Guatemalan liigaa Antiguassa
Viikonlopuksi suuntasin Guatemalaan ja Antiguan kaupunkiin. Antigua on myös historiallinen kaupunki ja kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin. Kaupunkina se oli ihan mukava ja kaiken muun lisäksi siellä tarjoutui tilaisuus nähdä Guatemalan liigan kamppailu Antigua GFC-Halcones. Aurinkoisena lauantai-iltapäivänä lähdin kävelemään kohti stadionia. Matkalla Antiguaan kysyin stadionista bussikuskilta ja hän sanoi sen olevan kaukana keskustasta. Respan tyttö puolestaan kertoi sen olevan hyvin lähellä. Kannatti uskoa naista. Stadion ei todellakaan ollut missään taksimatkan päässä kuten bussikuski kertoi.
Pensativo- stadionille ei niin vain menty sisään. Olin käynyt läpi kolme turvatarkastusta, ennen kuin pääsin istumaan katsomoon. Otin lipun takasuoralle, koska en pitänyt 40 guetsalin (4,8e)hintaa pahana. Päätyyn olisi päässyt vielä halvemmalla. Stadionin kapasiteetti on 10.000 henkeä, mutta soccerway-sivuston mukaan siellä oli 567 henkeä tässä matsissa. Kotijoukkue kuuluu liigan parhaimmistoon, kun taas vierailijat majailevat taulukon häntäpäässä. Tämä näkyi myös viheriöllä. Halconesin alakerta ei ollut mikään vakuuttava ja neljästi Antigua GFC rakenteli maaliin johtaneen hyökkäyksen. Tunnelmaltaan vaisuhko matsi päättyi 4-0.
Pensativo-stadion Antiguassa
Ennen ottelua stadionin ulkopuolella käytiin potkukisa, voittajaa haastellaan
Potkukisan voittaja ottelutyttöjen seurassa, kateeksi käy…
Tällä lipulla pääsi takasuoralle katsomaan Guatemalan liigaa
Antigua GFC
Pääkatsomossa oli hyvin tilaa
Puna-asuinen vierailija sai selkäänsä peräti 4-0
Poliiseilla oli helppo päivä, ei mitään hulinointia
https://www.youtube.com/watch?v=U9yGyL9NkWo Guatemala ei ole niitä kaikkein turvallisimpia maita ja tämä näkyi turvatarkastuksina sekä lukuisina vartijoina määrätyissä paikoissa. Noustessani Guatemala Cityssä linja-autoon minulle tehtiin turvatarkastus, taskut tarkastettiin ja myös reppuuni vilkaistiin, tosin melko huolimattomasti. Matkalla pysähdyimme pienelle tauolle eräänlaiselle matkakeitaalle. Sieltä matkan jatkuessa paikan vartija tarkasti matkustajat. Matkalla eräs mies jäi pois kyydistä. Siinä hän bussin vieressä ihan avoimesti kaivoi pistoolin esille repustaan ja työnsi sen vyön alle. Paidan helma peitoksi ja matka jatkui.
Päädyin lopulta Puerto Barriokseen, pieneen satamakaupunkiin. Siellä ei ollut hostellia vaan jouduin menemään pieneen hotelliin. Hotellia pyörittävä hieman vanhempi nainen ei paljoa ollut kiinnostunut nimestäni tai muista tiedoista. Hän näytti minulle huoneeni ja kun aioin sulkea oven, niin heti kuului ”money, money”. Huoneeni maksoi jotain parikymppiä meidän rahassa. Enhän minä sinne huoneeseen illalla jäänyt vaan lähdin ”kylille”. Kävelin sataman alueelle ihmettelemään. Sieltä löysin erään baarin. Oviaukolla hetken mietin, rohkeneeko sinne mennä. Siellä oli vähän karumman näköistä porukkaa. Rohkaisin mieleni ja painelin ”rinta kaarella” suoraan tiskille. Hyvin siellä toimeen tuli, vaikka erotuin aika lailla muista asiakkaista. Antiguassa olut maksoi 15 guetsalia ja ”happy hour” hinta oli 10. Ajattelin, että se on halpa hinta. Tässä kippolassa, jossa muuten sai ajaa polkupyörällä sisälle asti, sama pullo maksoi vain 4g ja kympillä sai jo litran. Tätä on turistihinnoittelu.
Heti seuraavana päivänä jatkoin matkaani moottoriveneellä Livingstonin kautta Rio Dulceen. Se oli aika kaoottinen paikka. Kaikki elämä oli todella kapean pääkadun varrella ja karjarekkoja meni sitä pitkin melko tiheään tahtiin. Koin sen kaupungin liikenteen hieman vaaralliseksi. Sähkökatkos vielä kruunasi kaiken.Yksi ilta siellä oli ihan tarpeeksi.Nousin aamulla täpötäyteen II-luokan linja-autoon. En päässyt istumaan, mutta ajattelin että ihmisiä on tullut läheiseltä maaseudulta kaupunkiin ja heitä alkaa jäämään pois ihan lähiaikoina. Kun olin kaksi tuntia seisonut käytävällä, niin en enää uskonut teoriaani. Sitten eräs paikallinen heppu päästi minut istumaan kuskin viereen moottorin konepeiton päälle. Ei sekään mitään herkkua ollut, mutta voitti seisomisen.
Neljän tunnin ”rattoisan matkailun” jälkeen löysin itseni Santa Elenasta. Taksikuskeja oli heti paikalla kyttäämässä saalista. Ensimmäinen kuski pyysi satasta. En suostunut siihen, koska olin hajulla välimatkasta alueelle, missä hostellit sijaitsevat. Eräs kaveri, jonka kanssa olin muutaman sanan vaihtanut matkan aikana halusi auttaa minua. Hän kysyi taksin hintaa toiselta kuskilta ja nyt se oli enää 20g. Tätä on turistihinnoittelu. Usein taksa ”vedetään hatusta” ja koitetaan ”kepillä jäätä”. Aina pitäisi olla vähän tietoa, mitä taksin pitäisi maksaa. Tietoa löytyy kyllä aika hyvin Lonely Planetista ja netistä, kunhan osaa ja jaksaa etsiä.
Tikalin mayaraunioiden jälkeen Belizeen
Guatemalaan tutustuminen päättyi retkeen Tikaliin, mikä on suurin mayakulttuurin muinaisista kaupungeista. Samassa pikkubussissa matkusti joku suomalainen nuori pariskunta. Yleensä kun siellä päin tapaa maanmiehiä, niin aina juttu luistaa hyvin. Nämä olivat vähän erilaisia reissaajia, pojan kanssa vaihdoin muutaman sanan, mutta tyttö ei puhunut mitään. Kun eivät olleet juttutuulella, niin en minäkään halunnut väkisin heitä häiritä. Tikal oli kyllä hieno paikka vierailla.
Väli-Amerikan maista Belize on ehkä tuntemattomin, ainakin minulle se oli sitä. Muissa maissahan puhutaan espanjaa, mutta siellä virallinen kieli on englanti. Ennen rajaa tutustuin kanadalaiseen kaveriin, heitä oli muuten aika paljon tien päällä näissä maissa. Hänen kanssaan menimme ”heittämällä” yli rajasta ja siitä lyhyt matka taksilla San Ignacion kaupunkiin. Myöhemmin meidän hostelliin tuli lisää kanadalaisia. Kun eräs heistä kuuli minun olevan suomalainen, niin heti hän ilmoitti olevansa suuri Kimmo Timonen-fani
San Ignaciossa tuli lähdettyä mukaan ratsastusretkelle. Ikinä ennen en ollut ratsastanut. Olen katsonut kuitenkin paljon ”länkkäreitä” ja Bonanzaa. Niistä saaduilla opeilla hyppäsin satulaan ja ihan hyvin se meni. Belizessä pysähdyin yhdeksi illaksi Corozalin kaupunkiin. Oli kyllä aika kuollut kaupunki, mutta siihen oli syynsä. Tämä maanantai oli joku yleinen vapaapäivä ja lähes kaikki liikeyritykset olivat kiinni. Vain kiinalaisten baarit ja kaupat olivat auki.
Belizen jälkeen siirryin Meksikoon, Jukatanin niemimaalle. Meksiko on nykypäivänä aika huonossa maineessa, mutta en ajatellut sitä asia sen enempää. Ne alueet, missä käydään huumejengien välistä sotaa ja tehdään ruumiita, sijaitsevat muualla. Enkä aikonut alkaa kilpailemaan minkään jengin markkinoista, joten minä ainakin menin sinne turvallisin mielin. Jostakin maasta on väärin sanoa, että se on vaarallinen. No on toki joitain maita, joita pidän niin vaarallisina kauttaaltaan, että en menisi niihin ollenkaan. Aina pitäisi tarkentaa ne alueet, mitkä ovat oikeasti vaarallisia. Esim. Suomen turistialueista, jos verrataan Helsingin öisiä katuja ja Turun saariston teitä, niin onhan siinä melkoinen ero turvallisuuden kannalta.
Meksikon kakkossarjaa Playa del Carmenissa
Playa del Carmen on monille suomalaisille tuttu rantapaikka, todellinen turistirysä. Minut sinne pysähdytti pitkälti mahdollisuus nähdä meksikolaista jalkapalloa. Kyseessä oli segunda divisioonan kamppailu Inter Playa del Carmen-Ocelotes UNACH. Perjantai-illan pimetessä otin suunnaksi stadionin. Se sijaitsi aivan kaupungin keskustassa. Saavuin paikalle puolisen tuntia ennen ottelun alkua, mutta stadionin ympäristössä mikään ei viitannut siihen, että siellä olisi matsi. Kadulta näin, että jotain pelureita oli viheriöllä. En ollut vieläkään aivan varma, että onko siellä äijät hakemassa lämpöä peliin vai harjoitukset. Pienellä portilla oli joku porttivahti paikalla. Menin siihen kyselemään pelistä. Hän ei tainnut oikein ymmärtää meikäläisen juttuja, mutta päästi kuitenkin sisälle.
Stadionin sisälle päästyäni tajusin, että tämä portti oli pelaajia varten. Toisessa päädyssä oli isommat portit levällään ja sieltä sai kävellä ihan vapaasti katsomaan kamppailua. Lippuja ei myyty. Puolisen tuntia ennen alkua katsomoon oli vaivautunut vasta noin 30 henkeä. Olen nähnyt Etelä-ja Väli-Amerikassa yli 40 futismatsia, mutta ikinä en ollut nähnyt näin turvatonta stadionia pelaajien kannalta ajatellen. Katsomon edessä oli käytävä, sen viereen oli vedetty kolme muovinauhaa ja sitten alkoikin jo pelialue. Eräs pikkupoika kävi jotain sanomassa vaihtopenkillä istuneelle pelaajalle. Tällainen ei todellakaan ole normaalisti mahdollista. Kyllä yleensä pelialue ja katsomo ovat eristettyjä toisistaan verkkoaidalla ja ompa jossain ollut vallihautakin välissä. Puoliajalla näin ensimmäisen kerran muutaman poliisin kävelevän stadionilla. Ehkä noin 300 katsojaa näki tapahtumaköyhässä kamppailussa vieraiden ottavan 0-1 voiton. Loppukaudesta kotijoukkue pelasi pirteästi ja näytti voittaneen lohkonsa.
Playa del Carmenin stadionilla vain muovinauhat erottivat kentän ja katsojat
Onnistunut matka, mutta futispelit olivat pieni pettymys
Kaiken kaikkiaan olin tyytyväinen matkaani. Jossain vaiheessa oli pientä reissuväsymystä, mutta se on ihan normaalia ja menee nopeasti ohitse. Kahdeksan maata tarjosivat paljon näkemistä ja kokemista. Väli-Amerikassa matkailu on sikäli helppoa, että maat ovat pieniä ja näin ollen välimatkat ihan kohtuullisia. Olin sikäli onnekas, että onnistuin luovimaan yhdeksän viikkoa ilman yhtään jännityksen hetkeä tai ryöstöä. Tottakai kokemuskin tällaisista maista auttaa, mutta hyvää onnea tarvitaan aina.
Jalkapallon osalta odotin hieman enemmän. Etelä-Amerikan puolella olen tottunut suuriin yleisömääriin ja hyvään tunnelmaan matseissa. Tänä vuonna oli pienempiä kaupunkejakin kyseessä, mutta San Josen (1,2 milj.) ja Panama Cityn (1,7 milj.) kaltaisissa kaupungeissa olisi voinut olettaa 1000 katsojan rajan rikkoontuvan helposti. Se pitää kuitenkin aina muistaa, että uusi maa, uusi stadion ja uudet joukkueet ovat aina jonkinlainen elämys. Ei ole pakko olla paikalla 40.000 hengen kiihkeänä vellovaa yleisömassaa.
Jos joku on kiinnostunut lukemaan enemmän Etelä-Amerikkalaisesta futiksesta, niin alla olevasta linkistä löytyy edellinen matkakertomukseni.
http://futisforum2.org/index.php?topic=167786.0
