Pitkäperjantai muodostui tänä vuonna nimensä mukaiseksi. Pitkälle venyneen päätöksenteon ja lentojen sesonkihintojen vuoksi oli seurueemme pakotettu taloudellisista syistä lähtemään kiirastorstain sijaan matkaan vasta perjantaiaamuna, ja kaiken lisäksi vielä Vantaan kansainväliseltä lentokentältä. Siispä allekirjoittanut joutui heräämään puhelimen pirinään jo klo 3:25 Turussa. Edessä oli lyhyt parin yön reissu, joten selkärepussa oli reilusti tilaa myös tuliaisille.
Neljän hengen seurueemme moottorimarssi Turun suunnalta vei meidät lentoparkin kautta Hki-Vantaan kentälle, jossa tapasimme seurueemme viidennen jäsenen. Mitään suurempaa pääsiäisruuhkaa kentällä ei enää perjantaiaamuna ollut, vaan pääsimme varsin sulavasti odottelemaan nousua Finnairin A350-tyypin koneeseen. Yleensä ei jaksa innostua mistään lentokoneista, mutta nyt budjetoitu kolmen tunnin pankkiin nukkuminen vaihtui leffan katsomiseen. Jokaisen penkin takamuksessa oli näyttö, ja leffavalikoima oli varsin hyvä. Jalkatilaakin oli tässä isossa ja uudessa konetyypissä varsin mukavasti. Määränpäänä oli Lontoo, joka oli jo entuudestaan vähintäänkin pintapuolisesti tuttu kaikille seurueemme jäsenille. Tällä kertaa peli oli selvä: keskittyisimme vain olueen ja jalkapalloon, nähtävyydet oli tullut kierrettyä jo aiemmin.
Aamuyhdeksältä koneemme laskeutui Heathrow’lle, josta jatkoimme Oyster cardien latauksen jälkeen undergroundilla kohti majapaikkaamme. Suomalainen lähimaksukorttikin käy nykyään Oysterin korvikkeena, mutta itselläni oli edelliseltä reissulta vielä latauksia jäljellä, joten mitään syytä pankkikortin heilutteluun Oysterin korvikkeena ei ollut. Majoitus oli otettu etukäteen logistisesti järkevästi Piccadilly-linjan varrelta, Heatrow’n ja “keskustan” puolivälistä Earl’s Courtilta. Hintaa viideltä hengeltä (kolmen ja kahden hengen huone) kertyi yhteensä reilu 900 parin yön osalta.
Earl’s Courtin tutuksi tullut asema.Kävimme heittämässä kapsäkit hotellin respaan ja suuntasimme kohti ensimmäistä
julkista taloa. Noin varttia vailla yhdentoista olimme tilaamassa reissun ensimmäisiä pinttejamme.
The Blackbirdin tarjoilija kuitenkin totesi, että anniskelu alkaa vasta klo 11. Tuli yllätyksenä moinen, mutta toisaalta kuinka monta kertaa sitä on yrittämässä tilata olutta Englannissa aamuvarhain? Vartin ja parin sivukujalla nautitun jekkupaukun jälkeen pääsimme sitten kunnolla kippistelemään reissun virallisesti avatuksi.
Earl’s Court Road. Kuvassa oikealla The Blackbird.
Reissun eka tuopponen.Parin tuopin jälkeen lähdimme Earl’s Courtilta Piccadillyllä takaisin kohti Heathrow’ta. Suuntana oli Griffin Park ja matsina Brentford vastaan Derby County. Matsiliput olin hommannut etukäteen seuran nettilipunmyynnistä. Itse tulostetuille lipuille pitkän sivun katsomoon kertyi hintaa 28 euroa naamaa kohti. Parinkymmenen minuutin metromatkustelun jälkeen olimme South Ealingin asemalla, josta matka jatkui jalan South Ealing Roadia pitkin etelään kohti Griffin Parkia. Muistaakseni foorumilta lukemani suosituksen (ja sen jälkeen Tripadvisorista saadun mielipiteenvahvistuksen) perusteella reissun ensimmäinen muonitus suoritettiin
L’oro di Napoli-ravintolassa. Kyseessä oli perinteinen napolilainen puu-uunilla varustettu pizzeria. Kehut eivät olleet turhia. Pizza oli maineensa veroinen. Matkamiehen valinta ei tällä kertaa kuitenkaan kohdistunut
Maradonaaan, vaan janoa kasvattaneeseen salami-pizzaan. Sama se toisaalta mitä täytettä päällä olisi ollut, pohja ja tomaattikastike itsessään takasivat mainion makuelämyksen. Hyväksyvä nyökkäys ja vahva komppaus tällä ravintolalle.
South Ealing Road
L’oro Di Napoli
Perus-Peroni ja Napolin huivi.Varttitunnin sulattelukävelyn jälkeen olimme jo Griffin Parkin kulmilla. Ilman kanssakatsojien tulvaa tai kärpäslätkiä ei arvaisi, että ollaan futisstadionin välittömässä läheisyydessä. Sen verran hyvin stadion on muurattu asuinrakennusten takapihalle. Griffin Parkin jokaisella neljällä kulmalla on juottola - ainoana stadionina Englannissa. Melkoinen kunnia. Valintamme ei kuitenkaan kohdistunut ensimmäiseen,
The New Innin, vaan suuntasimme ensin stadionin fanshoppiin suorittamaan perinteinen huiviostos alta pois. Ottelulehti irtosi kadulta kolmen ja puolen euron hintaan. Myymälän vieressä Braemar Roadilla sijainnut
The Princess Royal jäi niin ikään väliin ja suuntasimme kadun toisessa päässä sijainneeseen
The Griffinin, joka on toiminut myös Green Street Hooligans -leffan kuvauspaikkana.
Itse asiassa kunnioitettavasti vuodesta 1904 asti nykyistä virkaansa jalkapallostadionina toimittaneen Griffin Parkin nimi tulee alueella sijainneen Griffinin panimon mukaan.
John Fuller perusti täällä Länsi-Lontoossa 1800-luvun alussa siis
Griffin Breweryn, joka sittemmin muutti nimensä
Fuller’s Breweryksi. Griffin on muuten suomeksi
aarnikotka, eli kotkan ja leijonan äpärälapsi. Kyseinen taruolento komisti niin tämän kuin muidenkin Fuller’sin juottoloiden logoa. Olut oli siis vahvasti läsnä, ja yritimmekin parhaamme mukaan kunnioittaa seudun panimoperinteitä.
Bongaa futisstadion.
Vasemmalla krääsämyymälä ja oikealla The Princess Royal.
Braemar Roadin pääsisäänkäynti.
The Griffin sisältä...
...ja ulkoa.Kadulla ryysiksessä nautittu käsinpumpattu, matalahiilihappoinen ja suomalaista vastinettaan lämpimämpi juoma teki tehtävänsä ja oli aika suunnata stadionin porteille. Ennen ottelun alkua ehdin myös yhteiskuvaan kotijoukkueen mehiläismaskotin kanssa. Tämä jääköön henkilökohtaisiin arkistoihin... Brentfordin lempinimi
The Bees ei sinänsä tule mehiläisistä, vaan on syntynyt tahattomasti “The B’s”-chanteista, eli Brentfordin B-kirjaimesta. Paikkamme olivat New Roadin katsomossa pitkällä sivulla lähellä Ealing Roadin kotiterassia. Näitäkin onneksi Englannissa vielä näkee Valioliiga-portaan alapuolella. New Road -katsomon vitosrivillä tuntui kuin olisimme olleet aivan kentän rajassa kiinni, ykkösriviläiset istuivat kenttätason alapuolella niin, että silmien tasolla liikkui lähinnä pelaajien nappulat. Stadion oli varsin intiimi ja perinteinen brittiläinen pelti/betonirohjake. Pienenä miinuksena pystypilarit, jotka kannattaa ottaa huomioon paikkoja varatessa.
New Roadin sisäänkäynti.
Eka puoliaika meni kahvin voimin alas.
Näkymä New Road Standin takaosista.Itse ottelussa ei keskikastin kotijoukkueella ollut juuri enää panosta. Vahvasti tällä kaudella alisuorittaneella vierasjoukkue Derbyllä sen sijaan oli vielä nousukarsinnat tähtäimessä. Brook Road Standin varsin hienon kaksikerroksinen katsomon alaterassilla majaansa pitäneet Derbyn kannattajat eivät kuitenkaan saaneet aihetta riemunkiljahduksille. Brentford piti palloa ja lopulta tanskalaiskärki Lasse Vibe vei kotijoukkueen 1-0 -taukojohtoon. Ensimmäisellä puoliajalta ensikertalaisen huomio kiinnittyi 6-vuotiaan futisjuniorin tavoin taivaalle, jossa minuutin välein Heathrow’lle laskeutuvat koneet avasivat laskutelineitään juuri stadionin yläpuolella.
Bongaa ykkösriviläisten päälaet.
Derbyn vierasedustus Brook Roadin päätykatsomon alakerrassa, jota myös The Wendy Houseksi kutsutaan.Tauolla olutjono liikkui yhtä hitaasti kuin Suomessa, joten Carsbergin nauttimisen jälkeen saavuimme takaisin katsomoon vasta kun toista puoliaikaa oli pelattu jo varttitunti. Maaleja ei onneksi ollut syntynyt tänä aikana. Toinen puoliaika jatkui isäntien komennossa. Vieraiden Thomas “Paulin poika” Incen jatkuvasta käsien levittelystä ja suun käymisestä huokui turhautuminen joukkuetovereiden suorituksiin. Jota Peleteiro paukutti Brentfordille vielä kaksi maalia ja Tanskan Lasse kirjasi itselleen vielä toisen osuman. Kotijoukkueen dominointi aiheutti kohtalaisen hyvää yleistä pöhinää katsomossa, mutta muuten esimerkiksi kotipäädystä ei satunnaista “Brentford FC”-chanttia lukuunottamatta juuri meteliä kantautunut. Päivän loppulukemiksi kirjattiin 4-0 ja AM:ksi 11.133 katsojaa, eli tuhannelle silmäparille olisi vielä ollut tilaa.
Nyyh.
Carlsbergia tämäkin.
Modernit saniteettitilat.Matsin jälkeen pusersimme itsemme South Ealing Roadia pohjoiseen kulkeneeseen 65-linjan double-deckeriin. Varsin vikkelään loppuvihellyksen jälkeen olimmekin jo South Ealingin pysäkillä nousemassa Piccadilly linen metroon. Edestakainen reissu Earl’s Courtilta matsiin ja takaisin taisi veloittaa Oysterilta kaikkiaan noin kolme puntaa. Varsin edullista siis tuo viikonlopun off-peak-matkustelu Lontoossa.
Lyhyen voimienkeruutauon jälkeen olikin aika suunnata hotellilta kaupungin ytimeen pubikierrokselle. Pääsiäisen aukio-oloajat tekivät tepposet ja ensimmäisiksi kohteiksi suunnitellut
Cittie of Yorke ja
Ye Old Mitre olivat molemmat sulkeneet ovensa pyhäpäivän vuoksi. Toisaalta kyseiset, varsin hienot, juottolat oli tullut henkilökohtaisesti jo tarkastettua edellisellä viisitilläni. Onneksi Fleet Streetin
The Old Bank Of England oli auki. Oluen kyytipojaksi tuli otettua kliseisesti fish&chips, tarkemmin sanottuna
pahoinpideltyä turskaa. Pankin suljettua jo yhdeksältä ovensa suuntasimme läheiseen [/i]Ye Olde Cheshire Cheese[/i]. Kyseinen hämyisä pubi on uudelleenrakennettu 1600-luvulla, muovista ei tietoakaan. Vahva hyväksyvä nyökkäys tällekin. Tarkoituksena oli mennä vielä
The Blackfriariin nauttimaan illan viimeiset, mutta pitkä perjantai oli tehnyt jo tehtävänsä, joten kuppilan sijaan väsyneet matkamiehet suuntasivat samannimiseltä asemalta District linella kohti hotellia. Eipä tuossa olisi enää kuin yhden ehtinyt enää juodakaan, kun pubit pääsääntöisesti sulkevat kaikki jo klo 23 ovensa.
Yksi Lontoon hienoimmista kuppiloista oli valitettavasti sulkenut ovensa pitkäperjantaiksi.
The Old Bank of England
Battered cod
Tällä paikalla juotiin olutta jo silloin kun sisä-Suomessa opeteltiin tekemään tulta.Lauantai:Jännä juttu, mutta taaskaan en saanut vieraalla maalla nukuttua kovinkaan pitkään edellisen päivän (ja viikon) väsymyksestä huolimatta. Paikallista aikaa seitsemältä heräsin linnunlauluun ja auringonpaisteeseen, enkä nähnyt syytä yrittää pitkittää sängyssä lorvimista enää pidempään. Hotellin aamupalan jälkeen oli muutama tunti aikaa ennen kuin piti lähteä Watfordiin todistamaan kotijoukkueen ja Swansea Cityn kohtaamista. Tiedossa oli, että ennen kello yhtätoista ei pubiin olisi asiaa, ainakaan juomismielessä. Siispä päätimme lähteä pikaiselle ostosreissulle Regent Streetin suuntaan. Hamley’s ja Ben Sherman riitti itselleni, ja oli aika palata Piccadilly Circukselta takaisin hotellille pudottamaan ostoskassit.
Sää oli suosinut perjantaina, ja niin se näytti tekevän myös lauantaina. Sellaiset 15 astetta oli päivän korkein lämpötila koko reissun ajan. Auringonpaisteessa kelpasi kävellä läheiselle London Overground-asemalle West Bromptoniin. Täältä pääsimme Willsden Junctionilla tapahtuneen vaihdon kautta suht näppärästi Watfordin High Street -asemalle. Lontoosta pääsisi myös Eustonin aseman kautta nopeammalla junayhteydellä Watfordiin, mutta kokonaisuudessaan noin tunnin siirtyminen edullisesti hotellilta Watford High Streetin ensimmäiseen pubiin ei ollut lainkaan hassumpi vaihtoehto. Yhdensuuntainen reissu taisi maksaa 2,90 puntaa.
The One Crownissa olutta nauttivat lisäksemme vain kotikannattajat, mutta muuten katukuvassa pyöri paljon Swansean vierasporukkaa.
West Bromptonin overground-asema.
Watford High Streetin asemalta suoraan samannimiselle kadulle.
Watfordin viimeinen eloonjäänyt pubi.
Lauantain ensipuraisu.Nälän hiivittyä puseroon, oli aika etsiä nopeasti jokin ravintola. Kick-offiin oli tässä vaiheessa noin 1,5 tuntia aikaa. Vastustuksestani huolimatta seurueemme päätyi paikalliseen S-ketjun “italialaisravintolaan”. Matkanjohtajana olin huolissani myös aikataulusta. Vasta tunti ennen ottelun aloituspotkua tuotiin ruuat vihdoin pöytään. Geneerinen pizza tuli huuhdottua varsin vikkelään Stellalla alas ääntä kohti. Melkoinen kontrasti edellisen päivän pizzataivaaseen South Ealingissa. Sitten olikin kiire kohti stadionia. Onneks Watford on melko pieni tuppukylä (Porin ja Kouvolan kokoluokkaa) eikä matkaa stadionille “ytimestä” ollut kuin sellaiset 700 metriä. Ottelulehti lähti taas matkaan 3,50 punnan hintaan. Fan shopissakin ehti poiketa - huivi kustansi 9 puntaa. Tällä kertaa joukkueen hirvimaskottia ei kyetty tavoittamaan yhteiskuvaan. Watfordin logossakin komeilee tuo uroshirvi, vaikka seuran lempinimi on
The Hornets eli herhiläiset. Hirvilogo juontaa juurensa Hertfordshiren maakuntaan ja sen vaakunaan. Herhiläisnimitys puolestaan tulee luonnollisesti seuran peliasun väreistä.
Vicarage Road on nykyään varsin kelvollinen neljän sivun katettu stadion. Nykyiseen formiinsa stadion on muodostunut hiljalleen 1990-luvulta asti. Viimeisimpänä muutoksena pari vuotta sitten avattu pitkän sivun
Sir Elton John Stand. Eltonhan on toiminut seurassa useassa roolissa vuosien saatossa. 70-luvulla hän nimitti menestyksekkäästi Graham Taylorin seuran manageriksi, ja nykyään mies taitaa kulkea seurassa tittelillä kunniapuheenjohtaja/osa-omistaja. Stadionin kapasiteetti on nykyään kaikkiaan 23.700 katsojaa.
Näkymä keskustasta päin saapuessa. The Red Lion -pubiin ei keretty.
Occupation Road.
Self-explanatoryMatsiliput tuli jälleen kerran ostettua seuran nettilipunmyynnistä. Paikat Rookery Standin “kotipäädyssä” kustansivat 36 puntaa kärsää kohti. Yleisen myynnin auetessa vapaita paikkoja oli hajanaisesti ympäri stadionia muutama sata. Kiinnostavampia vastustajia vastaan ei yleiseen myyntiin varmasti lippuja myyntiin juuri jää. Päivän ottelun asetelma oli se, että Watfordilla ei ollut asiaa eurosijoille, mutta myöskään putoamispeikko ei vaaninut. Aivan vastaavasti kuin edellispäivänä Brentfordilla. Vierasjoukkue Swansea sen sijaan oli sarjassa kolmanneksi viimeisenä, eli tukevasti putoamistaistelussa mukana.
Rookery Standin porteilla taistelimme printtilippujemme kanssa jonkin aikaa. Lippu pitää taitella juuri oikealla tavalla, ja työntää se poikittain skannerin alle. Aikamme yritettyämme tunkea lippua eri tavoin pitkittäin lukijaan, puuttui henkilökunta peliin ja päästi meidät sivuportista sisään. Turistit... Pääsimme paikoillemme juuri sopivasti viitisen minuuttia ennen ottelun alkua. Rookery Standille oli ripoteltu seuran keltamustia lippuja sinne tänne heiluteltaviksi. Vastapäisessä
Vicarage Road -katsomossa, vieramobin vieressä, nousi kotiseuran lakana esille.
We’re Still Standing - since 1881 on luonnollisesti Elton Johnin lyriikkaa, ja viittaus seuran perustamisvuoteen. Samainen lakana on käsittääkseni aiemminkin esiintynyt Watfordin kotiotteluissa tammikuussa menehtyneen kunniamanageri Graham Taylorin muistoksi
1881 Movement -kannattajaryhmän toimesta. Sir Elton John Standin vastapäinen pitkän sivun katsomo nimettiin jo 2014-15 -kaudella
The Graham Taylor Standiksi.
The Rookery Stand.
Vastapäisen katsomon We’re Still Standing -tifo ja oikealla Swansean vierasmobi.
”Your Song”:in lyriikkaa Sir Elton John Standin taustalla.Swanseasta oli saapunut paikalle muutamatuhatpäinen vierasedustus, mutta tilaa olisi riittänyt vielä useammallekin. Stadionin ainoat vapaat paikat löytyivät vieraskarsinasta. Itse ottelu käynnistyi suht tasaisissa merkeissä, mutta vierailla oli muutama parempi paikka mennä johtoon. Heurelho Gomes kuitenkin nollasi Fernando Llorenten yritykset. Suhteellisen tapahtumaköyhän puoliajan lähestyessa loppuaan aloimme suunnitella tauko-oluelle poistumista. Lopulta pelikello näyttäessä 40 minuuttia lähdimme
beat the traffic-hengessä tauolle. Historia toisti irvokkaalla tavalla itseään. Edellisellä ulkomaan futisvierailullani elokuussa Kööpenhaminassa kävi vastaavasti. Etienne Capoue iski kotijoukkueen taukojohtoon 42. Peliminuutilla. Tässä vaiheessa oli jo selvää että lisämaaleja ei ottelussa enää nähtäisi. Vitutti. Mautonta Carlsbergia suruun - aivan kuin Parkenilla.
Rookery Standin sisätilat.Siitä huolimatta, että lupasin tarjota koko seurueelle kierroksen mikäli kotijoukkue tekee toisen maalin, ei hyväksyttyä maalia ottelussa enää nähty. Sitä vastoin näimme upean paitsiomaalin. Isäntien Stefano Okaku näytti jo lunastaneen muulle seurueelle ilmaisen kierroksen, mutta tämän huikea saksipotkumaali liputettiin paitsioksi. Ottelun 72. peliminuutilla koko 20272-päinen yleisö nousi seisaalleen osoittamaan suosiotaan tammikuussa 72-vuotiaana menehtyneen Graham Taylorin kunniaksi. Tätä säestettiin
There’s only one Graham Taylor-chantilla (tune: Vartti ja Forteen). Lopussa Gylfi Sigurdssonilla oli vielä pari paikkaa laittaa homma tasoihin, mutta lisää maaleja ei enää nähty.
Ei maalia.
Väki poistui tyytyväisenä koteihinsa Vicarage Roadia pitkin.Aurinkoisessa kelissä suuntasimme väkimassan seassa kohti Watford High Streetiä. Fölikahvi mukaan asemalta, ja tungimme itsemme sisään täpötäyteen Overgroundiin. Kahvit meinasivat mennä väärään kurkkuun ja purskahtaa ulos, kun junaan astellessa viereen parkkeerasi
tämä kasuaalisti pukeutunut triangelipää. Vajaan tunnin matkustelun jälkeen pääsimme perille Lontoon määränpäähän, mahdollisista ympärillä leijailleista negatiivisista ioneista huolimatta.
Pienen lepotauon jälkeen väänsimme itsemme jälleen liikkeelle hotellilta. Matsioluiden viimeisetkin höyryt olivat jo haihtuneet kun pääsimme Earl’s Courtin sivukadulta löytyneeseen
The King’s Headiin jatkamaan missiotamme. Vaikka alkujaan oli tarkoitus suunnata edellisenä iltana väliin jääneeseen Blackfriariin, muutimmekin kurssimme Belgravian suuntaan. Matkaa oli vain muutama pysäkki Piccadilly-linjalla Knightsbridgen asemalle. Etukäteen tehdyn tutkimustyön perusteella suuntasimme sokkeloisilta sivukujilta löytyneeseen
The Grenadieriin. Tänne ei todellakaan eksy vahingossa. Pieni epäusko iski myös allekirjoittaneeseen, että voiko täällä sijaita yksi Lontoon kehutuimmista perinnepubeista. Paikka oli pieni, mutta todellakin visiitin arvoinen. Yhtä tuoppia enempää ei ollut tarkoitus juoda samassa paikassa, joten seuraavaksi siirryimme läheiseen
The Nags Headiin. Ulkopuolella kadulla oli kyltti, jossa kierrettiin puhelinten käyttö tässä kyseisessä perinteisessä pubissa. Valokuvia ei juottolan sisätiloista tästä syystä ole, mutta kuvitelkaa mielessänne mummolan vintti ja huutokauppakeisarin mancave, niin mielikuva osuu melko lähelle. Kultakehyksisiä valokuvia seinillä, julisteita katossa sekä emalimukeja siellä täällä.
The King’s Head
The Grenadier
The Grenadierin kattoterveiset.
The Nags Head...
..ja puhelimen käyttökielto.Vielä ennen pubien sulkemisaikaa ehdimme läheiseen
The Star Taverniin illan viimeisille. Henkilökunta hätisteli porukan klo 23 ulos, jonka jälkeen siirryimme ihmettelemään Belgravian katujen vierustojen autokantaa matkalla Knightsbridgen asemalle. Kadun reunalla lepäsi niin punaista Porschea kuin kullattua Ferrariakin. Mitäs moisista, Oysterilla reissatessa ei huolet paina.
The Star Tavern.
