26.9.2015 Hibernian - St. MirrenLähes perinteeksi muodostunut syksyinen reissu Eurooppaan jalkapallon perässä suuntautui tällä kertaa Skotlantiin. Suurimpana ajurina uuden maapisteen lisäksi toimi SAS:in verrattain halvat lennot. Nyt Turku-Tukholma-Edinburgh-Tukholma-Turku -lennot kustansivat “vain” 190 euroa, kun normaalisti kelvollisista Edinburghin lennoista joutuu maksamaan vähintään 300 euroa. Mikään puhdas jalkapalloreissu tämä ei ollut, sillä matkaseurueemme koostui erilaisilla motiiveilla varustelluista yksilöistä. Siinä missä yhtä kiinnosti historia ja maisemat, niin toinen oli enemmän yleisen hengailun ja dokaamisen kannalla. Itseäni kiinnosti tietysti jalkapallo, mutta myös kaupunki itsessään. Kyseessä oli siis jonkinlainen jokaiselle jotakin -tyyppinen kompromissiratkaisu. Pedantisti laadittuun matkasuunnitelmaan en edellä mainituista syistä johtuen saanut mahdutettua kuin yhden jalkapallo-ottelun, lauantaisen Hibernianin ja St. Mirrenin kohtaamisen Easter Roadilla. Samaan aikaan Edinburghin toinen “ylpeys” Heart of Midlothian olisi pelannut Glasgow’ssa Celtic Parkilla, mutta ajan ja vaivan säästämiseksi päätimme kunnioittaa majapaikkamme paikallista seuraa läsnäolollamme.
Ensimmäinen ilta Edinburghissa oli kulunut viskin maistelun, linnan, Greyfriarsin hautausmaan ja muun larppauksen merkeissä. Lauantaiaamu käynnistyi neljän hengen miesluolassamme raukeasti, puhelimesta virittämäni The Proclaimersin esittämän Hibs-hitin
Sunshine on Leith:in lyödessä oikeat alkutahdit pelipäivälle. Päätimme kuitenkin yksissä tuumin ansaita janomme valloittamalla ensin viereinen “vuori”,
Arthur’s Seat -nimellä kulkeva kukkulan laki. Mäelle kavutessamme Edinburgh ja etenkin Irvine Welshin romaaneista tuttu satamakaupunkinosa
Leith aukesi takanamme upeasti. Easter Roadin stadion dominoi Leithin panoraamaa. Tunnin mittaista reippailua mäelle ja alas voi kyllä suositella jokaiselle Edinburghin vierailijalle.
Bongaa futisstadion.
Arthur’s Seat.Tyhjään vatsaan ei kannata juoda, joten mäeltä alas valuttuamme suuntasimme Arthur’s Seatin juurella ja hotellimme naapurissa sijanneeseen
Hemmaan nauttimaan kiinteää ravintoa. Full English Breakfastin skotlantilainen versio irtosi noin kymmenellä punnalla. Skotlantilaisen aamupalasta teki haggis, joka on siis lampaan sisäelimistä tehty seos. Maistui lähinnä pippuriselta maksalaatikolta. Unohtakaa haggiksen huono maine, nälkäinen matkamies antaa hyväksyvän nyökkäyksen tälle kansallisherkulle.
Aamupalan/brunssin jälkeinen pikavisiitiksi suunniteltu huoltotauko hotellilla venähti suunniteltua pidemmäksi, ja pääsimmekin vasta kaksi tuntia ennen kick-offia liikenteeseen. Matkatovereita kiinnosti enemmän ylämaakiertueen varaaminen kuin pre-matchit. Allekirjoittanut tarpoikin kiihtyneessä mielentilassa otsasuonen sykkiessä kohti ensimmäistä juottolaa. Mikään ei ärsytä niin paljon kuin kiire ottelupäivänä. Keskustan turistikadulla The Royal Milellä en kuitenkaan suostunut janoani sammuttamaan, joten lopulta ensimmäinen hyväksynnän saanut pubi löytyikin vasta Easter Roadin varrelta. Kaikkiaan kävelymatkaa keskustasta Easter Roadille kertyy noin parinkymmenen minuutin edestä.
The Mash Tun olikin sopivasti täynnä sekä Hibernianin että St. Mirrenin kannattajia. Screenillä pyöri valjuottelu, joka ei kuitenkaan (onneksi) sen suurempaa kiimaa paikallisissa aiheuttanut. Valioliigaa enemmän paikallisia kiinnosti koko vierailumme ajan katukuvassa vahvasti esillä ollut Rugby World Cup. Parit nopeat ja otsasuontani rauhoittaneet lagerit nautittuamme oli aika siirtyä vielä viereiselle Sunnyside-poikkikadulle, Hibernian FC:n viralliselle klubitalolle.
Easter Road. Se katu.
Stuart “Tich” Grant. Edesmennyt tunnettu Hibs-kannattaja ja Irvine Welshin bestis.
Sunnyside. Täällä se klubitalo.Vihreään klubitakkiin sonnustautunut ovimies pyysi turisteilta (=ei-jäseniltä) punnan nimellisen sisäänpääsymaksun ja kuittauksen vieraskirjaan. Tämän jälkeen klubitalon kaikki tilat olivat vapaasti käytössämme. Tuoppi Belhavenia kustansi kohtuulliset kolme ja puoli puntaa. Paikalla oli porukkaa vauvasta vaariin. Isät kumosivat oluitaan ja lapset potkivat palloa tanssilattialla. Hienoa kulttuuria. Valioliiga toki pyöri täälläkin näytöllä. Parikymmentä minuuttia ennen aloituspotkua oli pakko poistua paikalta, olihan pakolliset huivi- ja ottelulehtiostokset vielä suorittamatta. Albion Road johdatti meidät suoraan stadionin pohjoispäätyyn, jossa myös virallinen krääsämyymälä sijaitsi. Huivi irtosi kymmenellä punnalla ottelulehden kustantaessa kaksi puntaa.
Klubitalo.
Tarjontaa.
Yksi klubitalon neljästä huoneesta.
Albion Roadilla.Kyseinen stadionin pohjoispääty kulkee nimellä The Famous Five Stand. Gordon Smith, Bobby Johnstone, Lawrie Reilly, Eddie Turnbull ja Willie Ormond muodostivat kuuluisan viisikon, joka voitti Hibseille mestaruuden vuosina 1948, 1951 ja 1952. Tuo Helsingin olympiavuoden mestaruus on samalla myös Hibernianin viimeisin mestaruus. Viime vuodet ovat olleet perinteikkään seuran osalta vaikeita. Kauden 2013-14 päätteeksi tuli putoaminen paikalliseen divariin. Tätä edelsi samalla kaudella surkuhupaisa 0-7 -kotitappio Malmölle Eurooppaliigan karsinnoissa sekä 13 ottelun voitoton putki Terry Butcherin komennuksessa. Paikallisvastustaja Hearts piti seuraa Hibernianille viime kauden Championshipissä, mutta täksi se nousi takaisin liigaan, jättäen Rangersin ja Hibsin vielä odottamaan vuoroaan.
Viisikko ja pohjoispääty.Hibernian perustettiin jo vuonna 1875 irlantilaisten maahanmuuttajien toimesta. Seuran nimi juontuukin suoraan Irlannin saaren latinankielisestä nimestä,
Hibernia. Mainittavaa euromenestystä seuralla ei ole. Kauden 1972-73 Cup-voittajien cupin puolivälieriin selviytyminen taitaa olla se suurin saavutus tällä saralla. Suomalaisista Mixu Paatelainen on edustanut seuraa niin pelaajana kuin valmentajana. Myös Jarkko Wiss ja Jonatan Johansson ovat kantaneet seuran vihreävalkoisia värejä. Kuten seura, myös Easter Roadin stadion on vanhaa perua. Samalla paikalla on pelattu aina vuodesta 1893 asti. Nykyään stadion kattaa kaikki neljää sivua, ja vetää kaikkiaan noin 20 tuhatta katsojaa. Yleisökeskiarvo on viime vuodet pyörinyt puolessa tuosta määrästä. Viimeisimpänä huomattavana muutostyönä stadionilla on vanhan matalan East Terracen päivittäminen jylhemmäksi ja suuremmaksi East Standiksi vuonna 2010.
East Standin takaa.Ostokset suoritettuani ja kusiputkan kautta koukattuamme pääsimme viimeinen paikoillemme East Standin sektoriin 42. Aikaa aloituspotkuun jäi ruhtinaallisen minuutin verran. Liput muuten kustansivat 22 puntaa kärsää kohden ja ne olin jo kotona tulostanut valmiiksi. Ottelu alkoi kotijoukkueen komennossa, mutta avausmaalin teki 18 minuutin pelin jälkeen vieraiden Calum Gallagher puolittaisesta läpiajosta. Yksi matkaseurueestamme (se vähiten jalkapallosta kiinnostut) oli veikannut vierasjoukkueelle maalia, eikä ymmärtänyt
koodistoa, vaan nosti kädet ilmaan hetkeksi kunnes tajusi typeryytensä. Häpeä oli melkoinen, joten ojensimme miestä asiaan kuuluvalla verbaliikalla. Todellinen turisti turistien joukossa. Vierasjoukkueen oikeat kannattajat (noin 500 kpl) juhlivat maalia stadionin eteläpäädyssä. Kiireessä suoritetut pre-match -tankkaukset alkoivat vaatia veronsa puoliajan lähestyessä. Allekirjoittaneen oli pakko poistua katsomosta pari minuuttia ennen taukoa tyhjennykselle. Aika tasan samalla hetkellä kun sain avattua sepalukseni kusilaarin ääressä, räjähti yläpuolella sijainnut katsomo riemuitsemaan. Kotijoukkueen Martin Boylen puskumaali tasoitti taukotilanteeksi 1-1. Noh, tuleehan noita Hibsin maaleja vielä toisellakin jaksolla, mietin ketutuksissani.
Kick-off.
Vierasmobi.Tauko toi myös ikävän yllätyksen mukanaan. Stadionin uumenissa ei myyty alkoholia lainkaan! Tätä en todellakaan osannut odottaa. Asiaa jälkikäteen tutkittuani selvisi että vuoden 1980 cup-finaalin yhteydessä puhjenneen Celticin ja Rangersin kannattajien mellakan jälkeen alkoholin myynti on ollut pannassa Skotlannin jalkapallostadioneilla. Ainoastaan yritysvieraat ovat saaneet nauttia alkoholia katkarapuaitioissaan. Nyt tätä pannaa ollaan kuitenkin hiljalleen kumoamassa. Ei kuitenkaan riittävän ajoissa. Purin harmitukseni haggista sisältäneeseen skotlantilaiseen piirakkaan.
Euro-highlight.
Ei olutta. MVNT.
Lohdutuspiirakka.
East Terracen muistoseinä.Vierasjoukkue St.Mirren majaili ennen tätä ottelua sarjan häntäpäässä, siinä missä Hibernian piti paikkaansa nousukarsintasijoilla. Tämä asetelma näkyi härskillä tavalla myös kentällä. Oikeastaan koko toisen puoliajan St.Mirren keskittyi vain kuluttamaan sekunteja. Tasapeli kelpasi heille mainiosti. Kotijoukkue puolestaan painoi raivokkaasti päälle. Koko ottelun hieman unessa ollut kotikatsomokin alkoi hiljalleen heräillä otteluun. East Standin alariveillä oli noin satapäinen seisomaosasto, mutta mitään chantteja ei juuri sieltäkään suunnalta kuulunut. Lähinnä vain lyhytkestoisia “Hibees...Hibees…” -huutoja. Jollain tavalla hieman suomalaishenkinen katsomotunnelma, joka kuitenkin lopussa yltyi turhautuneeseen ja aggressiiviseen huuteluun niin tuomarille, vastustajille kuin omillekin.
Kotijoukkueen pelaajista edukseen erottui maaliruisku Jason Cumming ja työteliäs kapteeni Dylan McGeouch. Paikkoja saatiin luotua runsaasti, mutta niinhän siinä lopulta kävi, että ottelun viimeinen, ja samalla kotijoukkueen ainoa, maali syntyi ensimmäisen puoliajan lopun vessataukoni aikana. Osa katsojista poistui katsomosta jo kymmenen minuuttia ennen loppuvihellystä, ja suuri joukko siirtyi portaille jonottamaan kun pelikello täyttyi näyttämään 90 minuuttia. Ja tämä siis tilanteessa jossa kotijoukkueella oli hyviä paikkoja iskeä voittomaali. Ei siis todellakaan (pelkästään) suomalainen ilmiö tämä etuajassa kotiin lähteminen. Pettyneen väkijoukon mukana oli lopulta meidänkin aika poistua katsomosta ja siirtyä jatkamaan iltaa Cowgaten ja Grassmarketin suunnalla. Klubitalon kautta.
Leuka rintaan…
…ja kohti uusia pettymyksiä.
’Nuff said.
Cockburn Street. *tirsk*
