Nuori Werther
 Poissa
|
 |
: 09.03.2016 klo 23:15:35 |
|
Olisihan 10 vuotta sitten Saksan MM-kisoista alkanutta urheilumatkailuharrastusta voinut juhlistaa kenties toisessakin maassa, mutta koska vedonlyöntikassa ei edelleenkään ole mahdollistanut urheilumatkaa Pohjois-Amerikan mantereelle, palkkatöistä vapauttamisesta puhumattakaan, päädyimme porilaisen (asuinpaikka ei muutettu) kaverini Pekkisen (nimi muutettu) jälleen Saksaan, tällä kertaa maan pohjoisosiin.
2010-luvun matkoista kolme on tähän mennessä suuntautunut Ruhrin alueelle, mutta eihän sitä nyt aina samassa ravintolassakaan viitsi syödä – kuten FourFourTwon haastattelussa joku BVB-pelaaja arvioi Kloppon lähtöä ja Tuchelin tuloa.
Pekkisen saavuttua Onnibussilla isolle kirkolle tapasimme Pasilan asemalla. Pekkinen joutui odottamaan Nuoren Wertherin saapumista pari tuntia,mutta odotus ei ollut turha: Jouni Hynynen ja Mari Perankoski. Ensimmäinen julkkisbongauspiste! Toisaalta varmaa todistusaineistoa tästä bongauksesta ei edelleenkään ole toimitettu…(Toim.huom! Itsehän bongasin lentokentällä Andre Wickströmin sekä Riku Niemisen ja salkkarihahmo Aamu Korhosen look-a-liket=1+0,5+0,5 pistettä!
Juna lentokentälle oli melkein elämys – olisi ollut ellei radan vieressä Itä-Pasilan puolella olisi joku työmaapora paukuttanut maaperää niin, että sisuskaluissa asti kolisi.
Lentokentällä suoraan turvatarkastukseen, olinhan matkanjärjestäjänä tehnyt lähtöselvityksen ennakkoon ja järjestänyt paikat exit-riviltä. Ei nyt sen takia, että parin tunnin lento olisi ollut liian pitkä edes pitkäraajaisille, mutta koska näin saimme tiukkaan aikatauluumme hurjasti lisäaikaa – olihan järjestelmän määrittämät paikat viisi riviä taaempana kuin nämä exit-paikat!
Aina yhtä ihanan turvatarkastuksen (perseensuti niitä minigrip-pusseja ym.) jälkeen ainoa (käsimatkatavara-)reppu kainaloon ja perinteen velvoittamana kakkosterminaalin yläkertaan poroburgerille. Sitten viime kevääseen nähden pari muutosta oli havaittavissa: annoksen koko oli pienentynyt ja hinta noussut. Way to go! Mutta tulihan samalla Finnair Plus –tililleni 134 kanta-asiakaspistettä.
Lähikioskista mukaan perinteen (toinen kerta) velvoittamana 442-lehti, jonka kanssa komeili Bayern-luotsi Pep. Pepin arvon mukaisesti tungin lehden reppuuni sinne jonnekin kalsareiden ja sukkien väliin, lehden kansipuoli alusvaatteisiin päin.
Finnairin Hampurin lennon lähtöaika oli 17.25. Koneeseen pääsyssä oli jo pientä viivästystä ja lisäminuutteja kului kun kone kiersi jäänestopaikan kautta, vaikka koneeseen ei taidettu edes ruiskia Lasolia, ruiskuautojen lähentelystä huolimatta.
Mutta ei haittaa, olimmehan exit-paikoilla. Lentoemokin kävi kysymässä, että olivatko paikat ja käytännöt tuttuja. Tottahan me olimme aiemminkin istuneet varauloskäytävän kohdalla, hätätilanteessa avanneet oven ja heittäneet sen menemään, kuten kyltti opasti. Korostin vielä lentoemolle, että Pekkinen on skarppi jätkä.
Hampuriin saavuimme aikataulun mukaisesti kello 19.30. Nopeasti perseet ylös penkistä ja ulos koneesta – vain huomataksemme, että Norra-yhtiön operoima brasilialainen anjovispurkki oli jättänyt terminaalia kauemmas ja saanut seurakseen pari bussia matkustajia varten. Aargh! Siitä sitten bussiin toivoen, että kuski alitajuisesti tietäisi kiireemme: DEL-kiekkoliigan peli Barclay Card Arenalla alkaisi kello 20.30, noin 45 minuutin päästä Tokihan kuski veteli paskarinkiä päätyäkseen vain odottamaan minuuttikaupalla edessä vetkutellutta Turkish Airlinesin konetta.
Lopulta terminaaliin päästyämme syöksyimme kohti taksijonoa eikä Pekkinen ehtinyt kiskoa edes röökiään.
”Eishallen? Eishockey” Mersua ohjastanut taksisuhari lähti liikkeelle vasta osoitteen saatuaan: Sylvesterallee. Scheissea hoettuani pyysin sentään ”schnell schnell”
Onneksi matka ei ollut pitkä ja kaarsimme Arenan eteen noin 15 minuuttia ennen ottelun alkua. Turvatarkastuksessa selitys minigripistä ja katsomoon reppujen kanssa – luonnollisesti väärästä päästä riviä kohti omia paikkoja ihmisten jalkoja ja kaljatuoppeja väistellen – tajutaksemme, että paikkamme olivat kolmen penkin päässä toisella puolella olleesta käytävästä.
Kiekkopelistä ei sen enempää, Hamburg Freezers sössi playoff-mahdollisuutensa, mutta NW ja Pekkinen nettosivat parin pitkävetorivin verran.
Ottelun jälkeen pihalla tuumaustauko, avun kysyminen joltain paikalliselta ja täpötäysien ja pitkien jonojen päästä lähteneiden shuttle-bussien sijaan kävely kohti läheistä juna-asemaa.
Kusitauon sävyttämän pimeäkävelyn jälkeen junalla Hauptbahnhofille, jossa vaihto toiseen metroon, ja sieltä edelleen hotellille, keskustan itäpuolelle.
Sijainti oli lähiömäinen, mutta lähistöllä oli sentään Lidl (testasimme), koirien koulutuskeskus (emme testanneet) sekä seniorien talo (emme testanneet, mutta näimme ambulanssin sen edessä). Ja lähimmälle metrolle vajaan kilometrin matka.
Lauantaina aamupalan jälkeen vetolaput onlinen kautta kiinni ja kohti Hauptbahnhofia. Taskussa tiketit Bremen-Hannover –otteluun sekä myös foorumillakin mainostettu Niedersachsenticket kahdelle.
Düsseldorfin juna-asemaan verrattuna Hampurin vastaava vaikutti kolossaaliselta, mutta se ei estänyt suunnistamasta oikealle raiteelle. Noin 75 minuutin junamatka sujui mukavasti Pekkisen muistellessa tarinaa omalta henkilöstä, joka oli saanut vastaavalla reitillä sakot ryypiskeltyään alkoholituotteita – äitinsä kanssa. Me emme tähän syyllistyneet - äidit olivat kotona.
Naispuolinen konduktööri saapui lipuntarkastushommiin vasta saavuttuamme Bremenin alueelle. Niedersachsenticketiin leima ja homma kunnossa. Toki käytävän toisella puolella myös Hampurista asti matkustanut kaveri vilautti vain matsilippua ja sekin kelpasi. No, tulipa tuettua saksalaista junaliikennettä reilun 20 euron edestä.
Bremenin rautatieasemalla oli helppo nakki suunnistaa vain seuraamalla tunnistettavasti pukeutuneita futisfaneja. Aseman edestä lähtenyt raitiovaunu 3E (?) oli valintamme sisäänpääsytaktiikalla Tunge henkesi edestä. Mitä siihen matkaan sitten kuluikin, ehkä 15-20 minuuttia,mutta maisemia emme nähneet koska kosteus höyrysti ikkunat täydellisesti.
Päätepysäkillä Weserstadion jo näyttikin kurvejaan. Werder-maksukortti käteen stadionin edustan kioskista ja turvatarkastuksen jälkeen fanikauppaan. Pekkinen yritti etsiä tilpehööriosastoa, mutta väkimassassa shoppailu ei ollut kummankaan mieleen. Niinpä päätimme painua stadionin sisälle ohrapirtelön pariin.
Turvatarkastuksessa tuli seuraava delay, kun edessä olleen kaverin reppu joutui tarkempaan syyniin ja lopulta narikkaan ottelun ajaksi.
Istumapaikkamme olivat alakatsomossa, oikeastaan aika tarkkaan päätyviivan kohdalla, Hannover-fanien puoleisessa päädyssä. Taisi olla niitä harvoja alakatsomokokemuksia, kenties toinen sitten 2006-Berliinin jälkeen (rivi 1, paikat 1-2). Mutta nyt näki paljon paremmin!
Olimme pelänneet ennusteiden lupaamaa räntä- ja vesisadetta, mutta kaiken kaikkiaan sääkin kohteli meitä viikonloppuna vähintäänkin kohtuullisesti. Sen verran stadionilla meinasi kuitenkin vilu iskeä oluenjuonnin aikana, että ottelua edeltävää istumista vältimme. Ja Pekkinen ravasi tupakalla, minä oluella.
Pelaajien saatua lämmittelynsä oli vielä aikaa käydä puuteroimassa nenänsä. Muistissa oli vielä edellisvuoden visiitti Ruhriin, jossa Bochumissa heitettiin vedet kouruun. Siihen verrattuna Bremen oli wc-sivistyksen kehto, jossa jonotkin vetivät suht nopeasti.
Otteluraportin voi löytää jokainen kiriotustaitonen, mutta nostaisin esille kuuluttajan ylistämän, ”maailman parhaaksi 37-vuotiaaksi futariksi” kehutun Claudio Pizarron, jonka maali oli upeaa katseltavaa.
Hannover-fanit yrittivät alussa vastata isäntien huutoon ja ekan puoliajan lopussa tullut (Pekkinen oli röökillä) kavennus sai vielä virtaa äänijänteisiin. Toisella puoliajalla vieraat tyytyivätkin (katsomossa) sitten lähinnä huokailuun isäntien vyöryttäessä hyökkäyksiä (kentällä).
Ennen kokematonta oli myös yleisön reagointi Werdan hyökkäyksissä. Kun hyökkäys näytti potentiaaliselta maalipaikalta, nousivat katsojat siinä päätyviivan kohdalla alhaalta ylöspäin kuin nopeutetussa filmissä seisomaan. Kuten toki mekin – olihan siinä pakkokin nousta, jos halusi nähdä jotain. Ja sitten taas hetken päästä istumaan, jos tilanne oli kuivunut kasaan.
Työläämpää oli niillä keskikatsomossa, jotka viskoivat katsomoon lentäneitä palloja takaisin pallopojille. Oli siellä kentällä hetken aikaa parikin palloa.
4-1 –kotivoiton jälkeen vielä viimeisillä Bremen Cardin euroilla suolapalaa myyntipisteestä ja väenpaljouden kanssa kohti ratikkalinjaa. Näimmepä matkalla, poliisien edessä, välikohtauksenkin, jossa joku mies viskasi kaljat toisen miehen naamalle. Pekkisen arvion mukaan olisivat kuuluneet samaan seurueeseen, tiedä häntä.
Ruuhkaratikan sijaan päätimme kävellä kohti keskustaa ohjenuorana seurataan samoja ratikkakiskoja. Ja olihan meillä aikaakin kun päätimme löytää jonkun kneipen, joka näyttäisi BuLin lauantain iltapelin BVB-Bayern.
Kiskot löytyivät, mutta eivät sitten olleet samat kiskot, joita pitkin tulimme, koska päädyimme tuiki tuntemattomille seuduille. Luuri käteen ja Google Mapsista uusi suunta. Ainahan on yritettävä ilman apuvälineitä ensin. Pätee moneen asiaan…
Sattumalta bongasimme aseman lähettyviltä irkkupubin. Istumapaikkoja ei enää ollut, mutta pari nojailupaikkaa kaidetta vasten oli saatavilla näköetäisyydellä isosta striimistä, kolpakot kädessä.
Pekkinen joutui lyhyempänä pitempipäisten blokkaamaksi, joten joutui matsin sijaan keskittymään seuraamaan tilannetta paljon lähempänä. Yleistä kulkuväylää reunusti toisella puolella kaiteemme ja toisella puolella tolppa, joka samalla kavensi reittiä. Tolppaan oli kiinnitettykin kyltti ”Jos näet tämän tekstin, seisot väärässä paikassa ja tukit kulkuväylän”.
Tämä kyltti ei kuitenkaan poistanut asiakkaita tukkimaan väylää, joten ahtaamilla hetkeillä jouduimme itsekin väistämään ja pitämään kiinni tuopeistamme. Pekkistä tämä ei haitannut varsinkaan silloin kun tarjoilijat ohimennessään joutuivat väistämään miltei syliin saakka. Ihan siinä maitorauhasia hierottiin hetken verran matkakumppaniani vasten!
Tunnelmapalan tarjonnut tarjoilija ei näistä käytävätukkijoista pitänyt. Huomautti useasti englannilla, että tässä ei voi seistä. Nämä vetosivat puolestaan Pekkisen olinpaikkaan (”yhtä keskellä”), mutta tarjoilija kosketti (hellästi) Pekkista olkapäähän todeten, että hän ei tukikaan väylää.
Kenties kolminkeskistä pikaromanssia vauhdittaakseni tilasin samalta tarjoilijalta ”lennossa” oluet ja totesin seuranneemme hänen jakamiaan ”muistutuksia”. Neiti (?) vastasi, että "tätä tämä on joka ilta" ja lähti pois.
Pettymys olikin melkoinen kun samainen neiti oli delegoinut oluttoimituksemme kollegalleen. Silmäterämme totesi tälle, ilmeisesti juuri näistä käytäväblokkaajista puhuttaessa, että ”I don´t give a shit”. Emme mekään Pekkisen kanssa olisi kakkaa antaneet – ihan jotain muuta, jos se neidille (?) olisi sopinut.
Ottelun päätyttyä tyhjensimme tuoppimme ja olimme katsoneet netistä sopivan paluujunan. Take care –tervehdys tarjoilijalle ja Hampurin junaan. Päivän rasitukset alkoivat tuntua jaloissa.
Hampurin päässä vielä iltakebabit hotellin läheisestä pystybaarista ja jalkoja lepuuttamaan hotellille kera aiemmin lauantaina Lidlistä ostettujen eväiden.
Lähtöpäivä on aina yhtä ahdistava. Niin nytkin. Olihan meillä suunnitelmia, mm. HSV:n käsipallojoukkueen ottelu Kieliä vastaan (täällä vinkattu) , mutta HSV:n rahavaikeudet kaatoivat koko seuran sopivasti matkamme alla. Pekkinen ei innostunut USC Paloman Oberligan pelistä, joka alkoi eksoottisesti kello 10.45 sunnuntaiaamuna. Ja HSV:n peli starttaisi kun me olisimme boardingissa lentokentällä.
Eipä siinä muuta kuin reppu mukaan, säilöön Hbf:lle, ja jalat alle. Tulihan sitä sitten käveltyäkin, St. Paulin kotistadionille, fanikauppaan Reeperbahnille, läheiseen kahvilaan, jossa tarjoilija kertoi summan suomeksi, sekä takaisin rautatieasemalle.
Sieltä kiskoja pitkin jälleen lentokentälle, jossa Freezersin shuttlebussijonojakin pidemmän odottelun jälkeen siihen kapselimaiseen läpivalaisuun, jossa viime vuonna (D´dorfissa) sain satikutia. ”Onko sinulla taskussa mitään? –Ei ole. Oletko ihan varma, tuolla on nenäliina” –kuului silloinen tylytys.
Paluumatkaa viivästytti vielä kuulutus, jossa etsittiin omistajaa koneen ruumassa olleelle matkalaukulle. Eipä löytynyt, joten laukku pois koneesta ja tunti myöhässä matkaan kohti Helsinkiä. Moottorit punaisina huutaen Embraer oli Hgissä puoli tuntia myöhässä aikataulusta.
Taas yksi matka takana.
Tyhjä tunne.
Vuosiko taas on odotettava?
Mitä tarjoilijallemme kuuluu?
Välittääkö hän edelleen edes paskaakaan? Voisinko auttaa?
Eihän taksikuski ole enää vihainen scheisse-palautteestani?
Urheilullisten antimien puolesta matka oli jälleen onnistunut. Ei edelleenkään 10-vuotisen Fan Fest –reissumme aikana 0-0 –peliä. Taas se minimi kahden livepelin matka. Pari vetovoittoakin.
Ehkä seuraavalla kerralla taas ruhrilaiseen "ravintolaan". Tai sitten ihan jonnekin muualle.
Ai missä raportin kuvat? No, ”lukeminen kannattaa aina”.
|
