Lounasseuralainen
 Poissa
Suosikkijoukkue: Ykkösliiga
|
 |
: 13.10.2015 klo 00:37:55 |
|
“No se sanoi, että älä avaa sitä ovea! Pffrrshsr!”
Välillä foorumistilla oli niin hyvät jutut ettei saanut itsekään sanotuksi. Se aloitti vaan ensimmäisiä kuvailuja, kunnes naurunpyrskähdykset ja käsien heilutukset pudottivat miehen otsan Mojo-baarin pöytään. Olihan sitäkin hauska seurata, varsinkin jos se oli jo hörpännyt Ursus-tötteröstä. Hillitön naurunpuuska, hirvittävä sylkimyrsky naapureille ja foorumistin anekdootti pysähtyi hytkyen pöydän pintaan. Vilkaisin Turun kaljupäitä ja Jylhää ja huokasimme syvään.
Pieni tutina käsissä asettuu tuopin tutun muodon rauhoittamana, kylmä ystävä ei petä tällaisenakaan päivänä. Pyrskintä vastapäätä asettui, ja juttu eilisillasta alkoi rakentua uudelleen: “No se sanoi että älä avaa sitä ovea, mutta mä yritin päästä vaan pois sieltä kun rahaa oli mennyt jo tuhansia. Don’t open that door! Ja sit mä avasin sen oven kuitenkin ja siellä oli hurjinta panemista mitä ikinä olen nähnyt. Joku kaljupää!” Kaikkien katseet kääntyivät Turun kaljupäiden suuntaan, mutta mutta ne kiistivät ponnekkaasti olleensa missään panohommissa. “Kaljupää runttasi ihan eläimenä jonkun päällä, en tiedä oliko nainen. Sitten mä laitoin sen oven kiinni ja ajattelin että Bukarestissa ollaan.” Foorumisti otti pitkän siivun Ursusta ja vaikeni hetkeksi ihastelemaan reissunsa kohokohtaa.
Bukarestissa tosiaan ollaan. EU:n kuudenneksi suurin kaupunki, missä pohjoiskorealaisesti suuruudenhullu arkkitehtuuri kohtaa Itä-Euroopan reaalisosialismin jämät reippaassa markkinahengessä. Hai Romania! Täällä setelit on oikeasti muovia, hotellin minibaarista löytyy Feteascaa ja kuninkaan nimi on Hagi. Näihin maisemiin upotettiin kaikkien aikojen karsinnat ja Mika-Matti Paatelaisen pahanhajuinen perintö. Molskis ja loiskis!
Tasapeli ehkä hävittiin, mutta kaaduttiin silti kuin miehet. Ei se tosin alussa siltä näyttänyt (kun oltiin vihdoin päästy stadionille tallattuamme ensin pari kierrosta sitä ympäri kuin muslimit Kaaban kiveä), sillä eka puoliaika oli silkkaa isäntien dominointia. Luke piti meitä pystyssä ihan täysin. Suomifanien käyttöön oli annettu kolme penkkiriviä korkea viiskytmetrinen katsomonluiru, joka tehokaasti esti keskinäisen näkö- ja kuuloyhteyden, eikä chanteista tullut oikein mitään. Etenkin kun stadionillinen romanialaisia piti kaameaa möykkää.
Toinen puoliaika oli upeinta peliä vuosikausiin. Jollen maali räjäytti tunnelman, ja suomalaisten laulu alkoi vihdoinkin kuulua. En edes muista milloin Suomi olisi viimeksi pelannut niin hyvin: rohkeaa, miehekästä peliä, oikeita maalipaikkoja, maltillisia ja älykkäitä ratkaisuja, vauhtia tarvittaessa. Aivan loppuun se ei tietenkää kestänyt, ja tasoitus kirveli hetken aikaa, mutta kokonaisuus jäi niin plussan puolelle, ettei se pitkään tuntunut. Tuosta joukkueesta pystyi perkele olemaan ylpeä! Siitä henkisestä konkurssista, mihin Mixu ajoi huuhkajat loppuaikoina, ei ollut jälkeäkään. Unkarin ja Pohjois-Irlannin jälkeen sitä mietti jo ihan vakavissaan, onko näiden luuserien perässä matkustamisessa oikeasti mitään mieltä. Nyt se vastaus tuli!
Matsin jälkeen jouduttiin odottamaan tyhjällä stadionilla, missä laulut kaikuivat komeasti. Lopulta meidät sullottiin huijaritakseihin ja siirryttiin tuttuun ja turvalliseen Mojoon (äännetään Molo) juhlimaan karsintojen viimeistä vieraspeliä.
Päätyyn asti painettiin, kunnes jofa kolahti pleksiin puoli seitsemältä aamulla. Romaniassa valomerkki näytti toimivan eräänlaisena väliaikatiedotteena tyyliin “jos nyt lähtisit, aamulla olisi vielä siedettävä olo”. Last orders tuli nimittäin joskus kahden maissa, ja sen jälkeen oli ihme suljettu vartti, jonka jälkeen helvetin portit aukes, ja taas huudettiin Eiffiä ja bluussia Ramin kanssa ja Turun kaljupäät joivat itsensä mukaviksi. Gintonicit ja mojitot luisuivat suomalaisten suihin sitä tahtia, että mintunlehdet ja sitrushedelmät loppuivat jo ennen viittä. Siinä vaiheessa jostain ilmestynyt tarjottimellinen shotteja oli aivan mahtava ajatus! Moon TV:n janarit kävivät taas näyttämään karvaisempia paloja tulevasta proggiksesta eikä hysteerisestä naurusta tullut loppua.
Eihän sieltä kukaan aamiaiselle ehtinyt. Sanottaisiinko hyvin irtonainen olo kummitteli päässä iltapäivästä kaupungin terasseilla. Montako geeteetä meni viime yönä, SMJK:n puheenjohtaja tuli virnuilemaan, vaikka omassakaan kuosissa ei tainnut olla kehumista. Menihän niitä, selvästi enemmän kuin mojitoja. Ei saatana. Miten tämä nyt näin meni? Ei niihin muovisiin akuankkarahoihin osannut suhtautua. Enkä ollut edes pahimmasta päästä: yhdeltä oli rullattu rahat ja kortit (ja kaveria jeesattiin tietenkin), toinen oli löytänyt vielä aamulla hotellimatkalta nelihampaisen mamman (“huomasin vasta kielarivaiheessa, että perkele pelkkiä ikeniä ja juuria”), kolmannella oli kiusallisia vessaongelmia kun oksennus ja kakka tulivat samaan aikaan, vaikka vieressä oli naisia, ja Jylhäkin oli pitkänä miehenä kolauttanut kalloonsa muutaman sentin haavan jossain portaissa.
Niin, ja jos tästä reissusta voi ottaa jotain opikseen, niin ikinä ei kannata sammua SMJK:n baariin. Ikinä. Siinä on taas yksi nuorukainen traumatisoitu loppuiäksi!
|
