Ovatko pelaajat brittikentillä keskimäärin pidempään loukkaantuneina kuin muualla? Edes mututuntumalta. Itse seuraan brittifutista liian vähän ottaakseni kantaa.
Offtopicin puolelle menee, mutta menköön koska tuli hyvä aasinsilta avautua aiheesta.
Työn puolesta tiedän jonkin verran miten ammattiurheilujoukkueilla Euroopassa ja P-Amerikassa on performance/fitness management hoidettu ja hieman yllättäenkin täytyy todeta, että brittiseurat kaikista resursseistaan huolimatta eivät yleisesti ottaen ole todellakaan maailman kärkeäa alalla. USA, Saksa, sekä tietyt seurat Etelä-Euroopassa ja Venäjällä ovat brittejä edellä fitness managementissa eli siis tätä myötä myös loukkaantumisien välttämisessä.
Syitä brittien rapistuneeseen performance management-kulttuuriin löytyy varmaankin useita. Kylmän sodan aikaan urheilulääketieteessä kilpailtiin vahvasti idän (Neuvostoliitto, DDR) ja lännen (USA, GBR) koulukuntien välillä. Vaikken lääkäri koulutukseltani ole, niin sanottakoon rehellisyyden nimissä, että ainakin fyysisen treenauksen (metodologiat, strategiat, ei niinkään dopingaineet) osalla Neuvostoliitossa oltiin läntisiä valtoja edellä. Nyt kun Englannissä nämä kylmän sodan koulutuksen tuotteet ovat erilaisissa seurojen tirehtööri-asemissa, niin useissa joukkueissa tämä vanhojen patujen oppima ajattelu-koulukunta on survottu organisaatioihin ja joissain tapauksessa nauttii myös täysin kyseenalaistamatonta "virallinen filosofia" -asemaa. Tietysti Englannista löytyy poikkeuksiakin (varsinkin maajoukkue-tasolla) ja joillain joukkueilla fyysinen treenaus ja loukkaantumisista kuntouttaminen ihan maailmanluokkaa, mutta yleisesti ottaen fyysisen treenauksen ja kuntoutuksen ohjelmoinnin taso Briteissä voi olla yllättävänkin heikko.
Voidaan myös sanoa, että kaikki ei johdu brittien fysiikkavalmennuksen paskuudesta, vaan siitä että muut ovat menneet ohi. USA:ssa vallitsi pitkään samanlainen treenauskoulukunta kuin briteissä, mutta sittemmin on USAssa menty eteenpäin ja nykyään ovatkin maailman ykkösmaa urheilijoiden fysiikktreenauksen manageeraamisessa. Jopa MLS:ssä on useammassa joukkueessa modernimpi lääkintä/fysio/performance-osasto kuin useasa Euroopan suurseurassa. Venäjällä ja varsinkaan neukkufutiksessa ei olla fysiikkavalmennuksen maailmanhuipulla, johtuen vähentyneistä resursseista Neuvostoliiton kaaduttua. Veikkaisin, että osa manner-Euroopan futisorganisaatioista on mennyt ohi englantilaisesta fysiikkavalmennuksesta kulttuurillisista syistä: briteissä organisaation sisäinen nokkimisjärjestys on paljon vahvempi kuin monessa muussa maassa, esimiehiä ei haasteta vaan tehdään kiltisti mitä iso herra sanoo. Joukkueen staffissa saattaa olla nuoria kykyjä, mutta esimiestä ei yksinkertaisesti kyseenalaisteta. Sitten ihmetellään miksi Liverpoolissa (heitin hatusta) on sairastupa täynnä kun treenataan pelaajia 30 vuotta vanhoilla metodeilla. Ennen Shad Forsythen (jenkki kuinka ollakkaan) tuloa taloon esimerkiksi Arsenal treenasi varsin kivikautisin keinoin ja lopputulos näkyi. Kun soppaan lisätään mukaan vahvat päävalmentaja-persoonat ja heidän vaikutus päätöksentekoon (esim. Mourinho ei usko juurikaan pelaajiensa fysiikan kehittämiseen joukkue-tasolla), niin aika vaikeaksihan tuo pelaajien pitäminen riittävässä fyysisessä kunnossa menee.
Conclusions: Englannissa loukkaantuu paljon pelaajia, koska peli fyysistä ja fyysinen valmennus vanhanaikaista. Jos jo valmiiksi loukkaantumisherkkä pelaaja lähtee Englantiin pelaamaan joukkueeseen, jossa paskat piitataan lääketieteen/fysiologian kehityksestä, niin tod näk hän ei säästy loukkaantumisilta myöskään Englannissa. Se että päätyykö joukkueeseen joka laittaa paljon paukkuja pelaajien fysiikan kehittämiseen ja monitorointiin (kuten esim. Sparv ja Mitjylland) vai sellaiseen joukkueeseen jossa painetaan samalla ohjelmalla kuin naapurin rugby-joukkue (ikävän moni lädijoukkue).
Vinkki Vahidille siis: hanki hyvä personal coach.
