FutisForum2 - JalkapalloFutisForum2 - Jalkapallo
21.11.2018 klo 02:00:45 *
Tervetuloa, Vieras. Haluatko rekisteröityä?
Aktivointiviesti saamatta? Unohtuiko salasana?

Kirjaudu käyttäjätunnuksen, salasanan ja istunnonpituuden mukaan
Uutiset: Facebook & Twitter
 
FF2-kauppa:kauppa.ff2.fi, Yhteys ylläpitoon: ff2 ät futisforum2 piste org

Sivuja: 1 ... 3 [4]
 
Kirjoittaja Aihe: Miten Suomen jalkapallo saavuttaa pohjoismaisen tason?  (Luettu 32081 kertaa)
0 jäsentä ja 1 vieras katselee tätä aihetta.
törömömmö

Poissa Poissa


Vastaus #75 : 10.07.2018 klo 10:34:17

Joo, lopulta aika harvoin suomalaisen futiksen haukkuminen perustuu faktoihin edes täällä kuplan sisällä.
tab

Poissa Poissa


Vastaus #76 : 10.07.2018 klo 10:56:01

Nythän meillä puhutaan kultaisesta sukupolvesta vaikka tuo kyseinen porukka ei ikinä kisoihin edes yltänyt. Ei mitään heiltä pois ja Litin sekä Hyypiän kaltaiset pelaajat tulevat ikuisesti edustamaan parasta mitä suomifutis on tuottanut. Silti olisi hienoa saada kultainen sukupolvimikälie joka myös ottaisi sen arvokisapaikan. Ehkä seuraavissa em-kisoissa sitten.

Suomen kultaisesta sukupolvesta puhuminen on vähän outoa, kun ei tuo kultainen sukupolvi näkynyt mitenkään Suomen menestyksessä arvokisojen karsinnoissa. Enemmänkin oli kyse muutamasta suomalaisittain poikkeuksellisen hyvästä pelaajasta (Litmanen, Hyypiä, Forssell). Ehkä ns. kultaisen sukupolven sijaan me olisimme tarvinneet pari kovaa peräkkäistä ikäluokka, jotka olisivat päässeet pelaamaan maajoukkuessa parhaassa peli-iässä 25-30-vuotiaana.

Jos tarkastellaan ns. kultaisen sukupolven syntymävuosia, Litmanen ja Hyypiä ovat syntyneet 70-luvun alussa, kun taas Forssell on syntynyt jo 80-luvun puolella ja on kymmenen vuotta nuorempi. Litmanen ja Hyypiä pelasivat maajoukkueessa poikkeuksellisen vanhalle iälle saakka. Litmanen pelasi viimeisen maaottelun 39-vuotiaana ja Sami Hyypiä 37-vuotiaana. Tällöin he ehtivät pelata kymmenen vuotta nuorempien 80-luvun alussa syntyneiden pelaajien kanssa useat karsinnat. Tämä kultainen sukupolvi olikin ehkä parhaimmillaan siinä Hodgsonin aikana, kun 80-luvun alussa syntyneet pelaajat olivat parhaassa peli-iässä ja Litmanen sekä Hyypiä olivat vielä mukana.

1971: Jari Litmanen, Mika Nurmela
1972: Antti Niemi
1973: Sami Hyypiä
1974:
1975: Jussi Jääskeläinen, Jonatan Johansson
1976: Hannu Tihinen, Aki Riihilahti, Shefki Kuqi
1977:
1978:
1979: Teemu Tainio
1980: Petri Pasanen,
1981: Mikael Forssell, Mika Väyrynen

Tilanne on ollut erilainen kultaisen sukupolven jälkeen, kun 80-luvun puolivälissä syntyneet Moisander ja Hetemaj eivät kovin montaa maaottelua ehtineet pelanneet 10 vuotta nuoremman Glen Kamaran kanssa, kun lopettivat maajoukkueessa niin aikaisin. Heistä siis tuskin puhutaan tulevaisuudessa siten, että olisivat olleet maajoukkueessa samaa sukupolvea.

Nyt käynnissä olevissa MM-kisoissa maajoukkuiden keski-ikä on siinä 27-28 ikävuoden tienoilla. Suurimmaksi osin kisojen maajoukkueet koostuvat 80-luvun lopussa syntyneistä ja 90-luvun alussa syntyneistä pelaajista. Noissa ikäluokissa Suomen pelaajamateriaali on vähän kapeaa ja heikompaa, mutta esimerkiksi 94 syntyneet ovat jo suomalaisittain melko hyvä ikäluokka. Seuraavissa EM- ja MM-karsinnoissa 94-ikäluokka alkaa olemaan parhaimmillaan 25-30-vuotiaana ja tällöin se toivottavasti näkyy Suomen maajoukkueen tasossa. Tällöin maajoukkueen rungon muodostavat 93-95 syntyneet Lod, Pohjanpalo, Väisänen, Uronen, Kamara. Tuohon sitten lisätään vielä muutama kokeneempi pelaaja (Hradecky, Sparv, Arajuuri, Pukki) ja muutama läpimurron tehnyt nuori 1997-1999-syntyneistä. Tällöin maajoukkue on ainakin muutaman pykälän nykyistä parempi ja EM-kisapaikka on mahdollinen.


« Viimeksi muokattu: 10.07.2018 klo 11:16:33 kirjoittanut tab »
OHTO

Poissa Poissa


Vastaus #77 : 10.07.2018 klo 13:16:36

Miten suomalainen jalkapallo saavuttaa pohjoismaisen tason oli kysymys? Ei ainakaan näitä tilastodiagrammeja, järvien määrää, keskilämpötiloja eikä asukasmääriä vertaamalla vaan kovalla työllä. 90-luvulla potentiaalista pelaajamassaa tuhottiin pöllöliiton toimesta systemaattisesti tällä ”kaikki pelaa - fair play - reilu kerho” hattaralla liian monta vuotta ja juuri sen sen ikäiset pelaajat ovat tällä hetkellä maajoukkueen runko ja tämä korreloi valitettavasti myös huippusarjoissa pelaavien määrään. Jos maailmanlaajuisessa lajissa ja tulosurheilussa haluaa pärjätä valtiona, on oltava valmis tekemään ratkaisuja jo ennen ajokortti-ikää eikä silitellä päitä miksi kannatti hävitä että kaikilla oli kivaa.

Aiheeseen liittyen juuri hyvä kolumni Iltasanomissa.

https://www.is.fi/mm-futis/art-2000005749898.html

Lainaus
Aina B-junioreihin asti ottelut on Belgiassa jaettu neljään neljännekseen, ja joka neljänneksen jälkeen kaikki vaihtopelaajat on vaihdettava kentälle. Sarjataulukoita ei ole 14 ikävuoteen asti. Näin jokaista kehitetään, eivätkä ikätovereitaan myöhemmin kypsyvät lapset – tällainen oli muun muassa Kevin De Bruyne – juutu penkille ja lopeta turhautuneina.
Alarcon

Poissa Poissa

Suosikkijoukkue: Horst Lüning


Vastaus #78 : 10.07.2018 klo 14:30:51

Nythän suomalaisia maajoukkuepelaajia on top5-sarjoissa jopa mairittelevat 5 (7 Perpan ja Niken kanssa) ainakin ennen Jollen ja Saulin siirtouutisia. Islantilaisia näyttäisi olevan 6.

Toki tämä nyt ei ole mikään AM, vaan pitäisi tehdä laajempi vertailu, mutta kun nyt huippusarjoista oli puhe, niin otin esiin.

Tässä nyt jonkinlainen hätäinen vertailu Transfermarktin markkina-arvojen mukaan. Tämän ideana oli lähinnä tarkastella pelaajamateriaalin laajuutta.

Top5-sarjojen kohdalla on rajana käytetty Ligue 1:n pelaajien keskimääräistä markkina-arvoa, joka on 5,01 M€. Suomelta tämän markkina-arvon ylittää ainoastaan Hradecky. Islannilta löytyy Sigurdsson, Gudmundsson ja Finnbogason. Top10 raja on Turkin kohdalla, Top15 Kreikan, Top20 Romanian ja Top30 Slovenian.

Ensiksi on otettu mukaan kaikki pelaajat huomioimatta mahdollisesti jo maajoukkueessa lopettaneita, sitten pelaajat ikävuosilta 23-30 ja lopuksi U23. Lukumäärät on suoraan transfermarktin haun mukaisesti.

   "Rajaus"      ka. markkina-arvo (M€)   Suomi kaikki      Suomi 23-30      Suomi U23      Islanti kaikki      Islanti 23-30      Islanti U23   
   top5      5,01      1      1      0      3      3      0   
   top10      1,07      9      6      3      15      13      1   
   top15      0,64      14      10      3      23      19      2   
   top20      0,40      25      16      7      33      26      4   
   top30      0,21      53      34      14      48      34      9   

Taulukossa ei ole kyseisissä sarjoissa pelaavien pelaajien lukumäärä, vaan kuvitteellisen markkina-arvorajan ylittävien pelaajien lukumäärät.
Hugh

Poissa Poissa

Suosikkijoukkue: Kilo IF


Vastaus #79 : 10.07.2018 klo 15:21:24

Suomen kultaisesta sukupolvesta puhuminen on vähän outoa, kun ei tuo kultainen sukupolvi näkynyt mitenkään Suomen menestyksessä arvokisojen karsinnoissa.

No, vaikka arvokisapaikkaa ei valitettavasti tullut, niin kyllähän tuo nyt sentään näkyi Suomen menestyksessä, kuten sinun itsesi edelliselle sivulle laittamasi grafiikka osoittaa. Suomen suhteellinen sijoitus Euroopan karsinnoissa parani selkeästi 1990-luvun paikkeilla: tuohon aikaanhan tuli runsaasti uusia maita mukaan kekkereihin, joten kilpailukin koveni selvästi.

Siitä olen kuitenkin ihan samaa mieltä, että Litin ja Miklun laskeminen samaan sukupolveen kuuluviksi ontuu.

Lammio

Poissa Poissa


Vastaus #80 : 23.08.2018 klo 10:27:24

Sinänsä tätä taso-keskustelua käydään useassa eri topicissa, milloin maajoukkueen, milloin Veikkausliigan ja milloin pelaajakasvatuksen puolella. Ja nämä kaikkihan tietysti nivoutuvat yhdeksi kokonaisuudeksi. Suomen jalkapallon tason nosto on mahdollista silloin kun jalkapallokulttuuri nousee eurooppalaiselle (pohjoismaiselle) tasolle, ja junioripuolella viitekehys päivitetään palvelemaan perheiden tarpeita.

Yle Puheella tuli kesällä hyvä pätkä joukkueurheilun historiasta Suomessa. Tiivistettynä viesti oli se, että jo ennen itsenäistymistä kansallistunnetta haluttiin nostaa korostamalla suomalaisen yksilöurheilijan ylivoimaisuutta. Suomi ”juostiin maailmankartalle”, ja hienoimmat suomalaisen urheilun tarinat kirjoitettiin kestävyysjuoksusta, keihäänheitosta, mäkihypystä, hiihdosta, painista jne. Näiden lajien menestyksen hiivuttua suomalaiset jaksavat edelleen innostua yksittäisistä olympiamitaleista, tulivat ne sitten ammunnasta, melonnasta tai nyrkkeilystä. Esimerkiksi Ruotsi taas lähti eri teille, ja joukkueurheilu pysyi koko viime vuosisadan yksilöurheilun rinnalla. Suomessa tähän tarvittiin lätkässä MM 95, koriksessa Susijengin huuma jne. Futiksessa ehkä arvokisapaikka?

Suomalaisen huppufutiksen kohdalla kaava on yksinkertainen hahmotella mutta vaikea toteuttaa. Tarvittaisiin massoja ja tunnelmaa katsomoihin sekä näkyvyyttä lajille ja tarinoita medioihin. Molemmat toisivat rahaa seuroihin (tv-sopimukset, lipputulot, oheismyynti, sponsorit). Varakkaammat seurat voisivat pitää parhaita pelaajiaan pidempään mukana ja maksaa liigajyrillekin sellaista palkkaa ettei perhettä elättääkseen tarvitsisi vaihtaa alaa. Edellämainituista seuraisi tason nousua, joka toivottavasti nostaisi Veikkausliigan profiilia pelaajatarkkailijoiden kirjoissa. Ja tämä ehkä johtaisi suomalaispelaajien määrän nousuun huippusarjoissa, ja sitä kautta nostaisi kilpailua maajoukkuepaikoista.

Junioripuolella suuret massat pelaavat edelleen kouluttamattomien isävalmentajien valmennuksessa. Suurimpien seurojen kohdalla valmennus on ammattitaitoista ja suunniteltua, ja ne keräävät lähialueidensa parhaat junnut joukkueisiinsa. HJK, KäPa ja Ilves ovatkin peruskouluikäisten joukkueissa kilpailukykyisiä eurooppalaisten joukkueiden joukossa. Mallin ongelmat tulevat myöhemmin esiin: Jos myöhään kehittyvät ovat jääneet jo nuorina ilman tasokasta valmennusta, mistä massasta saadaan korvaavat pelaajat joukkueisiin silloin kun ensimmäisiltä alkavat paikat hajoilla, motivaatio loppua, tai kun kentän kasvaessa tarvittaisiin laajempaa rinkiä? Tässä vaiheessa suomalaisseurat putoavat verrokkien kyydistä. Toisaalta suurien seurojen laadukas toiminta kustannetaan vanhempien pussista, joten suuri osa lahjakkaista pelaajista työnnetään pois joukkuetoiminnasta taloudellisen pakon muodossa. Jo alle 10-vuotiaat kiertävät ulkomaan turnauksia, vanhempien laskuun tietysti. Treeniviikolla sekä vanhemmat että junnut istuvat autossa useita tunteja, pelireissut tietysti tähän päälle. Suuret seurat voivat luottaa vetovoimaansa ja siihen että try-out-jaksoille riittää aina tulijoita, mutta ymmärretäänkö seuroissa sitä että suurin tasoa parantava tekijä olisi ikäkausijoukkueen alapuolella olevan hyvin valmennetun pelaajamassan laajuus ja tasokkuus (eli kilpailu pelipaikasta)?

Futiksessa puhutaan milloin Islannin, milloin Belgian ihmeestä tai mallista. Molemmista on kirjoitettu suomalaismedioissa artikkeleita ja tietyt yhtäläisyydet esiintyvät molemmissa:
-parasta valmennusta tarjotaan kaikille pitkään, ei vain (varakkaiden perheiden) huippujunnuille.
-futiksesta on tehty perheille helppo vaihtoehto; jalkapallovalmennus on saatu yhdistettyä koulun ja iltapäivähoidon kanssa kokonaisuudeksi, jolloin perheiden illat jäävät vapaaksi kuskailuista kun treenit ja koulu on jo hoidettu vanhempien tullessa töistä. Illat jäävät myös lapsilla vapaaksi leikkeihin. Mallin luulisi helpottavan myös olosuhdetilannetta ja ammattivalmentajien työllistämistä, kun pienimmät junnut treenaisivat aikoina jolloin kenttien käyttöaste on olematon, ja valmentajien työpäivää voitaisiin pidentää alusta.
Tsei Tsei

Poissa Poissa

Suosikkijoukkue: Tampere United


Vastaus #81 : 24.08.2018 klo 10:51:31

Sinänsä mielenkiintoista, että yksilöurheilupuolella ollaan huolissaan siitä, että joukkueurheilu vie juniorit etenkin kaupungeissa.

Itsekin lähtisin siitä, että valmennusta pitäisi edelleen kehittää. Omana junnuaikana valmennus oli umpisurkeaa ja kun sitten koripallossa saatiin yhtäkkiä huippuvalmentaja kehiin, niin tulokset olivat aivan eri luokkaa. Lahjakkuus oli toki rajallista, joten tuosta porukasta nousi vain yksi maajoukkueeseen ja kansainväliselle uralle. Mutta toivoa toki on. Itse olen seurannut höntsyissä vierestä pientä junnuporukkaa. Taitavat treenata jopa ilman vuoroja ja taitaa olla joku maahanmuuttajaprojekti, mutta valmennus on kovalla tasolla ja kehitys on huimaa. Tuossa vedetään pienillä resursseilla kovaa tulosta. Tai no, tuollainen pätevä vapaaehtoisvalmentaja on toki kaikkea muuta kuin pieni resurssi.
Lalli

Poissa Poissa


Vastaus #82 : 24.08.2018 klo 12:26:57

Suomen futiksen ongelma on sen huipun eli huippu-urheilukulttuurin puutteet. Tämä näkyy konkreettisesti koko ajan esimerkiksi Klubin ja maajoukkueen ympärillä tapahtuvana vellomisena. Kulttuurin puute juuri johtaa siihen, että päätöksenteossa painotetaan milloin mitäkin yhtä asiaa, haetaan pikaratkaisija jne. Kulttuurin heikkous on sekin että aikuiset täysin käsittämättömästi jopa työntävät vastuun huipun saavuttamisesta junnujen harteille.

Isossa mitassa kulttuurin muuttaminen on todella hidas ja pitkä tie. Eipä se tunnu oikein seuratasollakaan onnistuvan. Ajatelkaapa jos vaikka Klubi todella olisi realisti ja samalla pyrkisi nostamaan tasoaan kohti eurooppalaista huippua.  Ei silloin kävisi laatuun kaiken maailman puolivillaiset selittelyt ja pullistelut pohjoismaisesta mahtiseurasta, joka pelaa mukamas suurseurafutista. Takki olisi tiukasti kiinni ja seuran huipulla painettaisiin näyrästi tinkimätöntä duunia joka postilla. Tämä sitten tarttuisi koko organisaatioon.

Nythän linjattomuus näkyy pelajien käyttäytymisessäkin siinä, että ensin on löysää ja mukavaa ja sitten kun jossain vaiheessa joudutaan kiristämääm, pelaajat alkaa kapinoimaan, kun jo tottuivat siihen "suurseurassa makoiluun". Kyllä johdon (eikä vain valmennuksen) pitää osata asettaa koko ajan nousevia mutta saavutettavissa olevia tavoitteita, jotka motivoivat pelaajia ja karsivat turhat haihattelut ja haihattelijat.




drone

Poissa Poissa

Suosikkijoukkue: Suomen maajoukkueet, suomalaiset kasvattajaseurat


Vastaus #83 : 24.08.2018 klo 12:52:44

Isossa mitassa kulttuurin muuttaminen on todella hidas ja pitkä tie.

Totta vie! Suomessa näyttää tämä homma hoituvan vielä hitaammin kuin missään muualla maailmassa. Joka ikinen väärä menettelytapa täytyy kokeilla ja asiat opetella kantapään kautta, ennen kuin edes jotain oikeansuuntaista osataan tehdä. Kun tähän vielä lisätään yleinen haluttomuus ja yhteishengen puute, poteroituminen ja oman postin varjeleminen, edes vuosisata ei riitä kulttuurin muuttamiseen. Riittääkö edes vuosituhat? Vai löydetäänkö Suomessa nämä jutut vasta siinä vaiheessa, kun missään muualla maailmassa ei jalkapalloa enää edes pelata. (Välillä käy mielessä tämäkin.)

 
Sivuja: 1 ... 3 [4]
 
Siirry:  

Powered by SMF 1.1.21 | SMF © 2011, Simple Machines