Järkyttävän Ruotsi-ottelun, Kaj Kunnaksen ivallisten twiittien ja tieni viitoittajien innoittamana päätän purkautua ja herättää keskustelua aiheesta.
Varmasti moni tietää sen kriittisen ajan, kun intohimoisimmat ja selkeimmät talentit siirtyvät entisiin verivihollisiin ja osa syystä tai toisesta joko jäävät sydämensä seuraan höntsäilemään B- ja A-divarien syövereihin, pitävät taukoa tai panostavat pallon sijasta pilluun tai pulloon tai jääkiekkoon. Osa hiomattomista timanteista lannistuu myöhäisen pituuskasvun tai muun ulkoisen tekijän vaikutuksesta. Moni piirijoukkueissa esiintynyt katoaa tutkan ulkopuolelle, kun eivät vaihda B-ikäisenä Klubiin tai muuhun kiinnostavaan porukkaan. Nyt jos voisin, niin patistaisin ja potkisin nuorempaa minääni lujasti perseelle ja huutaisin joillekin puusilmäisille koutseilleni. Isän rooli on myös iso vaikutustekijä joka ajaa joitain vaikeina aikoina.
Identiteetin vuoksi kakkosella homosteleva sivullekirjoittanut (tunnistajat varmaan tunnistaa silti, mutta useimmat lajin parissa toimineet varmasti tietävät samankaltaisia tapauksia) on siis reilu parikymppinen, tarhaikäisenä seurassa pelaamisen aloittanut, ehkä jopa yhä potentiaalinen (liiga)pelaaja.
Saavutukset juniorina pienen kaupunginosajoukkueen kanssa tuskin kalpenevat kenellekään. Toistakymmentä turnausvoittoa, Hesa Cupin (hävittyjä) finaalipelejä, piirijoukkueiden dominointia talvisarjoissa. Taitokisaneppailuissa ja TaNoKeissa kärkijoukoissa. Järkyttävä määrä harjoittelua joukkueena ja omatoimisesti. Nyt, ainakin vähän aikuistuneena vasta uskallan todeta omanneeni
vähintään samanlaisia lahjoja kuin monet Veikkausliigapelaajat. Usein vanhempien kautta heijastuva hierarkinen laumakäytös on raakaa.
Onneksi itse kyllästyin pelaamiseen vain hetkeksi ja jatkoin samassa seurassa koko junioriuran loppuun. En tiedä nykytilannetta tarkasti, mutta siihen aikaan myös oman seuran ihmiset suhtautuivat "jäähdyttelijöihin" ylimielisesti eikä tarkkailijoita peleissä näkynyt, vaikka kahdesta ikäluokasta yhdistetty A-porukkamme pelasi loppujen lopuksi seuralle paikan 1-divisioonaan. Valitettavasti vuoden liian myöhään tehden puolesta joukkueesta yli-ikäisiä paikan jääneen käyttämättä. Monet tärke(ilev)ät laji-ihmiset Suomessa eivät tunnu erottavan fyysisten ja teknisten ominaisuuksien lisäksi pelin älyllistä puolta omissa junnuissaan. Kasvuiässä heikentynyt nopeus, tai koordinaatiokyky sulkee turhaan ovia ehkä joskus jopa lahjakkaimmilta junnuilta ja itsetunnot saadaan pakkaselle.
Niin moni lahjakas pelaaja jää täysin vaille riittävää huolenpitoa ja tulokset ovat kaikkien surullista nähtävää.
Osasyyllisenä nään, ainakin Uudellamaalla, paljon vikaa myös laji-ihmisten ammattitaidottomuudessa ja oikeastaan koko toiminnassa C-junioreista eteenpäin. Kasvuikä on herkkää aikaa jolloin harvalla säilyy riittävä luotto hakeutua suoraan miesten peleihin. Myös edustusjoukkueen johdolla on usein tietämättään suuri vastuu(ttomuus).
En usko, että vanhimpien junioreiden SM- tai divaripelien koluaminen on millään tavalla välttämätöntä noustakseen huipulle. Sekä kummaksun miksi nuorimmat maajoukkueikäluokat koostuvat vain harvojen, suurempien seurojen pelaajista. Itse ikuisena yhden seuran miehenä kunnioitan suuresti seurauskollisuutta ja joutuisin toimimaan periaatteeni vastaisesti ohjeistaessani mahdollista tulevaa valmennettavaa. Katkeroitumisesta selvittyäni tekisin itsekin valitettavasti toisin, jos voisin. Suurimmat esteey ovat usemmiten huono itsetunto ja pelko itsekkyydestä kun analysoi pelitaitojaan. Sekä tietysti myöhäinen ja nopea pituuskasvu.
Nykyinen järjestelmä ei joko näe seurauskollisuuden olemassaoloa, kuvitellen jokaisen välittävän vain itsestään, tai suorastaan suosivat suuria seuroja. Mielestäni junioripelaajia tulisi seurata juuri tässä iässä paljon tarkemmin ja ottaa selvää kadonneista lahjakkuuksista.
Isolle kentälle siirryttäessä muodostettiin - ainakin ennen - piirin sisällä nk. "haavijoukkueita", ja tuskinpa sitä seuraava u-15 maajoukkue koostuu koskaan absoluuttisesti lahjakkaimmista. Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Mielestäni ne lapsena jalostetut taidot ja lahjat ovat ikuiset kuten pyörälläajo. Peruskunto ja pelituntuma ovat väliaikaisia esteitä ja täten toissijaisia. Toki on yksilöllistä, minkä ikäisenä on liian myöhäistä tehdä comeback. Sakari Tukiainen on harvinainen esimerkki kuvailemastani urakehityksestä.
Tein uudenvuoden lupauksen itselleni, että nyt tai ei koskaan on kokeiltava mihin rahkeet riittää. Lopetin kaikki päihteet ja aloitin kuntoilun päättäen tällä kertaa olevani tosissani. Minimitavoitteenani on pelata kaudella 2018 liiton sarjoissa ja päästä samaan ysikympin kuntoon, missä pelasin joitakin satoja otteluita.
Moni toki tuomaroi ja valmenta kasvettuaan jo lapsena jalkapallon maailmaan. Haluaisin kuulla muiden näkemyksiä ja kokemuksia, esimerkkejä Sakarin ja Eeron kaltaisista myöhään pinnalle nousseista, tietoa tämän vuosikymmenen tilanteesta. Tai mitä vaan. En usko, että olen ainoa.
Teitä jotka teette Kappe Hämäläiset, tai omistatte nykyään lupin kausarin, halveksun. Sielu ei ole kaupan.
2016 on se vuosi kun palaan kentille. Palatkaa tekin.
