VPS:n itseluottamuksen, tasapainon ja yrityksen täyttämää peliä katsoessa (ks. esim. kooste VPS-MIFK -ottelusta:
http://www.ruutu.fi/video/3033049 ) tulee väistämättä mieleen, että heillä on mahdollisuus suurempansa kukistamiseen näissä europeleissä. Koosteesta VPS:n hyökkäystä katsoessa näkee mm. yksistään hyökkäävien pelaajien kehonkielestä, miltä näyttää kun taitonsa rajoista ja -mahdollisuuksista tietoinen joukkue tekee kaikkensa voiton saamiseksi.
VPS on saanut rauhassa ja määrätietoisella otteella kehittyä useampia vuosia parempaan statukseen Veikkausliigaseurana ja -joukkueena ja nyt uuden stadionin myötä seura on myös ottanut ns. uskottavuusloikan. HJK oli samassa tilanteessa muutamia vuosia sitten, kun seurassa eli tunne laadukkaasta perustekemisestä liigassa, europeleissä eli tunne todellisena haastajana pelaamisesta ja seuralla oli näissä peleissä vain voitettavaa. Tuollaisessa tilanteessa sanotaan, että paineet ovat poissa, koska tiedetään, että parhaalla mahdollisella suorituksella voi yllätysvoitto ja jatkopaikka irrota. Todellisuudessa mielikuvien maailma rakennetaan perustunnetta seuratoiminnassa ruokkimalla - "me olemme sitä ja tätä ja voimme yltää tänne"... ei siis nykyisellä tavalla: "me olemme sitä ja tätä ja meidän siksi pitäisi yltää tänne". HJK voittaa seuraavassa europelissään ymmärtäessään, että nyt tässä tapauksessa Walesiläinen pikkuseura on hurjassa henkisessä yliotteessa -
pelillisesti toki eivät, mutta he uskovat yritykseen. He ovat otteluparin VPS? Positiiviset kokemukset viime vuosilta ovat kasvattaneet luottoa mahdollisuuksiin jne... HJK tarvitsee todellisen voiton halun jatkaakseen - siinä vaiheessa pelitaktiikkakin alkaa olemaan toissijainen asia.
HJK:ssa pitäisi laskeutua takaisin työnteon kulttuuriin? En tarkoita vain perusharjoittelua, valmennuslaatua tai mitään sellaista, vaan seurakulttuuria - uskoa ja henkeä... ehkä ajattelen enemmän kannattajakulttuuria tässä tapauksessa. Tarkoitan sitä mielikuvapilveä, joka seuraa ympäröi ja saa pelaajatkin aistimaan hengen ja sen mitä heidän olisi kentällä tehtävä. Uskoakseni menestyvien seurojen pääasiallinen vahvuus on juuri siinä, että kyvykkyyden tunne pelaajistossa ei heilahtele, koska sen olemus- ja yhteys seuratoimintaan pysyy stabiilina. Puhutaan voittamisen kulttuurista, mutta mikäli se on liian provokatiivinen sana, voidaan toki käyttää esim. sanaa kilpailukulttuuri - siis tietoisuus pelin luonteesta ja sen vaatimuksista - johtaen jatkuvaan maksimitasoon pyrkimiseen.
Siitä aasinsilta toiseen asiaan liittyvään puoleen. Haluaisin nähdä jokaisella suomalaisjoukkueella nykyistä enemmän tunteen paloa ja halua kentällä. Yksi asia siihen johtamisessa on toki seurakulttuuri, mutta toki myös kansallinen (liigan) pelikulttuuri. Yksi helppo keino pelin intensiteetin korottamiseksi olisi sallivampi tuomarilinja, joka ei pysäyttäisi pelin virtaa hipaisuista, kuten nykyään ja kuten se on tehnyt ainakin koko 2000-luvun Suomessa.
