Hieno ilta ja hieno puhe. FF2 lienee ikuisempi kuin IS joten käännös talteen:
”Kiitos, Rooma.
Kiitos äidilleni ja isälleni, veljelleni, sukulaisilleni ja ystävilleni.
Kiitos vaimolleni ja kolmelle lapselleni.
Halusin aloittaa lopusta – jäähyväisistä – koska en tiedä, pystynkö lukemaan näitä rivejä.
On mahdotonta tiivistää 28 vuotta muutamaan lauseeseen.
Haluaisin tehdä niistä laulun tai runon, mutta en osaa kirjoittaa kumpaakaan.
Vuosien ajan olen yrittänyt ilmaista itseäni jaloillani. Se on tehnyt minulle kaikesta helpompaa lapsuudesta saakka.
Tiedättekö, mikä oli lempileluni lapsena? Jalkapallo, totta kai! Ja se on sitä edelleen.
Jossain vaiheessa elämää on pakko kasvaa aikuiseksi – niin minulle on kerrottu ja niin aika on päättänyt.
Kirottu aika.
Kesäkuun 17. päivänä 2001 me kaikki halusimme ajan kuluvan hieman nopeammin.
Emme olisi malttaneet odottaa erotuomarin loppuvihellystä.
Ihoni menee vieläkin kananlihalle kun ajattelen noita hetkiä.
Tänään aika on tullut koputtamaan minua olkapäälle ja sanomaan:
”Sinun täytyy aikuistua. Huomenna olet aikuinen. Riisu shortsisi ja kenkäsi, koska nyt olet mies. Et voi enää nauttia nurmen tuoksusta, et auringonsäteistä kasvoillasi kun etenet kohti vastustajan maalia, et suonissasi sykkivästä adrenaliinista, et juhlimisen riemusta.”
Viime kuukausien aikana olen kysynyt itseltäni, miksi minut herätetään tästä unesta.
Niin lapsena, kun näimme kaunista unta ja äitimme tuli herättämään meidät kouluun.
Silloin halusi jatkaa nukkumista, yrittää livahtaa takaisin samaan uneen, mutta se ei koskaan onnistunut.
Tällä kertaa kyse ei ole unesta vaan todellisuudesta.
Enkä minä voi enää livahtaa takaisin.
Haluan omistaa tämän kirjeen teille kaikille – kaikille lapsille, jotka ovat kannustaneet meitä.
Kaikille eilisen lapsille, jotka ovat aikuistuneet ja tulleen vanhemmiksi ja tämän päivän lapsille, jotka kenties huusivat ”Tottigol”.
Haluan ajatella, että urastani on tullut teille satu jota voitte nyt kertoa eteenpäin.
Nyt se on oikeasti lopussa.
Riisun tämän paidan viimeisen kerran.
Taittelen sen ja laitan sivuun, vaikka en ole valmis sanomaan ”riittää” ja ehkä en koskaan olekaan.
Antakaa minulle anteeksi, etten anna haastatteluja ja selvennä ajatuksiani, mutta ei ole helppoa sammuttaa valot.
Minä pelkään. Se ei ole samaa pelkoa, jota tuntee kun seisoo maalin edessä ennen rangaistuspotkua.
Tällä kertaa en näe maaliverkon lomasta miltä tulevaisuus näyttää.
Antakaa minun olla peloissani.
Tällä kertaa minä olen se, joka tarvitsee teitä ja sitä rakkautta, jota olette aina osoittaneet minulle.
Teidän tuellanne pystyn kääntämään sivua ja heittäytymään uuteen seikkailuun.
On tullut aika kiittää kaikkia joukkuetovereitani, valmentajia, pomoja, puheenjohtajia ja kaikkia jotka ovat työskennelleet kanssani näinä vuosina.
Kannattajat ja Curva Sud, viittaan nyt kaikkiin roomalaisiin ja romanisteihin.
Roomalaiseksi ja Roman kannattajaksi syntyminen on etuoikeus.
Tämän joukkueen kapteenina toiminen on kunnia.
Te olette – ja tulette aina olemaan – elämäni. En enää viihdytä teitä jaloillani, mutta sydämeni on aina teidän kanssanne.
Nyt, kävelen alas portaat ja menen pukukoppiin joka toivotti minut tervetulleeksi lapsena ja jonka jätän taakseni miehenä.
Olen ylpeä ja onnellinen, että olen saanut antaa teille 28 rakkauden vuotta.
Rakastan teitä.”
