minä kävelin sisälle sen suuremmin kyselemättä. Muutaman kuvan ehdin siellä nappaamaan, kunnes tuli kaveri ilmoittamaan, että tämä alue on vain jäsenille. Kerroin hänelle, että en ole jäsen ja poistuin paikalta. Hostelliin palatessani kuulin selkeästi huudettavan ”morjens”. Terassilla istunut neljän hengen porukka Loimaalta oli bongannut kauhtuneen Suomi-paitani. No siinähän ”täytyi” tietysti juoda oluet Suomi-poikien kanssa ja turista jonkun aikaa.
Illalla oli edessä reissuni ensimmäinen matsi. Sen olen oppinut vuosien varrella, että hostellien työntekijät eivät välttämättä ole aina ”ihan kartalla” näissä futisjutuissa. Aina kannattaa itse etsiä tieto ja luottaa siihen. Kerroin ”respan” kaverille stadionin nimen ja kysyin alueen turvallisuudesta. Tässäkin kaupungissa on muutama vaaralliseksi nimetty alue. Hän kertoi stadionin olevan tässä ihan lähellä, vain 20 minuuttia kävellen ja alue on turvallinen. Kaveri puhui kyllä aivan eri stadionista, missä peli oli. Kovaa olisi saanut kävellä, koska Googlemaps ilmoitti matkaksi viisi km…
Illan pimetessä aloin etsimään taksia itselleni. Stadion tuntui olevan taksikuskeille hieman outo, mutta onnistuin selittämään kuljettajalle mihinkä olen menossa. Ensimmäinen kuski pyysi 20 dollaria, mikä oli mielestäni liikaa ja sainkin kyydin lopulta toiselta kuskilta kympillä. Lopulta saavuin Luis Ernesto Cascarita Tapia- stadionille vain viisi minuuttia ennen ottelua alkua. Yleensä se olisi ”perusvirhe”, mutta tällä kertaa ei ollut mitään hätää. Vain pari äijää oli edelläni lippujonossa. Tämä stadion sijaitsee aivan kaupungin päästadionin kupeessa. Katsomo on vain toisella puolella ja sinne mahtuu vaatimattomat 800 henkeä.
Ottelua Sporting San Miguelito-San Francisco oli saapunut seuraaman vajaat 800 henkeä ja kyseessä oli kuitenkin maan pääsarja. Itse ottelussa mentiin vauhdilla päästä päähän. Mitään barcelonamaista pallonsiirtelyä ei harrastettu. Hyvin harvoin pelivälinettä kierrätettiin keskustan kautta toiseen laitaan. Joukkueiden peli-ideana oli pyrkiä antamaan keskityspalloja maalille. Kolme maalia tuli päällä tehtyinä. Joukkueiden kokoonpanot eivät olleet nykysuuntauksen mukaisia. Kaikki kentällä esiintyneet pelaajat olivat oman maan pelureita. Ainoastaan vieraiden vaihtopenkiltä löytyi kolumbialainen hyökkääjä. Tasainen ottelu päättyi 2-2 tasapeliin.
Sporting San Miguelito-San Francisco
800 hengen katsomo ei ollut aivan täynnä
Seuraavana päivänä kaverini Nieko ja Peltsi saapuivat maisemiin. Tapasimme päivällä ja sen jälkeen lähdin tutustumaan Panaman kanavaan, tarkemmin sanoen sen Mirafloresin sulkuun. Illalla lähdimme porukalla katsomaan ottelua Tauro-Plaza Amador. Katsojia oli taas paikalla suunnilleen saman verran kuin edellisenäkin päivänä, mutta puitteet olivat täysin erilaiset. Ottelu pelattiin kaupungin päästadionilla, Rommel Fernandez Gutierrez:lla. Panaman maajoukkue pelaa siellä pelinsä ja kapasiteetti on 45.000 katsojaa. Lipun hinta oli kuusi dollaria.
Siinä ei nyt ollut suuren urheilujuhlan tuntua kun vajaat 1000 henkeä on paikalla näin valtaisalla stadionilla. Tauron 20 hengen faniryhmä yritti pitää meteliä yllä ja muutama savu toi kansainvälistä menoa katsomoon. Joukkueiden taktinen erikoisuus oli kolmen hyökkääjän jättäminen keskiviivalle oman pään kulmapotkuissa. Sitä harvemmin näkee käytettävän. Isännät johtivat ottelua jo 2-0, mutta Plaza Amador tuli väkisin tasoihin.
Tauro-Plaza Amador Panaman liigaa
Alussa juhli Tauro
Plaza Amador onnistui kuitenkin nousemaan kahden maalin takaa tasoihin
Oluttakin pääsi nauttimaan tällä Panaman päästadionilla
Jalkapallo ei tunnu olevan mikään yleisölaji Panamassa
https://www.youtube.com/watch?v=LEFQoweVmB4Panama on kallis maa
Torstaina minä lähdin jo eteenpäin ja sovin kavereideni kanssa, että tapaamme muutaman päivän päästä Karibian meren rannikolla, Bocas del Torossa. Matkustin ensin Pan American highwayta 8,5 h linja-autolla. Hyppäsin Davidissa ulos ja aloin jonottamaan ”chicken bussiin”. Nämä ”kanabussit” ovat hyvin tyypillisiä Väli-Amerikan paikallisliikenteessä, ei sentään pitkillä etapeilla. Jenkkien vanhoja nokkamallisia koulubusseja. Porukkaa otetaan niihin niin paljon kuin suinkin mahtuu, 70 henkeä menee sisään helposti. Tällä kyydillä matkustin vielä puolisen tuntia. Vieressäni istui kokenut kanadalainen reissaaja. Häneltä sain jotain hyviä vinkkejä Boquetea varten, jossa vietin viikonlopun.
Suurkaupunki Panama Cityn jälkeen pieni Boquete oli ihan hyvää vaihtelua. Se on paikka, missä reppureissaajat voivat harrastaa erilaisia aktiviteetteja. Tosin kovat hinnat varmasti hillitsivät monien harrastamista. Jos hintoja vertaa esim. Etelä-Amerikan maihin, niin kyllä Panama oli selkeästi kalliimpi ainakin ruuan ja näiden aktiviteettien osalta. Tunti mönkkärillä ajelua 50 dollaria ja Jeep-tour 125 d, jätin molemmat väliin. Panama Cityssä petyin pasta-annokseeni pahasti. Makaroonien seassa oli muutama kananpalanen ja maksoin siitä kympin. Vastaavan tasoinen annos ei maksa Suomessakaan niin paljoa.
Boquetessa osallistuin kahvifarmille suuntautuneelle retkelle, kävin ihastelemassa puutarha-alueella hienoja kukkaistutuksia ja tein pienen vaelluksen vuorille vesiputouksia katsomaan. Kanssani samassa huoneessa majaili mukavan oloinen hollantilais-liettualainen pariskunta. Leo ei jaksanut lähteä vuorille, mutta hänen morsiamensa oli innokas lähtemään sinne. Tuskin minäkään sinne yksin olisin innostunut lähtemään, mutta kun sain mukavaa seuraa, niin se oli ihan hyvä reissu. Yksin matkustaessa se on aina mukavaa, kun välillä saa jostain seuraa vähäksi aikaa.
Varasin pienestä matkatoimistosta shuttle-kuljetuksen Almiranteen. Tämä ”shuttle” tarkoittaa sitä, että yleensä 16 hengen bussilla kerätään porukka kyytiin eri majapaikkojen ovilta ja viedään suoraan seuraavan paikan majapaikkoihin. Näitä yhteyksiä on paljon näiden suosituimpien kaupunkien välillä. Edellisenä iltana sain tiedon, että kuljetus on peruttu. Ilmeisesti eivät saaneet tarpeeksi porukkaa, jotta olisi kannattanut lähteä. Niimpä jouduin menemään takaisin Davidiin chickenbussilla ja sieltä oli sitten yhteys Almiranteen. Rahaa säästyi, mutta aikaa meni enemmän tällä tavoin. Almirantessa hyppäsin moottoriveneeseen, mikä vei porukan Bocas del Toron saaristoon Isla Colonin saarelle.
Kaverini olivat olleet siellä jo yhden päivän. Bocas del Toro oli melkoinen turistirysä, mutta kuitenkin mukavan leppoisa paikka. Saarella oli hyvä liikkua polkupyörillä. Siellä ollessani sain hieman yllättävän sähköpostin. Meidän paikallislehden toimittaja pyysi lehteen matkaraporttia ja joitakin kuvia. Niimpä sitten eräänä päivänä kavereiden lähtiessä merelle retkelle minä suunnistin nettikahvilaan tekemään juttua. Ostin reissua varten tabletin, mutta se pimeni Boquetessa.
Suuntana Costa Rica
Seuraavaksi siirryimme Karibian meren rannikolla Costa Rican puolelle Puerto Viejoon. Siellä oli vähän sellainen ”reggae meininki”, huumekauppiaita tuntui olevan aika paljon. Yleensä heillä oli samat kysymykset, ensimmäiseksi ”mikä sinun nimi on”, toiseksi ”mistä olet” ja sitten kolmanneksi ”ostatko sitä tai tätä”. Hätäisimmät eivät kuluttaneet aikaa turhaan lörpöttelyyn vaan menivät suoraan kolmanteen kysymykseen.
Puerto Viejosta matkasimme porukalla pääkaupunkiin, San Joseen. Sunnuntaina siellä oli luvassa maan pääsarjan kamppailu, mutta sitä ennen lähdimme tappamaan aikaa kävelyretkelle. Päädyimme eräänlaiseen urheilupuistoon. Laajalla nurmialueella, jossa kasvoi myös puita pystyi harrastamaan futista, rullaluistelua (kulkuväylät oli asfalttia), beachvolleyta ja myöskin jenkkifutista. Siellä oli monet ”höntsypelit” käynnissä. Toiset pelasivat oikein maaleihin, mutta oli myös muutamia 6 vastaan 6 pelejä pelikassien toimittaessa maalitolppien virkaa. Isolla kentällä pelattiin jotain ”puistoliigan” matsia, koska joukkueilla oli oikein pelipaidat. Kentässä oli kyllä hirmuisia kohoumia ja sen myötä korkeuseroa oli yli parikymmentä senttiä pienellä matkalla, mutta se ei näyttänyt tahtia haittaavan. Hieno alue kaveriporukoiden pelejä varten ja vieläpä lähellä ydinkeskustaa.
Höntsyfutista urheilupuistossa
Puistoliigan matsi San Josen päästadionin kupeessa
Urheilupuiston vieressä oli maajoukkueen kotistadion, 35.000 henkeä vetävä Nacional de Costa Rica. Sieltä kuuluneet huudot herättivät meidän mielenkiinnon ja päätimme tutkia asian. Minulle tuli jo mieleen, että olenko epähuomiossa jättänyt huomioimatta jonkun pelin. Siellä ei pitänyt olla mitään ottelua. No siellähän oli käynnissä montakin ottelua, suuri juniorien turnaus. Viheriöllä pyöri samaan aikaan kuusi kamppailua erikokoisilla pelikentillä. Niitä oli kaikkiaan viittä eri kokoa.
Junnuturnaus Costa Rican maajoukkueen käyttämällä stadionilla
Voittajien on helppo hymyillä
Iltapäivällä lähdimme Egologico de la UCR stadionille otteluun UCR-Cartigines. Oikeastaan puhuminen stadionista on liioittelua, ”jalkapallokenttä” kuvaa paremminkin tätä paikkaa. Costa Ricahan pelasi loistavasti MM-kisoissa, mutta kyllä maan pääsarjaa pelataan aika vaatimattomissa puitteissa. Pelipaikalle sai kävellä ihan vapaasti, ei ollut turvatarkastuksia ja poliiseja ei näkynyt missään. 5000 colonin (8,8e) arvoiset liput ostimme pienestä lipunmyyntikioskista. Itse kenttä sijaitsee pienen laakson keskellä ja rinteille on rakennettu katsomot, joihin mahtuu 1800 henkeä. Me olimme kotijoukkueen puolella ja vastapuolen pienessä katsomossa vierasfanit pitivat elämää. Kotijoukkueella ei ollut mitään faniryhmää.
Tällä kaudella jo 12 maalia tehnyt Jameson Scott vei vieraat pilkulta 0-1 johtoon. Amerikan puolellakin pelannut Josue Martinez tasoitti ja hän tuntui olevan kotiyleisön suurin suosikki fanipaidoista päätellen. Jo ennen puolen tunnin täyttymistä kotijoukkueen pelaaja sai punaisen kortin. Toisella jaksolla vieraiden valmentaja sai komennuksen pois kentän laidalta. Cartagines ei pystynyt hyödyntämään ylivoimaansa ja pisteet jaettiin 1-1 tuloksella. Nämäkin joukkueet luottivat oman maan pelaajiin. Ainoastaan isännillä oli vahvistuksena pitkään maassa pelannut brassi Jorge Barbosa. Pelin parhaasta ”yksilösuorituksesta” vastasi aivan meidän takana istunut radioselostaja. Parhaimmillaan suu kävi todella nopeasti ja maalien tullessa ”goal” sanaa venytettiin Latinalaisen Amerikan tyyliin ”Goooooooool !!!” Välillä hänen piti vetää henkeä ja silloin koko kroppa heilahti ylöspäin. Suomalaisten selostajien tyyliä voi kuvata rauhalliseksi häneen verrattuna.
UCR ja Cartigines ottivat yhteen hyvin luonnon läheisellä ”stadionilla”
Vieraiden maalitykki Jameson Scott pisti pilkun sisään
Tällä miehellä kyllä suu kävi
https://www.youtube.com/watch?v=MTrNZCl8lLEYksin tien päälle
Se oli syntymäpäiväni, kun erosin kavereistani. He lähtivät seuraavana päivänä Miamiin. Yleensä ottaen kaverin/kavereiden kanssa on mukava ja helppo matkustaa, mutta samalla se on myös ”vähän liian tuttua ja turvallista”. Sitä tahtoo vain pyöriä kavereiden kanssa eikä tule samalla lailla tutustuttua uusiin ihmisiin, kuin yksin reissatessa. Ja se vapauden tunne on jotain hienoa, kun on yksin tien päällä. Voi tehdä juuri niin kuin itse haluaa, ei tarvitse miettiä, pitääkö toinen tästä asiasta. Jotkut kaverini ovat sanoneet enemmän tai vähemmän tosissaan ”jonain päivänä lähden sinun mukaasi.” Minun reissuni voivat ehkä kuulostaa mukavilta, mutta voisivat myös tuottaa pettymyksen. Jos ei ole tottunut meikäläisen tyyliseen matkusteluun, niin matkakaverilla ei välttämättä olisi aina mukavaa. Se on aivan eri asia olla ”etelässä” lomalla kuin matkustaa minun kanssa.
San Josesta suuntasin La Fortunaan, pieneen reppumatkaajien suosimaan kaupunkiin. Halusin jotain fyysistä toimintaa ja maksoin itseni mukaan koko päivän kestävälle retkelle luonnonpuistoon, mihin sisältyi kiipeäminen tulivuorelle. Noustessani bussiin, millä meidät vietiin lähtöpaikalle, takapenkiltä kuului heti hi! Kaksi jenkkityttöä, jotka majailivat samassa huoneessa San Josessa olivat myös retkellä mukana. Se on hyvin tyypillistä, että samoja ihmisiä tapaa uudelleen eri paikassa. Reissaajat kiertävät melko pitkälti samoja paikkoja ja suunnilleen samaan tahtiin.
Tulivuorelle nousemisen alkaessa ajattelin, että ei suomalainen mies ainakaan porukan jarruna voi olla. No siitä ei kyllä ollut pelkoa. Kovassa helteessä porukka alkoi venymään kuin maratonjuoksijat Olympialaisissa. Varsinkin eräs hieman pyöreähkö ja luultavasti hyvin vähän liikuntaa harrastanut tyttö oli kovilla jyrkissä nousuissa. Sitkeästi hän kuitenkin päivän selvitti läpi. Kiipeäminen huipentui laskeutumiseen kraaterin pohjalle ja uimiseen siellä raikkaassa vedessä. Päivän pääteeksi meidät vietiin rentoutumaan kuumaan lähteeseen. Yksi reissun parhaita päiviä.
La Fortunasta menin moottoriveneellä ja pikkubussilla Santa Elenaan. Sieltä jäi vähän huonoja muistoja. Vettä vihmoi ja tuuli oli hyvin voimakas, mikä on siellä kuulemma hyvin tyypillistä. Hostellista oli vaikeuksia päästä yöllä pois . Luovutin avaimeni pois jo illalla, jotta sain panttini takaisin. Yöllä siellä ei ollut ketään töissä ja verkko-ovi oli lukossa. Sitä ei saanut auki ilman avainta edes sisäpuolelta. Ei ehkä kaikkein turvallisin systeemi. Eräs portugalilainen tyttö lähti kanssani samaa matkaa bussipysäkille ja hän haki heidän huoneesta avaimen lainaan. Itse asiassa ei siellä mitään pysäkin merkkiä ollut. Meille vain kerrottiin, että menette klo 4.20 seisomaan pääkadulle leipomon nurkalle, niin siitä pääsette kyytiin. Kyllä sieltä vanhahko ”linjuri” tuli juuri oikeaan aikaan. Sitten alkoi köröttely ehkä huonointa tietä, mitä olen ikinä matkustanut linja-autolla. Istuin kuskin takana ja seurailin nopeusmittaria, siinä se heilui kolmenkympin ja kolmenviiden paikkeilla suurimman osan matkasta.
Lopulta päädyin pysäkille Pan American highwayn varteen odottelemaan San Josesta lähtenyttä ”kunnon” linja-autoa. Pysäkillä tutustuin kahteen israelilaiseen tyttöön, joilla oli sama määränpää kanssani. Linja-autossa meidän seuraan liittyi hollantilainen Ajax-fani Danny. Hänen kanssaan löytyi helposti ”jutun juurta”. Moisanderia hän luonnehti hyväksi puolustajaksi mutta ei loistavaksi. Ehkä oikeaan osunut analyysi, ainakin viimeisimpien maaotteluiden perusteella. Teemu Tainiota hän ei muistanut ollenkaan. Ei mikään ihme, sillä eihän Teemulle kertynyt kuin 51 peliminuuttia Ajaxin paidassa Hollannin sarjassa.
Minulle sopi hyvin, että matkustettiin porukassa, koska edessä oli Costa Rican ja Nicaraguan rajan ylitys. Näin jälkeenpäin voi todeta, että se oli ehkä vaikein ja hitain näistä maasta toiseen siirtymisissä. Danny osasi espanjaa ja hän oli hyvä apu. Tässä rajalla piti ottaa rinkat ulos bussista ja kantaa pöydälle. Lopulta niille ei tehty mitään ja kannoimme ne takaisin autoon. Passintarkastusjonossa oli kanssani yhtä aikaa suomalainen ryhmä, vanhempia ihmisiä seuramatkalla. He olivat kovasti kiinnostuneita, mikä yksinäinen suomalainen äijä täällä heiluu.
Kolumbialainen Martha
Rivasissa jäimme pois ja änkesimme itsemme täpötäyteen ”chickenbussiin”, rinkat sijoitettiin katolle. Päivän päätteeksi meidän ryhmä päätyi Tyynen valtameren rannikolle San Juan del Sur:iin, tosin eri hostelleihin. Päivä aikana matkustin vain 255 km, mutta aikaa siihen meni kaikkiaan 11 tuntia. Ollessani seuraavana aamuna aamupalalla samaan pöytään tuli kolumbialainen, mutta jo 14 vuotta Kanadassa asunut Martha. Juttelimme siinä vähän aikaa ja sitten päätimme lähteä yhdessä viettämään aikaa ”beachille”. Lopulta me matkustimme kahdeksan päivää yhdessä. San Juan del Sur:sta menimme Ometepen tulivuorisaarelle. Sieltä pois tullessa samalle alukselle osui suomalainen seikkailija Mikko, kenellä oli takanaan neljä kuukautta yhdeksän kuukauden retkestä. Hänen kanssaan höpöttäessä tunnin venematka sujui nopeasti. Täytyy kyllä hattua nostaa äijälle. Ei meikäläisestä olisi noin pitkälle matkalle, reissuväsymys iskisi kyllä jossain vaiheessa.
Ometepen jälkeen päädyimme Marthan kanssa Granadaan. Lähdimme kävelemään kaupungille ja päädyimme runofestivaaleille. Minä en niistä nyt niin hirveän innostunut ollut, mutta Martha halusi vähän aikaa kuunnella runoutta. Sitten minäkin kiinnostuin, kun festivaalien juontaja mainitsi ”Finlandia”. Suomalainen naisrunoilija astui lavalle ja alkoi lausumaan runoja pätkissä, välissä tulkki käänsi aina espanjaksi. Kyllä meikäläisiä näköjään eksyy monenlaisiin tapahtumiin, kuten Nicaraguaan runofestivaaleille. Jälkeenpäin ihan mielenkiinnosta ”googlettelin”, että kukahan siellä esiintyi. Tieto löytyi, hän oli Johanna Venho. Samassa kaupungissa tapasin paikallisen muusikon, kuka on asunut 10 vuotta Helsingissä. Hän puhui kohtalaista suomea ja kyseli minun asuinpaikkaani. Selitin hänelle, että kolme tuntia Helsingistä pohjoiseen päin. Muusikko ehdotti Kurua, vielä pienempää paikkaa kuin meikäläisen kotikaupunki. Ilmeisesti joku hänen kaverinsa on kotoisin Kurusta.
Pitihän Granadan baarielämäänkin tutustua. Päädyimme sporttibaariin, missä oli hyvä oluttarjous. Kolme litran pulloa sai sadalla cordoballa (=3.1e). Meidän pöytään eksyi paikallinen noin kolmekymppinen kaveri, kuka kertoi olevansa baseball-valmentaja. Monenlaista rahanpummaajaa, pienen homman suorittajaa tai myyjää olen tavannut matkoillani, mutta tällä kaverilla oli ihan uusi ansaitsemismuoto. Hän tarjoutui olemaan henkivartijani. En kysynyt hintaa vaan kieltäydyin. Uskoin selviytyväni ilman suojelua. Hän pesiytyi meidän pöytään, varsinkin, kun hän kuuli meidän olevan vain reissukavereita. Kerran hän tarttui olutpullooni ja kaatoi siitä itselleen lasillisen. Rahallisesti se ei nyt merkinnyt mitään, mutta en minä ainakaan kehtaa toisen pullosta mennä kaatamaan mitään kysymättä. Annoin asian olla sillä kertaa. Jossain vaiheessa iltaa vaihdoimme Marthan kanssa pöytää ja hetken päästä sama ”henkivartija” oli taas meidän ”ilona”. Jälleen kaveri tarttui pullooni. Se riitti, ärähdin hänelle vähemmän kohteliaasti kovalla äänellä ”painu ……. siitä”. Se vain jotenkin tuli vaistomaisesti suomenkielellä. Kaveri kyllä ymmärsi äänensävystä ja ilmeestäni mitä tarkoitin. Häipyi kyllä suhteellisen nopeasti koko baarista pihalle.
Olimme toisenakin iltana samassa baarissa ja silloin naapuripöydässä istui kovia ja juopuneita futisfaneja. He olivat innokkaita Real Madridin kannattajia ja olivat varmoja Championsliigan voitosta. Minä myöntelin ”si, si” ja kerroin heille Realin kokoonpanon, jotta sai jotain juttua aikaan. Kavereiden englanti oli aika heikkoa. Tällä pääsi jo hyvän miehen maineeseen heidän silmissään. Myöskin Liverpoolille tuntui riittävän sympatiaa koska ”Never walk alone” oli hyvin tiedossa. Nimi ”Litmanen” ei herättänyt mitään vastakaikua mutta Hyypiä oli kyllä tuttu mies. Kun he kuulivat, että olen suomalainen, he alkoivat puhumaan Laudrupista. En alkanut omimaan tanskalaisten tähtipelaajia meille vaan kielsin heidän olevan suomalaisia.
Minun piti lähteä jo lauantaina jatkamaan matkaani eteenpäin. Samoin Marthan, mutta hän sai bussilipun vasta maanantaille. Ajattelin, että vielä tässä saa yksin matkata ihan riittävästi ja siirsin lähtöni myös maanantaille. Danny kyseli facebookissa missä hostellissa olen ja hän ilmestyi myös sinne. Maanantaiaamuna reissukaverini lähti Costa Ricaan ja minä puolestani lähdin suunnistamaan kohti Hondurasia. Olin neljä päivää jäljessä suunniteltua ”noin” aikataulua.
Suuntana Honduras
Granadasta menin Leoniin ja siellä ensimmäisenä ostamaan bussilippua Ticasbussin toimistolta. Lippuun kuului sellainen palvelu, että taksi haki aamulla asiakkaat majapaikoista bussiyhtiön tiloihin odottamaan autoa. Rajanylitys Hondurasiin sujui todella helposti. Autoisäntä keräsi passit ja palautti ne takaisin leimattuina. Kukaan ei verrannut kuvia ja kasvoja, perin outoa. Useamman tunnin matkustamisen jälkeen minut jätettiin valtaväylän varrelle, mistä kävelin muutaman sata metriä Comayaguan kaupunkiin. Mitään majapaikkaa en ollut varannut, mutta halpa hospedaje eli hostelli löytyi hyvin nopeasti.
Illalla kävin syömässä maittavan aterian katukeittiöstä ja majapaikkaan palatessani ajattelin juoda yhden oluen lähibaarissa. Siellä ei ollut yhtään asiakasta, vain baarin omistaja ja seksikäs tarjoilija Heydy. Kun hän katsoi pari kertaa suoraan silmiin ja hymyili, niin siinä unohtui suunnitelma yhden kaljan juomisesta. Loppuun asti siellä tuli istuttua. Henkilökunnalla ei ollut suurempia kiireitä. Istuimme kolmestaan pöydässä, juttelimme ja esittelin valokuvia Suomesta. Heydyn puseron ylimmäinen nappi oli melkoisessa paineessa ja koko illan odottelin, että nappi singahtaa irti. Toiveeni ei kuitenkaan toteutunut…Matkoillani olen nähnyt lukuisia tarjoilijoita ja kyllä heistä Heydy on nyt ”number one”. Facessa on kuvia.
Lonely Planetin matkaoppaassa on nimetty 16 Väli-Amerikan huippukohdetta. Niistä kahdeksan osui minun reitilleni. Copanin mayarauniot Hondurasissa oli yksi niistä. Pienestä Copanin kaupungista oli vain kilometrin kävelymatka tänne raunioille. Paikka on hyvin suosittu reppumatkailijoiden keskuudessa. Copan oli kaupunkina mukava, vanhoja rakennuksia ja hyvin rauhallinen meno.
Odottaessani ruoka-annostani silmäilin hondurasilaista sanomalehteä ja jotenkin luonnostaan eniten mielenkiintoa oli urheilusivuja kohtaan. Championsliigasta oli hieman isompi juttu kuin Eurooppa-liigasta. Yllättäen talviurheilukin sai palstatilaa. Juttua oli Anaheimin maalivahti John Gibsonista ja Falunin MM-kisojen mäkihypystä. Hondurasin cupin otteluista oli myös juttua ja joukkueiden kokoonpanot. Ajattelin, että niissä ei varmaan ole yhtään tuttua nimeä. Kyllähän sieltä yksi tuttu nimi ”pomppasi silmille”. Vieläpä pelaaja, jota muistelen ikuisesti erityisellä lämmöllä. Kyseessä on Hernan Medford Costa Ricasta. Nykyään hän näytti olevan Real Espanan valmentaja Hondurasin liigassa. Minusta tuli ”Hernan Medford fani” Italian MM-kisojen ottelussa Ruotsi-Costa Rica vuonna 1990. Muistan hyvin kamppailun, katselin tämän yöottelun mökillä ja toivoin Ruotsin tippumista jatkosta. Peli oli tasan 1-1 ja voitolla länsinaapurimme olisivat menneet jatkoon yhdessä Brasilian kanssa. Sitten vaihdosta kentälle tullut Medford iski 1-2 voittomaalin ja ”hurrit” sai lähteä yllättäen kotimatkalle. Ai että teki hyvää.
Osa 2 täällä
http://futisforum2.org/index.php?topic=181715.0 
