Lounasseuralainen
 Poissa
|
 |
: 17.10.2016 klo 02:43:25 |
|
Reykjavik. Savulahti.
Neponen porhalsi Reykjavikiin lähtevän lentokenttäbussin käytävää kännykkää puristaen ja hihkui riemusta:
“Mä tapoin äsken pokemonin Hasse Backen päästä!” Mikä on pokemoni kysyi Amsterdam-Rami takapenkiltä aidosti ihmeissään. “Otetaas sille,” Jylhä vahvisti ja laittoi katolisen viskin takapenkille kiertämään laavakenttien keskellä. Opettajallekin maistui. Jameson sai luvan käydä tämän reissun ehtoollisviinistä, sillä ihmettä me tarvittaisiin ja kipeästi.
Oltiin saavuttu sympaattiseen koko maailman Islantiin samaan aikaan huuhkajien kanssa, ja lentokentällä SMJK:n jannut jakoivat niille uunituoreita Huseja. Perpa poseerasi valokuvissa, kun Pukille tyrkytettiin kourallinen puoliväkisin. “Laita vaikka kiertämään”. Nippu läpysköitä kädessään Teme lähti huitomaan niitä joukkuetovereilleen, mutta Jylhä pysäytti sen ja muistutti suudelleensa maalintekijän jalkaa Gijonissa. Nyt lupasi käyttäytyä paremmin, mutta maaleja odotetaan. Pukki hymyili kohteliaasti, että mene vittuun siitä, ja Rami nappasi äkkiä Jylhän ja Opettajan mukaan kohti bussikuljetusta.
Matka loppumattomien laavakenttien läpi oli pitkä, “Asuuko täällä mustilla louhikoilla edes ketään?“, Opettaja ihmetteli? Kaksi pikkulekaa Jamesonia paransivat tunnelmaa laajalla rintamalla, mitä nyt etupenkin japanilaisnaiset alkoivat hieman huolestua pohjoisesta alkuvoimasta. Äkkiä taajama tulikin vastaan ja Reykjavik kostautui yllättävänkin laajaksi kaupungiksi. Se oli täynnä amerikankieltä. Sitä puhuttiin kaikkialla enemmän kuin islantia. Japanialaiset, brexitit, itse jenkit, ranskalaiset, kiinalaiset, kaupunki oli todellakin täpötäynnä turisteja. 900 suomalaista ei dominoinutkaan katuja, niin kuin etukäteen luultiin.
Keskusta oli sellainen norjalaistyyppinen puutaloalue, mutta kymmenine lattebaareineen ja mikropanimoineen niin hipsterimäinen että pahaa teki. Päästiin Lebowski-baariin (äännetään Lewandowski), joka oli jo täynnä tuttuja suomalaisia jalkapallomasokisteja. Sekunnissa muisti taas miksi näitä reissuja tehdään. Nämä ihanat tyypit! Joitain ei ollut nähnyt vuosikausiin, mutta kaikkien mahdollisten karsintojen kestäessä oli koettu yhdessä kaikkea käsittämätöntä, ja ne ovat melkein kuin veljiä ja siskoja tähän mennessä. Karsintojen välillä se pääsee vaan joskus unohtumaan.
Rami toi meille paikalliset Gull-oluet pöytään ja kertoi, että valkovenäläiset on tän paikan erikoisuus. Kippistimme sille ja mulla oli niin onnellinen olo. Päätin hakea lisää.
— — —
Avasin aamulla silmät enkä yhtään tajunnut missä olen. Täysin tuntematon huone valot päällä. En oo himassa, en Lahessa, en sukulaisten sohvalla. Aito hätäännys kesti pari hetkeä ennen kuin muistikuvat Reykjavikista palautuivat. Tämän täytyy olla se hotelli. OK. Lompakko, check. Toinen paniikki heti päälle kun puhelinta ei näkynyt missään. Olenko mä vitun tollo hukannut sen johonkin baariin? Ei saatana, ei oo todellista. Sitten tajusin katsoa tyynyn alle ja siellähän se oli. Valtava helpotus.
Kasasin itseäni kohtuullisen pitkään. Se siitä hotelliaamiaisesta. Soitin Jylhälle joka vastasi suoraan kotkan meripäiviltä. Katolinen viski oli mennyt ja sen jälkeen kaikki muukin. Jatkoilla oli katsottu vanhoja karsintamatseja youtubesta. Olinks mä siellä? Et, missä sä olit? Niin.
Jossain vaiheessa pääsimme mäkeä alas, ja Lewandowskissa päivysti ketä näissä nyt yleensä päivystää. Bootleggerin pöydästä meille virnuilltiin leveästi ja kysyttiin vointiani ja visakortin tilannetta. Irvistin vastaan ja kysyin onko tämä se iltalehtien mainostama alkoholisoitunut kansantribuuni? Se, joka oli erottanut kunnon valmentajan Muurisen huutoäänestyksellä? En kuunnellut vastausta vaan kaarsin tiskille pyytämään kiskurihintaista olutta. Tatuoitu blondi laittoi lasin hanan alle ja vilkaisi ylöspäin.
“Oh it’s you!” Nätin tytön leveä hymy jälleennäkemisen vuoksi olisi normaalisti tuntunut mukavalta, mutta nyt kylmäsi, kun sitä seurasi huolestunut tiedustelu aamuisesta voinnista. Tyttö taputti käsivarttani ja sanoi “You were so funny last night”. Really? Otin Gullini ja annoin ystävällisten kollegojeni briiffata eilisen tapahtumista. Katolinen viski oli tehnyt tehtävänsä ja saatanallisessa soseessa olin kuulemma tarjonnut vapaamielisesti valkovenäläisiä rakkaille veljilleni ja siskoilleni. Tieto teki päässä melkein yhtä pahaa kuin vatsassakin, mutta yritin olla näyttämättä sitä. Miks just täällä? Miksei Moldovassa tai Tbilisissä, jossa kympillä saisi koko tarjottimen?
Toisessa pöydässä nuoremmat suomalaismiehet pyörittivät tinder-piiriä päät kumarassa, mutta Rami oli ainoa, joka lähti uskomattomalla pokalla juttelemaan pitkien ja vaaleiden islantilaisnaisten kanssa. Kierrokselta tultuaan Rami oli enemmän kuin tohkeissaan paikan mahdollisuuksista: “Lounari, kuuntele. Nää nuoret pojat pelkää jutella naisten kanssa. Voi helevetti, ne ei tajua mitä seksuaalisesti aktiivinen nainen haluaa. Ei mitään nöyristelijöitä ja anteeksipyytelijöitä. Jos mä olisin vielä kolmekymppinen niin mun en tarvis näpelöidä mitään tinneriä. Nää komeet naiset on kiinnostuneita ulkomaalaisista, kun pienellä saarella ne tietää että kaikki täkäläiset partahessut on kuitenkin niiden sukulaisia. Insestitabu. Se on geeneissä. Suomalaisella on täällä hyvät saumat. Helevetin hyvät.”
Lewandowski oli rock-henkinen mesta: billyidolit ja motörheadit seurasivat toistaan sulassa sovussa henkilökunnan bailatessa rytmin mukaan. Suomalaisia oli varmaan enemmän kuin paikallisia, sillä naurunremakka oli huikea, kun dj käänsi namikat kaakkoon Hard Rock Hallelujah:n alkuriffin aikana. Jengi sekosi kuitenkin täysin vasta siinä vaiheessa kun Via Dolorosa alkoi soimaan: huivit ylös, yhteislaulua täysillä ja monet tanssivat pöydillä. Läntinen olisi ollut ylpeä.
Jylhä tilasi Lewandowskin tiskin takana touhuavalta taskuvenukselta Long Island Ice Tean. Pöydässä todettiin se hienosteluksi, ja ainoa luvallinen sekoitusjuoma on lahtelainen jäätee: yhden tähden jallua ja ginger alea. Siinä vaiheessa viereisen pöydän harhainen kaljupää alkoi jostain syystä pelätä ääneen jotain ovensuussa olevaa tyyppiä, jolla on “natsitatuoinnit kaulassa”. Ahdistus oli kova ja se pitäisi käydä hakkaamassa kuulemma. Jylhä kävi katsastamassa tilanteen, ja naureskeli palatessaan ettei sillä mitään natsitatuointia ollut, vaan leukaparta. Kaljupää prosessoi tietoa kännisessä päässään ennen kuin pelasti kasvonsa: “Niin, tatskat on saatana siellä parran alla!”.
Chuck Norris Grillillä oli pakko käydä illan päätteeksi jo pelkän nimen perusteella. Kovin keskinkertaisia burgereita, mutta Chuck Norris on tietysti niin kova jätkä, että se syö huononkin hampurilaisen. (Hlöllabákar on sivumennen sanottuna yöruokailun ykkösmesta, suosittelen.)
— — —
Matkalla stadionille kuultiin straiterilta kauhu-uutisia joukkueesta: Roma on pantu pelikieltoon Uefan toimesta. Ei jumalauta, mitä tää on? Ehkä joku vedonlyöntisotku Tseskassa? Keskikentältä puuttuu Perpa ja Roma, Jolle kärjestä. Epävarmoina, mutta toiveikkaina täytimme katsomonosamme ja aloitimme hirveän huudon heti kun joukkueet tulivat kentälle.
Matsi teki kipeää ja sattui pahasti. Mihinkään ei ollut varaa uskoa, mutta sitten 89 minuutilla antoi itselleen jo luvan kuvitella kaikenlaista. Ja se unelmahan romahti hetkessä alas kuin painovoima olisi tuplaantunut. Tuomarivirhe vielä päälle, ja Islanti tuntui äkkiä maailman paskimmalta paikalta. Pelin jälkeen ei voinut eikä tarvinnutkaan sanoa mitään. Jotkut purkivat turhautumiaan stadionin rakenteisiin ja pääsivät huilaamaan virkavallan suojiin. Meitä yökötti tuo stadion, nuo ihmiset ja joukkueet ja laji. Oli vaan pakko päästä pois mahdollisimman nopeasti. Silmät punaisina vaelsimme aina seuraavaan viskibaariin. Pelistä ei ainakaan puhuttu, kun kavereita tuli vastaan kaupungilla. Sitä vaan halattiin ja itkettiin. Tietää taas että kotimaassa ja työpaikoilla pitää taas keksiä vastauksia niihin iänikuisiin vittuiluihin.
———
Päätimme seuraavana aamuna huoltaa itsemme kuntoon Blue Lagoonin ulkoilmakylpylässä. Konsepti on eksoottinen: metrin-puolitoista syvä tekojärvi keskellä laavakallioita täytetään lonkeron värisellä 40-asteisella vedellä ja lykätään reunalle pari kioskia, joista voi laappia naamalleen vulkaanista kasvomönjää ja tilata kylmiä drinksuja siinä lilluessaan. Yllättävän hauskaa kaikessa takaperoisuudessaan: jos tulee kylmä, pitää mennä syvemmälle veteen. Suomalaissaunassa noin kymmenen hengen seurueemme pääsi jo leppoisaan saunailtameininkiin, mutta kiuas romahti parin käsittelyn jälkeen, kun oli kai säädetty japanilaisturisteille. No, ei muuta kuin kahlaamalla takaisin allasbaariin jonottamaan.
Islannin tuulet täryyttää muuten hurrikaaninopeuksissa. Laavatasangon erämaa-ajelulla on on riemukasta pitää kusitauko, kun kusi lentää tasamaalla yli kymmenen metriä. Joku hernekepimpi kynäniska tietysti lentäisi tuulen mukana itsekin, mutta SMJK:n reissuille valikoituu yleensä täysipainoisempaa porukkaa.
Blue Lagoonissa on melko erikoinen tunne kun kylmä myrskytuuli viipottaa päätä ja parikytsenttiset aallot peuhaavat laavakallioiden välisellä ulapalla, mutta päästä alaspäin on miellyttävän lämpimässä kylvyssä ja kylmä Gulli kädessä. Tuolla olisi voinut viihtyä vaikka miten kauan, mutta nälkä alkoi tuntua ja olo parantunut sen verran, että paluu Reykjavikiin alkoi houkutella vielä yhdeksi illaksi.
Näillä reissuilla näkyy hiipuminen asteittain matsin jälkeen aina parhaiten tutuissa baareissa, joista sinivalkoiset kaulaliinat on kadonneet ja tutut pöydät täyttyneet paikallisilla ihmisillä. Viimeiset jäljelle jääneet sumplivat lentokenttäkuljetuksiaan ja tutustuvat nähtävyyksiin. Illaksi vielä yhdessä siihen tuttuun baariin, mutta ei se enää tunnu yhtään samalta. Tommi Läntinen ei enää soi. (Tosin se oli kiva, että siskot twerkkasivat Missy Elliotin tahtiin. Jäi edes jotain muisteltavaa.)
|
